Читать книгу: «Tavallinen juttu I», страница 5

– Aleksander, tottele minua, sanoi setä, tempaisten häneltä paperit: et tarvitse perästä punastua, vieläpä sanot minulle kiitoksia.

Aleksander päästi paperit kädestään.

– Tuossa on, vie Evsei, sanoi Piotr Ivanitsh. – No, nyt sinun kamarissasi on puhdasta ja hyvää: turhuuksia ei löydy; sinusta tulee itsestäsi riippumaan, täytätkö huoneesi rojulla tahi jollain käytettävällä. Mennään tehtaalle kävelemään, hengittämään raitista ilmaa ja katsomaan miten ne tekevät työtä.

Aamulla Piotr Ivanitsh toi veljensä pojan departementtiin; ja sillä välin kun hän puheli itse ystävänsä – osaston päällikön kanssa – tutustui Aleksander tämän hänelle uuden maailman kanssa. Hän haaveksi yhä vielä ehdotuksista ja särki päätään sillä, että millainen keisarillinen kysymys annetaan hänen ratkaistavakseen ja seisoi sillä aikaa katsoa tirkistellen.

– "Aivan kuin sedän tehdas!" päätti hän viimein "Kun siellä yksi mestari ottaa palan ainetta, heittää se koneesen, kiertää yks, kas, kolme kertaa, – niin näkee, että siitä syntyy kukkura, pitkulainen umpio tahi puoliympyrä; sitten antaa sen toiselle, se kuivaa sitä tuulessa, kolmas kultaa, neljäs koristelee, ja siitä muodostuu kuppi, vaassi tahi lautanen. Täällä samoin: tulee ulkopuolinen anoja, antaa puoli köyristyneenä, surkealla hymyllä paperin – mestari ottaa sen ja tuskin koskettaa kynällä, antaa toiselle, se taas heittää tuhansien toisien paperien joukkoon – mutta se ei häviä: kun se on merkitty numerolla ja päivämäärällä, niin se kulkee turmelematta kaksien kymmensien käsien läpi, hedelmöiden jo tuottaen itselleen toisia samallaisia. Kolmas ottaa sen ja menee kaapista jotakin hakemaan, katsahtaa kirjaan tahi muuhun paperiin, sanoo muutamia loitsusanoja neljännelle – ja se alkaa tärisyttää kynää. Täristettyään antaa hän synnyttäjän uuden sikiönsä kanssa viidennelle, – se tärisyttää taas vuorostaan ja syntyy vielä hedelmä, viides koristaa sen ja antaa etemmäksi, ja niin paperi kulkee eteenpäin – eikä katoa koskaan: sen muodostajat saattavat kuolla, mutta se on olemassa kokonaisia vuosisatoja, kirjoituskone tekee vakavasti, pysähtymättä ja väsymättä työtä, juurikuin oi olisi ihmisiä olemassa, – ainoastaan pyörät ja vieterit…

"Missä on järki, joka elähyttää ja kuljettaa tätä paperitehdasta?" ajatteli Aleksander: "kirjoissako se lienee, itse paperissa vai näiden ihmisten päissä?"

Ja niitä kasvoja sitten, joita hän täällä näki: tuntuu kuin kadulla semmoisia ei kohtaisikaan ja etteivät käy ulkona: Jumalan valossa: näyttää kuin olisivat siellä syntyneet ja kasvaneet, juurtuneet paikkoihinsa kiinni ja siellä kuolevatkin. Adujew katsoi tarkkaan osakunnan päällikköä: hän oli kuin Jupiter pilvenhaltija; kun hän aukasee suunsa – niin Merkuri juoksee vaskilevy rinnalla; jos hän ojentaa kätensä, jossa on paperi – niin kymmenen kättä ojentuu sitä vastaan ottamaan.

– Ivan Ivanitsh! sanoi hän.

Ivan Ivanitsh hyppäsi pöydän äärestä, juoksi Jupiterin luo ja seisoi tämän edessä kuin lehti heinän edessä. Aleksanderia peloitti, eikä tiennyt itsekään miksi.

– Antakaa nuuskaa.

Tämä toi nöyrästi molemmin käsin auaistun nuuskarasian.

– Koettakaa häntä! sanoi päällikkö osoittaen Adujewia.

– Vai tämä siis minua rupeaa koettelemaan, ajatteli Adujew, katsoen Iran Ivanitshin keltaista personaa ja sen kuluneita käsivarsia. "Onko mahdollista että tämäkin ihminen ratkaisee keisarillisia asioita?"

– Onko teillä hyvä käsi? kysyi Ivan Ivanitsh.

– Käsi?

– Niin käsiala. Koettakaa kirjoittaa tämä paperi puhtaaksi,

Aleksander ihmetteli tätä käskyä, mutta täytti sen kumminkin. Ivan

Ivanitsh rypisti kulmakarvojaan, katsottuaan hänen työtänsä.

– Hän kirjoittaa huonosti, sanoi setä osaston päällikölle. Tämä katsoi. – Niin, huonosti: hän ei osaa puhtaaksi kirjoittaa. No, kirjoittakoon aluksi vapautuslippuja, mutta sitten, kun vähän tottuu, niin opettakaa häntä toimittamaan papereja: hän on oppinut yliopistossa.

Pian Adujewista tuli yksi koneen resoreista. Hän kirjoitti, kirjoitti, kirjoitti ilman loppua ja ihmetteli että aamuttain voi tehdä jotain muutakin; mutta kun muisti ehdotuksiaan, niin puna nousi kasvoille.

"Setä", ajatteli hän, "yhdessä olet sinä jo oikeassa, säälimättä oikeassa; onko mahdollista että kaikessa käy niin? Olenko tosiaankin erehtynyt innokkaissa ajatuksissani, lämpimässä uskossa ystävyyteen, rakkauteen… ihmisiin… omaan itseeni?.. Mitä elämä sitten on?"

Hän kumartui paperin yli ja tärisytti kovemmin kynäänsä, mutta itsellään hänellä loistivat kyyneleet silmäripsien alla.

– Sinulle kerrassaan onni hymyillee, sanoi Piotr Ivanitsh veljensä pojalle. – Minä palvelin alussa koko vuoden palkatta, mutta sinä sait paikalla vanhempien palkan; se on 750 ruplaa, vaan lahjapalkinnon kanssa tulee 1000 ruplaa. Kaunis summa ensi alussa! Osaston päällikkö kiittää sinua; mutta sanoo sinun olevan hajamielisen: milloin jätät välimerkit pois, milloin unhotat kirjoittaa paperin sisällön. Ole niin hyvä, jätä tuo tapa: tärkein asia on – käännä huomiosi siihen, mikä on edessäsi, mutta älä kiidä tuonne.

Setä osoitti kädellään ylös. Siitä saakka tuli hän vielä ystävällisemmäksi veljensä pojalle.

– Mikä oivallinen ihminen minun pöytäpäällikköni on, setä, sanoi

Aleksander kerran.

– Mistä sinä sen tiedät?

– Me olemme lähenneet toisiamme.

Mikä korkea sielu, mitkä puhtaat, jalot ajatusten suunnat! Hänen apulaisensa kanssa olen myöskin tutustunut: sillä ihmisellä näyttää olevan luja tahto ja rautainen luonne…

– Sinä siis olet ehtinyt tutustua niiden kanssa?

– Niin, kuinkas muuten!..

– Eiköhän päällikkö ole kutsunut sinua luokseen torstaisin?

– On, kovasti on kutsunut joka torstai. Hän taitaa tuntea suuresti myötätuntoisuutta minua kohtaan…

– Mutta onko apulainen pyytänyt sinulta rahaa velaksi?

– Kyllä setä, hyvin vähän… minä annoin hänelle 25 ruplaa, mikä sattui mukanani olemaan; hän pyysi vielä 50.

– Oletko jo ehtinyt antaa! Perhana! sanoi setä harmistuneena: – minä olen tähän osaksi syyllinen, kun en sinua varoittanut; luulin toki ettet olisi siihen määrään yksinkertainen, että kaksiviikkosen tuttavuuden perästä menisit antamaan rahaa lainaksi. Ei sille mitään mahda, pannaan synti puoleksi: kaksitoista ja puoli ruplaa on minun takanani.

– Kuinka, setä, antaahan hän takaisin?

– Pidä taskuasi kiinni! Kyllä minä tunnen hänet: hänen takanaan on minulta 100 ruplaa häviössä siltä ajalta, kuin siellä palvelin. Hän ottaa kaikilta. Nyt jos hän pyytää, niin sano hänelle, että minä käsken hänen muistamaan minun velkaani – kyllä hän sitten eroaa! Pöytäpäällikön luona älä käy.

– Miksi en, setä?

– Hän on kortinlyöjä! Panee sinun kahden samallaisen vekkulin väliin kuin hän on itse, ne taas rupeavat yksistä puolin ja paljastavat sinut, että jäät kopekatta.

– Kortinlyöjä! sanoi Aleksander hämmästyneenä: – onko se mahdollista? Tuntuu, kuin hän olisi niin taipuisa sydämmen vuodatuksiin…

– Sano hänelle muun muassa, kun tulee puheeksi, että minä olen ottanut sinulta kaikki rahat säilytettäväkseni, niin saat nähdä, onko hän sitten taipuisa sydämmen vuodatuksiin ja kutsuuko sinua milloinkaan torstaisin luokseen.

Aleksander vaipui ajatuksiin. Setä pudisti päätään.

– Sinäpä arvelit, että siellä istuu sinun vieressäsi enkelejä! Sydämmen vuodatuksia, erinäinen myötätuntoisuus! Luonnollisesti tulisi ensin ajatella: elivätköhän nuo liene roistoja, jotka ovat vieressäni? Turhaan olet tullut! sanoi hän: – Todella turhaan!

Kerran kun Aleksander oli juuri herännyt, antoi Evsei hänelle ison käärön ja kirjelapun sedältä.

"Vihdoinkin saat tuossa kirjallisuustointakin", kirjoitti setä lapussa. "Eilen tapasin tuttavan sanomalehden toimittajan; hän lähetti sinulle koetteeksi työtä."

Aleksanderin kädet vapisivat ilosta, kun hän aukasi käärön. Siellä oli saksalainen käsikirjoitus.

"Mitä tämä on – suorasanaista?" sanoi hän. "Mutta mistä aineesta?"

Hän luki ylhäältä lyijykynällä kirjoituksen:

Kirjoitus "lannasta", maantaloudellista osastoa varten. Pyydetään pian kääntämään.

Kauan istui hän ajatuksissaan, sitten otti hitaasti, huoaten kynän ja alkoi kääntää. Kahden päivän kuluttua oli kirjoitus valmis ja lähetetty.

– Oivallisesti, oivallisesti! sanoi hänelle muutaman päivän perästä Piotr Ivanitsh! – Toimittaja on sangen tyytyväinen, mutta sanoo ettei kirjoitustapa ole kyllin vakavaa; no, mutta eihän ensimmäisestä kerrasta voi niin paljon vaatiakaan. Hän tahtoo tutustua sinun kanssasi: Mene hänen luokseen huomeniltana kello 7; hän on valmistanut sinulle vielä yhden kirjoituksen.

– Taasko samasta aineesta?

– Ei jostain muusta; kyllä hän sanoi minulle, mutta minä olen unhottanut… ah, niin! Perunasiirapista. Aleksander, sinä varmaan synnyit paita päällä. Lopuksi alan toivoa, että sinusta tulee kumminkin jotain: ehk'en pian sanonkaan sinulle, mitä varten olet tullut. Ei ole vielä kuukautta kulunut, mutta joka haaralta sinulle hyvyyttä virtaa. Sieltä saat 1000 ruplaa, toimittaja lupasi 100 ruplaa kuukaudelta neljästä paino arkista: se on jo 2200 ruplaa! Ei! Minä aloin toisin tavoin, sanoi hän hieman kohotettuaan kulmakarvojaan. – Kirjoita äidillesi, että sinä olet sillä ja sillä tavoin turvattu. Minä vastaan hänelle myöskin, kirjoitan, että minä hänen hyvyydestään itseäni kohtaan olen tehnyt sinulle mitä olen voinut.

– Mamma tulee olemaan teille… oikein kiitollinen, setä, ja minä myöskin… sanoi Aleksander huoaten, mutta ei heittäytynyt enää syleilemään.

III

Kului vähän yli kaksi vuotta. Kuka olisi voinut tuntea meidän pikkukaupunkilaistamme tästä hienotapaisesta, komeapukuisesta nuoresta miehestä? Hän oli suuresti muuttunut ja miehistynyt. Nuorukaisen kasvopiirteiden pehmeys, ihon läpikuultavaisuus ja hienous, parran alku leuassa – kaikki oli kadonnut. Ei ollut jälellä arkaa ujoutta, suloista kömpelyyttä liikkeissä, kasvojen piirteet olivat kehittyneet ja muodostivat niiden muodon, mutta muoto teki luonteen. Liljat ja ruusut olivat kadonneet, juurikuin päivänpaahtamina, ja parran alku muuttunut pienenlaiseksi poskiparraksi. Keveä ja häilyvä käyminen oli muuttunut tasaiseksi ja vakavaksi astunnaksi. Puheääneen oli lisääntynyt muutamia matalia ääniä. Maalattavana olevasta kuvasta oli syntynyt valmistunut muotokuva. Nuorukainen oli muuttunut mieheksi. Silmissä loisti itseluottamus ja uskallus – ei semmoinen uskallus, joka katsoo kaikkea väkivaltaisesti, joka viittauksillaan ja silmäyksillään sanoo vastaan jo ohikulkijalle: "katso, ole varoillasi, älä satuta, äläkä polje jalalle, muuten – ymmärräthän? kyllä suoriumme pian keskenämme." Ei, – se uskaliaisuus, josta minä puhun, ei sysää luotaan, vaan vetää luokseen. Se tunnetaan hyvyyden ja menestyksen pyrinnöistä, ja niiden vastuksien poistamisen halusta… Entistä ihastusta Aleksanderin kasvoissa sekoitti keveä ajatusten väritys, ensimmäisenä todistuksena siitä, että Aleksanderin sydämmeen oli päässyt epäluulo, – kenties ainoa seuraus sedän opetuksesta ja elämän tutkistelemisesta, hän kun tuomitsi kaikki, mitä Aleksanderin silmissä ja sydämessä liiteli. Aleksander oli saanut viimeinkin malttia, s.o. hän osasi käyttäytyä säädyllisesti ihmisiä kohtaan. Hän ei heittäynyt jokaisen kaulaan, erittäinkin sen jälkeen, kun se mies, jolla oli taipumusta sydämmen vuodatuksiin, huolimatta sedän varoituksista, voitti häneltä pelissä pari kertaa, mutta taas se mies, jolla oli luja luonne ja rautainen tahto viekotteli häneltä melkoisia summia velaksi. Muut ihmiset ja tapaukset auttoivat lisäksi. Eräässä paikassa hän huomasi, kuinka ne salavihkaa nauroivat hänen poikamaiselle ihastukselleen ja nimittivät häntä romantilliseksi hourailijaksi. Toisessa paikassa – tuskin käänsivät huomiotaan häneen, siksi ettei hänestä ollut kenellekään ni chaud ni froid. Hän ei pitänyt päivällisiä, ei ajopeliä, eikä pelannut korkealla poengilla. Ennen Aleksanderin sydäntä kivisti ja viilsi nämät pistokset hänen ruusunpunaisissa haaveiluissaan todellisuudesta. Hänen päähänsä ei pistänyt kysyä itseltään: mitä suuremmoista minä olen tehnyt, millä olen muiden joukosta erinnyt? Missä minun asiani ovat ja mistä syystä muiden pitäisi minua huomata? Mutta sillä välin hänen itserakkautensa kärsi.

Sitten hän irtautui vähitellen siitä ajatuksesta, että elämässä aina näkyy ruusuja, vaan että löytyy okaitakin, jotka välistä pistelevät, minua tosin ainoastaan keveästi, vaan ei niinkuin setä kertoilee. Ja niin hän alkoi oppia itseään hillitsemään, mielenpuuskat ja liikutukset eivät tulleet niin usein esille ja hän puhui harvemmin outoa kieltä, ainakin vieraiden läsnä ollessa.

Mutta vieläkin, eikä suinkaan vähäksi suruksi Piotr Ivanitshille, oli hän kaukana sedän kylmistä periaatteista kaikessa siinä, joka liikuttaa ja mullistaa ihmisten sielua. Sydämen kaikkien salaisuuksien ja arvoituksien selville tuomisesta hän ei tahtonut kuullakaan.

Piotr Ivanitsh antaa hänelle aamupäivällä tavallisen läksyn: Aleksander kuuntelee, hämmästyy tahi vaipuu syviin ajatuksiin, mutta kun sattuu sitten jonnekin iltamaan menemään, niin takaisin tultuaan on hän toinen ihminen; päivää kolme käy hän kuin hulluna – ja sedän teoriat ovat mennet kaikki hitoille. Tanssiparin lumous ja ilma, musiikin helinä, paljastetut olkapäät, tuliset katseet, ruusunpunaisien huulien hymy, eivät antaneet hänen nukkua koko pitkinä öinä. Välistä näkee hän edessään vyötäisen, jota hän oli käsillään kosketellut välistä ikävöivän pitkän katseen, joka hänelle heitettiin poislähteissä, milloin tulisen hengityksen, josta hän oli vähällä sulaa välisin aikana, tahi keskustelee puoliääneen akkunan vieressä, masurkan jyrytessä, silloin kuin katseet säteilivät ja kieli puhui Jumala ties mitä. Hänen sydämmensä löi; ja hän syleili suonenvedon tapaisella vavistuksella tyynyä ja kääntelihe kauan kyljeltä toiselle.

Missä on rakkaus? Oi minä janoon rakkautta! sanoi hän: – tuleekohan se pian? Milloin tulevat ne ihmeelliset hetket, ne suolaiset kärsimykset, onnen vavistus, kyyneleet… j.n.e.

Toisena päivänä tuli hän sedän luo.

– Millainen iltama, setä, oli eilen Saraiskilla, sanoi hän, vaipuen illan muistelmiin.

– Oliko hyvä?

– Ihmeellisen!

– Oliko kunnollinen illallinen?

– En minä syönyt illallista.

– Kuinka niin? Sinun ijälläsi ei syödä illallista, kun voi. Huomaan jo melkein liiaksikin, että sinä et leikillä totu täkäläiseen järjestykseen. Oliko siellä kaikki kelvollisesti? Puvut, valo…

– Oli.

– Ja kunnollisia ihmisiä?

– Oi, niin erittäin kunnollisia. Millaisia silmiä, olkapäitä!

– Olkapäitä? Kellä?

– Niinhän te kysyitte?

– Ketä?

– No, neitosia.

– En, minä en heitä kysellyt; mutta yhden tekevää – oliko paljon sieviä?

– Oi hyvin paljon… mutta sääli, että kaikki ovat yhdenlaisia. Mitä yksi sanoo – samaa toistaa toinenkin, kuin ulkoapäin opittua läksyä. Oli yksi… joka oi ollut ihan kokonaan toisten kaltainen… ei niissä löydy nimeksikään itsenäisyyttä, eikä tahdon lujuutta. Liikkeet, katseet, kaikki ovat samanlaista: ei saa kuulla itsestään syntynyttä ajatusta, ei tunteen väläystä… kaikkia on peittänyt ja koristanut sama kiilloitus. Ei mikään taida kutsua niitä ulos. Ovatko ne kaiken ikänsä suljetut, eivätkö ne koskaan tule ilmi kenenkään edessä? Painaako kureliivi tosiaan ikuisesti rakkauden huokaukset ja särjetyn sydämen valituksen? eikö se tosiaan anna sijaa tunteelle?

– Miehen läheisyydessä kaikki tulee ilmi. Jos alkaisi sinun tavallasi ajatella ääneen, niin moni taitaisi kaiken ikänsä pysyä vanhanapiikana. Kyllä löytyy semmoisia narreja, jotka ennen aikoja antavat ilmi sen mitä pitäisi peittää ja tukehduttaa, mutta senpä vuoksi jälestäpäin tulee kyyneliä ja vaan kyyneliä: se ei ole oikein laskettu.

– Täytyykö siinäkin laskea, setä?

– Kuinkas muuten, kaikessa täytyy, rakkahani, laskea; mutta häntä, joka ei laske nimitetään venäjänkielellä narriksi. Lyhyesti ja selvästi.

– Täytyy pidättää rinnassaan jalon tunteen puuska!..

– Oh, kyllä tiedän ettet sinä pidätä, sinä olet valmis kadulla, teatterissa heittämään itsesi ystävän kaulaan ja itkemään.

– Mitä väliä sillä on? Sanoisivat ainoastaan, että tuo ihminen on kovasti tunteellinen, niin, sillä on taipumusta kaikkeen hyvään ja jaloon eikä ole taipuisa —

– Eikä ole taipuisa laskemaan s.o. ajattelemaan. Onpahan mahtava henkilö – joka on kovasti tunteellinen ja hirmuisesti himoinen! Vähänkö senlaatuisia luonteita on olemassa! Hurmautuneena ihminen on kaikkein vähemmin ihmisen näköinen, siinä ei ole siis mitään kehuttavaa. Pitää kysyä osaako hän hallita tunteitaan; jos osaa, niin silloin hän on ihminen…

– Teidän käsityksenne mukaan tunteitakin voi hallita kuin höyryä, huomautti Aleksander: – milloin laskea vähäisen, milloin yht'äkkiä pysäyttää, aukaista läppää, tahi panna kiinni…

– Sitä läppää ei ole luonto tyhjän vuoksi antanut ihmiselle – se on ymmärrys, sinä et sitä aina omista – ikävä kyllä ja olet kumminkin kelpo nuori mies!

– Ei setä, teitä on ikävä kuunnella. Saattakaa minut ennemmin tuon matkustavan rouvan tuttavuuteen…

– Minkä? Ljubetskoinko? Oliko hän siellä eilen?

– Oli, hän puhui kauan aikaa minun kanssani Teistä, kyseli omaa asiaansa.

– Ah, niin! Sattui sopimaan… Setä otti taskustaan paperin.

– Vie tämä paperi hänelle ja sano, että vasta eilen sain sen ja sittenkin antoivat väkisin virkahuoneesta; selitä hänelle asia tarkkaan: kuulithan mitä me puhuimme virkamiehen kanssa?

– Kyllä, kyllä tiedän; kyllä minä selitän. Aleksander sieppasi molemmin käsin paperin ja pisti sen taskuunsa. Piotr Ivanitsh katsoi häneen.

– Mikä sinun päähäsi pisti tutustua hänen kanssaan? Ei hän ole hauskan näköinen: nenän vieressä on käsnä.

– Käsnäkö? En minä muista. Kuinka te sen huomasitte, setä?

– Nenän vieressä olisi käsnä, eikä sitä huomaisi! Miksi mielesi tekee hänen luokseen?

– Hän on niin hyvä ja kunnioitettava…

– Kuinka sinä et huomannut käsnää nenän vieressä, mutta tiedät jo että hän on hyvä ja kunnioitettava? Se on merkillistä. Mutta maltapas… onhan hänellä tytär – pieni mustanverevä. Aha! nyt en ihmettele. Siis sentähden et huomannutkaan käsnää nenän vieressä.

Molemmat purskahtivat nauruun.

– Mutta minä ihmettelen, setä, sanoi Aleksander, että te huomasitte ennen käsnän nenän vieressä kuin tyttären.

– Anna paperi takaisin. Sinä varmaankin päästät siellä ulos kaiken tunteen ja unhotat kokonaan panna läpän kiinni, saat joutavaa toimeen ja piru ties mitä selität…

– En, setä, en saa. Tehkää mitä tahdotte, mutta paperia en anna, minä menen paikalla…

Ja hän katosi kamarista.

Työ tähän saakka oli mennyt menojansa. Virkatoimessa huomasivat Aleksanderin ky'yn ja antoivat hänelle kelpo paikan. Ivan Ivanitsh alkoi tuoda kunnioituksella nuuskarasian hänelle, hän aavisti, että Aleksander, niinkuin moni muukin, palveltuaan vuotta vaille viikon, saa hänet kiinni, istuu hänen niskalleen, pyörähtää osaston päälliköksi, mutta sitten, kun kaikki hyvin käy, varatirehtööriksi, samalla tavalla kuin tuokin, tai tirehtööriksi niinkuin tämä, mutta molemmat ovat hänen johdollaan alkaneet palveluksensa. "Vaan minä saan tehdä heidän sijassaan työtä!" lisäsi hän. Sanomalehden toimituspaikassa tuli hän myöskin tärkeäksi henkilöksi. Hän valikoi, käänsi, korjaili toisten kirjoituksia ja kirjoitteli itsekin kaikenlaisia tietopuolisia havaintoja maataloudesta. Oman mielensä mukaan oli hänellä rahoja enemmän kuin tarvitsi, mutta sedän mielestä ei ollut kylliksi. Vaan ei hän aina työskennellyt rahan tähden. Hän ei luopunut siitä virvoittavasta ajatuksesta, toisesta korkeammasta kutsumuksesta. Hänen nuoria voimiaan riitti kaikkeen. Hän varasti unelta ja viralta aikaa, kirjoitti runoja, novelleja, historiallisia kuvauksia ja elämä-kertomuksia. Setä ei enää liistaroinut väliseinää hänen kyhäyksillään, vaan luki niitä ääneti, sitten vihelteli ja sanoi: "Niin! Tämä on entistä parempi." Muutamia palstoja tuli vieraalla nimellä. Aleksander kuunteli ilosta vavisten ystäväin kiitollista arvostelua, joita hänellä oli virastossa, ravintoloissa, sekä erityisissä taloissa. Rakkauden jälkeen paras unelmansa alkoi toteutua. Tulevaisuus lupasi hänelle paljon loistoa ja kunniaa; näytti kuin häntä ei odottaisi tavallinen osa, kun yht'äkkiä…

Muutamia kuukausia kului. Aleksanderia ei näkynyt melkein missään, juuri kuin hän olisi kadonnut. Sedän luona hän kävi harvemmin. Tämä arveli töitten olevan esteenä. Kerran sanomalehden toimittaja kohdatessaan Piotr Ivanitshia, valitti, että Aleksander viivyttelee palstoja. Setä lupasi ensitilaisuudessa ottaa selkoa veljensä pojasta. Tilaisuus ilmestyi kolmen päivän perästä. Aleksander juoksi sedän luo kuin hulluna. Hänen käymisessään ja liikkeessään voi huomata iloisen hätiköimisen.

– Hyvää päivää, setä, olen niin iloinen Teitä nähdessäni! sanoi hän ja tahtoi syleillä setää, mutta tämä ennättikin mennä pöydän, taakse.

– Hyvää päivää Aleksander! Miksi sinua ei ole niin kaukaan aikaan näkynyt?

– Olen… ollut niin kiinnitetty työhön; olen kirjoittanut otteen saksalaisesta talouden…

– Vai niin! Mitä toimittaja sitten valehtelee? Hän sanoi minulle toissa päivänä, ettet sinä mitään tee – aika toimittaja! Kyllä minä hänet opetan, kun ensikerran kohtaan…

– Ei, älkää virkkako hänelle mitään, keskeytti Aleksander: – minä en ole hänelle vielä lähettänyt työtäni, sen vuoksi hän niin sanoi…

– Mutta mikä sinun on? Sinulla on niin juhlalliset kasvot! Oletko nimitetty asessoriksi, vai oletko saanut ristin?

– Aleksander pudisti päätään.

– No, rahaa sitten?

– En.

– Mitä sinä katselet sitten semmoisella sotapäällikön katseella?

Kun et, niin älä sitten hämmennä minua, istu ennemmin ja kirjoita

Moskovaan, kauppias Dubasoville, että lähettäisi pian loppurahat. Lue hänen kirjeensä: missä se on? Tuossa.

Molemmat olivat ääneti ja alkoivat kirjoitta.

– Olen lopettanut! sanoi Aleksander muutaman minutin kuluttua.

– Pian valmistui: oivallinen mies! Näytäpäs tänne. Mitä tämä on?

Sinä kirjoitat minulle. K. Herra Ivanitsh! Hänen nimensä on Timofei

Nikonitsh. Kuinka 520 ruplaa! 5200! Mikä sinua vaivaa, Aleksander?

Piotr Ivanitsh pani pois kynän ja katsoi veljensä poikaa. Tämä punastui.

– Ettekö huomaa mitään kasvoissani? kysyi hän.

– Jotain typerää… Annapas olla. Oletko rakastunut? kysyi Piotr

Ivanitsh. Aleksander oli ääneti.

– Niinkö, vai mitä? arvasinko?

Aleksander nyökäytti riemun hymyllä ja säteilevällä katseella myöntävästi päätään.

Oikein arvattu! Miten en heti arvannut? Vai sentähden olet tullut laiskaksi, ja sentähden sinua ei näe missään. Saraiskinit ja Skatshinit kuiskaavat minulle: missä ja missä Aleksander Feodoritsh on? Mutta hänpä on – seitsemännessä taivaassa.

Piotr Ivanitsh alkoi jälleen kirjoittaa.

Nadinka Ljubetskiin! sanoi Aleksander.

– Minä en kysynyt, vastasi setä: – olkoon kenen tallansa – niin se on kaikki hulluutta. Mihin Ljubetskiin? Siihenkö, jolla on käsnä?

– Hyi! setä! keskeytti Aleksander harmistuneena: – mikä käsnä?

– Ihan nenän vierensä. Etkö vieläkään ole tarkastanut?

– Aina te sekoitatte. Äidillä taitaa olla käsnä nenän vieressä.

– No, yhdentekevä.

– Yhdentekevä! Nadinka! hän on enkeli? Ettekö tosiaankaan ole häntä huomannut? Nähdä kerran – eikä huomata.

– Mitä hänessä on niin merkillistä? Mitä, hänessä pitäisi huomata?

Sanoithan ettei hänellä ole käsnää?..

– Saittepa nyt tuon käsnän? Älkää tehkö syntiä setä: voiko sanoa että hän on meidän seuraelämän teeskenneltyjen nivelnukkien näköinen? Tarkastakaa hänen kasvojansa: mikä hiljainen, syvä miete niissä piilee. Tämä ei ole ainoastaan tunteellinen, vaan järkevä tyttö… syvä luonne…

Setä alkoi tärisyttää kynäänsä pitkin paperia, mutta Aleksander, jatkoi:

Te ette, kuule hänen puheessaan ilkeitä, tavallisia lauseita. Mikä selkeä järki välähtelee hänen mielipiteissään! Mikä tuli tunteissa! Kuinka hän ymmärtää elämän syvästi. Te myrkytätte katsantokannallanne sen, mutta Nadinka sovittaa minut sen kanssa.

Aleksander vaikeni hetkiseksi ja vaipui kokonaan uneksimaan Nadjaa.

Sitten alkoi hän taas.

– Kun hän aukasee silmänsä, huomaatte paikalla, minkä tulisen ja hellän sydämen tulkitsijana ne ovat! Mutta ääni, ääni! Mikä sointu, mikä hurma siinä on! Kun vaan tämä ääni kajahtaa tunnustuksessa… ei löydy korkeampaa autuutta maan päällä! Setä! kuinka elämä on niin ihana; kuinka onnellinen minä olen.

– Hänen silmiinsä nousivat kyyneleet, hän heittäysi yhdellä harppauksella ja syleili setää.

– Aleksander, huudahti Piotr Ivanitsh, hypättyään ylös istualtaan: – pane läppä pian kiinni, – kaiken höyryn päästit pois! Sinä olet hullu! Katso mitä olet tehnyt! Yhdessä sekunnissa täsmälleen kaksi tyhmyyttä! sait tukkani epäjärjestykseen ja tiputit kirjeen päälle mustetta. Luulin jo, että olit kokonaan luopunut tavoistasi. Kaukaan aikaan en ole sinua tuommoisena nähnyt, Katso, katso Herran tähden, itseäsi peilistä! Voiko löytyä tyhmempää naamaa? Mutta et ole kumminkaan tyhmä!

– Ha, ha, ha! Setä, minä olen onnellinen.

– Kyllä sen huomaa!

– Eikö totta? Minun katseessani välkkyy ylpeys. Minä katselen alas tulvaan, niinkuin ainoastaan voi katsoa sankari, runoilija ja rakastunut, joka on saanut onnellisen vastarakkauden…

– Ja niinkuin hullut rakastajat, tahi vielä pahemmin… No, mutta mitä minä teen nyt kirjeellä?

– Antakaa, minä raaputan pois – ei sitä huomaakaan, sanoi Aleksander. Hän heittäysi pöydän luo ja alkoi yhtä suonenvedon tapaisesti raaputtaa, puhdistaa, hieroa ja hieroi kirjeesen reijän. Hieromisesta pöytä heilahti ja satutti kirjahyllyä. Kirjahyllyn päällä oli italialaisesta alabasterista Sofokleen tahi Aiskylon rintakuva. Kunnioitettava tragiko heilahti ensi täristyksestä pari kolme kertaa epävakaisella jalanteella edestakaisin, sitten pudota tärähti alas kirjahyllyltä ja särkyi muruisiksi.

– Kolmas tyhmyys, Aleksander, sanoi Piotr Ivanitsh, nostaen murusia: – mutta tämä maksaa viisikymmentä ruplaa.

– Minä maksan setä! oh, minä maksan, mutta älkää toruko minun tunteenpuuskaani: se on puhdas ja jalo: minä olen onnellinen, onnellinen! Jumalani! kuinka elämä on ihanaa.

Setä rypisti kulmakarvojaan ja pudisti päätään.

– Milloin sinä viisastut, Aleksander? Jumala ties' mitä puhut?

Sillä välin katseli hän surullisesti särjettyä rintakuvaa.

– Maksan, sanoi hän: – maksan. Se olisi neljäs tyhmyys. Huomaan, että mielesi tekee kertoa onnestasi. No, eihän tässä muu auta. Jos on määrätty, että setien pitää ottaa osaa veljensä poikien tyhmyyksiin, niin olkoon menneeksi, annan sinulle neljännestunnin aikaa; istu hiljaa ja kerro, äläkä tee viidettä tyhmyyttä, kerro sitten uuden tyhmyyden perästä saat mennä: minulla ei ole aikaa. No… sinä olet onnellinen… Niin, mitäs siitä? Kerro nyt pian.

Vaikkapa niinkin olisi, setä, eivät nämät asiat ole niinkään kerrottavissa, huomautti Aleksander sievällä hymyllä.

– Minä jo valmistin sinua, mutta sinä, huomaan, tahdot kuitenkin aloittaa tavallisella alku-soitolla. Se merkitsee, että kertomus jatkuu koko tunnin; minulla ei ole aikaa; posti ei odota. Maltas, minä kerron ennen itse.

– Te? Sepä olisi hauskaa?

– No, kuuntele sitten, se on sangen hauskaa. Sinä kohtasit eilen kaunotartasi yksin…

– Mistä te sen tiedätte? sanoi Aleksander tulistuneena: – lähetättekö minua nuuskimaan.

– Kuinkas muuten, minä pidän palkattuja nuuskijoita sinua varten. Mistä sait semmoista päähäsi, että minä niin paljon pidän huolta sinusta? Mitä se minua liikuttaa?

– Näitä sanoja seurasi jäinen katse.

– Mistä te sitte tiedätte? kysyi Aleksander, lähestyen setää.

– Istu, istu, Jumalan tähden, älä lähesty pöytää, särjet taas jotain. Kasvoissasi on kaikki kirjoitettu, minä luen täältä. Teillä oli tunnustus keskenänne, sanoi hän.

– Aleksander punastui ja oli ääneti. Näkyi että setä osasi pilkkuun.

– Te olitte molemmat, niinkuin tapana on, hyvin typerät, sanoi Piotr

Ivanitsh.

Veljenpoika teki tuskallisen liikkeen.

Asia alkoi tyhjästä, kun olitte jääneet kahden kesken, jostain mallista, jatkoi setä: – sinä kysyit kenelle hän ompelee? Hän vastasi: "mammalle tahi tädille" tahi jotain muuta senkaltaista, mutta itse te vapisitte kuin vilutaudissa…

– Ettepä arvannutkaan, setä: ei mistään mallista; me olimme puutarhassa… sanoi Aleksander vahingossa ja vaikeni.

– No, kukkasestako, vai mistä, sanoi Piotr Ivanitsh: – kenties vielä keltaisesta, yhdentekevä; mikä vaan sattuu silmiin, että voi alkaa keskustelun: ilman sanat eivät tule kielelle. Sinä kysyit, miellyttääkö häntä kukkanen; hän vastasi kyllä. – Miksi se miellyttää? "Niin vaan" vastasi hän, ja molemmat olitte ääneti, sentähden, että molemmat tahtoivat sanoa vallan toista, ja puheesta vaan ei tahtonut tulla mitään! Sitte katsoitte toinen toiseenne, hymyilitte ja punastuitte.

– Ah, setä, setä, johan te nyt!.. puhui Aleksander, ollen kovin hämillään.

– Sitten, jatkoi parantumaton, setä aloit sinä kautta rantain puhua, että edessäsi aukeni uusi maailma. Hän katsahti yht'äkkiä sinuun, ikään kuin olisi kuunnellut odottamatonta uutista; sinä varmaan jouduit pois suunniltasi, sitten sanoit jälleen niin, että tuskin kuului jotta nyt vasta sinä tulit tuntemaan elämän arvon, että sinä ennenkin olit nähnyt hänet… mikä hänen nimensä on? Maria, vai mikä?

– Nadinka.

– Olet nähnyt hänet aivan kuin unessa, aavistit että häntä kohtaat, että myötätuntoisuus vei teidät yhteen ja että sinä nyt omistat hänelle yksin kaikki runot sekä suorasanaiset… Ajattelen, että kai kädet tekivät työtä! Varmaan kaasit tahi särit jotain.

– Setä! te varmaan olitte meitä kuuntelemassa! huusi Aleksander joutuen pois suunniltaan.

– Niin, minä istuin siellä pensaan takana. Eihän minulla olekaan muuta tekemistä, kuin juosta sinun jäljessäsi ja kuunnella kaikkia loruja.

– Mistä te sen sitte tiedätte? kysyi Aleksander käsittämättömänä.

– Vaikeako tuo on? Aatamista ja Eevasta alkaen on kaikilla sama histooria, ainoastaan vaan pienillä muutoksilla. Kun tulee tuntemaan kysymyksessä olevien henkilöitten luonteet, voipi tietää muutokset. Se kummastuttaa sinua, mutta olet kuitenkin kirjailija olevinasi? Nyt alat hyppiä ja laukata päivää kolme kuin hullu, pyrit riippumaan jokaisen kaulaan – mutta, Jumalan tähden, älä toki minun. Neuvoisin panemaan itsesi täksi ajaksi lukon taakse kamariisi, laskemaan siellä ulos kaiken tämän höyryn ja tekemään kaikki tekoset Evsein kanssa, ettei kukaan näkisi. Sitten vähän mietiskelet ja koetat saada toista, esimerkiksi suuteloa.

– Nadjan suuteloa! Oi mikä suuri, mikä taivaallinen palkinto! sanoi

Aleksander melkein ulvoen.

– Taivaallinen!

– Mikäs muu – aineellinenko, maallinenko, teidän käsityksenne mukaan?

– Epäilemättä, sähkön vaikutusta; rakastuneet – ovat kuin kaksi Leydenin pulloa, jotka molemmat ovat kovin sähköllä täytetyt; suuteloilla sähkö pääsee pois, ja kun on kokonaan päässyt pois – hyvästi rakkaus, ja sitten seuraa kylmeneminen…