Читать книгу: «Elämän tarina», страница 4

Vihkiminen päättyi. Mentiin sakaristoon, joka oli melkein tyhjä, sillä ei ollut mitään kutsutuita. Sitten lähdettiin ulos.

Kun he tulivat kirkon ovelle, räjähti hirveä pamaus, niin että morsian säpsähti ja paronitar kirkaisi. Talonpojat olivat ampuneet yhteislaukauksen. Ja aina Peuples'iin asti kesti tätä ammuntaa.

Siellä tarjottiin virvokkeita talonväelle, seudun ja Yport'in papeille ja todistajille, jotka olivat valitut seudun suurviljelijäin joukosta.

Sitten, päivällistä odoteltaessa, tehtiin kävely puistossa. Paroni, paronitar, täti Lison, kunnallislautakunnan esimies ja kirkkoherra Picot mittailivat äidin kujannetta sillä välin kuin toisessa, vastapäätä olevassa, toinen pappi astuskeli pitkin askelin rukouskirjaansa lukien.

Rakennuksen toiselta puolelta kuului iloista rähinää; siellä ryyppäsivät talonpojat puitten varjossa omenajuomaa. Piha oli tullut täyteen juhlapukuisia paikkakuntalaisia, miehiä ja naisia. Jeanne ja Julien kulkivat pensaikon läpi ja nousivat vuorenrinteelle, josta ääneti katselivat merta. Ilma oli hiukan viileä, vaikka oltiinkin elokuun puolivälissä. Tuuli oli pohjoisessa ja aurinko paistoi valjusti ihan siniseltä taivaalta.

Suojaa tuulelta etsiessään kulkivat vastanaineet nummen poikki, kääntyivät oikealle ja pyrkivät metsäiseen, epätasaiseen laaksoon, joka laskeutui Yport'iin päin. Heidän tultuaan metsän sisään, ei tuuli sinne enää yltänyt, ja he poikkesivat tieltä kapealle polulle, painuen yhä lehväin peittoon. He saattoivat tuskin käydä rinnan, ja silloin tunsi Jeanne käsivarren hiljaa kiertyvän hänen vyötäistensä ympäri.

Hän ei sanonut mitään, mutta hänen sydämensä alkoi nopeammin sykkiä ja hengitys kävi läähättäen, katkonaisesti. Matalalla riippuvat oksat hipasivat heidän hiuksiaan ja heidän oli kumarruttava päästäkseen kulkemaan. Jeanne poimi lehden: kaksi leppäterttua istui sen alla kuin kaksi haurasta punaista kuorta.

Viattomasti, hiukan rohkaistuneena sanoi hän:

– Kas, pieni pariskunta!

Julien kosketti huulillaan hänen korvaansa ja kuiskasi:

– Tänä iltana olet oleva minun vaimoni.

Vaikka Jeanne maalla olonsa aikana oli paljon jo oppinutkin, ei hän kuitenkaan vielä ollut ajatellut muuta kuin runollista rakkautta ja joutui nyt aivan hämilleen. Hänen vaimonsa? Eikös hän sitä sitten nyt jo ollut?

Silloin alkoi Julien suudella häntä pienin, nopein suudelmin ohimoille ja niskaan, hiusten rajaan. Jeanne ei ollut tuollaisiin miehen hyväilyihin vielä tottunut, ja jokaisesta suudelmasta kallisti hän vaistomaisesti päätään toiselle puolelle kuin välttääkseen niitä, vaikka ne hänelle mielihyvää tuottivatkin.

Samassa saapuivat he metsän perälle. Jeanne pysähtyi hämmästyneenä siitä, että he olivat niin etäällä. Mitä kotona arveltaisiin?

– Palatkaamme! – sanoi hän.

Julien veti pois kätensä hänen vyötäisiltään ja molemmat kääntyivät niin, että seisoivat kasvot vasten toisiaan, niin lähellä, että tunsivat toistensa hengityksen, la he katselivat toisiaan, katsoivat silmiin sillä tiukalla, tuijottavalla, läpitunkevalla katseella, millä kaksi henkeä tuntee kuin yhteen sulavansa. He etsivät toisiaan toinen toisensa silmistä ja silmäin takaa ihmisolemuksen läpipääsemättömästä tuntemattomasta, tutkistellen toisiaan äänettömällä, hellittämättömällä kysynnällä. Mitä tulivat he olemaan toisilleen? Mitä tuli olemaan se elämä, jota he alkoivat yhdessä elää? Mitä iloa, mitä onnea, mitä pettymystä oli heillä tarjottavana toinen toiselleen avioliiton pitkän, eroittamattoman yhdessäolon aikana? Ja heistä molemmista tuntui, etteivät he vielä olleet nähneetkään toisiaan.

Ja yht'äkkiä laski Julien molemmat käsivartensa vaimonsa olkapäille ja painoi keskelle hänen suutaan suudelman niin syvän, ettei hän ollut koskaan ennen semmoista saanut. Ja se tunkeutui, se suudelma, hänen suoniinsa, hänen luittensa ytimiin asti, synnyttäen niin salaperäisen puistatuksen, että hän lykkäsi rajusti Julienin pois luotaan ja oli kaatua selälleen.

– Mennään pois, mennään pois! – kuiskasi hän.

Julien ei vastannut siihen mitään, mutta tarttui häntä käsistä ja piteli niitä käsissään.

He eivät vaihtaneet sitten enää sanaakaan kotiin asti. Loppuilta tuntui kovin pitkältä.

Syömään käytiin vasta pimeän tullen. Ateria oli yksinkertainen ja lyhyt vastoin normandilaisia tapoja. Omituinen tukaluus lamautti pöydässä olijain mielentilan. Ainoastaan molemmat papit, kunnallislautakunnan esimies ja neljä kutsuttua maanviljelijää ilmaisivat äänekkäämpää hilpeyttä, jommoinen on tavallinen hääpidoissa.

Nauru tuntui elottomalta, mutta vilkastui lautakunnan esimiehen lausuttua sukkelan sanan. Kello oli jo likemmä yhdeksän, kun noustiin juomaan kahvia. Ulkona pihalla, omenapuitten juurella, alkoi tanssi. Avoimesta ikkunasta saattoi nähdä koko juhlan. Puitten oksiin ripustetut lyhdyt loivat vihreän-harmaan valaistuksen lehviin. Miehet ja naiset hyppivät piiritanssia laulaen täyttä kurkkua maalaislaulujaan. Niitä säestivät heikosti kaksi viulua ja klarinetti, joiden soittajat olivat kavunneet istumaan isolle keittiön pöydälle kuin millekin lavalle ikään. Talonpoikain remakat huudot voittivat toisinaan soittokoneiden äänen niin kokonaan, että niiden hillittömän laulun katkaisemat heikot säveleet tuntuivat tipahtelevan kuin taivaasta pieninä palasina, hajanaisina sävelmän sirpaleina. Kahdesta isosta, leimuavien soihtujen ympäröimästä tynnyristä vuoti juomaa hääväelle. Kaksi palvelijaa ei tehnyt muuta kuin huuhtoi kaukalossa lakkaamatta laseja ja maljoja pistääkseen ne vielä vettä tippuvina tynnyrin hanan alle, josta juoksi viinin punainen tahi omenajuoman kullankeltainen, kirkas neste. Ja janoiset tanssijat, vanhat levolliset penkilläistujat ja hikoilevat naiset riensivät sinne ja kurottivat käsiään saadakseen vuorostaan jonkun lasin ja kulauttaakseen pää takakenossa pitkän siemauksen haluamaansa juomaa kurkkuunsa.

Pöydällä oli leipää, voita, juustoa ja makkaroita. Jokainen pisti sieltä silloin tällöin palan suuhunsa, ja nämä valaistujen puitten lehvien alla vietetyt iloiset, remuisat pidot herättivät sisällä salissa olevien vakavien vieraitten mielissä halun tanssia myöskin, laskea itselleen juomaa noista jyhkeistä tynnyreistä ja haukata päälle viipaleen leipää voin ja sipulin kanssa.

Kunnallislautakunnan esimies löi tahtia veitsellään ja huudahti:

– Tuhat tulimmaista! Tämä on mainiota. Luulisi olevansa Ganache'n häissä.

Kaikki olivat purskahtaa nauruun, mutta kirkkoherra Picot, joka luonnoltaan oli yhteiskunnallisten vallanpitäjäin vihollinen, vastasi:

– Tarkoitatte varmaan Kaanaan häitä.

Toinen ei kuitenkaan pitänyt sitä oikaisua hyvänään, vaan sanoi:

– Ei, herra kirkkoherra, minä tiedän, mitä tarkoitan. Kun sanon Ganache, niin se on Ganache.

Noustiin sitten pöydästä ja siirryttiin saliin. Sitten mentiin ilakoivan rahvaan kanssa vähän seurustelemaan. Ja sitten lähtivät vieraat pois.

Paroni ja paronitar kiistelivät jostakin keskenään hiljaisella äänellä. Rouva Adélaïde, joka oli tavallista hengästyneempi, näytti vastustavan miehensä pyyntöä ja sanoi vihdoin milt'ei kovaan:

– Ei, kultaseni, minä en voi, minä en osaa.

Silloin poistui hänen miehensä nopeasti, meni Jeannen luo ja sanoi hänelle:

– Tahdotko tulla hiukan kävelemään kanssani, lapsikulta?

Jeanne joutui kokonaan hämille ja vastasi:

– Niinkuin haluat, isä.

Ja he menivät ulos.

Kun he olivat tulleet meren puoleiselle portaikolle, puhalsi heitä vastaan kirpeä tuuli, semmoinen kylmä kesätuuli, joka jo tietää syksyn olevan tulossa. Taivaalla kiiti pilviä vuoroin peittäen, vuoroin päästäen näkyviin tähdet.

Paroni painalsi rintaansa vastaan tyttärensä käsivartta puristaen samalla hellästi hänen kättään. He kävelivät muutamia minuutteja. Paroni näytti epäröivän, olevan hämmennyksissään. Vihdoin kävi hän asiaan käsiksi.

– Minulla on, kultaseni, vaikea tehtävä, joka oikeastaan kuuluisi äidillesi, mutta koska hän ei ota sitä suorittaakseen, niin täytyy minun asettua hänen sijaansa. En tiedä, minkä verran sinä olet selvillä elämästä. On, näet, asioita, jotka pidetään huolellisesti salassa lapsilta, tytöiltä varsinkin, tytöiltä, joiden on pysyttävä hengeltään puhtaina, nuhteettoman puhtaina siihen hetkeen saakka, jolloin luovutamme heidät sen miehen käsiin, jonka on pidettävä huoli heidän tulevasta onnestaan. Hänen tehtävänsä on silloin kohottaa sitä huntua, joka verhoo elämän salaisuuden. Mutta ellei siitä mikään hämärä aavistus vielä ole päässyt koskettamaan nuoria tyttöjä, niin joutuu heidän mielensä usein kuohuksiin sen hieman tylyn todellisuuden ilmestyttyä, joka heidän unelmiensa pohjalla piilee. Loukattuina hengessään, loukattuina ruumiillisestikin tahtovat he kieltää aviomieheltään sen, minkä laki, ihmisten ja luonnon laki, hänelle myöntää ehdottomana oikeutena. Enempää, rakkaani, en voi sinulle sanoa, mutta älä unohda sitä, että nyt olet kokonaan miehesi oma.

Mitä tiesi oikeastaan Jeanne?

Mitä otaksui hän? Hän oli alkanut vavista masentavan ja tuskallisen alakuloisuuden, kuin jonkun aavistuksen, lamauttamana.

He palasivat sisään. Salin ovella kohtasi heitä yllätys. Rouva Adélaïde itkeä nyyhkytti Julien'in rintaa vastaan painuneena. Kyyneleet, rajut kyyneleet, jotka tulivat kuin palkeista puhallettuina, tuntuivat vuotavan samalla kertaa nenästä, suusta ja silmistä, ja nuori mies, joka näytti hämmästyneeltä ja nololta, tuki tuota lihavaa rouvaa, joka oli vaipunut hänen syliinsä jättääkseen suosituksin hänen haltuunsa armaan, suloisen, kultaisen pikku tyttönsä.

Paroni kiirehti heidän luokseen ja sanoi:

– Mitä turhia mielenpurkauksia! Minä pyydän, jättäkäämme kyyneleet!

Ja tarttuen vaimoaan käsivarresta, saattoi hän hänet nojatuoliin hänen pyyhkiessään kyyneleitä silmistään. Sitten kääntyi hän Jeannen puoleen, sanoen:

– No, tyttöseni, suutele nyt äitiäsi ja mene makaamaan!

Itku kurkussa suuteli Jeanne nopeasti vanhempiansa ja poistui.

Täti Lison oli jo mennyt huoneeseensa. Paroni ja hänen vaimonsa jäivät yksin Julienin kanssa. Ja he olivat kaikki kolme niin hämillään, etteivät saaneet sanaakaan suustaan; molemmat miehet seisoivat siinä iltapuvuissaan tuijottavin katsein, rouva Adélaïde'n istuessa voimattomana tuolissaan, kurkussa vielä viimeiset nyyhkytykset. Kun heidän hämminkinsä alkoi käydä sietämättömäksi, ryhtyi paroni puhumaan matkasta, jolle vastanaineiden oli määrä lähteä muutaman päivän kuluttua.

Sillä välin antoi Jeanne huoneessaan Rosalie'n, jonka kyyneleet koskena valuivat, riisua vaatteita yltään. Sisäkön kädet vapisivat niin, ettei hän oikein löytänyt nauhoja eikä neuloja, ja hän näytti todenperään olevan vielä enemmän liikutettu kuin hänen nuori rouvansa. Mutta Jeanne ei ajatellut ensinkään tytön kyyneleitä; hänestä näytti aivan kuin hän olisi joutunut johonkin toiseen maailmaan, johonkin toiseen maahan, että hän oli eroitettu kaikesta, mitä oli ennen tuntenut, kaikesta, mikä oli hänelle ollut rakasta. Kaikki näytti olevan mullin mallin hänen elämässään ja aivoissaan. Jopa johtui hänelle mieleen omituinen ajatus: rakastiko hän miestään? Ja yht'äkkiä oli hänestä hänen miehensä aivan kuin vieras, jota hän töin tuskin tunsikaan. Kolme kuukautta aikaisemmin ei hän ollut tietänyt hänen olemassaolostaan mitään ja nyt oli hän hänen vaimonsa. Miksi niin? Miksi niin pian piti langeta avioliiton helmaan aivan kuin johonkin hautaan, joka oli jalkojen alle avautunut.

Saatuaan yöpuvun ylleen pujahti hän vuoteeseensa. Lakanat, jotka olivat hiukkasen kylmät ja aikaansaivat väristyksen hänen ruumiissaan, lisäsivät vielä sitä kylmyyden, yksinäisyyden ja surun tunnetta, joka oli painostanut hänen mieltään jo kahden tunnin ajan.

Rosalie poistui yhä vain itkien ja Jeanne jäi odottamaan. Hän odotti huolestuneena, kouristavin sydämin, jotakin, jota hän kentiesi oli aavistanut ja josta isä oli hämärin sanoin puhunut, odotti sitä mystillistä ilmestystä, joka on rakkauden suurin salaisuus.

Hän ei ollut huomannut kenenkään astuvan portaita, kun hän kuuli ovellaan kolme kevyttä kolkutusta. Hän vapisi kauheasti eikä vastannut mitään. Kolkutus uudistui ja sitten lukko kitisi. Hän kätki päänsä peitteen alle ikäänkuin rosvo olisi tullut hänen huoneeseensa. Lattialla kuului hiljaisia, narahtelevia askeleita ja yht'äkkiä joku kosketti hänen vuodettansa.

Hän säpsähti hermostuneesti ja huudahti hiukkasen. Ja kohottaen päätään peitteen alta näki hän Julien'in seisovan edessään, hymyilevän ja katselevan häntä.

– Oi, kuinka pelästytitte minua, – sanoi Jeanne.

Julien jatkoi:

– Ettekö sitten odottanut minua lainkaan?

Jeanne ei vastannut mitään.

Julien seisoi siinä juhlapuvussaan, mahtavana ja komeana. Ja Jeannea hävetti kauheasti maata sillä lailla vuoteessaan tuon nuhteettomasti puetun miehen edessä.

He eivät tietäneet enää, mitä sanoa, mitä tehdä, eivätkä uskaltaneet katsoakaan toisiinsa tällä vakavalla hetkellä, josta riippuu koko elämän sisin onni.

Julien tunsi kentiesi hämärästi, mikä vaara piilee tuossa ottelussa ja mitä taitavaa itsensähillitsemistä, mitä ovelaa hellyyttä tarvitaan, ettei loukkaisi yhtäkään noista haaveiden täyttämän neitsyeellisen sielun hennoista siveyden vaistoista, sen äärettömän hienoista tunteista.

Senvuoksi tarttui hän hiljakseen Jeannen käteen, suuteli sitä ja, polvistuen hänen vuoteensa ääreen ikäänkuin alttarin eteen, kuiskasi äänellä, joka oli vieno kuin tuulen henkäys:

– Tahdotteko rakastaa minua?

Silloin kohotti Jeanne rohkaistuneena päänsä ja vastasi hymyillen:

– Minähän jo rakastan teitä, armaani.

Julien otti huulilleen vaimonsa pienet, hienot sormenpäät ja sanoi tuon äänen vaimentajan vaikutuksesta muuttuneella sävyllä:

– Tahdotteko sitten näyttää minulle, että minua rakastatte?

Ja jälleen hämmentyneenä, täysin käsittämättä, mitä sanoi, vastasi Jeanne isänsä sanoja muistaen:

– Olen teidän kokonaan, armaani.

Julien peitti hänen kätensä kosteilla suudelmilla ja nousten hiljakseen tuli hän lähemmäksi hänen kasvojaan, joita Jeanne jälleen koetti piiloittaa.

Jeanne pelästyi vaistomaisesti ja sopersi:

– Oi, älkää, minä pyydän.

Julien tuntui pettyneeltä, hieman loukatulta ja jatkoi vieläkin rukoilevalla, mutta jäykemmällä äänellä:

– Miksi pelkäätte, koska kuitenkin nyt olemme mies ja vaimo.

Jeanne pahastui tuosta lauseesta, mutta nöyränä ja alistuvaisena sanoi hän toistamiseen:

– Olen teidän kokonaan, armaani.

Silloin poistui Julien nopeasti pukuhuoneeseen, ja Jeanne kuuli selvästi hänen vaatteidensa kahinan kun hän riisuutui ja hänen taskussaan olevain rahain kilinän ja kenkäin putoamisen permannolle.

Ja yht'äkkiä astui Julien yöpuvussaan, tohvelit jalassa, kiireesti poikki huoneen pannakseen kellonsa uunin reunalle. Sitten palasi hän takaisin pieneen viereiseen huoneeseen, jossa vielä liikkui vähän aikaa, ja kun Jeanne huomasi hänen taas tulevan kääntyi hän nopeasti toiselle kyljelleen ja sulki silmänsä. —

– Ettekö sitten tahdokaan olla pikku vaimoni? – lausui hänelle Julien tultuaan hänen viereensä.

Johon Jeanne kuiskaten sormiensa lomitse vastasi:

– Enkös sitä sitten jo ole?

Hiukan pahastuneella äänellä sanoi silloin Julien:

– Ette rakas; ettehän toki tahdo tehdä pilkkaa minusta?

Tämä tyytymätön äänen sävy liikutti Jeannen mielen niin, että hän yht'äkkiä kääntyi Julien'iin päin pyytääkseen anteeksi, häneltä. —

Mitä sitten tapahtui? Siitä ei Jeanne muistanut mitään, sillä hän oli kuin sekaisin; hänestä tuntui vain, että Julien peitti hänen huulensa loppumattomin, kiitollisin suudelmin.

Sitten Julien oli hänelle jotakin puhunut ja hän vastannut hänelle.

Kun Julien senjälkeen ei enää puhunut mitään eikä liikahtanutkaan, käänsi hän katseensa mieheensä ja huomasi hänen nukkuvan. Hän nukkui suu raollaan, kasvot levollisina! Hän nukkui!

Jeanne ei voinut sitä oikein uskoa ja hän pahastui siitä, loukkaantui tuosta unesta enemmän vielä kuin hänen rajusta käytöksestään, tuntien olevansa kohdeltu kuin mikäkin ensimmäinen vastaantullut naikkonen. Kuinka saattoi hän nukkua tällaisena yönä? Mikä heidän välillään oli tapahtunut ei siis hänestä ollut mitään sen erikoisempaa! Oi, Jeanne olisi mieluummin tahtonut tulla piestyksi, jopa kolhituksi niin, että olisi mennyt tainnoksiin.

Jeanne ei hievahtanut enää paikaltaan; hän nojasi vain kyynärpäähänsä kumartuneena Julieniin päin ja kuuli hänen huuliltaan kevyen hengityksen, joka välistä muuttui kuorsaukseksi.

Sitten valkeni aamu, ensin himmeänä, sitten kirkkaampana, sitten ruusunhohteisena, häikäisevänä. Julien aukaisi silmänsä, haukotteli, ojensi käsivartensa, katsahti vaimoonsa, hymyili ja kysyi:

– Oletko nukkunut hyvin, rakkaani?

Jeanne pani merkille, että Julien nyt sinutteli häntä, ja vastasi hämmästyneenä:

– Olen. Entä te?

Julien sanoi siihen:

– Minä, oikein hyvin.

Ja kääntyen vaimoonsa päin hän suuteli häntä ja rupesi sitten rauhallisesti puhelemaan. Hän selitteli vaimollensa suunnitelmiaan säästäväisyysaatteineen. Ja tuo usein esiintyvä säästäväisyys-sana hämmästytti Jeannea, joka kuunteli häntä täysin käsittämättä hänen sanojensa merkitystä, katseli häntä ja ajatteli tuhansia asioita, jotka kiitivät nopeasti hänen ohitsensa tuskin hipaistenkaan hänen sieluansa.

Kello löi kahdeksan.

– Kas niin, nyt täytyy nousta, – sanoi Julien, – meille nauretaan, jos olemme kauemmin vuoteessa.

Ja hän nousi ensimmäiseksi. Kun hän oli pukeutunut, auttoi hän kiltisti vaimoaankin pikku seikkoja myöten, sallimatta hänen kutsua Rosalie'ta avukseen.

Heidän lähtiessään huoneesta pysäytti hän vaimonsa ja sanoi:

– Tiedäthän, että me kahden kesken nyt voimme sinutella toisiamme, mutta vanhempiesi läsnäollessa on parasta toistaiseksi vielä odottaa. Kun palaamme häämatkaltamme on se aivan luonnollista.

Jeanne tuli esille vasta aamiaiseksi. Ja päivä kului kuin tavallisesti, aivan kuin ei mitään uutta olisi tapahtunut. Talossa oli vain yksi mies lisää.

V

Neljä päivää myöhemmin ilmestyi matkavaunu, joka oli vievä heidät Marseille'hin.

Ensimmäisen tuskallisen yön jälkeen oli Jeanne jo tottunut Julien'iin, hänen suudelmiinsa ja helliin hyväilyihinsä, vaikka ei vastahakoisuus noihin suhteihin nähden hänessä ollutkaan vähentynyt.

Julien oli hänestä kaunis, Jeanne rakasti häntä ja tunsi olevansa uudelleen onnellinen ja iloinen.

Jäähyväiset suoritettiin nopeasti ja ilman ikävän tunnetta. Paronitar yksin tuntui liikutetulta. Ja kun vaunu oli valmis lähtemään, pisti hän ison kukkaron, joka oli raskas kuin olisi ollut lyijyä täynnä, tyttärensä käteen, sanoen:

– Tässä on nuoren rouvan pikku menoja varten.

Jeanne pani kukkaron taskuunsa ja hevoset lähtivät liikkeelle.

Iltapuoleen kysyi Julien häneltä:

– Kuinka paljon on rahaa äitisi antamassa kukkarossa?

Jeanne ei sitä muistanutkaan enää ja tyhjensi nyt rahat syliinsä.

Kokonainen virta kultarahoja valui ulos, kaikkiaan kaksituhatta frangia. Ilosta löi hän kämmenensä yhteen ja, keräten jälleen rahansa, huudahti:

– Nyt voin tuhlata vaikka mihin.

Kahdeksan vuorokautta matkustettuaan hirveässä kuumuudessa he saapuivat Marseille'hin.

Ja seuraavana päivänä vei heitä Rois-Louis, määräkulkuinen posti- ja matkustajalaiva, joka kulki Ajaccion kautta Napoliin, Korsikaa kohti. Korsika! Tiheiköt, rosvot, vuoret, Napoleonin syntymämaa! Jeannesta tuntui, että hän valveilla ollen joutui unelmien maille.

Vierekkäin laivan kannella seisoen näkivät he Provence'n rantakallioiden kiitävän ohi. Meri levisi liikkumattomana, mahtavasti siintäen ja kuin hyytyneenä hehkuvassa päivänvalossa, äärettömän taivaanlaen alla, joka tuntui aivan ylenmäärin siniseltä.

Jeanne sanoi:

– Muistatko purjematkaamme ukko Lastique'n veneellä?

Vastauksen sijasta suihkasi Julien nopeasti suudelman hänen korvaansa.

Laivan siivet pieksivät merta, häiriten sen sikeää unta, ja aluksen taakse ulottui silmän siintämättömiin suorana vakona pitkä vaahtoava jälki, iso vaalea juova, jossa vesi kuohui kuin poreileva samppanja.

Yht'äkkiä ponnahti ylös vedestä keulan puolella, vain muutaman sylen päässä laivasta, iso delfiini eli pyöriäinen ja katosi jälleen pää edellä sukelluksiin. Jeanne pelästyi siitä niin, että huudahti ja painautui Julienin povea vastaan. Sitten hän alkoi nauraa pelästyksensä johdosta ja katseli innokkaasti, eikö tuo merieläin ilmestyisi uudelleen. Muutaman sekunnin kuluttua se hyppäsikin taas esille aivan kuin iso, joustimen lennättämä leikkikalu. Sitten se keikahti jälleen veteen ja ilmestyi uudelleen. Nyt niitä tuli jo kaksi, kolme, sitten kuusi, jotka heittivät kuperkeikkaa laivan ympärillä ja saattoivat tätä suurta toveriaan, rautaevillä varustettua jyhkeätä kalaa pitkän matkaa. Ne väistyivät milloin vasemmalle puolelle sitä, milloin taas nousivat esille sen oikealta puolelta, ja milloin yhdessä, milloin toinen toisensa perässä, aivan kuin leikkien ja ajaen toisiaan takaa syöksyivät ylös ilmaan kaaressa ja sukelsivat jälleen mereen.

Jeanne taputteli käsiään ja oikein vapisi ihastuksesta joka kerta, kun nuo suuret, ketterät uijat tulivat esille. Hänen sydämensä hypähteli heidän laillaan hurjasta, lapsellisesta ilosta.

Yht'äkkiä ne hävisivät. Ne näkyivät kerran vielä hyvin kaukana meren selällä päin, sitten ei niitä huomannut enää, ja muutaman hetkisen tunsi Jeanne ikävääkin niiden katoamisen johdosta.

Tuli ilta, tyyni, säteilevä, mitä kirkkahin ja leppoisin. Ei värähdystäkään ilmassa eikä veden pinnalla. Ja tämä meren ja taivaan avaruuden ääretön rauha levisi turtuneihin ihmissieluihinkin, jotka eivät tunteneet vähäistäkään väristystä.

Mahtava aurinko painui hiljalleen alas kohti Afrikan näkymätöntä rantaa, tuota polttavaa maata, jonka kuumuudesta sai jo vähäisen aavistuksen. Mutta omituinen sukoileva viileys, joka kuitenkaan ei tuntunut tuulenhenkäykseltä, hipaisi kasvojen hipiää, kun päivä oli mennyt mailleen.

Heitä ei haluttanut mennä alas kajuuttaan, joka oli täynnä merilaivan kaikkia hirveitä hajuja, vaan he kävivät vierekkäin loikomaan välikannelle kääriytyen vaippoihinsa. Julien nukkui heti, mutta Jeanne, jota outo matka vaivasi, ei saanut silmiään ummistetuiksi. Siipien yksitoikkoinen läiske uuvutti häntä ja hän katseli niitä lukemattomia tähtiä, jotka hänen yllään tuikahtelivat terävän kirkkaalla, mutta ikäänkuin kostealla valollaan etelän puhtaansinisellä taivaalla.

Aamupuoleen hän kuitenkin nukahti.

Hänet herätti sitten huuto ja melu: merimiehet puhdistivat laulaen laivaa. Jeanne pudisti hereille miehensä, joka nukkuessaan ei ollut liikahtanutkaan, ja he nousivat ylös.

Ihastuksella Jeanne hengitti suolaista meri-ilmaa, joka tuntui tunkeutuvan aina sormien päihin asti. Kaikkialla siinsi vain merta. Keulan puolella häämöitti kuitenkin veden pinnalla jotakin harmaata, aamunkoitossa vielä hämärästi näkyvää, aivan kuin rykelmä omituisia, suippoja, harkkoreunaisia hattaroita.

Vähitellen rupesivat ne näkymään selvemmin. Niiden ääriviivat eroittautuivat paremmin taivaan kirkastuessa ja esiin nousi pitkä jono teräviä, kummallisia vuoria. Siellä oli Korsika, aivan kuin hienoon huntuun verhottuna.

Ja sen takaa nousi aurinko, jota vastaan vuorten harjanteet kuvastivat mustina varjoina, mutta sitten alkoivat kaikki huiput hehkua muun osan saarta jäädessä huurun peittoon.

Laivan päällikkö, joka oli vanha, lyhytkasvuinen, kovassa, suolaisessa tuulessa ahavoitunut, ruskettunut, kuivunut ja kuihtunut mies, ilmestyi kannelle ja sanoi Jeannelle äänellä, joka oli käynyt käheäksi kolmekymmentä vuotta kestäneestä komentamisesta ja oli loppuun kulunut myrskyssä huutamisesta.

– Tunnetteko tuota hajua?

Jeanne tunsi todellakin väkevän, omituisen, villien kasvien hajun.

Kapteeni jatkoi:

– Se on Korsika, rouva, joka sillä lailla tuoksuaa. Se on sen kauniin naisen hajua. Vaikka olisin kaksikymmentä vuotta poikessa, niin tuntisin sen sittenkin viiden tuhannen meripenikulman päähän. Olen nähkääs sieltä kotoisin. Hänkin tuolla Pyhän Helenan saarella kuuluu yhä vain muistelevan kotiseutunsa hajua. Me ollaan samaa sukua.

Ja paljastaen päänsä tervehti kapteeni Korsikaa ja tervehti samalla valtameren poikki suurta keisariakin, vankia, joka oli samaa sukua kuin hän.

Jeanneen koski se niin, että hän oli vähällä ruveta itkemään.

Sitten ojensi kapteeni kätensä taivaan rantaa kohti ja mainitsi kallioiden nimet.

Julien seisoi vaimonsa vieressä pidellen kättään hänen vyötäistensä ympärillä ja molemmat he katselivat etäisyyteen nähdäkseen mainitun paikan.

Vihdoin huomasivatkin he muutamia pyramiidinmuotoisia kallion kärkiä, jotka laiva kohta kiersi laskeakseen suureen, tyyneen lahteen. Se oli korkeiden vuorenharjojen välissä, joiden alavimmat rinteet näyttivät olevan aivan kuin sammaleen peittämät.

Kapteeni osoitti vihantaa kohti ja lausui: "Tiheiköt."

Sikäli kuin tultiin lähemmäksi maata, näkyi vuorien kehä sulkeutuvan järveksi laivan ympärille, joka ui hiljakseen tuossa sinisessä ja niin kirkkaassa vedessä, että toisin paikoin saattoi nähdä pohjaan asti.

Ja yht'äkkiä ilmestyi näkyviin ihan valkoinen kaupunki, joka sijaitsi siellä lahden perällä, aivan veden partaalla, vuorien juurella. Muutamia pieniä italialaisia laivoja seisoi ankkuroituina satamassa. Neljä, viisi venettä tuli ja kierteli Roi-Louis'n ympärillä noutaakseen maihin sen matkustajat.

Julien, joka keräsi heidän tavaransa yhteen, kysyi vaimoltaan:

– Riittää kai kantajille frangi mieheen?

Jo viikon päivät kysyi hän alituisesti tuota samaa ja tämä kysymys kiusasi Jeannea, joka nyt vastasi hiukan kärsimättömänä:

– Kun ei tiedä varmaan antavansa kylliksi, niin antaa mieluummin enemmän.

Lakkaamatta kiisteli Julien hotellienkin isäntien ja palvelijain, ajurien ja kaupustelijain kanssa, ja jos hän kepelästi oli onnistunut saamaan vähän alennusta, niin sanoi hän Jeannelle käsiään hykertäen:

– Minä en tahdo antaa varastaa mitään itseltäni.

Kun laskut tuotiin esille, niin Jeanne oikein vapisi, varmana jo edeltäkäsin, että hänen miehensä oli tekevä muistutuksia joka ainoasta erästä, ja häntä vaivasi tuo tinkiminen aina niin, että hän punastui hiusmartoaan myöten palvelusväen halveksivain katseitten edessä, jotka seurasivat hänen miestään tarkastaessaan riittämätöntä juomarahaa kädessään.

Soutajankin kanssa vielä, joka vei heidät maihin, syntyi hänellä kinaa.

Ensimmäinen puu, jonka Jeanne sitten näki, oli palmu.

He asettuivat asumaan suureen tyhjään hotelliin, joka sijaitsi avaran torin kulmassa, ja tilasivat itselleen aamiaista. Sen syötyään tahtoi Jeanne lähteä kaupungille kävelemään, mutta Julien halusi käydä lepäämään. Siitä syntyi heidän välillään riitaa ja pahastuneena alistui Jeanne hänen vaatimukseensa.

He oleskelivat kolme vuorokautta tässä pienessä, sinisen lahden pohjukkaan kätketyssä kaupungissa, jossa ilma oli kuuma kuin ahjossa vuoriverhon takana, joka ei koskaan päästä sinne tuulen henkeä puhaltamaan.

Sitten tekivät he muutaman päivän matkasuunnitelman ja ettei tarvinnut väistyä minkäänlaisten huonoista tieoloista syntyvien vaikeuksien edestä, päättivät he vuokrata hevoset. He ottivat niinmuodoin kaksi pientä tulisilmäistä, laihaa ja uupumatonta korsikalaista oritta ja lähtivät matkalle eräänä päivänä aamun valjetessa. Opas, joka ratsasti muulin selässä, seurasi heitä ja kantoi heidän ruokatavaransa, sillä majataloja ei tässä villissä maassa ole.

Tie kulki ensin lahden laitaa ja painui sitten loivaan laaksoon korkeita vuoria kohti. Usein oli kuljettava melkein kuivuneiden virtojen poikki, joissa vain kivien kätköissä heikosti solisten vielä juoksi vähän vettä.

Maa oli viljelemätöntä ja aivan autiota. Vuorien kupeet kasvoivat korkeata ruohoa, joka tähän kuumaan vuoden aikaan oli kokonaan kellastunut. Siellä täällä tuli vastaan joku vuorelainen joko pienen hevosensa tahi koiran kokoisen aasinsa selässä. Ja jokaisella riippui hartioilla panostettu pyssy, vanha ruostunut ase, joka heidän käsissään oli peloittava kalu.

Saari oli täynnä hajuruohoja, ja niiden kirpeä lemu tuntui kuin tiivistäneen ilman; ja verkalleen alkoi tie nousta vuorien pitkien poimujen lomissa.

Punaisten ja sinisten kallioiden kärjet loivat maisemalle tarunomaisen sävyn ja matalammalla olevat vuorien rinteet äärettömine kastanjametsineen näyttivät ylhäältä vain pieniltä vihannoilta pensaikoilta tämän saaren jättimäisen korkeilla pengermillä.

Opas ojensi välistä kättään kohti jyrkkiä vuorenharjoja ja mainitsi jonkun nimen. Jeanne ja Julien katselivat ensin näkemättä mitään, mutta eroittivat vihdoin jotakin harmaata, joka näytti ylhäältä pudonneen kiviröykkiön tapaiselta. Siinä oli kylä, pieni kiviasutus, joka oli kuin mikäkin linnun pesä, kiinni tarttunut sinne melkein näkymättömiin korkeiden kallioiden kupeelle.

Tämä pitkä, käyden ajettava matka alkoi hermostuttaa Jeannea.

– Ajetaan hiukan juosten, – sanoi hän ja kiirehti hevostansa. Kun hän sitten ei huomannut miestään vieressään, kääntyi hän ja alkoi hilpeästi nauraa nähdessään Julienin aivan kalpeana pitelevän kiinni laukkaavan hevosen harjasta ja lystikkäästi hölköttävän sen selässä. Ja kun hän lisäksi oli kaunis ja komea mies, niin näytti hänen kömpelyytensä ja pelkuruutensa vieläkin hullunkurisemmalta.

He alkoivat silloin ajaa hiljemmin. Tie kulki nyt kahden loppumattoman metsän väliä, jotka vaippana levisivät yli koko vuoren rinteen.

Se oli Korsikan kuuluisaa tiheikköä, läpipääsemätöntä metsää, jossa kasvoi sekaisin tammea, katajaa, laakeripuuta, myrttiä, kanervaa ynnä kaikenlaisia muita puu- ja kasvilajeja, jotka kietoutuivat toisiinsa niin ja muodostivat vuorien kupeille semmoisen peitteen, että oli aivan mahdotonta siitä selviytyä.

Heidän tuli nälkä. Opas saavutti heidät ja saattoi suloisen lähteen luo, jommoisia on tuiki tiheässä näillä jylhillä seuduilla ja jotka ohuena, jääkylmänä säikeenä tulevat pienestä kallionreiästä ja vuotavat siitä sitten sitä kastanjan lehteä pitkin, jonka ohikulkija sen alle asettaa juoksuttaakseen siten veden suuhunsa.

Jeanne tunsi niin suurta mielihyvää, että hänen oli miltei mahdotonta pidättää ilon huudahduksiaan.

Sitten he lähtivät takaisin laskeutuen vuorelta alas Sagone'n lahtea kiertämällä.

Illan suussa he kulkivat läpi Cargèse'n, joka on pieni kreikkalainen kylä, muinaisaikoina isänmaastaan karkoitettujen pakolaisten perustama. Siellä seisoi ryhmä kookkaita, kauniita sorealanteisia, solakkavartaloisia, erittäin siroliikkeisiä naisia erään suihkukaivon partaalla. Kun Julien huusi heille "hyvää iltaa", vastasivat he laulavalla äänellä entisen kotimaansa sointuvalla kielellä.

Piana'an tultua oli heidän pakko turvautua erään talon vieraanvaraisuuteen niinkuin vanhoina aikoina tehtiin tuntemattomissa maissa eksyksiin jouduttua. Jeanne oikein värisi ilon tunteesta odottaessaan, että ovi, jolle Julien oli kolkuttanut, aukeaisi. Oi, tämä oli vasta oikea huvimatka odottamattomine seikkailuineen aivan kuin jollakin oudolla löytöretkellä!