Читать книгу: «Ensimmäiset ihmiset kuussa», страница 6

X
Eksyneitä ihmisiä kuussa

Joku määrä minun kauhistustani kuvastui hänenkin kasvoillaan. Hän nousi ja tuijotteli ympärillensä tuossa tiheikössä, joka ympäröi meitä joka taholla, hurjaa vauhtia yleten ylenemistään. Epätietoisena hän tarttui leukaansa. Hänen äänessään kuului odottamaton varmuuden puute.

– Eiköhän… – sanoi hän verkalleen, – eiköhän se liene… jossain… tuolla päin? – Epäröivänä hän teki tutisevalla sormellaan kaaren. – En ole varma.

Yhä syvempi hämmästys ilmeni hänen katseessaan.

– Oli miten oli, – virkkoi hän, katsoen minuun, – ei se kaukana saata olla.

Me olimme seisovillamme kumpainenkin, äännellen tyhjänpäiväisiä huudahduksia ja tähystellen tuohon yhä enemmän sekaantuvaan, yhä tihenevään rikeikköön ympärillämme.

Kaikilla rinteillä, minne vain päivä pääsi paistamaan, huojui ja heilui nuolina nousevia pensaita, paisuvia kaktuksia, matelevia lehtisammalia, ja missä varjoa, siellä luminietoksiakin. Pohjoisessa, etelässä, idässä ja lännessä – kaikkialla levittelihe outojen muotojen yhtenäinen yksitoikkoisuus. Ja jossain tuolla, noitten toisiinsa takertuneitten kasvien alla, oli meidän pallomme, meidän kotimme, siinä ainoat eväämme, ainoa pelastumisen toivo tästä päivän kestävän kasvullisuuden fantastillisesta sydänmaasta, jonne nyt olimme joutuneet.

– Luulenpa sittenkin, – sanoi hän, äkkiä viitaten, – että pallo on tuolla.

– Ei, – arvelin minä. – Mehän olemme kiertäneet kaaressa. Kas, tuossa on minun kantapäitteni jälkiä. Sen täytyy olla idempänä, paljoa idempänä. Tuolla noin!

– Minun mielestäni, – sanoi Cavor, – aurinko oli koko ajan oikealla.

– Ja minusta taas, – virkoin minä, – varjo kulki joka hyppäyksellä minun edessäni.

Me katselimme toisiamme. Kraaterin laajuus oli meidän mielikuvituksessamme käynyt äärettömäksi ja yhä kasvavat tiheiköt läpipääsemättömiksi.

– Voi taivas! Kuinka mielettömiä me olemme olleetkaan!

– Pallo meidän löytää pitää, – sanoi Cavor, – se on selvä se, ja pian se on löydettäväkin. Helle kasvaa. Jo se meidät nytkin olisi painanut tainnuksiin, ellei olisi niin kuivaa. Ja… minun on nälkä.

Minä tuijotin häneen. Tätä seikkaa en ollut tullut ajatelleeksikaan.

Mutta nyt heräsi minussakin positivinen vaatimus.

– Niin, – sanoin minä painavasti, – nälkä minunkin on.

Hän nousi, tarmokas päättäväisyys katseessaan. – Meidän täytyy löytää pallo, – lausui hän.

Niin tyynesti kuin suinkin tähysteltiin nyt noita lukemattomia kallioharjanteita ja pensaikkoja, joista kraaterin pohja oli muodostunut, ja kumpikin harkitsi mielessään, mitenkä paljon mahdollisuuksia meillä on pallon löytämiseen, ennenkuin helle ja nälkä yltyvät liian ankariksi.

– Ei se saata olla täältä viidenkään kymmenen metrin päässä, – sanoi Cavor, epävarmasti heilauttaen kättään. – Täytyy vaan lähteä samoilemaan ympäri, kunnes se löytyy.

– Mikäpäs tässä muu auttaa! – vastasin minä, tuntematta kovinkaan suurta halua moiseen pyydystykseen. —

Olisi noille kirotuille piikkipensaille vähempikin kasvuvauhti riittänyt.

– Sepä se, – virkkoi Cavor. – Mutta pallo se oli kuin olikin luminietoksessa.

Minä vaanimaan ympärilleni, nähdäkseni edes jonkun tutun mäennyppylän tai pensaan, joka oli ollut pallon läheisyydessä, mutta turhaan. Kaikkialla vaan tuo sekottava yhtäläisyys, kaikkialla yhä kohoilevia pensaita, paisuvia sieniä, pieneneviä lumiluotoja, jotka alinomaa muuttivat näkyänsä. Pistävästi paahtoi päivä, ja sanomattomaan hämmästykseemme tuli vielä lisäksi odottamattoman nälän synnyttämä raukeus. Ja juuri tuossa seisoessamme neuvottomina ja eksyneinä keskellä näitä aavistamattomia asioita, kuului ensi kertaa kuussa muuan ääni, toisellainen kuin ne, mitä tähän asti kasvien liikunta, tuulen hiljainen hyminä tai omat ääntelemisemme olivat synnyttäneet.

Bum… Bum… Bum… Se tuli jalkain alta, maan sisästä. Tuntui kuin kuulisimme sen jaloilla yhtä hyvin kuin korvillakin. Sen kumua vaimensi välimatka, välillä oleva ainemassa. En saata kuvailla mielessäni ääntä, joka sen ankarammin olisi voinut tyrmistyttää meitä, tahi sen täydellisemmin muuttaa asiain tilaa ympärillämme. Tuo täyteläinen, verkallinen, tarkoitusperäinen ääni ei meidän mielestämme saattanut olla muuta kuin jonkun jättiläismäisen, maan uumeniin kätketyn kellon lyöntejä.

Bum… Bum… Bum…

Se johti mieleen hiljaisia luostareita, unettomia öitä tiheästi asutuissa kaupungeissa, valvomisia, odotetuita hetkiä, kaikkea semmoista, mikä järjestettyä ja systemaatillista elämässä on, ja nyt se valtavana, salaperäisenä kajahtelee tässä fantastillisessa sydänmaassa! Silmän nähden kaikki oli entisellään: mieltä masentavain pensaitten ja kaktuskasvien hiljainen huojunta tuulessa… ne ulottuvat yhtenäisenä massana tuonne kaukaisiin kallioihin asti… taivas yhä pimeä ja tyhjä… vitkasteleva aurinko se paahtamistaan paahtaa… Ja keskellä kaikkea tätä nyt tämä ääni-arvoitus varoituksena, uhkana.

Bum… Bum… Bum…

Me kyselemään toisiltamme heikoin, kähein äänin.

– Kelloko?

– Siltä kuuluu.

– Mikähän se on?

– Mikä lieneekään!

– Lukekaa lyönnit, – kehoitti Cavor, mutta liian myöhään, sillä kumu vaikeni samassa.

Tuo tähtimäinen häiritys entisessä hiljaisuudessa oli uusi hämmästyksen aihe. Hetken verran saattoi epäillä, tokko tuota ääntä oli kuullutkaan vai vieläkö sitä yhä jatkuu. Olinko minä todellakin kuullut mitään kumua?

Tunsin äkkiä Cavorin käden puristavan käsivarttani. Hän puhui kuiskaamalla, ikäänkuin peljäten herättävänsä jotain.

– Pysytään yhdessä, – sopotti hän, – ja käydään etsimään palloa.

Meidän täytyy palata siihen. Tämähän käy jo yli kaiken ymmärryksen.

– Minne käsin tästä lähdetään?

Hän epäröi. Valtavalla voimalla meidät täytti se ajatus, että ympärillä, lähellä on olentoja, näkymättömiä asioita. Mitä lienevät nuo? Ja missä? Tämä sydänmaa tässä, jonka määränä on vuoroin jäätyä, vuoroin kärvetä, onko se jonkun maanalaisen maailman ulkonaista kuorta, suojusta vain? Ja jos niin on, millisen maailman? Minkälaisia asukkaita se saattaneekaan äkkiä purkaa kidastansa meitä vastaan?

Ja sitten taas, äkisti kuin odottamaton ukkosen jylinä, tunkeusi tähän tuskalliseen hiljaisuuteen pauhina ja räminä, niinkuin olisi suuria metalliportteja heitetty kumoon!

Me pysähdyimme. Ja siinä sitä seisottiin ammotellen, neuvottomina.

Cavor puikahti minun luokseni.

– En käsitä ensinkään! – kuiskasi hän ihan korvani juuressa, epämääräisesti heittäen kättään taivasta kohti: se oli epäselvä osoitus vielä epäselvemmistä ajatuksista.

– Piiloon! Siltä varalta, että…

Lähdettiin liikkeelle taas ja hiivittiin varkain eteenpäin, mitä huolellisimmin karttaen pienintäkin risausta. Käännyttiin erästä tiheikköä kohti. Nyt alkoi kuulua kalketta, niinkuin kattilata taottaessa, ja se se joudutti askeleitamme.

– Meidän täytyy ryömiä, – kuiskasi Cavor.

Piikkikasvien alimmat lehdet, jotka jo olivat joutuneet uusien, päälle kasvaneitten varjoon, olivat jo alkaneet lakastua ja surkastua, niin että me sen pahemmitta vaurioitta pääsimme pujotteleimaan yhä paksunevain varsien välitse. Vähät me siitä, jos välisti pistikin kasvoihin tai käsivarteen. Keskellä tiheikköä minä pysähdyin ja vilkasin hengästyneenä Cavoriin.

– Maan alta, – sopautti hän. – Tuolta noin.

– Sieltähän ne saattavat tulla esille.

– Meidän täytyy löytää pallo!

– Niin täytyy, – myönsin minä. – Mutta miten?

– Hiipiä, kunnes päästään sen luokse.

– Mutta ellei päästä?

– Niin ollaan piilossa ja katsellaan, millaista ovat väkeä.

– Pysytään yhdessä, – virkoin minä.

Hän mietti hetkisen.

– Minnepäin mennään?

– Lähdetään onnen kaupalla.

Kurkistettuamme puoleen ja toiseen, läksimme hyvin varovasti ryömimään alimman tiheikön kautta, kiertäen mielestämme ympyrässä, ja pysähdellen jok'ainoan huojuvan sienen kohdalla ja joka kerta kuin vähänkin ääntä kuului, mielessä yksinomaa vain pallo, josta niin ajattelemattomasti olimme lähteneet. Alinomaa tuli kuun sisästä, alapuoleltamme, täräyksiä, lyöntejä, kummallisia, selittämättömiä, mekanillisia kolauksia. Ja kerran, jopa useammankin olimme kuulevinämme ilmankin kautta jotain rapinaa ja jyskettä. Säikäyksissämme emme kumminkaan uskaltaneet nousta ylevämmälle paikalle tähystelemään kraateria. Pitkään aikaan emme nähneet niitä olentoja, joitten synnyttämät äänet niin runsaasti ja yhtämittaa meille asti kuuluivat. Ellei olisi ollut nälkä ja kulkkua kuivannut, niin olisi tämä ryömiminen tuntunut pelkältä eloisalta unennäöltä. Se oli niin kerrassaan epätodellista! Nuo äänet, ne ne yksistään olivat jotain oloperäistä.

Kuvailkaa mielessänne! Ympärillä satumainen tiheikkö, yläpuolella äänettömät, välkkyvät, okaiset lehdet, ja kätten ja polvien alla äänettömät, eloisat, heloittavat lehtisammalet, jotka kasvunsa innossa liikahtelevat, niinkuin liikahtelee matto, kun tuuli sen alle pääsee puhaltamaan. Myötäänsä pistää näkyviin joku uusi sieni, paisuen ja kimallellen auringonpaisteessa. Myötäänsä tunkee esille uusia heleänvärisiä muotoja… Solut näissä kasveissa olivat minun peukaloni kokoisia, muodostaen ikäänkuin värillisiä lasihelmi-nauhoja. Kaikki nämä kappaleet olivat pienimpiä osiansa myöten täynnään päivänpaistetta, kun niitä katseli tummansinistä taivasta vasten, jossa päivänkin paistaessa yhä vielä väikkyi muutamia jäljelle jääneitä tähtiä. Omituista! Kivetkin olivat muodolleen ja rakenteelleen omituisia… Omituista oli kaikki, ruumiin tuntemus oli jotain ennen aavistamatonta, jok'ainoa uusi liike yllätystä. Ilma kulki ohuena kulkun kautta rintaan, veri hulvahteli suonissa voimakkaasti kuin nousuvesi… puk… puk… puk…

Ja myötäänsä tuo levottomuuden tunne, myötäänsä vasarankalketta, kilinää ja konemaista pauketta… Ja nyt äkkiä… suurten eläinten mylvinää.

XI
Kuunvasikkain laitumilla

Ja niin me kaksi poloista maan asukasta nyt eksyneinä hiiviskelimme näissä hurjaa vauhtia kasvavissa tiheiköissä, säikähdellen ääniä, joita korvissamme kajahteli. Kauan kesti mielestämme, ennenkuin saimme nähdä yhdenkään seleniitan (kuun asukkaan) tai kuunvasikan, vaikka viimeksi-mainittujen ammunta ja mylvinä tuli yhä lähemmäs meitä. Me ryömimme kiviröykkiöiden välitse, luminietosten poikki, sienikasvien yli, jotka ensi kosketuksesta hajosivat kuin kuplat, levittäen kosteata höyryä ympärilleen. Välisti oli tanner ihan täynnään ukontuhnioita kuni katu kivillä laskettu; vuoroin taas täytyi kontata loppumattomain pensastojen läpi. Ja yhä toivottovammin silmin me tähystelimme kadonnutta palloa. Kuunvasikkain ääni oli välisti umpeata, leveätä yminää, joka joskus yltyi kauheaksi, vihaiseksi ammunnaksi ja lauhtui sitten katkonnaiseksi mörinäksi, ikäänkuin nuo näkymättömät elukat olisivat koettaneet syödä ja ammua samalla kertaa.

Ensimmäisen kerran näimme ne vain ohimennen, vilaukselta, mutta näky oli silti epämiellyttävä, koskapa oli niin vaillinainen. Cavor ryömi silloin edellä ja huomasi ensimmäisenä niitten läheisyyden. Hän pysähtyi tyrmistyneenä ja antoi minulle merkin olla asemillani.

Rapina ja naksahtelu pensaissa kuului lähenevän suoraa päätä meitä kohti, ja juuri kuin me päät yhdessä koetimme saada selville, mistä ja minnepäin tämä liikahtelu kulkee, samalla kuului hirveä ammunta takaapäin, niin lähellä ja niin voimakkaana, että okapensaitten latvat sen edessä taipuivat ja kuuma, kostea hengitys leyhähti meihin asti. Me käännyimme ja näimme silloin huojuvain runkojen välitse kuunvasikan kiiltävät kupeet ja pitkän seljän kuultavan taivasta vasten.

Minun on nyt tietysti vaikea sanoa, minkä verran minä sillä kertaa näin, koskapa silloinen vaikutelma täydentyi myöhemmistä havainnoista. Kaikista ensiksi huomasin tuon elukan olevan kooltaan suunnattoman suuren: ruumiin ympärys oli noin 80 ja pituus kukaties 200: kin jalkaa. Sen kyljet ne paisuivat ja kutistuivat raskaasta hengityksestä. Tuo jättiläismäinen, veltto ruumis loikoi maassa; ryppyinen nahka oli valkoinen, mustissa täplissä seljän puolella. Jalkoja emme erottaneet ensinkään. Luulenpa silloin nähneemme ainakin profilissa melkein aivottoman pään, rasvapoimuisen niskan, kuolaisen ja hurmivan suuren suun, pienet sieraimet ja lujaan kiinnipuristetut silmät. (Kuunvasikat ne pitävät aina silmänsä kiinni päivänpaisteessa.) Vilaukselta näimme myös laajan, punaisen kidan, kun se avasi suunsa ammumaan ja mylvimään, ja tunsimme huounnan tuosta kidasta. Ja senjälkeen tuo hirviö huojahti kuin mikä laiva, liikahti eteenpäin, koko nahan lyödessä paksuja poimuja, vierähti jälleen ja siirtyi siten ohitsemme, kallistellen puoleen ja toiseen. Se mursi jäljillensä leveän polun pensastoon ja katosi pian silmistä tuonne toisiinsa punoutuneiden kasvien taakse. Toinen tuli näkyviin hiukan kauempana ja sitten vielä yksi, jonka jälkeen vilaukselta huomasimme erään seleniitan, joka näytti kaitsevan näitä eläviä lihavarastoja. Hänet huomattuani, minä tartuin suonenvetoisesti Cavorin käsivarteen, ja niin siinä nyt kykittiin liikahtamatta, kurkistellen ja pilkistellen kauan aikaa vielä senkin jälkeen kuin hän jo kokonaan oli kadonnut meidän näköpiiristämme.

Kuunvasikkoihin verrattuna tuo seleniita näytti mitättömältä muurahaiselta vain: tuskin oli mies viittäkään jalkaa pitkä. Yllään oli hänellä puku jostain nahkamaisesta aineesta, niin ettei mitään osaa hänen ruumiinsa rungosta näkynyt. Siitä meillä niinmuodoin ei ollut aavistustakaan. Senpä vuoksi hän esiintyi tanakkana, karvaisena olentona, joka paljon muistutti monimutkaista koppakuoriaista. Hänen päänsä muoto oli kokonaan piilossa suunnattoman suuren, piikeillä varustetun kypärän alla. – Myöhemmin saimme tietää hänen käyttävän näitä piikkejä vastahakoisten kuunvasikkain kurittamiseen. – Himmeät, kovasti sivuille vedetyt silmälasit loivat noihin jonkinmoisella metallisella laitteella varustettuihin kasvoihin jotain linnun-omaista. Käsivarret eivät pistäneet näkyviin päällysverhon alta. Lyhyet jalat olivat lämpöisissä kääreissä, mutta näyttivät meidän maallisiin silmiimme suhdattoman heikoilta. Reidet olivat peräti lyhyet, sääret sangen pitkät, jalkaterät pienet.

Raskaalta näyttävästä puvustaan huolimatta, hän astui – maalliselta kannalta katsoen – sangen pitkin askelin, heilutellen käsivartta, joka joka liikaukselta antoi helähtävän äänen. Hänen astuntansa siinä silmänräpäyksessä, jolloin hän kulki ohitsemme, osoitti hänen kiirehtivän ja olevan vihoissaan, ja heti hänen kadottuaan näkyvistä me kuulimmekin erään kuunvasikan ammunnan äkkiä muuttuvan lyhyeksi, kimakaksi vingahtelemiseksi. Sitä seurasi ryske, joka tiesi nopeampaa liikuntoa. Ammunta hiljeni vähitellen ja lakkasi viimein kokonaan. Elukat olivat arvatenkin päässeet sellaisille laitumille kuin paimen oli tahtonut.

Me kuuntelemaan. Hetkeen aikaan ei kuulunut mitään. Mutta kotvanen kului vieläkin, ennenkuin uskalsimme jälleen lähteä ryömien etsimään kadonnutta palloa.

Seuraavalla kertaa näimme näitä kuunvasikoita vähän matkan päässä meistä eräässä röyhyisessä kivikossa. Senpuoleiset rinteet olivat hiukan loivemmat ja täynnään vehreitä, täplikkäitä ja untuvapintaisia kasveja suurissa tilleissä ryhmissä. Siellä niillä mieluinen laidunmaa. Olimme juuri päässeet ruoiston laitaan ja pysähdyimme nyt siihen katselemaan niitä ja tähystelemään, näkyisikö toista seleniitaa. Elukat loikoivat rehunsa ääressä jättiläismäisinä vetelyksinä, suunnattoman suurina, lihavina möhkäleinä, purra rouskuttaen ankaran ahnaasti. Ne näyttivät hirviöiltä, joissa on pelkkää rasvaa, niin kömpelöiltä ja raskailta, että Smithfieldin härkä olisi niitten rinnalla esiintynyt oikeana notkeuden juurikuvana. Leuat liikkuivat yhtämittaa, pureskellen, maiskuttaen, silmät olivat kiinni – siinä kuva eläimellistä nautintoa, joka meidän tyhjiin vatsoihin teki merkillisesti kiihottavan vaikutuksen.

– Sikoja! – virkkoi Cavor tavattoman kiihkeästi. – Inhottavia sikoja! – toisti hän ja, luotuaan sinne vihaisen, kateellisen silmäyksen, läksi jatkamaan konttaamistansa. Minä seisoin vielä jonkun aikaa paikoillani, kunnes ennätin huomata, että nuo täplikkäät kasvit ovat kerrassaan sopimattomia ihmisen ravinnoksi ja läksin hänen peräänsä, pureskellen pientä kasvimurusta hampaissani.

Pian me taaskin pysähdyimme, nähtyämme lähellä toisen seleniitan. Tällä kertaa oli meillä tilaisuus katsella häntä tarkemmin. Nyt huomasimme, että seleniitan yllä oli todellakin puku eikä mikään kuoriverho. Hän oli samallainen kuin äskenkin näkemämme, se vaan erotusta, että tämän niskasta pisti esiin jokin täytetyn vaatetukon näköinen esine. Hän seisoi kallion kielekkeellä, käännellen päätään puoleen ja toiseen, niinkuin mitä tarkastellen kraateriin päin. Me olimme aivan asemillamme, peljäten herättävämme hänen huomionsa. Hetken kuluttua hän kääntyi ympärinsä ja katosi näkyvistä.

Kohdattiin sitten toinenkin lauma kuunvasikoita: ne ammuivat erään notkon pohjalta. Senjälkeen astuttiin erään paikan poikki, johon kuului ääniä, koneen mahtavia kumauksia. Tuntui kuin tuolla jalkain alla olisi suunnaton konepaja. Ja näitten kolausten yhä kajahdellessa me saavuimme erään laajan ja aivan tasaisen aukion laidalle. Se näytti olevan noin sata metriä läpimitassa. Lukematta muutamia lehtisammalelta äärillä, oli aukio aivan paljas; kellertävä tomu näytti peittävän sen pintaa. Emme uskaltaneet astua tämän tasangon poikki, mutta koska siinä oli helpompi liikkua kuin tiheikössä, niin laskeusimme siihen ja aloimme juosta pitkin sen laitaa.

Alhaalta päin tuleva kolina taukosi hetkiseksi, ja kaikki oli jälleen hiljaa, lukuun-ottamatta yhä korkeammalle kohoavien kasvien pitämää heikkoa ääntä. Mutta sitten rupesi äkkiä kuulumaan pauhu, kovempi ja ankarampi ja lähempänä kuin mikään tähän saakka havaitsemamme melu. Se tuli ilmeisesti alhaalta. Vaistomaisesti me kyyristyimme niin alas kuin mahdollista, valmiina puikahtamaan sivulla olevaan tiheikköön. Jok'ainoa kolaus ja paukaus tuntui tärähtävän ruumiissamme. Yhä kovemmiksi kävivät nämä iskut ja kumaukset, yhä tuntuvammiksi täräykset ruumiissa, kunnes koko kuun maailma oli yhtenä hytkähtelynä ja värinänä.

– Piiloon! – kuiskasi Cavor, ja minä käännyin pensastoon päin.

Samassa kajahti pamaus, niinkuin tykki olisi lauaistu, ja sitten tapahtui jotain, mikä minua vieläkin unessa joskus ahdistaa. Olin kääntynyt Cavoriin, ja ojentanut käteni eteenpäin. Mutta se kohtasi tyhjää; se vajosi pohjattomaan aukkoon!

Rintani sattui johonkin kovaan ja poskeni huomasin painuneen jonkun mittaamattoman kuilun laitaa vasten, kuilun, joka äkkiä oli allani auennut, ja käteni tavoittelevan tyhjää. Koko tuo pyöreä, tasainen tanner ei ollut muuta kuin jättiläismäinen kansi, joka nyt liukui kattamansa aukon suulta varta vasten valmistettuun uurteesen.

Ellei Cavoria olisi ollut, olisin minä kaiketikin jäänyt olemaan pitkin pituuttani tällä laidalla, katsellen alas tuonne suunnattomaan kuiluun, kunnes uurteen laita vihdoin olisi syössyt minut syvyyksiin. Mutta Cavor ei ollut saanut sellaista sysäystä, joka minut oli huumannut. Hän oli jäänyt hiukan syrjään kannen laidasta ja, huomattuansa minua uhkaavan vaaran, siepannut minua jaloista ja vetänyt syrjään. Minä asetuin istuvilleni ja konttasin sitten nelin ryömin jonkun matkan päähän reunasta, kavahdin pystyyn ja juoksin hänen luokseen tuota tärisevää metallikantta myöten. Se näkyi aukenevan yhä kasvavalla nopeudella. Pensaat edessäni siirtyivät syrjään minun juostessani.

Enkäpä liian aikaisin joutunutkaan. Cavorin selkä katosi piikkiseen pensastoon, ja minun kiivetessäni hänen peräänsä, tuo suunnaton venttili paukahti uurteesensa. Hetken aikaa sitten seisottiin läähättäen, uskaltamatta lähestyä aukkoa.

Mutta sitten läksimme varoen ja askel askelelta sitä kohti ja kävimme sellaiseen asemaan, josta saattoi katsella alas. Pensaat meidän ympärillämme huojuivat ja taittuivat, sillä kova tuuli alkoi puhaltaa alas kaivokseen. Ensi alussa emme erottaneet muuta kuin sileät, pystysuorat seinät, jotka laskivat alas tuonne läpikuultamattomaan pimeyteen. Vähitellen alkoi sieltä näkyä koko joukko sangen heikkoja, sinne tänne liikkuvia valontuikkeita.

Ensi alussa tuo salaperäinen kuilu veti kaiken huomiomme puoleensa niin, että kokonaan unohdimme pallon. Kun sitten silmät olivat tottuneet pimeään, alkoi pohjalta noitten nuppineulanpään kaltaisten valojen välitse vilahdella pieniä, hämäräisiä olentoja… Hämmästyneinä ja silmiämmekään uskomatta me tuijotimme alas, ja niin olimme tuosta kaikesta ymmällä, ettemme osanneet sanaakaan sanoa. Emme erottaneet mitään sellaista, jonka avulla olisi päässyt selville noista liikkuvista olennoista tuolla.

– Mitähän, – kyselin minä, – mitähän tuo mahtaa olla?

– Koneisto se on!.. Öiseen aikaan he kaiketi elävät näissä luolissa ja päivällä tulevat ylös.

– Cavor! – virkoin minä. – Jokohan?.. Tuo tuolla… näytti ihmiseltä.

– Ei tuo mikään ihminen ollut.

– Tässä ei auta uhmailla.

– Ei auta ryhtyä mihinkään, ennenkuin pallo löytyy.

– Ei saa ryhtyä mihinkään, ennenkuin pallo löytyy.

Murahtaen myöntävästi, hän nousi ylös, lähteäksensä liikkeelle, tähysteli hetkisen ympärilleen, huokasi sitten ja viittasi minne lähteä. Me puikelsimme pensastoon. Kotvan aikaa kontattiin reippaasti, mutta sitten alkoi vauhti vähenemistään vähetä. Äkkiä rupesi himmeänpunaisia valonleimuja hulmuamaan, ja samassa kuului ympärillämme kovaa töminää ja huutoa. Me lyyhistyimme toisiimme. Äänet kuuluivat kauan aikaa puolelta ja toiselta aivan lähellä meitä. Mutta silloin emme nähneet mitään. Minä yritin kuiskaista Cavorin korvaan, että tuskin tässä enää kovinkaan kauan jaksan astua syömättä, mutta kulkkuni oli käynyt kovin kuivaksi kuiskuttelemisesta.

– Cavor, – sanoin minä, – minun täytyy saada ruokaa.

Hän loi minuun säikähtäneen katseen.

– Nyt pitää kestää, – sanoi hän.

– Mutta minun täytyy saada, – virkoin minä. – Katsokaas näitä huulia!

– Janottanut tässä on minuakin jonkun aikaa.

– Jospa olisi edes hiukan lunta jäljellä!

– Se on tiessään. Me kiidämme nyt yhden asteen nopeudella minutissa napaseuduista kuumaan ilman-alaan…

Minä pureskelin kynsiäni.

– Pallo! – lausui hän. – Siinä meille ainoa tuki ja turva.

Voimia ponnistaen lähdettiin jälleen konttaamaan. Minun mieleni se myötäänsä askaroitsi vain syötävissä aineissa ja vilvoittavain kesäjuomain kihisevissä kuohuissa. Olutta varsinkin teki mieli. Muistossani väikkyi se kuudentoista gallonin nassakka, joka niin pulleana oli prameillut kellarissani siellä Lympnessä. Muistelin kellarin viereistä ruokasäiliötä ja siinä semminkin paistia ja munuaispasteijaa, murakkaa paistia ja täyteläisiä pasteijia ja rasvaista kastiketta. – Nälkä pani tuon tuostakin haukottelemaan. Väliin osuttiin tasaisille paikoille, missä viljalti kasvoi mehuisata, punaista maanhedelmää, suunnattoman suurissa koralliriuttain kaltaisissa ryhmissä, niihin törmätessämme ne särkyivät naksahdellen. Murtumakohdat vetivät huomioni puoleensa. Tuo peiakkaan aine näytti rakenteeltaan semmoiselta, että teki mieli iskeä siihen hampain kiinni. Ja hyvältäpä ne tuntuivat lemahtelevankin.

Minä sieppasin palasen ja haistelin sitä.

– Cavor! – kuiskasin minä käheällä äänellä.

Hän katsahti minuun silmät pyöreinä päässä.

– Älkää koskeko!

Minä pudotin sen maahan, ja niin kontattiin kotvanen edelleen näitten vietteleväin lihakasojen kautta.

– Cavor! – kysäisin minä. – Miksei?

– Myrkkyä, – kuulin hänen sanovan, mutta taakseen hän ei katsonut.

Ryömittyämme taas muutaman askelen, minä tein ratkaisevan päätöksen.

– Minäpäs koetan, – sanoin minä.

Hän teki epäävän liikkeen, mutta liian myöhään. Minulla oli jo suu täynnä. Hän käpertyi kokoon, katsellessaan minua, kasvot vääntyneinä outoon ilmeesen.

– Hyvältä tää maistaa, – virkoin minä.

– Voi taivas! – huudahti hän.

Hän katseli minun suuni liikkeitä. Hänen kasvojensa rypistys ilmaisi vuoroin halua, vuoroin hylkimistä, mutta pianpa ruokahalu hänessäkin pääsi voitolle, ja mies rupesi ahmimaan suun täydeltä. Hetken aikaa emme muuta tehneet kuin söimme.

Tämä kasvi muistutti paljon maallisia sieniä; olihan vain löyhempää ja kuumensi kulkkua nieltäessä. Ensi alussa tuntui hyvältä pelkkä syömisen mekanillinen toiminta; sittemmin alkoi veri virrata kuumempana suonissa, huulia ja sormenpäitä rupesi pistelemään, eikä aikaakaan, niin alkoi mielessä heräillä uusia, keveitä, hajanaisia ajatuksia.

– Hyvältä maistuu, – virkoin minä. – Peiakkaan hyvältä. Täällä sitä kelpais meidän liikaväestön olla ja elää! Tuon poloisen liikaväestön! – ja taas pistin suuhuni aimo palan.

Minusta tuntui niin merkillisen hauskalta, ajatellessani, että kuussa on näin hyvää ravintoa. Sitä mukaa kuin nälkä katosi, sitä mukaa mieleni täyttyi hassunkurisella hilpeydellä. Tähän-astinen pelko ja tuskallinen olo oli kokonaan kadonnut. Minusta ei kuu enää ollutkaan planetta, josta kaikin mokomin pitäisi päästä pois, vaan turvapaikka inhimilliseltä puutteelta. Luulenpa, että minulta unohtuivat seleniitat vasikoineen, kansineen, pauhuineen päivineen heti kuin olin syönyt sientä.

Kolmanteen huomautukseeni "liikaväestöstä" Cavor vastasi kehaisemalla hänkin kuuta. Tunsin kyllä päätäni viepottavan, mutta pidin sitä ravinnon kiihotuksena pitkällisen paastoamisen jälkeen.

– Erinomen… nomenomaista tää teidän tekemä… nemänne keksintö, Cavor, – puhelin minä. – Peru… pota… peraatien jälkeen pararas kaikesta.

– Kuhu… huhuinka? Kuunko keks… seksintö paras potanoitten jälkeen?

Minä vilkasin häneen ja säikähdin miehen käheätä ääntä ja sekavaa puhetta. Silmänräpäyksessä sävähti mielessäni, että hän on juovuksissa, kenties juuri sienistä. Ja sitten tulin ajatelleeksi, että mies on ihan erehtynyt, luullessaan keksineensä kuun. Eihän hän sitä keksinyt, saapui vaan sinne. Minä laskin käteni hänen käsivarrelleen ja koetin selittää hänelle tätä asiaa, mutta se oli liian hienoa hänen käsittää. Ja odottamattoman vaikeata minunkin oli saada se lausutuksi. Tuokion ajan näytti siltä kuin hän ymmärtäisi minua – muistan silloin aatelleeni, lieneeköhän ne sienet tehneet minun silmäni yhtä talmaisiksi kuin hänenkin – ja rupesi tekemään omasta puolestaankin huomautuksia.

– Me ollaan – julisti hän kesken juhlallisia nikotuksia, – me ollaan luonnon tulo-loksia siitä, mitä me syömme ja juomme.

Hän sanoi sen vielä toistamiseen, ja minä kun satuin olemaan kerrankin taas oikein viisastelevalla tuulella, päätin ruveta vastustamaan häntä. Poikkesin siinä kaiketi syrjään pääasiasta, mutta Cavor ei sitä varmaankaan huomannut. Hän nousi seisaalleen niin hyvin kuin osasi, nojaten kädellään minun päätäni vasten – sangen epäkohteliaasti kyllä – ja tuijotti ympärilleen, hituistakaan enää pelkäämättä kuun olentoja.

Minä koetin saada hänelle selväksi, että hänen mielipiteensä on vaarallinen – jostain syystä, jota en oikein itsekään ymmärtänyt – mutta tuo "vaarallinen" pyrki, kumma kyllä, takertumaan sanaan "varomaton" ja lopulti siitä tuli "vahingollinen" tai jotain sinne päin. Yritettyäni purkaa noita sanoja jälleen irti toisistaan, minä palasin alkuperäiseen väitteeseni, pääasiallisesti kiintyen noihin omituisiin, mutta samalla huomiota herättäviin korallikasveihin tuossa kummallakin puolen. Minä tunsin, että nyt sitä pitää tehdä tarkka erotus kuun ja perunain välillä, ettei niitä sekoitettaisi toisiinsa, mutta häkellyin pitkän pitkään välilauseesen, jossa koetin mieleen painaa, kuinka tärkeätä määritelmän tarkkuus todistelussa on. Ponnistin kaikki voimani, ollakseni väliä pitämättä siitä, että ruumiissani alkoi jo tuntua hiukan ilkeältä.

Jollain tavoin – en enää muista, miten, – jouduin jälleen entisiin mietelmiini siirtokuntain perustamisesta.

– Meidän pitää anekteerata tämä kuu, – puhuin minä. – Pois kaikki vitkastelu ja vetelyys. Se on yksi osa "valkoisen miehen taakkaa". Cavor!.. Me ollaan – nik! – Me ollaan sart… se tahtoo sanoa satraapeja. Mointa vantakultaa Caesarkaan ei ikinä unissaankaan nähnyt. Kaikki salomanehdet siitä puhuu. Cavoresia. Bedfordesia. Bedfordesia – nik! – Osakesumman takauksia vastaan… se tahtoo sanoa rajattomalla takauksella. Käytännöllisesti…

Minä olin ilmeisesti juovuksissa.

Ryhdyin sitten selvittämään, kuinka äärettömän paljon siunausta meidän tänne-tulomme on kuulle tuottava, ja sitä tehdessäni takerruin todistelemaan, että Kolumbon maahantulosta, kokonaan katsottuna, oli ollut paljon siunausta Amerikalle. Mutta alkuperäinen ajatus oli minulta jo unohtunut, niin etten osannut muuta kuin hokea: "aivan kuin Kombumbo."

Siitä ruveten en enää tarkoin muista, mitä kaikkea tuo ilkeä sieni vaikutekaan. Himmeästi häämöittää mielessäni vain, kuinka me julistimme, ettei tässä suinkaan aiota sietää kaikkien peiakkaan hyönteisten ja sen semmoisten turilaitten tyhmyyksiä, ja ettei miehisten miesten mitenkään sovi noin häpeällisellä tavalla lymyillä tällä planetalla, joka ei ole kuin meidän maan ympäri pyörivä kiertolainen. Ja sitten me keräsimme kokonaiset kantamukset sieniä – heittoaseiksiko vai miksi, en tiedä, – ja niin lähdettiin eteenpäin selkeässä päivänvalossa, rahtuakaan välittämättä okapensaitten pistoksista.

Heti senjälkeen me kaiketikin lienemme kohdanneet seleniitoja. Kuusi henkeä heitä oli, ja astuivat peräkkäin erään kalliopaltan poikki, pitäen peräti merkillistä ulinaa ja piipitystä. He näkyivät huomanneen meidät yht'aikaa joka mies, pysähtyivät vaieten ja seisoivat siinä nyt kuin mitkä elukat, kasvot meihin päin.

Minä selvisin silmänräpäykseksi.

– Turilaat, – jupisi Cavor, – senkin turilaat! Ja nuoko luulevat, että mies tässä vatsallaan ryömii, selkäpiillinen mies vatsallaan!

– Vatsallaan, – toisti hän, ikäänkuin yhä vieläkin märehtien mointa ihmis-arvon alennusta.

Ja sitten hän äkkiä, raivoisasti kiljaisten, astui kolme pitkää askelta ja hyppäsi heitä kohti. Mutta huonostipa tuon hyppäyksen kävi: mies keikahti ilmassa pari kertaa, heilahti heidän ylitsensä ja putosi ankaralla läiskäyksellä keskelle pulleita kaktuksia. Millaiselta tämä hämmästyttävä ja minun mielestäni sangen arvoton hyökkäys toisesta planetasta lienee näyttänyt seleniitain silmissä, sitä en osaa suunnilleenkaan sanoa. Muistelen heidän kääntäneen meille selkänsä ja juosseen tiehensä, mutta en ole siitä ihan varma. Kaikki nämä viimeiset tapahtumat, ennenkuin kokonaan menetin tajuntani, ovat säilyneet epämääräisinä ja himmeinä muistossani. Sen vaan tiedän, että astuin askeleen Cavoria kohti, liukastuin ja putosin päistikkaa kallioitten väliin. Siitäkin olen varma, että äkkiä rupesin voimaan hyvin pahoin. Mielessäni häämöittää, että kova ottelu siinä kävi, kunnes tunsin käteni kammitun metallisiin pitimiin.

Ensimmäinen selvä muistoni on se, että olimme vankeina, itsekään tietämättä, kuinka syvällä kuun uumenissa oltanee. Pimeys vallitsi ympärillämme, ja kummallisia, huumaavia ääniä kuului. Ruumis oli meillä kummallakin täynnään naarmuja ja vammoja, ja päätä pakotti ankarasti.