Читать книгу: «Ensimmäiset ihmiset kuussa», страница 12

XX
Mr. Bedford äärettömässä avaruudessa

Tuntui melkein siltä kuin olisin ollut lyöty kuolijaksi. Tällaiselta – niin kuvailin mielessäni – mahtaa tuntua miehestä, joka on kuollut äkillisen, väkivaltaisen kuoleman. Ensimmäisessä silmänräpäyksessä kuolinkamppailun tuska ja hätä, seuraavassa pimeys ja hiljaisuus, ei valoa enää, ei eloa, ei aurinkoa, ei kuuta eikä tähtiä… äärettömyyttä vain, äärettömyyttä. Olinhan omin käsin saattanut itseni tähän tilaan, olinhan tällaisen vaikutelman alaisena ollut jo ennenkin, Cavorin seurassa, mutta sittenkin tämä oli niin hämmästyttävää, huumaavaa, valtavaa. Tuntui kuin minua vietäisiin ylös suunnatonta pimeyttä kohti. Sormeni heltivät nappuloista, minä lyyhistyin, niinkuin koko olemukseni olisi kadonnut, ja laskeuduin vihdoin varsin hiljaa tavaramyttyjen, kultakahleitten ja kankien päälle, jotka olivat siirtyneet pallon keskustaan.

Kuinka pitkän ajan kaikki tämä kysyi, en tiedä. Ajan aisti oli tietysti pallossa vielä tehottomampi kuin kuussa. Tavaramyttyihin kajottuani minä ikäänkuin heräsin horros-unesta. Minä käsitin heti, että jos mieli minun pysyä valveilla ja hengissä, niin minun täytyy saada valoa tai avata akkuna, niin että silmäni voisi kohdistua johonkin. Ja sitäpaitsi minua paleli. Minä ponnahdin myttyjen päältä, tartuin hienoihin nuoriin lasin sisäpuolella ja pääsin niitä myöten kopeloimalla kulkuaukolle, jossa jälleen osasin laskea, missäpäin valon ja uudinten nappulat ovat. Heittäysin taas irti, ja silloin minut lennätti kerran pallon ympäri. Siinä minuun iski joku suuri, hauras esine, joka leijui irrallaan. Pääsin tuosta nuoran johdolla nappulain luokse ja sytytin ensinnäkin sähkölampun, nähdäkseni, mikä esine se oli minuun törmännyt: se oli vanha numero Lloyds News'ia, joka oli päässyt irti ja lähtenyt lentoon. Tämä se palautti minut äärettömyyden tunnelmista takaisin omiin äärellisiin mittoihini. Minua rupesi naurattamaan ja yskittämään, ja siitä johtui mieleeni laskea lieriöstä palloon hiukan happea. Samalla panin lämmityslaitoksen käymään, kunnes lämpenin, jonka jälkeen nautin ravintoa. Lopuksi rupesin mitä suurimmalla varovaisuudella käsittelemään cavoriiti-uutimia, osatakseni edes joissain määrin arvata, mihin suuntaan pallo kulkee.

Vedin auki ensimmäisen uutimen, mutta suljin sen samassa, sillä räikeä auringonvalo sokaisi ja huumasi minut hetkiseksi. Hiukan mietittyäni avasin akkunan, joka oli suorassa kulmassa edellisestä, ja näin silloin jättiläismäisen kuunsirpin ja sen takana pienen maansirpin. Minä hämmästyin, huomatessani, kuinka kauas kuusta jo olin joutunutkaan. Olin näet laskenut, että sangen vähän, jos lainkaan, olen tunteva sitä täräystä, minkä maan ilmakehässä olimme tunteneet, matkaan lähtiessämme. Olinpa laskenut, että kuun pyörimisen tangentiaalinen sysäys oli oleva vähintäänsä 28 kertaa pienempi kuin maan. Ja niinpä luulin olevani tällä haavaa vasta kraaterin yläpuolella ja yön reunassa, mutta kaikki tuo olikin jo vain ulkolaitaa siinä valkoisessa sirpissä, joka täytti koko taivaan. Entäs Cavor?

Hän oli äärettömän pienenä nyt jo.

Koetin mielessäni kuvailla, mitenkä hänen oli käynyt, mutta silloin en vielä osannut ajatella muuta kuin että hän on kuollut. Olin näkevinäni hänet lyyhistyneenä, runneltuna jonkun sanomattoman korkean putouksen juurella, josta sininen valovuo syöksee alas… ja ylt'ympärillä seisoo noita typeriä turilaita… ne katsoa tuijottelevat häntä…

Tuo pallossa leijaileva sanomalehti vaikutti minuun niin virkistävästi, että minusta hetkiseksi tuli käytännöllinen mies. Päivänselvää oli, että minun täytyy nyt kaikin mokomin päästä maahan jälleen, mutta minähän, mikäli ymmärrän, olen joutumassa yhä kauemmaksi siitä. Olkoonpa Cavorin laita nyt mikä hyvänsä, vaikkapa hän hengissäkin olisi, – sitä en kumminkaan saattanut pitää mahdollisena, nähtyäni nuo veripilkut paperissa – enhän minä enää mitenkään voi häntä auttaa. Siellä hän nyt on, hengissä tai kuolleena, läpikuultamattoman yön vaipan alla, ja sinne hänen täytyy jäädä, kunnes saan kootuiksi muita ihmisiä hänen avukseen. Teenkö niin? Jotain sellaista minun mielessäni liikkui: tulla takaisin maahan, jos suinkin mahdollista, ja sitten – sitä mukaa kuin tarkemmin harkittuani parhaaksi näen – joko näyttää ja selittää pallon rakennus moniaille luottamusmiehille ja ryhtyä toimimaan yhdessä heidän kanssaan, tahi pitää koko asia salassa, myödä kullat, hankkia aseita, muonaa ja apulainen, ja palata tänne. Silloin olen tasaväkinen noitten hauraitten kuun asukasten kanssa, ja silloin minä pelastan Cavorin, jos suinkin mahdollista on, ja joka tapauksessa kokoan kultia kyllältäni, laskeakseni vastaiset yritykseni vakavalle pohjalle. Mutta kaikki tuo oli pelkkiä toiveita vaan. Maahan ensin, siinä pääasia.

Rupesin harkitsemaan juurta jaksain, mitenkä se maahantulo parhaiten kävisi laatuun. Mitä sinne päästyäni sitten teen, siitä en enää lainkaan huolehtinut. Maahan-tuloani nyt vain yksinomaa mietiskelin.

Näin tuosta viimein kaikkein parhaaksi pudota takaisin kuuta kohti niin lähelle kuin vain uskaltaa, saadakseni sitä suuremman vauhdin, sulkea sitten sen puoleiset akkunat ja kuun taakse päästyäni, avata maahan päin antavat akkunat ja lähteä aika kyytiä kotia kohti. Mutta pääsenkö tällä tavoin milloinkaan maahan vai lähdenkö kiertämään sitä hyperbolassa tai parabolassa, sitä en osannut sanoa. Myöhemmin älysin, onnellisesti kyllä, availla eräitä akkunoita kuuta kohti, joka taivaalla oli asettunut maan eteen, ja sain siten kurssini suunnatuksi sillä tapaa, että asetuin vastapäätä maata. Ellei näin olisi käynyt, olisin hurahtanut sen taakse. Kyllähän minä mielessäni koetin punnita ja pyöritellä tähän kuuluvia monimutkaisia problemoja – matemaatiko näet en ole – mutta onnenkauppa se lopulti sittenkin minut maahan toi eikä nämä visut mietinnät, siitä olen varma. Jos silloin olisin tiennyt, kuinka monesta matemaatillisesta pulasta minun oikeastaan on selvittävä, tokkopa olisin ryhtynytkään näitä nappuloita naperoimaan. Mutta nyt, suunnilleen arvaamalla, mitä tässä on tehtävä, minä avasin kaikki kuunpuoliset akkunat ja lyyhistyin: tuo nykäys näet oli kohottanut minut muutamia jalkoja ylös ilmaan, ja siinä minä nyt leijailin sangen omituisessa asemassa. Siinä sitten odottelin kuunsirpin kasvamista yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, kunnes arvasin olevani jo kyllin lähellä sitä. Silloin päätin sulkea akkunat, kiitää kuun ohi siitä saamallani vauhdilla – ellen nimittäin tulla tärähdä kuuhun takaisin – ja painua maata kohti.

Ja niin minä teinkin.

Huomattuani päässeeni jo tarpeeksi lähelle kuuta, minä suljin kuun näkyvistäni, ja siinä nyt istuin, vahtivuoroa pitäen tässä aineen hiukkasessa keskellä ääretöntä avaruutta. Mieleni tila, sen muistan, oli uskomattoman tyyni ja hätäilemätön, vaikka tätä vahtivuoroa oli kestävä, kunnes maanpinta allani tuntuu. Lämmityslaitos oli tehnyt tehtävänsä, happi oli raitistanut ilman, tunsin yleensä voivani varsin hyvin, lukuun-ottamatta sitä painostusta päässä, jota tunsin koko sen ajan, minkä olin maasta poissa. Olin jälleen sammuttanut lampun, jott'ei valo minulta kesken loppuisi. Pimeässä olin. Alapuolellani vain maa paistoi ja tähdet kimaltelivat. Kaikki oli niin äänetöntä, niin hiljaista ympärilläni, että tuntui kuin olisin ainoa elävä olento koko maailmankaikkeudessa, eikä sittenkään, kumma kyllä, tuntunut sen yksinäisemmältä tai pelottavammalta kuin jos olisin maan päällä virunut vuoteessa. Nyt tämä on minusta sitä oudompaa, kuin viimeisinä hetkinä kraaterissa tuo yksinäisyys oli tuntunut ihan kuolinkamppaukselta…

Tuo avaruudessa viettämäni aika – niin uskomattomalta kuin tämä kuuluneekaan – ei ollut minkäänlaisessa suhteessa minkään elämäni jakson aikaan. Välisti tuntui kuin olisin istunut tässä jo lukemattomia ikuisuuksia, niinkuin mikä tarun jumala lotus-lehdellä, vuoroin taas kuin singahtaisin silmänräpäyksessä kuusta maahan. Todellisuudessa tätä aikaa kesti muutaman maallisen viikon. Mutta sen kuluessa oli huoli ja levottomuus, nälkä ja pelko olemattomissa. Omituisen avarasti ja vapaasti minä tuossa leijaillessani mietiskelin kaikkia tähänastisia kokemuksiamme, koko elämääni kaikkine monine motiveineen ja salaisia seikkoja olemuksessani. Itse olin mielestäni käynyt yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, menettänyt kerrassaan kaiken liikunta-aistin, olin leijailevinani nyt tähtien keskellä, mielessäni myötäänsä se tunnelma, että maa on niin pieni ja minun olemukseni sen päällä niin äärettömän pientä.

En uskalla käydä selittelemään, mitä kaikkea silloin mielessäni liikkui. Epäilemättä ne olisivat välittömästi tai välillisesti johdettavissa silloisista erikoisista fyysillisistä oloista. Esitän ne tässä semmoisinaan, ilman mitäkään selityksiä. Huomattavinta oli valtava epäilys oman itseni olemassa-olosta. Minä, jos niin saan sanoa, irtaannuin Bedfordista. Bedford oli mielestäni jonkunlainen mitätön, satunnainen olento, jonka kanssa minä en enää ollut yhteydessä. Hän esiintyi minun silmissäni monessakin suhteessa – aasina tai jonkunlaisena elukka parkana, jota minä tähän saakka olin hiljaisella ylpeydellä tavallisesti pitänyt varsin henkevänä ja jotenkin vaikuttavana personana. Eikä hän minun silmissäni esiintynyt ainoastaan aasina, vaan hyvin monen aasipolven jälkeisenä. Minä loin silmäyksen hänen kouluaikaansa, hänen aikaisemman miehuutensa päiviin, hänen ensimmäiseen lemmentaisteluunsa, aivan samoin kuin välisti tarkastelee muurahaisen toimintaa hiekassa… Palanen silloista kaunista kirkkauden aikaa on minussa vieläkin jäljellä, ja yhä minä nytkin epäilen, tokko enää milloinkaan saan takaisin nuoruuteni päiväin tyytyväisyyttä. Mutta silloin tuo ajatus ei ollut lainkaan tuskallinen, minussa kun asui se erikoinen vakaumus, etten ole Bedford enkä mikään muukaan, olenhan vain selkeässä avaruudessa leijaileva henki. Mitäpä minä siis tuon Bedfordin puutteista ja huolista? Enhän minä ole vastuun-alainen hänestä.

Jonkun aikaa minä taistelin tätä todellakin lumouksenomaista harhatilaa vastaan. Koetin avukseni kerätä muistooni eloisia hetkiä, helliä ja voimallisia liikutuksia. Jos saisi – ajattelin – yhdenkin tunteen oikein valtavana esille, niin silloin tämä yhä lisääntyvä erkaneminen kyllä lakkaisi. Mutta siitä ei tullut mitään. Minä näin Bedfordin, hattu niskassa ja takinliepeet liehumassa, astuvan Chancery Lanea myöten julkiseen tutkintoon. Näin hänen pujotteleivan kihisevässä parvessa samallaisia pieniä olentoja, törmäävän yhteen heidän kanssaan, jopa tervehtivänkin heitä. Minäkö tuo? Näin Bedfordin samana iltana istuvan erään ladyn vierashuoneessa. Hänen hattunsa oli viereisellä pöydällä, ja kovin oli miehen tukka silloin harjan tarpeessa, ja kyynelet oli hänellä silmissä. Minäkö tuo? Näin hänen, haastelevan tuon ladyn kanssa, kiihtyneenä ja jos minkinlaisissa asennoissa… Näin hänen rientävän Lympneen, kirjoittamaan näytelmää, keskustelevan Cavorin kanssa, paitahihasillaan täydessä puuhassa rakentelevan palloa ja kulkevan Canterbyryyn, koska pelkäsi lähteä mukaan. Minäkö? En usko.

Kyllä kaiketi, ajattelin sitten taas, kyllä kaiketi tämä on harhanäköä, johon on syynä tämä yksinäisyys ja se seikka, ettei minussa enää ole painoa eikä vastustamisen aistia. Saadakseni takaisin tämän aistin, minä heittelime pallossa puoleen ja toiseen, nipistelin käsiäni, puristelin niitä yhteen. Muun muassa sytytin lampun, sieppasin käteeni rikkinäisen Lloydin numeron ja luin jälleen noita vakuuttavan realistisia ilmoituksia Cutaway polkupyörästä ja yksityisvarain omistajasta, ja pulaan joutuneesta ladystä, joka tarjoaa kaupan veitsiä ja lusikoita. Epäilemättä nuo kaikki ovat yhä vieläkin olemassa, ja tuohan, sanoin itsekseni, tuohan on sinun maailmaasi, ja sinä olet Bedford, matkalla viettämään tuollaisten asiain keskuudessa loput ikääsi. Mutta epäilykset sisimmissäni ne todistivat vastaan: "Ethän sinä noita ilmoituksia lue, Bedfordhan se on; ethän sinä Bedford ole, kylläs sen tiedät. Siinähän koko juttu".

– Tonttu vieköön! – huudahdin minä. – Ellen minä ole Bedford, niin mikäs minä olen?

Mutta ei se asia vain ottanut siltä puolen selvitäkseen, vaikka päässäni pyöri mitä kummallisimpia mielikuvia, outoja, kaukaisia epäluuloja, etäisten varjojen kaltaisia… Minulla oli sellainenkin käsitys, tiedättenkös, että olen jotain, joka on kokonaan ulkopuolella maailmaa, jopa ulkopuolella kaikkia maailmoita, tilaa ja aikaa, ja että tuo Bedford parka on juuri tuommoinen kurkistusreikä, josta minä elämää katselen…

Bedford! Niin lujasti kuin kielsinkin hänen olemassaolonsa, olin sittenkin ihan varmaan kiinteässä yhteydessä hänen kanssaan; minun täytyi kuin täytyikin tuntea hänen mielitekojensa painostusta, minun täytyy ottaa osaa hänen iloihinsa ja suruihinsa hamaan hänen elämänsä loppuun saakka. Ja kun Bedford kuolee – kuinkas sitten?..

Mutta jo riittää tästä kokemusteni kummallisesta vaiheesta. Olen kertonut niistä, osoittaakseni vain, kuinka yksinäisyys ja poissa-olo tältä planetalta saa aikaan outoja, aavistamattomia häiriöitä ei ainoastaan kaikissa ruumiin elineittein tunnossa ja toiminnassa, vaan koko hengen sisäisessä rakennuksessa. Suurin osa aikaani tällä matkalla avaruuksien halki meni minulta tällaisten aineettomain asiain ajattelemiseen. Aineesta irtaantuneena, aineelle tympeänä minä leijailin, kuin mikä hämärän suuruuden-hulluuden rasittama mies, tähtien ja planettain keskellä avaruuksien tyhjyydessä. Sanomattoman vähäpätöiseltä, ventovieraalta tuntui minusta ei ainoastaan se maailma, jonne olin palajamassa, vaan seleniitainkin sinivaloisat luolat, heidän kypäräpäänsä, jättiläismäiset, ihmeelliset koneensa ja Cavorin kohtalo, hänen, joka auttamattomasti oli takertunut sinne.

Tällaisessa tilassa minä olin, kunnes vihdoin aloin tuntea itsessäni maan vaikutusta. Tunsin, kuinka se alkaa vetää minua takaisin siihen maailmaan, joka ihmisiä varten todella luotu on. Ja silloin alkoi käydä yhä selvemmäksi, että minä sittenkin olen Bedford, palajamassa hämmästyttäväin seikkailujen perästä meidän omaan maailmaamme, ja että minussa on henki ja elämä, jonka kaiketikin menetän, tullessani takaisin. Ja niin rupesin aprikoimaan, mitenkähän sen minun maahan-tuloni oikeastaan käynee.

XXI
Mr. Bedford Littlestonessa

Ylimmäiseen ilmakerrokseen saapuessani, minun lentoni kävi melkein yhtäsuuntaa maanpinnan kanssa. Lämpötila pallossa alkoi nousemistaan nousta. Tiesin nyt alkavani pudota suoraa päätä. Kaukana alapuolellani häämöitti laaja meri. Minä avasin kaikki akkunat ja putosin auringonpaisteesta illan hämärään ja illan hämärästä yön pimeyteen. Yhä laajemmaksi ja laajemmaksi kasvoi allani maa, sammutellen tähtiä näkyvistäni. Hopeainen, tähtien heiastuksessa kuultava verho levittäytyi kietomaan minua helmaansa. Vihdoin ei maa enää näyttänytkään pallolta, vaan tasangolta ja sitten koveralta. Ei se enää esiintynyt taivaan planettana, vaan ihmisten maailmana. Minä suljin kaikki akkunat, jättäen kunkin vain tuuman verran raolleen, ja lähenin maata yhä vähenevällä nopeudella. Laajeneva meri, joka nyt jo oli niin lähellä, että saatoin erottaa sen tummain vetten välkähtelyn, kohoili ylös minua vastaan-ottamaan. Pallossa oli nyt sangen kuuma. Minä tempasin kiinni viimeisenkin akkunanraon ja istuin synkkänä ja rystysiäni pureskellen. Odottelin vain, milloin tärähtää…

Sanomattomalla läiskäyksellä pallo paiskautui veteen, viskaten sitä kaiketikin monen sylen korkeuteen. Läiskäyksen kuultuani, minä vedin kaikki akkunat auki. Alaspäin sitä nyt mentiin, mutta yhä verkemmin ja verkemmin. Vihdoin tunsin pallon ponnistuvan jalkojani vasten ja sitten kohoavan ylös kuplan lailla, kunnes jo uiskenteli ja kellui meren pinnalla.

Ja siihen se minun matkani avaruudessa päättyi.

Yö oli pimeä ja pilvinen. Kaksi keltaista täplää tuolla kaukana tiesi ohikulkevaa laivaa. Lähempänä vilkahteli punainen valo puoleen ja toiseen. Ellei sähkö olisi lampustani loppunut, olisi minut varmaankin jo tänä yönä nostettu johonkin alukseen. Ja vaikka tavaton väsymyskin jo alkoi saada valtaa, niin laivaa kumminkin vielä jonkun aikaa kiihkeästi odottelin.

Mutta lopulti lakkasin astuskentelemasta pallossa ja istuin, kädet polvilla, katsellen kaukaista, punaista valoa. Se heilui ja huojui ylös ja alas, puoleen ja toiseen. Jännitykseni laukesi. Huomasin olevani pakotettu viettämään pallossa vielä ainakin yhden yön. Sanomattomasti alkoi nyt painostaa ja väsyttää. Minä nukahdin.

Äkkinäinen muutos pallon säännöllisessä huojunnassa herätti minut. Minä tähystelemään pallon kuperan ja säteitä taittavan lasin läpi ja havaitsin ajautuneeni suunnattoman suurelle hietasärkälle. Kaukana olin näkevinäni taloja ja puita ja merempänä kaarevan, epäselvän laivanhaamun, joka huojui taivaan ja meren välillä.

Minä nousin hoiperrellen. Päästä ulos – siinä ainoa toivomukseni. Kulkuaukko oli ylhäällä, ja sitä nyt rupesin kaikin voimin vääntämään auki, ja vihdoin alkoi ilma vinkuen virrata sisään, niinkuin se kerran oli vinkuen virrannut ulos. Mutta tällä kertaa en odotellut ilmanpuristuksen tasaantumista. Seuraavassa silmänräpäyksessä pitelin jo akkunan pulttia kädessäni, ja akkuna oli auki, selko seljällään.

Ilma löi minua niin äkisti rintaa vasten, että oli salvata minulta hengen. Lasiruuvi kirposi kädestäni. Minä parkasin, painoin kädet rintaani vasten ja vaivuin istumaan. Hetken aikaa tunsin kovia kipuja, koetin sitten hengittää syvään ja pääsin vihdoin ylös ja jaksoin kävellä taas.

Koetin pistää pääni kulkuaukosta ulos, mutta silloin pallo keikahti, ja minusta tuntui kuin mikä olisi vetänyt päätäni veden alle. Minä sukelsin pintaan ja hetken aikaa pyristeltyäni ja ponnisteltuani pääsin vihdoin nelin kontin hiekalle, jota luodeveden viimeiset aallot yhä vielä huuhtelivat.

En yrittänytkään nousta pystyyn. Tuntui kuin ruumiini olisi äkkiä muuttunut lyijyksi. Maa-emonen se nyt jälleen otti minut kouriinsa: ei ollut enää cavoriitia sen ja minun välilläni. Minä istahdin, huolimatta siitä, että jalat olivat vedessä.

Silloin oli hämärä, harmaa hämärä, taivas pilvessä. Siellä täällä vain kuulsi joku pitkä, vehreänharmaa juova. Jonkun matkan päässä häämöitti suuren esineen haamu ja siinä keltainen valonpilkku: laiva siellä kellui ankkurissa. Vireillen merenvesi loiskui loivissa aalloissa hiekkasärkkää vasten. Kauempana oikealla kaareili matala kivikkoranta pienine mökkeineen, joitten takana erotti majakan, meriviitan ja jonkun torninhuipun. Maanpuolella näkyi hietatasanko, siinä paikoin vesirapakoita. Noin mailin päässä se yhtyi matalaan pensaikkoon. Koillisessa huomasi rivin matalia asuinmajoja, jotka epäselvinä ryhminä kuvastuivat yhä selkenevää taivasta vasten – pisimmät esineet, mitä maan puolella näki. Siellä oli arvatenkin joku yksinäinen kylpypaikka.

Kauan aikaa minä istuin yhdessä kohdin, haukotellen ja kasvojani hieroskellen. Rupesin sitten ponnistelemaan jaloilleni. Tuntui kuin olisi raskas paino ollut nostettavana. Minä nousin.

Loin tuosta silmäni noihin kaukaisiin taloihin. Ensi kertaa siitä saakka, kuin olimme nähneet nälkää kraaterissa, rupesin ajattelemaan maallista ruokaa.

– Sianlihaa, – kuiskasin itsekseni, – munia, paahdettua leipää ja hyvää kahvia… Ja miten kuron lailla minä saan kaikki matkakompeet Lympneen?.. Ja missähän minä nyt oikeastaan lienen? – ajattelin sitten. – Itärannalla sitä nyt jossain ollaan, sillä näinhän minä Europan, ennenkuin pallo – alas putosi.

Hiekassa kuului narskuvia askeleita. Rannalle ilmaantui muuan pyöreäkasvoinen, ystävällisen näköinen mies flanelleissaan, kylpyliina hartioilla ja uimapuku käsivarrella. Heti huomasin olevani Englannissa. Hän katsella tirkisteli palloa ja minua ja astui lähemmäs. Minä mahdoin näyttää hirmuiselta villiltä, likainen ja pörröpäinen kun olin ihan uskomattomissa määrin. Mutta sillä hetkellä en tullut ajatelleeksi omaa itseäni lainkaan. Hän pysähtyi parinkymmenen metrin päähän minusta.

– Halloo, hyvä mies! – huusi hän epäröiden.

– Halloo vaan! – vastasin minä.

Hän rauhoittui ja tuli lähemmäksi.

– Mikäs kumman kapine tuo on? – kysyi hän.

– Osaattekos te sanoa, missä minä olen? – kysyin minä.

– Täm' on Littlestone, – vastasi hän, viitaten taloihin. – Ja tuoll' on Dungeness. Oletteko vast'ikään laskenut maihin? Mikäs tuo oikeastaan on? Jonkunlainen koneko, vai?

– Niin on.

– Oletteko te ajautunut maihin? Onko tapahtunut haaksirikko tai jotain sellaista?

Koetin saada pikaisen käsityksen tuosta miehestä, hänen tullessaan yhä likemmäs.

– Tonttu vieköön! – puheli hän. – On maar teillä ollut kolttosia.

Kai te… no niin… missä se laiva särkyi?

… Onkos tuo kapine semmoinen… niinkuin hengenpelastuskapine, joka kelluu…?

Päätin yhtyä tähän ajatukseen ja sanoin hänelle, että jotain semmoistahan se on.

– Minä tarvitsen apua, – virkoin sitten käheällä äänellä. – Minun pitäisi saada muutamia kapineita maihin… eihän niitä tännekään sovi jättää.

Samassa huomasin kolme muutakin hauskan näköistä nuorta miestä, olkihatut päässä ja kylpyliinat ja pyyhkimet käsivarrella, astuvan hiekkaa myöten minua, kohti. Kaiketikin aikaisia kylpijöitä täällä Littlestonissa.

– Apuako? – virkkoi tuo ensimmäisenä tullut. – Miksei? – Hän alkoi liikehtiä neuvottomana. – Mitäs te nyt nimenomaa tahtoisitte? – Hän pyörähti, käsillään viittaillen. Toiset kolme jouduttivat askeleitaan. Yks kaks he olivat ympärilläni kaikki, ja nyt sateli päälleni kysymyksiä, joihin en ollut kovinkaan halukas vastaamaan.

– Minä kerron kaikki tyyni perästäpäin, – virkoin minä.

– Nyt olen väsynyt kuin koira, rääsynä koko mies.

– Menkää tuonne hotelliin, – sanoi ensimmäinen pikku mies. – Me vartioimme tätä sill'aikaa.

Minua epäilytti.

– Se ei käy laatuun, – sanoin minä. – Tuossa pallossa on kaksi suurta kultakankea.

He katsahtivat toisiinsa epäilevästi ja loivat sitten minuun tutkivan silmäyksen. Minä astuin pallon ääreen, kumarruin ja kiipesin sisään, eikä aikaakaan, niin jo olivat seleniitain kultakanget ja katkotut kahleet heidän edessään. Ellen olisi ollut niin kauheasti uuvuksissa, olisin voinut nauraa heille. He olivat kuin kissat koppakuoriaisen ääressä, tietämättä oikein, miten olla, mitä tehdä. Lihava pikku mies kumartui, kohotti yhtä kankea toisesta päästä ja pudotti sen sitten maahan, jotain jupisten. Samoin tekivät muutkin.

– Se on joko lyijyä tai kultaa! – virkkoi yksi.

– Kultaa se on! – sanoi toinen.

– Kultaa ihan varmaan! – arveli kolmas.

Ja sitten he katsahtivat minuun, ja sitten he katsahtivat laivaan, joka seisoi ankkurissa.

– Mutta kuulkaas nyt! – huudahti pikku mies. – Mistäs te olette nämä saanut?

Minä olin liiaksi väsynyt, jaksaakseni enää jatkaa valhetta.

– Kuusta ne on saatu, – vastasin heille.

Minä näin heidän tuijottelevan toisiinsa.

– Kuulkaas nyt, – sanoin minä. – En minä nyt tässä rupea asiata juurta jaksain selittelemään. Auttakaa minua vain saamaan nämä kultaharkot hotelliin. Tottahan te kahden miehen jaksatte aina yhden tangon kantaa, kun lepäätte välillä; minä laahaan nämä kahleet perässäni. Saatuani hiukan ruokaa, kerron teille enemmän.

– Entäs tuo kapine?

– Eihän se mitään pahaa kellenkään tee, – vastasin minä. – Ja saahan se, tonttu vieköön, kaikissa tapauksissa olla paikoillaan. Vuoksen tullessa se kyllä nousee pintaan.

Ja sanomattoman ihmettelyn vallassa nämä nuoret miehet nostivat minun aarteeni varsin kiltisti olkapäilleen, ja minä, jalat raskaina kuin lyijy, läksin kulkueen etunenässä astumaan tuota merikaupungin viikkoista kohti tuolla kaukana. Puolitiessä liittyi joukkoon kaksi kauheasti hämmästynyttä tyttöä, lapiot kädessä, ja hiukan myöhemmin ilmestyi muuan laiha, pieni poika, jonka nenä tuhisi ihan pelottavasti. Hän talutti polkupyörää ja seurasi meitä noin sadan metrin päässä oikealla. Sitten hän lienee pitänyt meidän joukkoamme varsin epä-intressanttina, koskapa hyppäsi polkupyöränsä selkään ja läksi ajamaan hiekkarantaa pitkin palloa kohti.

Minä katsahdin taakseni.

– Ei tuo siihen koske, – vakuutti lihava mies, ja minä olin liiankin herkkä kuuntelemaan hänen vakuutustaan.

Harmaa aamu oli tähän asti painanut minun mieltäni, mutta äkkiä pilkisti aurinko pilvien lomista ja loi kirkkaan valonsa maailmaan, muuttaen lyijynkarvaisen merenkin kimalteleviksi aalloiksi. Henkeni voimat elpyivät. Mieleeni johtui, kuinka sanomattoman paljon tärkeätä minä olin jo saanut aikaan, ja kuinka paljon minun vielä on aikaan saatava. Sen se auringonpaiste teki. Ihan minä purskahdin nauramaan, kun etummainen mies kompastui minun kultani alla. Jahka minä tästä oikealle sijalleni maailmassa nousen, niin mahtaa se maailma hämmästyä!

Ellen olisi ollut niin peräti näännyksissä, niin olisi Littlestonin hotellin isäntä minua hyvinkin huvittanut, nähdessäni hänen epäröimisensä: toisella puolen minua kultani ja arvoisa seura ja toisella minun likainen personani. Mutta vihdoin huomasin kerran jälleen olevani maallisessa kylpyhuoneessa, jossa sain pestä itseni lämpimässä vedessä ja puin päälleni toiset vaatteet, hassun pienet kyllä, mutta joka tapauksessa puhtaat. Ne olin saanut lainaksi hauskalta pikku mieheltä. Lainasi hän minulle partaveitsenkin, mutta minussa ei ollut miestä kajoamaan törröttävän partani ulommaisiin etuvartijoihinkaan.

Istahdin sitten englantilaisen aamiaisen ääreen, söin hitaalla ruokahalulla – monen viikon vanhahan se olikin ja peräti nuutunut – ja kävin nyt vastaamaan neljän nuoren miehen kysymyksiin. Pelkkää totta heille puhuinkin.

– No niin, – sanoin minä, – koska te minua ahdistelette; kuusta nuo kullat on.

– Kuustako?

– Niin, kuusta tuolla taivaalla.

– Mitäs te sillä tarkoitatte?

– Sitä, mitä sanon, peiakas olkoon!

– Ettäkö olette vast'ikään tullut kuusta?

– Aivan niin. Kautta avaruuden, tuossa pallossa.

Samassa pistin suuhuni aika annoksen munaa, painaen mieleeni, että ensi kerralla, kuuhun lähtiessäni, otan laatikollisen munia mukaan.

Minä huomasin selvään, ett'eivät he usko yhtään ainoata sanaa minun puheestani, vaan pitävät minua kaikkein suurimpana valehtelijana, mitä ikinä olivat kohdanneet. He katsahtelivat toisiinsa ja suuntasivat sitten silmistänsä yhteisen tulen minua kohti. Toivoivat kaiketi pääsevänsä minun perilleni, nähdessään, millä tavoin minä panen suolaa ruokaani. He olivat nähtävästikin huomaavinaan jotain erikoista siinä, mitenkä minä riputan pippuria munaan. Nuo omituisen muotoiset kultakasat, joitten alla he olivat kompastelleet, kiinnittivät heidän huomiotaan puoleensa. Tuossahan ne olivat edessäni, itsekukin tuhansien puntain arvoinen: moisia esineitä on ihmisen yhtä mahdoton varastaa kuin taloa tai maankaistaletta. Katsellessani kahvikuppini ylitse heidän uteliaita kasvojansa, minä huomasin, millaiseen selitysten kuiluun minun täytyy vajotakaan, jos mieli saada heidät käsittämään minua edelleen.

– Ettehän te toki todella tarkoita… – aloitti nuorin herroista sellaisella äänellä, jolla puhutellaan itsepäistä lasta.

– Tehkää hyvin ja ojentakaa tuo leipäkori minulle, – virkoin minä, ja kysyjältä jäi suu kiinni.

– Mutta kuulkaas nyt, – virkkoi toinen herroista. – Me emme usko teidän puheitanne.

– Hja! – virkoin minä, kohauttaen olkapäitäni.

– Hän ei tahdo sanoa meille, – arveli nuorin mies "syrjään", niinkuin näytelmässä, ja lisäsi sitten peräti kylmäverisesti: – sallinette minun sytyttää sigaretin?

Suopealla kädenviittauksella minä ilmoitin suostumukseni ja jatkoin aamiaista. Toiset kaksi astuivat kauimpana olevan akkunan luo ja haastelivat hiljaisella äänellä. Muuan seikka johtui mieleeni.

– Joko luode on laskenut? – kysäisin minä.

Äänettömyys. He näkyivät epäröivän, kumpainenko vastaisi.

– Pian alkaa vuoksi, – sanoi lihava herra.

– No sama se, – arvelin minä. – Ei se sitä kovin kauas vie kumminkaan.

Minä rupesin kuorimaan kolmatta munaa ja aloitin pienen puheen.

– Katsokaas, – lausuin minä, – älkää toki luulko, että minä olen äreissäni tahi muutoin päästelen teille säädyttömiä valheita ja sen semmoista. Minun on melkein pakko olla harvasanainen ja salaperäinen. Minä ymmärrän varsin hyvin, että tämä on teistä niin nurinkurista kuin olla saattaa, ja että teidän mielikuvituksenne on ihan ylimmillään. Uskokaa minua: te elätte nyt merkillistä aikaa. Mutta minä en saata ryhtyä sen tarkempiin selityksiin; se on ratki mahdotonta. Minä vakuutan kunniasanallani tulleeni vast'ikään kuusta… muuta en saata sanoa… Joka tapauksessa olen teille sanomattoman kiitollinen, sanomattoman kiitollinen ja toivon samalla, ettei kohteluni ole millään tavoin loukannut teitä.

– Eikö mitä! Ei millään muotoa! – sanoi nuorin heistä kohteliaasti. – Tietystihän te… – jatkoi hän, tuijotellen kaiken aikaa minuun ja heiluen tuolillaan yhä innokkaammin, kunnes oli vähällä keikahtaa seljälleen. Suurella vaivalla hän sai sentään pysyneeksi siinä.

– Ettehän te mitenkään… – virkkoi lihava herra. – Älkää toki sellaista ajatelko.

Ja he nousivat ylös joka mies ja läksivät astumaan huoneessa edestakaisin, sytyttivät sigarettinsa, koettaen esiintyä niin herttaisina ja luontevina kuin suinkin, vailla pienintäkään uteliaisuutta palloon nähden.

– Oli miten oli, minäpä pidän silmällä tuota laivaa tuolla, – kuului yksi heistä kuiskasevan naapurilleen.

Luulen kuin luulenkin, että jos heissä olisi ollut tarpeeksi rohkeutta, niin jo he vainenkin olisivat menneet ulos ja jättäneet minut yksin. Minä kävin kolmannen munan kimppuun.

– Ilma, – virkkoi lihava herra, – ilmahan on ollut aivan tavatonta, eikö niin? En tiedä, milloinka meillä olisi ollut tällaista kesää…

Pau… hih!

Se oli kuin hirveä raketti.

Jossain kuului akkuna kilahtavan rikki…

– Mitäs se oli? – kysäisin minä.

– Eikös se ollut…? – huudahti pikku mies, syösten nurkka-akkunaan.

Akkunaan riensivät muutkin. Minä katselin heitä tutkistellen.

Äkkiä minä kavahdin pystyyn, kaasin kolmannen munan kumoon ja juoksin akkunaan. Muuan ajatus oli sävähtänyt päässäni.

– Ei tästä mitään näe! – huusi pikku mies ja hyökkäsi ovelle.

– Se oli se poika! – huusin minä, vimmasta käheänä. – Se oli se peiakkaan poika!

Samassa käännyin ympäri, sysäsin syrjään passarin, joka oli tuomassa minulle voileipiä lisää, törmäsin ovea vastaan ja siitä ulos hotellin edustalla olevaan pieneen esplanadiin.

Meri, joka tähän asti oli ollut tyyni, kävi nyt lakkapäissä. Siinä kohden, missä pallo oli ollut, vesi kihisi kuin laivan vanassa. Taivaalla kieri muuan pilvenpilkku hälvenevän savun lailla, ja kolme neljä miestä rannalla katsella ammotti kysyväisesti tuohon odottamattoman pamauksen tulokseen. Siinä kaikki! Passari ja äskeiset neljä herraa hotellista riensivät minun perässäni. Huutoja kuului ovista ja akkunoista, ihmisiä jos jonkinlaisia juosta läähätti joka puolelta, suut ammollaan jok'ainoalla.