Читать книгу: «Se kolmas», страница 4

VIII

Viikon kuluttua kihlajaisillasta saapuvat minun "juutalaiseni" näyttelyyn.

Maalaus asetetaan näytteille erikoiseen huoneeseen, ja näyttelytoimikunta määrää sille ylimääräisen sisäänpääsymaksun. Puolet puhtaasta tulosta lankeaa minulle… Näyttelyssä on tungos aamusta iltaan saakka.

Minä olen käynyt siellä vain kerran. Kun yleisö katseli enemmän minua kuin taulua, niin en ole sinne enää senjälkeen mennyt, sillä miksi suotta suututtaa itseään?

Vaikkapa olisi maalaukseni mestariteos, jollaista ei tähän päivään saakka ole vielä nähty, niin yleisö sittenkin on katseleva sitä samalla uteliaisuudella kuin jotakin hottentottia, joka nielee eläviä kyyhkysiä. Samanlainen hottentotti olen minä tällä hetkellä… Olisin tyytyväinen siihen, jos minä todella olisin sylikoira, niinkuin Swiatecki väittää. Mutta minussa on siksi paljon taiteilijan vikaa, että moinen taiteen halventaminen jonkun muodissa olevan henkilön tähden suututtaa minua…

IX

Kolme viikkoa sitten tiesi tuskin kukaan minusta, mutta nyt minä saan vastaanottaa kymmenittäin kirjeitä, suurimmaksi osaksi rakkaudentunnustuksia. Viidestä kirjeestä alkaa ainakin neljä seuraavin sanoin: "Tämän kirjeen luettuanne Te ehkä halveksitte naista, joka" j.n.e. Minä en varmaankaan halveksisi naista, en ainakaan siinä tapauksessa, että tämä jättäisi minut rauhaan.

Jollei minulla olisi Kaziaa, niin totta puhuen, enpä taitaisi niinkään jättää näitä tunteenpurkauksia huomioon ottamatta.

Se minua eniten suututtaa, että tuollainen "tuntematon" nainen saattaa edes toivoakaan, että mies, joka ei ole häntä milloinkaan nähnyt, ilman muuta hänen kehotukseensa suostuisi. Paljasta ensin itsesi, ihana "tuntematon", ja kun olen nähnyt sinut, niin sanon kyllä… Ei, enpäs sanokaan, sillä Kazia!..

Olenpa saanut myöskin nimettömän kirjeen eräältä harmaahapsiselta ystävättäreltä, joka nimittää minua mestariksi, mutta Kaziaa hanheksi.

"Mestari, onko hän sopiva Teidän vaimoksenne?" – kysyy harmaahapsinen ystävättäreni. – "Onko tämä valinta arvokas sellaiselle henkilölle, johon koko kansakunnan katse on kiintynyt? Te olette joutunut vehkeilyn uhriksi," j.n.e.

Merkillinen päähänpisto ja vielä merkillisempi vaatimus, että minä muka en saisi naidessani noudattaa sydämeni tunnetta, vaan yleistä mielipidettä.

Kazia parka on jo heidän tiellään!

On olemassa suurempia rikoksia kuin nimettömät kirjeet, mutta ei ole sen suurempaa kuin… kuinka minä oikein sanoisin?.. Jättäkäämme se!

Hääpäiväni ei ole vielä määrätty, mutta se tulee pian.

Sillä välin pyydän Kaziaa pukeutumaan koreaksi ja lähtemään kanssani taidenäyttelyyn. Nähkööt meidät nyt yhdessä…

Swiateckin "raatoja" on myöskin saapunut Parisista.

Hänen taulunsa on nimeltään "Viimeinen tapaaminen" ja esittää nuorukaista ja neitoa, jotka makaavat leikkauspöydällä. Kuvan perusajatus selvenee katsojalle heti ensi silmäyksestä: nuo kaksi kuollutta ovat eläessään rakastaneet toisiaan, puute on heidät toisistaan erottanut, mutta kuolema jälleen yhdistänyt.

Ylioppilaat, jotka ovat kumartuneet ruumiiden yli, näyttävät kuvassa hiukan kuivasti maalatuilta, leikkaussalin perspektiivissä saattaa huomata virheitä, mutta ruumiit ovat oivallisesti kuvatut. Niistä oikein huokuu kylmyyttä. "Salongissa" ei maalaus saanut tunnustusta, ehkä siksi, että se on hieman jäykkä, mutta arvostelu sitä ylisti.

Meikäläisten maalaajain joukossa on epäilemättä useita kykyjä. Niinpä on Swiateckin taulun vieressä Franek Cepkowskin "Koreckin kuolema". Siinä on voimaa ja persoonallisuutta!

Swiatecki nimittää Cepkowskia idiootiksi, ensiksikin koska tämän tukka on kammattu jakaukselle ja parta leikattu suippopäiseksi, toiseksi siksi, että hän pukeutuu viimeisen muodin mukaan, ja vihdoin senvuoksi, että hän on saanut hyvän kasvatuksen, noudattaa tarkasti tapoja ja mainitsee usein ylhäisistä sukulaisistaan. Mutta Swiatecki erehtyy…

Kyky on lintu, joka pesii missä haluaa, milloin raivaamattomassa korvessa, milloin hyvin hoidetussa puutarhassa.

Olen Münchenissä ja Parisissa nähnyt taiteilijoita, joista toiset olivat kuin oluttehtaiden renkejä toiset sitävastoin kuin partureja tai muotikeikailijoita; penniäkään ei heistä maksaisi. Mutta kuitenkin he olivat ihmeteltävän intomielisiä, heillä oli mainio muoto- ja väriaisti ja pystyivät kankaalla esittämään ajatuksiaan. Ostrzynski, joka on aina valmis sattuvasti lausumaan ajatuksensa kaikesta, kirjottaisi "Leijassaan": "Spriritus flat, ubi vult!"

Swiateckin mielestä on historiamaalaus "obskuranttia barbaarimaisuutta". Minä en maalaa historiallisia tauluja, ja minusta persoonallisesti on kaikki yhdentekevää. Mutta kun sitä saa kuulla joka suunnalta, niin ei ole ihmeellistä, jos siihen suuttuu.

Meidän puolalaisissa taidemaalaajoissamme on yksi vika. He kiintyvät johonkin taideteoriaan ja elävät sen tohvelin alla, luovat sen mielen mukaista taidetta ja ovat sentähden enemmän apostoleja kuin taidemaalareita. Mutta olenpa tuntenut sellaisiakin taiteilijoita, jotka puhuvat itsensä sairaiksi selittäessään mitä taide on ja mitä sen pitäisi olla, vaan jotka eivät pysty kerrassaan mihinkään, kun on tartuttava siveltimen varteen…

Usein olen ajatellut, että taideteorian luominen kuuluu filosofeille, ja jolleivät he siinä onnistu, niin vastatkoot itse puolestaan. Mutta taidemaalaajan pitää maalata niin, kuin sydän käskee, ja hänen pitää myöskin osata maalata, sillä se on pääasia…

Minun mielipiteeni mukaan on pienin kyky arvokkaampi kuin suurin teoria, eikä suurinkaan teoria ole kyllin arvokas edes vapauden jälkiä suutelemaan.

X

Olin Kazian ja Suslowskin kanssa näyttelyssä. Minun tauluni edessä vallitsi yhä suuri tungos. Kun me astuimme sisään, alettiin heti ympärillämme kuiskailla, ja tällä kertaa ei yleisön huomio kiintynyt minun tauluuni eikä minuun itseeni, vaan Kaziaan. Naiset ainakaan eivät hänestä katsettaan kääntäneet.

Minä huomasin, että se huvitti häntä, enkä pannut sitä pahakseni…

Pahempi oli, että Kazia sanoi Swiateckin taulun olevan "vastenmielisen". Suslowski myönsi tyttärensä ottaneen sanan hänen suustaan. Minä vimmastuin. Että Kazialla saattaa olla sellainen käsitys taiteesta!

Suuttuneena jätin minä heidät sanoen, että oli asiaa Ostrzynskille. Minä lähdinkin kyllä hänen luokseen, mutta viedäkseni hänen kanssani aamiaiselle.

XI

Olen nähnyt ihmeen, niin totta kuin elän!

Nyt vasta minä ymmärrän, miksi on ihmiselle silmät luotu.

Corpo di Baccho! kuinka kaunis!

Olimme Ostrzynskin kanssa. Silloin huomaan Wierzbowakadulla erään naisen käyvän ohitsemme. Minä jään kuin maahan kiinni kasvaneena seisomaan, minä puudun, minä kivetyn, minä katson silmäni puhki, minä menetän järkeni, minä tartun tietämättäni Ostrzynskin kaulaliinaan, avaan sen – ja… auttakaa, minä menehdyn!

Että hänen kasvonpiirteensä ovat täydelliset, ei riitä mihinkään! Hän on yksinkertaisesti taideteos! Taideteos niin piirustukseen, väritykseen kuin henkevyyteen nähden! Greuze nousisi tällaisen näyn nähdessään kuolleista ja hirttäisi itsensä, koska oli itse sellaisia variksenpelättejä maalannut.

Minä katson ja katson… Hän kulkee yksin… ei! hänen kanssaan kulkee runous, musiikki, kevät, ihastus, rakkaus… En tiedä, tahtoisinko heti hänet maalata, sillä minä mieluimmin polvistuisin hänen jalkojaan suutelemaan kiitokseksi siitä, että on niin ihana. En tiedä itsekään, mitä minä oikeastaan tahtoisin!..

Hän kulkee ohitsemme säteillen kuin kesäpäivä. Ostrzynski tervehtii, mutta hän ei huomaa… Minä herään lumouksesta ja huudan:

– Seuratkaamme häntä!

– Oletko mieletön? – kysyy Ostrzynski. – Minun täytyy sitoa kaulaliinani. Jätä minut rauhaan, hän on minun tuttaviani!

– Sinun tuttaviasi? Esitä minut hänelle!

– Johan nyt!.. Pidä sinä huolta omasta morsiamestasi.

Minä kiroan Ostrzynskin ja hänen jälkeläisensä aina yhdeksänteen sukupolveen saakka ja aion sitten rientää tuntemattoman naisen jälkeen.

Pahaksi onneksi hän nousee ajuriin.

Kaukaa minä näen vielä hänen hattunsa ja punaisen auringonvarjonsa.

– Tunnetko hänet todellakin? – kysyn Ostrzynskilta.

– Minä tunnen kaikki!

– Kuka hän on?

– Hän on rouva Helena Kolczanowska, syntyään Turno, muuan neiti-leski.

– Mikä neiti-leski?

– Hänen miehensä kuoli nimittäin hääpöydän ääreen. Jos maltat kuunnella, niin kerron sinulle koko jutun. Ukrainassa eli eräs tavattoman rikas, lapseton aatelismies nimeltä Kolczanowski de Kolczanowo. Hänellä oli tavattoman ylhäinen sukulaispiiri, joka toivoi saavansa periä hänet – ja tavattoman lyhyt kaula, joka lisäsi sukulaisten varmuutta perintöön. Nämä perilliset olen minä tuntenut. He olivat sangen kunnioitettavia ihmisiä, mutta niinkuin usein tapahtuu, kaikkein kunnioitettavimmat ja omanvoitonpyytämättömimmätkään heistä eivät voineet olla luomatta silmäystä herra Kolczanowskin kaulaan. Vihdoin kyllästyi ukko tähän, kosi sukulaisten mielipahaksi naapurinsa tytärtä, teki lainmukaisen avioliittositoumuksen ja testamenttasi tälle koko omaisuutensa. Sitten seurasi vihkiäiset, näiden jälkeen häät, jotka jo lähenivät loppuaan, kun halvauskohtaus kaatoi ukon paikkaansa… Tällä tavoin tuli Helena rouvasta neiti-leski. Ymmärrätkös?

– Onko siitä jo kauankin?

– Kolme vuotta. Helena rouva oli silloin kaksikymmentäkaksi vuotta… Senjälkeen olisi hän vaikka kuinka monta kertaa päässyt naimisiin, mutta ei tahdo… Arveltiin, että hän odottaa ruhtinasta. Mutta se ei pitänyt paikkaansa, sillä aivan hiljakkoin hän antoi rukkaset eräälle ruhtinaalle. Muuten niin tiedän, ettei hän ole ensinkään vaativainen ja ylpeä, mikä käy ilmi siitäkin, että rouva Kolczanowska on aina tähän päivään saakka mitä läheisimmässä ystävyyssuhteessa meidän kuuluisaan, sympaattiseen, lahjakkaaseen j.n.e. näyttelijättäreen, Eva Adamiin, joka on hänen koulutoverejaan.

Kuultuani tämän minä hypähdän ilosta ilmaan. Jos niin on, niin en enää tarvitse Ostrzynskia. Minun rakas, hyvä Evaseni on auttava minua rouva Helena Kolczanowskan tuttavuuteen.

– Kuule, etkö siis tahdo esittää minua hänelle? – kysyn

Ostrzynskilta.

– Jos ken haluaa tutustua johonkin, niin hankkikoon itse tilaisuuden, – vastaa Ostrzynski. – Koska sinä veit Kazian minulta, en tahdo, että sanottaisiin minun nyt olevan syypää… Mistä minä muuten… Terve!

XII

Tänään minun piti syödä päivällistä Suslowskien luona, mutta minä kirjotin heille, etten voi tulla…

Minun hampaitani ei tosin särkenyt, mutta olisihan niitä kuitenkin voinut ruveta särkemään.

Helena väikkyi koko päivän silmissäni, ja mikä taidemaalaaja olisikaan se, joka ei haaveksisi niin kauniita kasvoja? Minä olen hengessäni maalannut hänet ainakin kymmenen kertaa. Juolahtipa mieleeni aihe maalaukseen, jossa sellaiset kasvot kuin Helenan olisivat aivan omiaan lisäämään vaikutusta. Minun täytyy sentähden saada nähdä hänet vielä pari kertaa.

Kiiruhdin Eva Adamin luo, mutta tämä ei ollut kotona.

Illalla sain Kazialta kortin, jossa hän pyytää minua seuraavana aamuna lähdepuistoon ja senjälkeen kahville. Todella tuskallista istua ensin juomahallissa ja sitten kahvilla!

Minä en voi lähteäkään, sillä jollen aamulla tapaa Evaa kotoa, niin en häntä enää koko päivänä näe…

Eva Adami (tämä on hänen teatterinimensä, hänen oikea nimensä on Anna

Jedlinska) on harvinainen neitonen.

Me olemme monivuotisia ystäviä ja sinuttelemme toisiamme.

Yhdeksän vuotta hän on kuulunut teatteriin ja pysynyt puhtaana tämän sanan laajimmassa merkityksessä. Teattereissa on kyllä paljon fyysillisesti puhtaita naisia, mutta jos heidän salaiset halunsa tulisivat ilmi, niin luulen, että kaikkein hävyttömin paviaanikin punastuisi korviaan myöten. Teatteri turmelee etenkin naisia. On liikaa vaatia, ettei naisessa, joka joka ilta näyttelee rakkautta, uskollisuutta, jalomielisyyttä ja muuta sellaista, vihdoin herää vaistomainen tunne, joka sanoo, että kaikki nämä hyveet kuuluvat vain draamalliseen ja näytelmätaiteeseen eikä niillä ole mitään yhteistä todellisen elämän kanssa.

Se suunnaton eroavaisuus, joka vallitsee taiteen ja todellisen elämän välillä, on omansa vahvistamaan tätä näyttelijättärien luuloa; kilpailu ja menestyksen kateus myrkyttävät jokaisen jalon tunteen heidän sydämessään.

Alituinen kanssakäyminen niin turmeltuneitten ihmisten kuin näyttelijäin kanssa herättää heissä aistillisuutta. Ei ole niin valkoista angorakissaa, joka ei sellaisissa olosuhteissa kadottaisi valkeuttansa. Ainoastaan suuri taiteen tulessa karaistunut kyky saattaa suoriutua siitä voittajana tai myöskin niin perin esteettinen luonne, johon paha voi tunkeutua yhtä vähän kuin vesi joutsenen höyheniin.

Näihin imperméable-luonteisiin kuuluu Eva Adami.

Öisin teetä juodessa ja tupakoidessa keskusteltiin toverien kesken taidemaailmaan kuuluvista ihmisistä, alkaen ylimmästä luokasta, runoilijoista aina alimpaan luokkaan, näyttelijöihin saakka.

Olento, jossa mielikuvitus on paljon kehittyneempi kuin muissa kuolevaisista, olento, joka on muita alttiimpi vaikutuksille, aistillisempi, intohimoisempi, joka tuntee onnen ja elämänilon piirissä kaikki ja pyrkii voimakkaasti eteenpäin – se on taiteilija.

Hänellä pitää olla kolme kertaa lujempi luonne ja tahto kuin muilla voidakseen kestää koettelemuksia.

Mutta yhtä vähän kuin kukkanen, joka on muita kauniimpi, saattaa olla kestävämpi vihuria vastaan, yhtä vähän saattaa taiteilijakaan olla luonteeltaan tavallisia ihmisiä kestävämpi. Päinvastoin, on luonnollista, että hänen luonteensa on heikompi, sillä hänen elinvoimansa kuluu taiteellisen maailman ja todellisuuden ristiriidassa ja eripuraisuudessa.

Hän on kuin sairas, kuumeinen lintu, joka milloin katoaa näkyvistämme pilviin, milloin herpaantuneita siipiään tomussa laahaa. Taide opettaa häntä vieromaan tomua, mutta jokapäiväinen elämä riistää häneltä voiman lähteä lentoon. Siitä johtuu tuo taiteilijoissa niin usein huomattava eroavaisuus heidän sisällisen ja ulkonaisen elämänsä välillä.

Maailma, joka vaatii taiteilijoilta enemmän kuin muilta ihmisiltä ja heitä tuomitsee, on ehkä oikeassa mutta oikeassa on Kristuskin, joka heidät vapahtaa…

Ostrzynski väittää, että näyttelijät kuuluvat taidemaailmaan samalla tavoin kuin pasuuna, klarinetti, jahtitorvi j.n.e., mutta se ei ole totta.

Paras todistus siitä on Eva Adami, joka on kauttaaltaan taiteilija, sekä kykynsä että taiteellisen vaistonsa puolesta, mikä on suojellut häntä kaikesta pahasta niinkuin äiti…

Vaikka olenkin Evan hyvä ystävä, en ole nähnyt häntä pitkään aikaan. Kun hän nyt minut tapasi, iloitsi hän suuresti, mutta hänen kasvoilleen nousi ilme, jota en ymmärtänyt.

– Mitä sinulle kuuluu, Wladek, – sanoo hän. Vihdoinkin näen sinut!

Olin tyytyväinen, kun tapasin hänet kotona. Hänen yllään oli turkkilainen aamunuttu, jossa oli punaisia palmun lehviä ja avonaiset hihat. Reunuste sopi erittäin hyvin hänen kalpean ihonsa ja sinertäväin silmiensä väriin. Minä sanoin sen hänelle, ja hän tuli iloiseksi. Senjälkeen aloin heti puhua asiastani.

– Minun kultainen divani! – sanoin, – sinähän tunnet rouva

Kolczanowskan, tuon kaunottaren Ukrainasta?

– Tunnen, hän on koulutoverini.

– Esitä minut hänelle…

Eva alkoi ravistaa päätään.

– Minun hyvä, kiltti… teethän sinä sen minulle!

– Ei, Wladek, en minä esitä sinua hänelle…

– Näetkös, kuinka paha olet, ja minä kerran olin rakastua sinuun!

Mikä mimosa tuo Eva! Kuultuaan tämän hän muuttuu näöltään, nojautuu kyynärpäällään pöytää vasten (mikä ihana kyynärpää!), peittää kalpeat kasvot kädellään ja kysyy:

– Milloinka se olisi ollut?

Tahtoisin puhua Helenasta, mutta koska minä todella olin kerran rakastua Evaan ja haluan saada nyt hänet hyvälle tuulelle, niin alan kertoa:

– Näin tapahtui… Me kävelimme kerran näytännön jälkeen Botaanisessa puutarhassa. Muistatko, kuinka ilta oli kaunis! Me istuimme sitten penkillä lammen luona ja sinä sanoit tahtovasi kuulla satakielen laulua. Minä olin vähän surumielinen, otin hatun päästäni, koska päätäni särki, ja sinä menit lammen rannalle, kastoit nenäliinasi veteen ja painoit sen otsalleni. Sinä olit mielestäni silloin kaikessa hyvyydessäsi kuin enkeli, ja minä ajattelin: jos tartun tuohon käteen ja painan sille huuleni – niin siinä se on! ja minä rakastun sinuun hurjasti…

– Entä sitten? – kysyy Eva.

– Sinä peräydyit äkkiä, ikäänkuin jotakin aavistaen.

Eva istuu hetken kuin ajatuksiinsa vaipuneena, havahtuu sitten ja virkkaa hermostuneen hätäisesti:

– Älkäämme puhuko siitä, minä pyydän…

– Hyvä, älkäämme puhuko siitä… Tiedätkö, Eva, että minä pidän sinusta liiaksi voidakseni rakastua sinuun. Toinen poistaa toisen. Niin kauan kuin olemme tunteneet toisemme, olen minä ollut sinuun todellisesti mieltynyt.

– Mutta, – sanoo Eva seuraten omain ajatustensa juoksua, – onko totta, että olet kihloissa?

– Totta.

– Mikset ole minulle siitä mitään sanonut?

– Asia meni ensin myttyyn ja tuli vasta hiljakkoin todeksi. Jos arvelet, että koska olen kihloissa, en saa tutustua Helena rouvaan, niin vastaan sinulle jo edeltäpäin: olin taiteilija ennenkuin tulin sulhaseksi. Et suinkaan sinä pelkää hänen tähtensä?

– Älä luulekaan sitä! En esitä sinua hänelle siksi, etten tahdo saattaa häntä pahojen puheiden alaiseksi. Kerrotaan, että muutaman viikon kuluessa on puoli Varsovaa rakastunut sinuun. Menestyksestäsi jutellaan ihmeellisiä asioita. Eilen vasta kuulin sinusta sen sukkeluuden, että sinä kymmenestä käskystä olet tehnyt itsellesi yhden – tiedätkö minkä?

– Minkä sitten?

– "Ei sinun pidä pyytämän lähimmäisesi vaimoa turhaan"… Sattuvasti sanottu?

– Kuulehan, Evaseni, tahdotko tietää koko totuuden? Minä olen aina ollut arka, ujo enkä mikään naisten vallottaja. Mutta ihmiset puhuvat ties mitä, etkä sinä saata uskoakaan, kuinka totta on huudahdukseni: Oi, Jumala, sinä näet minun hätäni!

– Po vero maestro!

– Älä rupea nyt italiaa puhumaan, vaan sano, tahdotko vai etkö esittää minut rouva Kolczanowskalle?

– Rakas Wladek, minä en voi… Kun sinua yleisesti pidetään Don Juanina, niin ei käy päinsä, että minä, näyttelijätär, toimittaisin sinut niin yksinäisen ja huomatun naisen tuttavuuteen kuin Helena on.

– Miksi otat sinä itse minut vastaan?

– Se on aivan toista! Minä olen näyttelijätär ja voin sovittaa itseeni Shakespearen sanat: Vaikka olisit puhdas kuin jää ja valkoinen kuin lumi, niin et voi välttää parjauksia!

– Mutta tiedätkö, että tästä saattaa tulla hulluksi. Jokainen saa tutustua häneen, olla hänen luonaan, katsella häntä, mutta minä vain en saa! Ja miksi? Siksi, että olen maalannut hyvän taulun ja tullut jonkun verran kuuluisaksi.

– Sinun kannaltasi katsoen olet kyllä oikeassa, sanoo Eva hymyillen. – Mutta minun täytyy tunnustaa, että jo edeltäpäin tiesin, miksi sinä tulit luokseni. Ostrzynski kävi täällä ja vakuutti minulle, että parasta olisi olla esittämättä sinut Helenalle.

– Ahaa, minä ymmärrän!.. Ja sinä lupasit?

– En luvannut, vaan päinvastoin minä suutuin sellaisesta… Mutta ajattelin kuitenkin, että parasta olisi olla tutustuttamatta sinua Helenaan. Mutta puhukaamme nyt sinun maalauksestasi.

– Anna minun olla rauhassa taulultani ja koko taidemaalaukselta! Jos niin on, niin olkoon menneeksi! Mutta sen minä sanon, että kolmessa päivässä tulen tuntemaan rouva Kolczanowskan, vaikkapa valepukuisena menisin hänen luokseen.

– Pukeudu puutarhuriksi ja vie hänelle kukkia – Ostrzynskilta.

Yhtäkkiä juolahti mieleeni ajatus, niin oivallinen, että minä lyön otsaani, unohdan vihan ja harmin, jota vastikään tunsin Evaa kohtaan, ja huudan:

– Anna sanasi, ettet petä minua!

– Annan! – vastaa Eva uteliaana.

– Tiedä sitten, että minä pukeudun harmaapäiseksi ukrainalaiseksi harpunsoittajaksi. Minulla on puku ja harppu, Ukrainassa olen ollut, lauluja osaan laulaa… Rouva Kolczanowska on ukrainatar, hän ottaa minut varmasti vastaan. Ymmärrätkös?..

– Mikä originelli ajatus! – virkkaa Eva.