Читать книгу: «Erämaan halki», страница 14

31

Raskaat ja tuskalliset odotuksen päivät alkoivat. Toinen taudinkohtaus seurasi viikon kuluttua; se ei ollut yhtä ankara kuin ensimmäinen, mutta Nel tunsi sen jälkeen olevansa vielä heikompi. Hän oli laihtunut niin paljon, ettei ollut enää tyttö, vaan tytön varjo. Stas käsitti, ettei kuoleman tarvinnut odottaa kolmatta kohtausta – hän odotti sitä joka päivä, joka hetki.

Poika oli itsekin laihtunut ja heikontunut melkoisesti, sillä onnettomuus kävi yli hänen ruumiin- ja hengenvoimiensa. Katsellessaan tytön vahankalpeita kasvoja hän ajatteli: "Siksikö olen hoitanut häntä kuin silmäterääni, että minun nyt täytyisi haudata hänet tänne dshunglaan?" Hän ei käsittänyt, miksi niin piti käydä. Toisinaan hän soimasi itseään siitä, ettei hän ollut hoivannut tyttöä tarpeeksi eikä ollut ollut hänelle kyllin hyvä.

Nel nukkui melkein aina, ja juuri se varmaan piti häntä hengissä. Stas herätti hänet kuitenkin muutaman kerran päivässä antaakseen hänelle ruokaa. Kun ei satanut, pyysi Nel poikaa kantamaan hänet ulos, koska hän ei pystynyt kulkemaan omin jaloin. Toisinaan hän nukkui Stasin syliin. Tyttö tiesi olevansa hyvin sairas ja voivansa kuolla minä päivänä hyvänsä. Kun hän tunsi olevansa hiukan paremmissa voimissa, hän puhui siitä Stasin kanssa ja itki, sillä hän pelkäsi kuolemaa.

– Minä en pääse enää isän luo, sanoi Nel eräänä päivänä, – mutta sano isälle, että minun oli kovin ikävä häntä ja pyydä häntä tulemaan luokseni…

– Kyllä sinä pääset vielä hänen luokseen, vastasi Stas. Hän ei voinut puhua enempää, koska oli purskahtaa itkemään.

Seurasi hiljaisuus, jonka kestäessä Nel nukahti. Stas kantoi hänet takaisin sisälle. Mutta tuskin poika oli ehtinyt jälleen ulos, kun Kali juoksi käsiään huitoen hänen luokseen ja huusi pelästyneen näköisenä:

– Suuri herra! Suuri herra!

– Mitä nyt?

Neekeripoika ojensi kätensä etelää kohti ja sanoi:

– Savua!

Stas varjosti silmiään ja katsoi osoitettuun suuntaan, kunnes keksi laskevan auringon punertavassa valossa savujuovan, joka kohosi kaukana kahden korkean vuoren välissä.

Kali vapisi kiireestä kantapäähän, sillä hän muisti vielä liian hyvin kauhean vankeuden dervishien luona ja oli varma siitä, että savu nousi heidän leiristään. Stas luuli myös ensin, ettei se ole kukaan muu kuin Smain, ja pelästyi kauheasti. Se nyt vielä puuttui! Paitsi Nelin hengenvaarallista sairautta – dervishit. Uusi vankeus, takaisin Fashodaan tai Khartumiin, Mahdin käsiin tai Abdullahin ruoskittavaksi. Jos he joutuvat vangiksi, niin Nel kuolee ensimmäisenä päivänä, ja hän itse joutuu orjaksi koko iäkseen. Ja vaikka hänen onnistuisikin paeta, niin mitä olisi elämä, mitä olisi vapaus ilman Neliä? Kuinka hän voisi katsoa isäänsä ja setä Rawlisonia silmiin, jos dervishit tytön kuoltua heittävät ruumiin hyeenoille eikä hän, Stas, voisi edes sanoa, missä Nelin hauta on?

Tällaiset ajatukset risteilivät Stasin mielessä. Yhtäkkiä hänet valtasi vastustamaton halu saada nähdä Neliä, ja hän suuntasi askelensa puuta kohti. Mennessään hän sanoi Kalille, että tämä sammuttaisi nuotion eikä sytyttäisi sitä yöllä missään tapauksessa.

Nel ei nukkunut. Hän voi paremmin ja ilmoitti sen heti Stasille. Saba makasi hänen vieressään ja lämmitti häntä suurella ruumiillaan. Tyttö oli nähtävästi paremmalla mielellä, koska hän virkkoi niin vilkkaasti:

– Ehkä minä en kuolekaan.

– Varmasti sinä et kuole, koska toisen kohtauksen jälkeen tunnet voimistuneesi. Silloin ei kolmatta taudinkohtausta tule lainkaan.

Tyttö ajatteli jotakin ja sanoi:

– Jos minulla olisi edes vähäsen sitä pulveria, joka vaikutti minuun niin virkistävästi sen leijona-yön jälkeen – muistatko? – niin minä en vähääkään ajattelisi kuolemaa.

– Oh! huokasi Stas, – antaisin vaikka mitä hyvänsä, jos saisin edes hiukkasen kiniiniä.

Stas ajatteli vain kiniiniä ja dervishejä. Hänen kekseliäät aivonsa alkoivat luoda yhä rohkeampia suunnitelmia. Ensin hän ajatteli, nousisikohan tuo savu varmasti Smainin leiristä? Entä jos ne olivat arabialaisia, jotka matkustavat sisämaassa norsunluuta ja orjia haeskellen. Näillä ei ole mitään yhteistä dervishien kanssa, jotka ovat hävittäneet heidän kauppansa. Afrikassa Intian valtameren rannalla asuvat arabit näkevät usein valkoihoisia. Kuka tietää, vaikka he suurta palkintoa vastaan suostuisivat viemään heidät lähimpään satamaan. Stas oli varma siitä, että hän voisi luvata sellaisen palkinnon ja että he luottaisivat hänen lupaukseensa. Toinenkin ajatus antoi hänelle paljon miettimistä. Hän oli nähnyt Khartumissa, että useat Nubiassa olevat dervishit sairastuivat kuumeeseen ja nauttivat kiniiniä, jota ryöstivät eurooppalaisilta tai ostivat korkeasta hinnasta kreikkalaisilta tai koptilaisilta luopioilta. Saattoi siis otaksua, että valtameren rannalta kotoisin olevilla arabialaisilla oli varmasti kiniiniä.

– Minä lähden sinne, Stas ajatteli, – lähden Nelin tähden.

Kun hän oli ajatellut asemaansa tarkemmin, hän päätti lähteä, olkoonpa sitten vaikka joku Smainin osasto. Hän tuli ajatelleeksi, että koska liikenne Egyptin ja Sudanin välillä oli kokonaan katkaistu, niin Smain varmaankaan ei tiennyt, että heidät oli viety Medinet-el-Fajumista. Olihan Fatma yksin keksinyt lasten ryöstämisen ja pannut sen täytäntöön Chamiksen, Idryksen, Gebrin ja kahden beduiinin avulla. Näistä Smain ei välittäisi paljoakaan, ja ainoastaan Chamiksen hän tunsi. Mutta Fatmasta ja lapsistaan hän varmaan välittäisi. "Sanon hänelle", Stas ajatteli, "jos viet meidät johonkin Intian valtameren satamaan ja palaat kanssamme Egyptiin, niin hallitus antaa sinulle kaikki rikoksesi anteeksi, sinä saat Fatman ja lapsesi, ja herra Rawlison tekee sinut rikkaaksi; jollet suostu, niin et saa koskaan nähdä Fatmaa etkä lapsiasi". Stas oli varma, että Smain kyllä harkitsee, ennenkuin hylkää sellaisen ehdotuksen.

Se ei ollut suinkaan vaaratonta, mutta se saattoi olla heidän pelastuksensa. Stas päätti lähteä jo seuraavana yönä katsomaan. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Oli aivan toista istua yöllä hyvän nuotion ääressä okaisen zeriban suojassa kuin kahlata pimeässä korkean ruohikon halki, jossa leijonat, pantterit ja leopardit väijyivät, puhumattakaan hyeenoista ja sakaaleista. Stas muisti neekeripojan sanat, kun tämä oli yöllä lähtenyt etsimään Sabaa: Kali pelkäsi, mutta Kali meni. Ja hän sanoi nyt itselleen samoin: "Minä pelkään, mutta minä menen."

Stas odotti kuitenkin kunnes kuu oli noussut, sillä yö oli tavattoman pimeä. Kun dshungla häämötti hopeisena sen valossa, hän kutsui Kalin luokseen ja sanoi:

– Kali, vie Saba sisään, sulje oviaukko puilla ja vartioi Mean kanssa neitiä kuin silmäterääsi. Minä lähden katsomaan, keitä ne ihmiset ovat siellä, mistä savu nousi.

– Suuri herra ottaa Kalin ja pyssyn mukaansa. Kali ei jää tänne!

– Sinä jäät! sanoi Stas päättävästi. – Minä kiellän sinua lähtemästä perääni.

Sitten hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi kohta matalammalla äänellä:

– Kali, sinä olet uskollinen ja huomaavainen. Minä luotan siihen, että sinä teet kaikki niin kuin sanon. Jollen minä palaa ja jos neiti kuolee, niin jätä hänet puuhun makaamaan, mutta tee puun ympärille korkea zeriba ja veistä puun kuoreen tällainen merkki.

Hän otti kaksi bambukalikkaa ja pani ne ristiin. Sitten hän jatkoi:

– Mutta jos bibi ei kuole enkä minä palaa takaisin, niin ole hänelle kuuliainen ja palvele häntä. Johdata hänet sitten kansasi luo ja sano Wa-himan sotilaille, että he vievät hänet idässä olevan suuren valtameren rannalle. Siellä sinä näet valkoisia ihmisiä, jotka antavat teille pyssyjä, ruutia, helminauhoja, metallilankaa ja kangasta niin paljon kuin jaksatte kantaa. Ymmärrätkö?

Neekeripoika lankesi polvilleen, kiersi käsivartensa Stasin jalkain ympäri ja hoki alakuloisesti:

– Bwana Kubwa tulee takaisin! Bwana Kubwa tulee takaisin!

Mustan pojan kiintymys liikutti Stasia. Hän kumartui, laski kätensä neekerin päälaelle ja sanoi:

– Mene sisälle, Kali, ja… Jumala teitä siunatkoon!

Kuu kumotti korkealta taivaalta. Oli melko valoisaa. Vaikeudet alkoivat heti, kun poika oli painunut dshunglaan, joka oli niin korkeata, että ratsastaja hevosineen olisi helposti voinut piiloutua siihen. Ei edes päivällä olisi siitä nähnyt askeltakaan edemmäksi, saatikka sitten yöllä, kun kuu valaisi vain ruohotiheikköjen latvuksia. Näin ollen saattoi helposti kulkea harhaan. Ajatus, että leiri, josta savu oli noussut, saattoi olla korkeintaan neljän mailin päässä heidän majapaikastaan, rohkaisi Stasia. Onneksi oli aina vähän päässä korkeita termiittikekoja, joilta hän saattoi suunnistautua. Dshunglassa on yöllä kammottavaa olla, ja Stasista tuntui koko ajan, kuin joku hiipisi hänen ympärillään ja väijyisi häntä. Joka hetki hänellä olikin pyssy valmiina. Hän oli pian niin lopen väsynyt, että jaksoi tuskin seistä jaloillaan. Mutta ajatus pelastaa Nel vei häntä eteenpäin.

Hänen kuljettuaan pari tuntia muuttui maaperä kiviseksi ja ruoko ja ruoho matalaksi. Pian hän näki tulen punertavaa heijastusta korkealla kallionseinämällä. Hän jäi seisomaan. Hänen sydämensä löi niin kovasti, että hän kuuli sen lyönnit hiljaisessa yössä. Kukahan siellä oli? Arabejako valtameren rannalta? Vaiko Smainin dervishejä? Vai villejä neekereitä?

Hänen täytyi saada tietää se. Peräytyä hän ei voinut eikä tahtonut. Hän alkoi hiipiä mahdollisimman hiljaa tulta kohti pidättäen hengitystään.

Kuljettuaan näin noin sata askelta hän kuuli dshunglasta hevosten pärskyntää – ja pysähtyi taas. Kuutamossa näkyi viisi hevosta. Dervisheille se olisi vähän, mutta hän arveli toisten olevan korkeassa ruohikossa. Stas ihmetteli, että ne saivat käydä aivan vapaina ja ettei vuorelle ollut tehty nuotiota karkoittamaan petoeläimiä.

Tulen heijastus kallionseinämällä muuttui yhä selvemmäksi. Stas kiersi kalliolle, jonka juurella arveli nuotion palavan. Hän hiipi yhä eteenpäin, tuli kallion reunalle ja jatkoi laaksoon.

Ensimmäisenä osui hänen silmäänsä suuri teltta, jonka edessä oli purjekankainen matkasänky. Sängyssä makasi mies, jolla oli eurooppalainen puku.

Pieni, noin kaksitoistavuotias neekeripoika viskeli oksia tuleen.

Teltan kahden puolen makasi neekereitä joukoittain.

Stas laskeutui kiireesti kallion jyrkkää seinää pitkin alas.

32

Väsymykseltään ja mielenliikutukseltaan Stas ei heti saanut sanaa suustaan. Raskaasti hengittäen hän seisoi makaavan miehen vieressä, joka oli myöskin vaiti ja katseli hämmästyneenä poikaan.

Sitten mies huusi:

– Nasibu, missä olet?

– Täällä olen, herra, vastasi neekeripoika.

– Näetkö sinä, seisooko tuossa edessäni kukaan?

Ennenkuin neekeri ehti vastata, alkoi Stas:

– Herra, nimeni on Stanislaw Tarkowski. Olen neiti Rawlisonin kanssa paennut dervishien käsistä ja pysytellyt piilossa dshunglamailla. Mutta Nel on erittäin sairas, ja sen tähden pyydän apua.

Tuntematon katsoi häneen räpytellen silmiään ja nostaen käden otsalleen:

– Minä kuulen enkä ainoastaan näe, sanoi mies itsekseen. – Tämä ei ole siis mikään harhanäky!.. Mitä? Apua? Minä tarvitsen itse apua. Olen haavoittunut.

Samassa tuntematon nousi istumaan kuin unessa, katsoi tarkemmin ja sanoi ilosta säteilevin silmin:

– Valkoihoinen poika!.. Olen siis saanut nähdä vielä yhden valkoihoisen!.. Minä tervehdin sinua, kuka lienetkin. Sinä puhuit sairaasta. Mitä sinä minulta tahdot?

Stas sanoi, että sairas oli kanavainsinööri Rawlisonin tytär, että kaksi kuumekohtausta oli jo ollut ja että tyttö varmasti kuolisi, jollei saa kiniiniä.

– Kaksi kohtausta, se on paha, tuntematon vastasi. – Mutta kiniiniä voit saada niin paljon kuin haluat. Minulla on vielä muutamia pulloja, joita en tule tarvitsemaan.

Sen sanottuaan hän käski pikku Nasibun antaa metallilaatikon, matka-apteekin, otti siitä kaksi pulloa valkoista pulveria ja antoi Stasille:

– Tässä on puolet siitä, mitä minulla on jäljellä. Siinä on sinulle ainakin yhdeksi vuodeksi.

Stas oli huutaa ilosta. Hän kiitti miestä niin innokkaasti, kuin hänen oma elämänsä olisi ollut kysymyksessä.

Tuntematon nyökäytti päätään ja sanoi:

– Hyvä on, hyvä on. Nimeni on Linde, olen sveitsiläinen, kotoisin Zürichistä… Vähän aikaa sitten ndiri-metsäsika haavoitti minua hyvin pahasti.

Hän kääntyi mustaan poikaan päin.

– Nasibu, pane minulle piippuun tupakkaa. Sitten hän puhui taas

Stasille.

– Yöllä minulla on aina korkeampi kuume ja tulen hiukan sekapäiseksi, mutta tupakka selvittää ajatukseni. Sanoit paenneesi dervishien käsistä ja pysytelleesi dshunglassa piilossa? Eikö niin?

– Niin sanoin, herra.

– Entä mitä aiot nyt tehdä?

– Paeta Abessiniaan.

– Silloin joudutte mahdilaisten käsiin, sillä nämä liikuskelevat

Abessinian rajoilla.

– Muuta emme voi tehdä.

– Ah! Vielä kuukausi sitten olisin voinut auttaa teitä. Mutta nyt olen yksin vain Jumalan armon ja tuon mustan pojan turvissa. Stas katseli häneen ihmetellen.

– Entä tämä leiri?

– Tämä on kuoleman leiri.

– Entä nuo neekerit?

– Nuo neekerit nukkuvat eivätkä ikinä herää.

– En ymmärrä…

– Heitä vaivaa unitauti. Nuo neekerit ovat kotoisin suurten järvien seuduilta, missä tämä kauhea tauti alituiseen raivoaa. He ovat kaikki kuoleman omia. Tuo poika vain on jäänyt jäljelle…

– He nukkuvat eivätkä herää ikinä? Stas kysyi ikään kuin hän ei olisi vielä täysin käsittänyt, mitä oli kuullut.

– Tämä on ruumishuone, tämä Afrikka!.. sanoi Linde.

Dshunglasta kuuluva pelästyneitten hevosten tömistys keskeytti hänen sanansa; eläimet lähestyivät ihmisiä ja tulta.

– Hevoset siellä vain… sanoi sveitsiläinen. – Minä olen ottanut ne mahdilaisilta, jotka voitin muutamia viikkoja sitten. Heitä oli noin kolmesataa, ehkä enemmänkin, mutta heillä oli keihäät, kun minun miehilläni sitävastoin oli nuo remington-kiväärit, jotka nyt ovat tuolla kallion kupeessa hyödyttöminä. Jos tarvitset aseita tai patruunoita, niin ota niin paljon kuin haluat… Ota myös hevonen, jotta pääset pikemmin sairaan luo… Kuinka vanha hän on?

– Kahdeksan vuotta, Stas vastasi.

– Siis lapsi vielä. Nasibu saa antaa sinulle mukaan teetä, riisiä, kahvia, viiniä… Ota varastostani, mitä haluat, ja tule huomenna hakemaan lisää.

– Minä palaan varmasti kiittämään teitä sydämeni pohjasta ja auttamaan parhaan taitoni mukaan.

Mutta Linde sanoi:

– Minä sain siis vielä kerran nähdä eurooppalaiset kasvot. Jos tulet aikaisemmin päivällä, olen selvempi. Nyt minussa on taas kuumetta, koska näen sinut kahtena. Sillä yksinhän olet?.. Ei!.. Minä tiedän, että olet yksin ja että tämä on vain malariaa… Voi tätä Afrikkaa!..

Ja hän sulki silmänsä.

Neljännestuntia myöhemmin Stas lähti paluumatkalle tästä merkillisestä unen ja kuoleman leiristä. Nyt hän ajoi hevosella. Oli vielä pimeä yö, mutta hän ei enää välittänyt niistä vaaroista, jotka saattoivat yllättää hänet korkeassa ruohistossa. Hän pysytteli lähellä jokea. Paluumatka oli paljon helpompi, sillä kosken kohina kuului kauas yön hiljaisuudessa ja paitsi kuuta valaisivat tähdet voimakkaasti. Poika kannusti hevosensa vinhaan vauhtiin ajatellen itsekseen: "Mitä minä leijonista ja panttereista! – onhan minulla nyt kiniiniä pikku aarteelleni!" Ja hän koetti tuon tuostakin kädellään pulloja ikään kuin vakuuttaakseen itselleen, että ne todella olivat hänellä ja ettei tämä kaikki ollut vain unta. Hänen mielessään risteili kaikenlaisia ajatuksia ja kuvia siitä, mitä hän oli tällä matkalla nähnyt, mutta kaikki ne päätyivät viimein Neliin. – Kuinka tyttö mahtaakaan huomenna ihmetellä, kun saa nähdä kokonaisen pullollisen kiniiniä. Jos olisin arkaillut enkä olisi lähtenyt katsomaan, mistä savu nousi, olisin saanut katua sitä.

Lähes tunnin kuluttua kosken kohina kuului jo aivan läheltä. Stas huomasi olevansa lähellä sitä paikkaa, jossa hän oli ampunut vesilintuja. Nyt hänen täytyi olla varuillaan, sillä tästä kulkivat ympäristön eläimet joen rantaan juomaan, koska rannat muualla olivat jyrkät ja luoksepääsemättömät. Mutta oli jo myöhä, ja pedot lienevät öisen väijyntänsä jälkeen palanneet jo pesiinsä. Hevonen korskahteli, kun se vainusi vereksiä leijonan tai pantterin jälkiä. Stas pääsi onnellisesti paikan ohi ja näki pian majansa korkealla kalliolla. Ensimmäisen kerran koko matkansa aikana hänessä heräsi sellainen tunne, että hän oli palaamassa kotiin.

Hän oli odottanut näkevänsä kaikki nukkumassa, mutta Sabaan nähden hän erehtyi. Koira alkoi haukkua niin, että kuollutkin olisi siihen herännyt. Kali tuli heti ulos puusta ja huusi:

– Bwana Kubwa! Hevosella!

Neekeripojan äänessä oli enemmän iloa kuin ihmetystä, sillä hän uskoi Stasin voimiin niin lujasti, ettei olisi ihmetellyt, vaikka Stas olisi taikonut itselleen hevosen. Kali alkoi nauraa mielettömästi ja lyödä kämmenillä lanteitaan, kuten neekerit iloaan ilmaisevat.

– Sido hevonen, Stas sanoi, – tuo tavarat sisään, tee tuli ja keitä vettä.

Sitten Stas meni sisään. Nel oli herännyt myös ja kutsui häntä. Stas meni hänen luokseen ja näki lampun himmeässä valossa hänen kalpeat kasvonsa ja valkoiset, laihat kätösensä peitteellä.

– Mitenkä voit, aarteeni? poika kysyi iloisesti.

– Hyvin. Olen nukkunut sikeästi, kunnes Saba herätti minut. Mutta mikset sinä nuku?

– Olin poissa.

– Missä?

– Apteekissa.

– Apteekissa?

– Niin. Kiniiniä noutamassa.

Tytön ei olisi nyt tehnyt mieli kiniiniä, mutta koska hän piti sitä välttämättömänä lääkkeenä kaikkia maailman tauteja vastaan, hän huoahti ja virkkoi:

– Kyllä minä tiedän, ettei sinulla ole enää kiniiniä.

Stas nosti toisen pulloista lampun valoon ja kysyi ylpeästi ja iloisesti:

– Mitä tämä sitten on?

Nel ei ollut uskoa silmiään. Mutta Stas sanoi reippaasti ja iloisin mielin:

– Nyt sinä tulet terveeksi! Minä panen sinulle kiniiniä tuoreeseen viikunaan, sinä nielet sen ja saat sitten juoda. Miksi sinä katsot minuun kuin mikäkin hämmästynyt katti?.. On minulla toinenkin pullo! Sain molemmat eräältä valkoihoiselta, jonka leiri on neljän mailin päässä meiltä. Hänen luotaan minä juuri tulen. Hänen nimensä on Linde, ja hän on pahasti haavoittunut. Hän antoi minulle hyviä neuvoja ja tuomisia. Palasin hevosella, mutta sinne menin jalkaisin. Luuletko, että on hauskaa mennä dshunglan läpi yöllä? Uh! Toista kertaa en menisi mistään hinnasta!

Sen sanottuaan hän poistui ihmettelevän tytön luota, pani viikunaan saman verran kiniiniä kuin oli ennenkin tytölle antanut, otti vähäsen teetä ja palasi takaisin.

Nel oli sillä välin ajatellut, mitä oli tapahtunut. Hän oli hyvin utelias tietämään, kuka valkoihoinen oli ja kuinka Stas oli tavannut hänet. Hän ei epäillyt, ettei parantuisi, kun Stas oli saanut kiniiniä. "Mutta oli se Stas sentään… meni yöllä dshunglan halki kuin ei mitään!"

Vaikka Nel oli aina ihmetellyt Stasia, niin hän oli luullut, että kaikki, mitä poika oli hänelle tehnyt, oli langennut luonnostaan. Onhan selvää, että iältään vanhempi poika pitää huolta nuoremmasta tytöstä. Mutta nyt johtui Nelin mieleen, että ilman pojan hoitoa hän olisi kuollut jo aikaa sitten ja että poika piti koko ajan hänestä hellästi huolta ja puolusti häntä innokkaammin kuin kukaan muu hänen ikäisensä poika olisi tehnyt.

Kun Stas tuli takaisin ja kumartui Nelin puoleen tarjoamaan lääkettä, tyttö kiersi hoikat käsivartensa pojan kaulan ympäri ja syleili häntä sydämellisesti, sanoen:

– Stas, sinä olet niin hyvä minulle.

– Kenelle minä sitten olisin hyvä? poika vastasi. – Erinomaista!..

Ota nyt lääkettä!

Stas oli iloissaan, ja hänen silmänsä säteilivät tyytyväisyyttä.

Riemukas ja ylpeä sävy äänessä hän huusi ovea kohti kääntyen:

– Mea, tuo nyt bibille teetä!

33

Stas päätti lähteä Linden luo vasta puolenpäivän aikaan saadakseen levätä yön rasituksista. Hän arveli, että sairas mies söisi mielellään tuoretta lihaa, ja ampui matkalla tuomisiksi lintuja. Linde otti ne kiitollisena vastaan. Hän oli hyvin heikko, mutta täydessä tajussaan. Tervehdittyään tulijaa hän kysyi heti, miten Nel voi. Hän varoitti Stasia pitämästä pelkästään kiniiniä täysin varmana keinona kuumetta vastaan ja kehoitti suojelemaan tyttöä auringonpaisteelta, kosteudelta ja huonolta juomavedeltä.

Linden pyynnöstä Stas kertoi hänelle matkastaan aina alusta saakka: kuinka he tulivat Khartumiin, kävivät Mahdin luona, matkustivat Fashodaan, vapautuivat Gebrin käsistä ja kuinka he sitten vaelsivat eteenpäin.

Sveitsiläinen katsoi uteliaasti ja ihmetellen kertojaan ja oltuaan hetken vaiti sanoi:

– Paras todistus siitä, että olet puhunut totta, on se, että sinä nyt seisot siinä edessäni. Mutta tiedä: teidän asemanne on nyt vaikea ja matka on joka suuntaan yhtä kauhea. Kuka tietää, ehkä sinunlaisesi poika voi sentään pelastaa sekä itsensä että pikku tytön perikadosta.

– Jos Nel vain paranee, niin minä teen voitavani, Stas sanoi.

– Mutta säästä toki itseäsi, sillä sellainen tehtävä saattaa mennä täysikasvuisenkin miehen voimien yli. Tiedätkö, missä te paraikaa olette?

– En. Mutta minä muistan, että kun olimme lähteneet Fashodasta, kuljimme erään Deng-nimisen siirtokunnan halki, sitten joen yli…

– Se oli Sobat, Linde keskeytti.

– Dengissä oli paljon dervishejä ja neekereitä. Mutta Sobatin yli kuljettuamme me jouduimme dshunglaa kasvaville seuduille, joilla vaelsimme viikkoja, kunnes eräässä notkossa sitten tapahtui se…

– Tiedän. Te olette Sobatin yli kuljettuanne kääntyneet etelään ja joutuneet seuduille, joita matkailijat ja maantieteilijät eivät tunne. Joki, jonka varrella asustamme, virtaa luoteeseen ja laskee luultavasti Niiliin. Sanon: luultavasti, sillä en ole itsekään varma. Vangiksi joutuneilta dervisheiltä kuulin, että joen nimi lienee Ogeloguen, mutta hekin olivat epävarmoja siitä, sillä täällä kuljetaan ani harvoin. Näillä harvaan asutuilla seuduilla asuu shillukneekereitä, mutta nyt on maa autio, sillä toiset on rutto tappanut, toiset ovat paenneet mahdilaisia Karamojovuorille. Afrikassa on sattunut ennenkin, että tänään tiheästi asuttu maa on huomenna autio. Minun laskelmieni mukaan olemme noin kolmensadan kilometrin päässä Ladosta. Te voisitte paeta etelään Emin pashan luo, mutta sekin lienee turhaa, sillä dervishit aikoivat hyökätä hänen maahansa.

– Entä Abessiniaan? sanoi Stas.

– Sinnekin on noin kolmesataa kilometriä. Muista, että Mahdi käy sotaa Abessiniaakin vastaan, ja te voitte siis joutua dervishien käsiin. Abessinia on kyllä kristitty maa, mutta eteläiset heimot siellä ovat pakanoita tai islamilaisia ja ovat tästä syystä kaikessa hiljaisuudessa Mahdin puolella. Tuskinpa te sieltäkään pääsette läpi.

– Mitä minun on siis tehtävä? Stas kysyi.

– Minä sanoin, että asemanne on vaikea, sanoi Linde.

Sitten hän laski molemmat kädet päänsä päälle ja makasi pitkän aikaa ääneti.

– Intian valtameren rannalle, hän alkoi vihdoin, – on noin yhdeksänsataa kilometriä. Välillä on vuoria, villejä heimoja ja erämaita, joissa ei ole lainkaan vettä. Nämä alueet kuuluvat virallisesti Englannille. Siellä saattaa tavata norsunluukuormastoja, jotka ovat matkalla Kismajaan, Lamuun tai Mombasaan, ja ehkä lähetysretkikuntiakin… Kun minä huomasin, etten dervishien tähden voi tutkia tämän joen juoksua siihen saakka, missä se kääntyy Niiliin päin, aioin minäkin lähteä itään valtamerta kohti…

– Matkustetaan siis yhdessä! Stas huudahti.

– Ei minusta ole enää matkalle lähtijäksi. Ndiri on murskannut toisen jalkani niin pahasti, että olen sairastunut verenmyrkytykseen. Ainoastaan kirurgi voisi pelastaa minut leikkaamalla jalan pois. Nyt se on jo kuoleentunut ja kangistunut, mutta ensimmäisenä päivänä purin käsiäni tuskasta…

– Kyllä te vielä paranette.

– Ei, urhea poikani, minä kuolen aivan varmasti. Mutta sinä peität minut sitten kivillä, jotteivät hyeenat söisi ruumistani. Kuolleelle se on yhdentekevä, mutta eläessä tuntuu vastenmieliseltä ajatella… Raskas on kuolla näin kaukana omaisistaan…

Sairaan silmät kostuivat. Hän jatkoi:

– Olen tottunut kuoleman ajatukseen, ei siis puhuta minusta, vaan teistä. Yhden neuvon annan sinulle: tie itään, valtameren rannalle, on ainoa mahdollinen. Mutta levätkää ennen kuin lähdette matkalle ja kootkaa voimia, sillä muuten sinun pieni matkatoverisi kuolee ennen pitkää. Lykätkää matkanne siksi, kunnes sadekausi on mennyt ohi, tai vieläkin pitemmälle. Ensimmäiset kuukaudet sateen taukoamisen jälkeen, jolloin vesi vielä peittää suot, ovat kaikkein terveellisimpiä. Tämä on jo ylänköä, seitsemänsataa metriä meren pintaa ylempänä. Tuhannen kolmensadan metrin korkeudella ei ole enää kuumetta. Vie pikku englannitar vuorille…

Puhuminen näytti rasittavan sairasta, hän keskeytti ja huitoi kärsimättömästi luotaan suuria, sinisiä kärpäsiä. Sitten hän jatkoi:

– Muista tarkasti, mitä sanon sinulle. Noin päivän matkan päässä täältä etelään kohoaa yksinäinen vuori, joka on suunnilleen 800 metriä korkea. Sen rinteet ovat äkkijyrkät ja ainoa tie vuorelle on kivinen harjanne, joka on niin kapea, että muutamin paikoin tuskin kaksi hevosta voi kulkea vierekkäin. Vuoren tasaisella huipulla, joka ympäri mitaten on runsaan kilometrin laajuinen, oli ennen neekerikylä, mutta mahdilaiset hävittivät sen ja veivät asukkaat orjiksi. Ehkä kylän on hävittänyt juuri Smain, joka mahdollisesti oli sama henkilö, joka joutui tappiolle minua vastaan taistellessaan, mutta vangit hän oli jo lähettänyt vahvan vartioston seuraamana Niilin rannoille. Asettukaa sille vuorelle. Siellä on erittäin hyvä lähde, muutamia maniokki-istutuksia ja runsaasti banaanipuita. Majoissa näette ihmisten luurankoja, mutta sinun ei tarvitse pelätä saavasi niistä minkään taudin tartuntaa, sillä dervishien jälkeen tulivat muurahaiset, jotka karkoittivat meidätkin sieltä. Muuten ei siellä ole elävää olentoa. Viipykää siellä kuukausi tai kaksi. Niin korkealle teidän tuskin tarvitsee pelätä kuumetta. Yöt ovat siellä kylmiä. Sinun pikku matkatoverisi toipuu siellä varmasti, ja itse voit koota uusia voimia.

– Entä mitä me sitten teemme, minne lähdemme?

– Jätä se Jumalan haltuun. Olen kuullut, että arabit samoavat rannikolta eräälle järvelle saakka etsimään norsunluuta jota he ostavat Samburuja Wa-hima-nimisiltä heimoilta.

– Wa-hima? Kali on wa-himalainen.

– Sehän on hyvä, sanoi Linde. – Hän voi olla teille suureksi avuksi. Mustienkin joukossa on hyväsydämisiä ihmisiä, mutta heidän kiitollisuuteensa ei saa liikoja luottaa, sillä he ovat kuin lapsia, jotka tänään unohtavat, mitä eilen on tapahtunut.

– Kali ei unohda, että olen vapauttanut hänet Gebrin käsistä; siitä olen varma.

– Ehkä, sanoi Linde. – Tuossa on myöskin kelpo poika; ota hänet minun kuoltuani haltuusi, hän lisäsi osoittaen Nasibuun.

– Älkää puhuko kuolemasta älkääkä ajatelko sitä.

– Hyvä ystäväni, vastasi sveitsiläinen, – minä toivon sen pian tulevan, mutta ilman ankaria tuskia. Ajattele, että minä olen aivan turvaton, ja jos joku niistä mahdilaisista, jotka olen voittanut, osuisi tähän notkoon, niin hän voisi teurastaa minut kuin lampaan. Nuo eivät enää herää, – hän viittasi nukkuviin neekereihin, – tai oikeammin, jokainen heistä herää hetkeksi ennen kuolemaansa, mutta pakenee peloissaan dshunglaan, josta ei ikinä palaa… Kahdestasadasta miehestäni ovat vain nuo jäljellä. Toiset ovat paenneet, toiset kuolleet isorokkoon, toiset ovat nukkuneet muilla mailla… Stas katseli nukkuvia säälien ja kammoksuen. Heidän ruumiinsa olivat tuhkanharmaita, mikä neekerillä merkitsee kalpeutta. Toisten silmät olivat ummessa, toisten puoleksi avoinna, mutta nämäkin nukkuivat, koska valo ei vaikuttanut heidän silmäteriinsä.

– Eikö heitä voi mitenkään pelastaa? kysyi Stas.

– Ei. Viktoria-järven rantamailla unitauti tappaa kokonaisia kyläkuntia.

Ennen illan tuloa Linde kertoi Stasille elämäntarinansa. Hän oli kauppiaan poika Zürichistä. Hänen vanhempansa olivat kotoisin Karlsruhesta ja muuttivat vuonna 1848 Sveitsiin. Isä oli koonnut suuren omaisuuden silkkikaupalla. Hän tahtoi pojastaan insinööriä, mutta nuori Heinrich uneksi vain kaukaisista maista. Kun poika oli suorittanut insinööritutkinnon, hän sai periä isänsä omaisuuden ja lähti ensimmäiselle matkalleen Egyptiin. Se tapahtui jo ennen Mahdin aikaa. Hän eteni aina Khartumiin asti ja metsästeli dangalien kanssa Sudanissa. Sitten hän rupesi tutkimaan Afrikan maantiedettä ja tulikin alallaan niin kuuluisaksi, että useat maantieteelliset seurat kutsuivat hänet jäsenekseen. Tälle viimeiselle, onnettomalle matkalleen hän oli lähtenyt Sansibarista. Hän oli vaeltanut suurille järville saakka ja aikoi sieltä kulkea tuntemattoman Karamojo-vuoriseudun halki Abessiniaan ja sieltä takaisin valtameren rannalle. Mutta sansibarilaiset eivät lähteneet pitemmälle. Onneksi tai onnettomuudeksi kävivät Ugandan ja Unjoron kuninkaat sotaa keskenään. Linde auttoi Ugandan kuningasta huomattavasti, ja tämä palkitsi häntä lahjoittamalla hänelle kaksisataa "pagazia". Nyt Linde saattoi lähteä nousemaan Karamojon vuorille. Mutta silloin puhkesi miehistössä isorokko, sen jälkeen unitauti – ja koko karavaani joutui tuhoon. Lindellä oli runsaat ruokavarat, mutta peläten keripukkia hän metsästeli päiväkaudet hankkiakseen tuoretta lihaa. Hän oli etevä pyssymies, vaikkei ollut tarpeeksi varovainen metsästäjä. Niinpä sattui, että hän muutama päivä sitten lähestyi varomattomasti ampumaansa villiä ndiriä. Eläin karkasi pystyyn ja murskasi hänen jalkansa. Se tapahtui aivan lähellä leiriä ja Nasibun nähden. Poika teki paidastaan siteen, sai verenvuodon lakkaamaan ja vei haavoittuneen telttaan. Mutta yöllä jalka tulehtui, ja verenmyrkytys uhkasi sairaan henkeä.

Stas tahtoi pitää hänestä hyvää huolta ja sanoi tulevansa joka päivä sairaan luo ja vievänsä hänet hevosten väliin kiinnitetyllä peitteellä asuntoonsa.

Linde kiitti häntä avusta ja antoi hoitaa itseään, mutta ei suostunut muuttamaan.

– Minä tiedän, sairas sanoi osoittaen nukkuvia neekereitä, – että noitten täytyy kuolla, mutta minä en voi jättää heitä hyeenoille ennen kuin he ovat henkensä heittäneet. Niin kauan kuin nuotio palaa, pysyvät hyeenat poissa. Hän alkoi hokea kuin kuumesairas:

– Minä en voi, en voi, en voi!

Pian hän kuitenkin rauhoittui ja jatkoi omituisen liikuttuneella äänellä:

– Tule tänne huomenna aamulla. Minulla on pyyntö sinulle. Jos sinä täytät sen, niin Jumala ehkä johtaa teidät onnellisesti pois näiltä Afrikan autioilta mailta ja suo minulle kevyen kuoleman. Koska huomenna voin olla tajuton, on parasta sanoa se nyt: ota vettä vatiin, asetu noiden nukkuvien raukkojen eteen, kastele vedellä heidän otsansa ja sano kullekin nämä sanat: "Minä kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!.."

Mielenliikutus vaimensi hänen äänensä kuulumattomiin.

– Minä kadun, jatkoi hän hetken kuluttua, – etten ole tehnyt niille samalla tavalla, jotka ovat kuolleet aikaisemmin. Nyt väijyy kuolema minunkin ylläni… ja minä tahtoisin yhdessä tämän karavaanin jäännösten kanssa lähteä viimeiselle suurelle matkalle…