Читать книгу: «Erämaan halki», страница 12

– Se kuolee nälkään! huusi hän.

Elefantti oli todellakin niin laiha, että sen selkäranka pisti esiin kuin suurinystyräinen kaari, kupeet olivat painuksissa, ja kylkiluut näkyivät selvästi paksun nahan läpi. Saattoi helposti huomata, että se ei jaksanut nousta seisomaan.

Rotkoa, jossa elefantti oli, ympäröivät pystysuorat kallioseinät, ja sen pohjalla kasvoi muutamia puita. Nämä puut elefantti oli kaatanut ja kuorinut ja syönyt niistä lehdet. Rotkon reunoilla riippuvat liaanit se oli repinyt ja syönyt, ja pohjalla kasvava ruoho oli kitketty viimeiseen korteen.

Kun Stas oli tarkoin tutkinut eläimen aseman, hän ilmoitti mielipiteensä Nelille, mutta niin hiljaa, ettei häiritsisi kuolevan jättiläisen viimeisiä hetkiä.

– Niin, se todella kuolee nälkään. Pari viikkoa se on kaikesta päättäen ollut tuolla vankina, syönyt kaikki, mitä saattaa syötäväksi sanoa, ja kärsii nyt sitäkin enemmän, kun näkee nämä leipäpuut ja akaasiat täällä ylhäällä eikä ylety niihin.

He katsoivat taas vaieten elefanttia, joka tirkisteli heitä pienillä silmillään. Sen kurkusta nousi koriseva ääni.

– Paras olisi lopettaa sen kärsimykset, sanoi Stas.

Sen sanottuaan hän nosti pyssyn poskelleen, mutta Nel tarttui hänen takkiinsa ja alkoi kaikin voimin vetää häntä pois rotkon reunalta.

– Stas, älä ammu sitä. Annetaan sille syötävää! Minun tulee niin sääli sitä. Minä en tahdo, että sinä tapat sen, et saa, et saa!

Nel polki jalkaa eikä hellittänyt. Stas katsoi häneen kummastellen, mutta huomattuaan tytön silmissä kyyneleitä hän yritti sanoa:

– Kuulehan, Nel…

– Minä en tahdo! Minä en anna tappaa sitä! Minä sairastun kuumeeseen, jos sinä vain tapat sen!..

Tämä uhkaus riitti, ja Stas jätti aikomuksensa. Hän oli vaiti hetken, kun ei tiennyt, mitä vastata; sitten hän sanoi:

– Hyvä on, hyvä on… Päästä minut, Nel! Nel kiersi kätensä pojan ympäri ja hymyili läpi kyyneltensä. Nyt piti mahdollisimman pian antaa elefantille ruokaa.

Kali ja Mea ihmettelivät, kun saivat kuulla, ettei "Bwana Kubwa" ammu elefanttia, vaan käski poimia sille meloneja leipäpuun hedelmiä ja muuta ravintoa niin paljon kuin mahdollista. Heti kun ensimmäinen meloni putosi puusta, Nel tarttui siihen ja kantoi sen rotkon reunalle hokien peloissaan, että joku veisi sen häneltä:

– Minä, minä, minä!

Mutta Stas ei ollut suinkaan ajatellut kieltää häneltä sitä iloa. Hän otti vain tytön vyöstä kiinni, koska pelkäsi tämän innoissaan putoavan hedelmän mukana rotkoon, ja huusi:

– Heitä!

Suuri hedelmä vieri alas pitkin rotkon jyrkkää seinää ja pysähtyi elefantin eteen. Tämä ojensi kärsänsä ja otti hedelmän, joka samassa katosi lasten näkyvistä.

– Se söi sen! huudahti Nel mielissään. Elefantti ojensi taas kärsänsä, ikäänkuin se olisi pyytänyt enemmän, ja antoi mahtavan äänensä kuulua:

– Hrrumf!

– Se tahtoo enemmän!

– Sen uskon! sanoi Stas siihen.

Toinen meloni meni samaa tietä kuin ensimmäinenkin, sitten kolmas, neljäs, kymmenes. Vihdoin he alkoivat koota akaasianoksia, ruohoa, lehtiä, ja Nel tahtoi itse viskata kaikki alas. Kun hänen kätösensä alkoivat väsyä, hän potki jaloillaan alas yhä uusia kasoja. Elefantti söi, nosti taas kärsänsä ja mörähti "hrrumf" merkiksi, että se tahtoo enemmän, ja – kuten Nel väitti – kiittääkseen.

Mutta Kali ja Mea väsyivät vihdoin työstä, jota olivat tehneet kovalla kiireellä luullen "Bwana Kubwan" ensin tahtovan lihottaa elefanttia ja sitten vasta tappaa sen. Kotvasen kuluttua Stas käski lopettaa ruoan kokoamisen sillä aurinko oli jo hyvin matalalla ja oli aika ruveta laittamaan zeribaa. Onneksi se oli helposti tehty, sillä kolmikulmaisen mäen kahta syrjää pitkin oli mahdoton päästä ylös, ja vain kolmas oli aidattava. Piikkisiä akaasioita oli runsaasti.

Nel ei poistunut rotkon reunalta, vaan istua kyykötti siinä ilmoittaen Stasille, mitä elefantti teki.

– Nyt se etsii kärsällään! Tai: – Nyt se liikuttaa suuria korviaan!

Ja vihdoin: – Stas, Stas! Se on noussut seisomaan!

Stas juoksi katsomaan ja otti Nelin kädestä kiinni. Elefantti oli todellakin noussut seisomaan. Vasta nyt lapset saattoivat nähdä sen kaikessa suuruudessaan. He olivat kyllä ennen nähneet elefantteja, joita oli kuljetettu Suezin kanavan kautta Intiasta Eurooppaan, mutta näin suurta he eivät olleet ikinä nähneet. Tämä oli kuin harmaa kallio neljän pylvään päällä. Se erosi heidän ennen näkemistään myöskin suurten torahampaittensa puolesta, jotka olivat viisi jalkaa pitkät, ehkäpä enemmänkin. Sen etujalat olivat hyvin pitkät, mutta suhteellisen hoikat, mikä varmaankin johtui pitkästä paastoamisesta.

– Katsopas kääpiötä! huudahti Stas. – Kun se nousee takajaloilleen ja ojentaa kärsänsä, niin se voi tarttua jalkaasi.

Mutta jättiläinen ei ajatellut nousta takajaloilleen eikä ottaa ketään jalasta kiinni. Horjuvin askelin se lähestyi syvännettä, jossa vesi kohisi, ja katsoi alas, palasi sitten rotkon seinän viereen, jossa vesi oli lähempänä, pisti kärsänsä veteen ja alkoi juoda.

– Onneksi se ulottuu kärsällään veteen, sanoi Stas, – muuten se olisi jo kuollut.

Elefantti joi niin kauan, että Nel tuli levottomaksi ja kysyi:

– Stas, eikö se vahingoita itseään juomalla noin hirveästi?

– En tiedä, poika vastasi nauraen, – mutta kun kerran olet ottanut sen holhotiksesi, niin varoita.

Nel kumartui partaalle ja huusi:

– Riittää jo, rakas elefantti, riittää!

"Rakas elefantti" herkesi juomasta, ikäänkuin olisi ymmärtänyt, ja alkoi sitten ruiskuttaa päälleen vettä. Ensin se valeli jalkansa, sitten selän ja molemmat kyljet.

Sillä välin oli tullut pimeä. Stas vei Nelin zeribaan, jossa illallinen odotti.

Molemmat olivat erinomaisen hyvällä tuulella, Nel sen tähden, että oli pelastanut elefantin, ja Stas sen tähden, että tytön silmät loistivat kuin tähdet ja kasvot olivat terveemmän näköiset kuin koko matkalla Kartumista tänne.

Stasin tyytyväisyyttä lisäsi sekin, että yöstä näytti tulevan rauhallinen ja kaunis. Kahdelta puolelta pystysuora jyrkänne suojeli heitä väkivaltaiselta hyökkäykseltä ja kolmannelle puolelle Kali ja Mea olivat rakentaneet piikkisistä akaasioista ja kärsimyksenpuista niin korkean ja lujan aidan, ettei mikään peto voisi tunkeutua siitä lävitse. Sää oli ihana, ja heti auringon laskettua syttyivät tähdet taivaalle.

– Ei se kuumekärpänen nyt tule! ajatteli Stas iloisin mielin.

He alkoivat jutella elefantista, sillä Nel ei voinut nyt puhua mistään muusta. Tyttö ei lakannut ihmettelemästä sen suurta kokoa, pitkää kärsää ja torahampaita.

Elefantti keskeytti heidän juttunsa. Kun se oli syönyt ja juonut tarpeekseen, se alkoi pitää kovaa ääntä ilosta tai ehkä täydellistä vapautta kaivaten. Saba hyökkäsi pystyyn ja rupesi haukkumaan:

– Siinä sait. Nyt se kutsuu toverinsa apuun. Miten meidän käy, jos kokonainen lauma elefantteja kertyy ympärillemme?

– Se tahtoo sanoa toisille, että olemme olleet sille hyviä, vastasi

Nel hätäisesti.

Mutta Stas, joka totta puhuen ei ollut lainkaan levoton, koska arveli nuotiotulen varmasti peloittavan suurenkin lauman matkoihinsa, hymyili ja sanoi:

– Hyvä on. Mutta jos elefantit tulevat, niin sinä et itke pelosta, et! Sinun silmiäsi vain kirvelee silloin, kuten on jo kaksi kertaa tapahtunut.

Ja hän alkoi jäljitellä tyttöä:

– En minä itke, minun silmiäni vain kirvelee…

Mutta Nel näki hänen iloisen ilmeensä ja ymmärsi, ettei mikään vaara uhannut heitä.

– Kun me olemme opettaneet sen, tyttö sanoi, – niin minun silmiäni ei enää kirvele, vaikka kymmenen leijonaa karjuisi.

– Miksei?

– Sillä elefantti suojelee meitä.

Stas tyynnytteli Sabaa, joka ei ollut lakannut vastaamasta elefantille, ajatteli hetken ja sanoi:

– Yhtä asiaa et ole tullut ajatelleeksi, Nel. Emmehän me jää tänne iäksi, vaan jatkamme eteenpäin. En sano, että heti… Päinvastoin; paikka on hyvä ja terveellinen, ja sentähden olen päättänyt viipyä tässä viikon, ehkä kaksikin, sillä me molemmat tarvitsemme lepoa. Niin kauan kuin viivymme tässä, voimme ruokkia elefanttia, vaikka se ei olekaan niin helppoa. Mutta se on vankina rotkossa, emmekä me voi ottaa sitä mukaamme. Mitenkä sitten käy? Me lähdemme mutta se jää tänne näkemään nälkää, kunnes kuolee. Silloin meidän tulee vielä enemmän sääli sitä…

Nel tuli surulliseksi ja istui kotvan ääneti. Hän ei tiennyt mitä vastata. Sitten hän nosti päätään, viskasi kasvoilleen valuneet hiukset niskaan ja katsoi luottavaisesti poikaan:

– Minä tiedän, hän sanoi, – että jos sinä tahdot, niin saat sen rotkosta pois.

– Minäkö?

Nel kosketti Stasin kättä ja toisti:

– Sinä juuri.

26

Yö kului rauhallisesti. Vaikka eteläiselle taivaalle kokoontui pilviä, tuli aamusta kuitenkin kirkas.

Kali ja Mea alkoivat Stasin käskystä heti koota meloneja, akaasioita, tuoreita lehtiä, ruohoa ja kaikenlaista syötävää elefantille. Kun Nel itse tahtoi ruokkia uutta ystäväänsä, veisti Stas hänelle pienestä viikunapuusta pitkävartisen hangon, jotta tytön olisi helpompi pudottaa elefantille syötävää.

Se oli jyskyttänyt varhaisesta aamusta saakka merkiksi, että sen oli nälkä. Kun se näki rotkon reunalla saman valkoisen olennon, joka oli sitä eilen ruokkinut, se mörähti iloisesti ja nosti kärsänsä tyttöä kohti. Kirkkaassa päivänvalossa eläin näytti entistä suuremmalta. Nel väitti sen jo lihoneen hiukan eilisestä. Tyttö heitti eläimelle syötävää alas niin innokkaasti, että hengästyi, ja Stasin täytyi auttaa häntä. Molemmilla oli hyvin hauskaa; etenkin elefantin eleet huvittivat heitä. Ensin se söi kaikki, mitä eteen putosi, mutta tyydytettyään ensi nälän se alkoi valikoida. Kun sen suuhun osui kasvi joka ei maistunut hyvälle, se viskasi sen kärsällään ylös ilmaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Pitäkää itse mokoma herkkunne! Tyydytettyään vihdoin nälkänsä ja janonsa se alkoi mielissään heilutella suuria korviaan. – Olen varma, sanoi Nel, – että jos nyt menisimme alas sen luo, se ei tekisi meille pahaa.

Ja tyttö alkoi huutaa sille:

– Elefantti, rakas elefantti, eikö olekin totta, että sinä et tekisi meille mitään pahaa?

Kun elefantti heilautti vastaukseksi kärsäänsä, Nel sanoi Stasille:

– Näetkö, se sanoo, että se on totta!

– Ehkä, Stas vastasi. – Elefantit ovat viisaita, ja tämä on kenties ymmärtänyt, että me olemme tehneet sille hyvää. Kuka tietää, vaikka se tuntisi kiitollisuutta meitä kohtaan. Mutta parasta on, ettemme ainakaan vielä kokeile asiaa. Ei myöskään Saba saa tehdä sitä, sillä sen elefantti varmastikin musertaisi jalallaan. Mutta ajan mittaan nekin voivat ystävystyä.

Kali keskeytti heidät. Hän oli luullut, että hänen täytyy nyt joka päivä koota elefantille ruokaa. Hän lähestyi Stasia suostuttelevasti hymyillen ja sanoi:

– Suuri herra ampuu elefantin, ja Kali syö sen eikä enää kokoa sille ruohoa ja oksia.

Mutta "suuri herra" ei olisi millään muotoa tappanut elefanttia, ja koska hän oli luonteeltaan tulinen, hän vastasi pikaistuksissaan:

– Sinä olet aasi.

Mutta Stas ei muistanut, mitä aasi oli ki-suahelin kielellä, ja sanoi englanniksi "donkey". Kali ei ymmärtänyt englantia ja luuli sitä kohteliaisuudeksi. Vähän ajan kuluttua he kuulivat hänen kehuskelevan Mealle:

– Mealla on musta iho ja mustat aivot, mutta Kali on donkey!

Ja hän lisäsi:

– Suuri herra itse sanoi, että Kali on donkey.

Stas käski Kalin ja Mean vartioida neitiä kuin silmäteräänsä ja jos jotakin sattuisi, huutaa heti hänelle. Sitten hän otti pyssynsä ja meni tutkimaan kallionlohkaretta, joka sulki rotkon Hän tarkasti sitä joka puolelta, tutki halkeamia ja mittasi, kuinka syvällä maassa se oli. Sitten hän palasi hitain askelin leiriin, avasi patruunalaukun ja alkoi laskea patruunoita. Laskettuaan kolmensadan paikkeille hän kuuli Mean huutavan baobab-puusta, joka kasvoi noin viidenkymmenen askeleen päässä teltasta.

Stas lähestyi suurta puuta, jonka tyvi oli ontto sisältä, ja kysyi:

"Mitä sinä tahdot?"

– Tuolla aivan lähellä on paljon seeproja ja kauempana antilooppeja.

– Hyvä on. Otan pyssyni ja menen ampumaan, sillä meidän täytyy savustaa lihaa. Mutta mitä sinä siellä puussa teet?

Neekerityttö vastasi surullisella laulavalla äänellä:

– Mea näki papukaijan pesän ja aikoi tuoda neidille papukaijan, mutta pesä olikin tyhjä, eikä Mea saakaan nyt helminauhaa.

– Saat kuitenkin, koska rakastat neitiä. Neekerityttö laskeutui sukkelasti alas ja sanoi ilosta säteilevin silmin:

– Niin, niin! Mea rakastaa neitiä niin kovasti ja helminauhaa myöskin!

Stas silitti hänen päätään, otti sitten pyssyn ja läksi sinne päin, missä seeprat olivat. Puolen tunnin kuluttua kuului laukaus, ja pian senjälkeen nuori metsästäjä palasi ilmoittamaan, että oli ampunut nuoren seepran ja että ympäristössä oli runsaasti metsänriistaa.

Kali sai heti käskyn mennä hakemaan hevosella kaadettua otusta. Stas itse rupesi tarkastelemaan baobab-puuta, hän kierteli sen ympäri ja koputteli kiväärinperällä sen karkeata kuorta.

– Mitä sinä teet? Nel kysyi,

– Katsopas, kuinka suuri tämä puu on, Stas vastasi. – Edes viisitoista miestä ei käsi kädessä yltäisi tämän puun ympäri, se on ehkä peräisin faaraoiden ajoilta. Sen tyvi on ontto. Näetkö, tässä on aukko, josta on helppo ryömiä sisään. Tyhjän sisustan voisi helposti sisustaa majaksi, johon me kaikki mahtuisimme asumaan.

– Mutta meidänhän piti paeta Abessiniaan.

– Niin, mutta ensin meidän täytyy levätä tarpeeksemme. Sanoinhan eilen, että olen päättänyt viipyä tässä viikon tai pari. Sinä et tahdo jättää elefanttiasi, ja minä pelkään sadekautta. Sateet ovat jo alkaneet ja ne tuovat varmasti kuumetta mukanaan. Tänään on ilma kaunis, mutta näethän hyvin, että pilvet alkavat kokoontua taivaalle, ja ehkä jo ennen iltaa sataa. Teltta ei suojaa sinua tarpeeksi, mutta tässä puussa ei rankkasade mahda meille mitään. Siinä on myös turvallisempaa kuin teltassa, kun vain suljemme aukot puilla joka ilta. Silloin saavat leijonat karjua ympärillä niin paljon kuin ikinä haluavat. Keväällä sadekausi kestää korkeintaan kuukauden, ja minusta alkaa yhä enemmän tuntua siltä, että meidän pitäisi odotella täällä sen ohi menoa. Siinä tapauksessa on parempi olla tässä kuin jossakin muualla ja parempi tässä suuressa puussa kuin teltassa.

Nel suostui aina kaikkeen, mitä Stas ehdotti, ja nyt sitäkin suuremmalla syyllä, kun saisi jäädä elefantin luo ja asua baobab-puussa. Hän rupesi heti miettimään, miten järjestäisi heidän asuntonsa ja kuinka he sitten kävisivät toistensa luona teellä tai päivällisellä.

Nel olisi heti ryöminyt uuteen asuntoonsa, mutta Stas, joka päivä päivältä tuli yhä kokeneemmaksi ja varovaisemmaksi, esti häntä.

– Ennen kuin muutamme sinne, sanoi poika, – meidän täytyy ajaa edelliset asukkaat ulos, jos niitä siellä sattuu olemaan.

Sen sanottuaan hän käski Mean heittää muutamia palavia ja kovasti savuavia oksia puun sisään. Stasin arvelut kävivät toteen, sillä suuressa puussa oli todellakin asukkaita, vieläpä sellaisia, joiden vieraanvaraisuuteen ei olisi voinut luottaa.

27

Puussa oli kaksi aukkoa: toinen, isompi, oli puoli metriä maasta, toinen, pienempi, suunnilleen yhtä korkealla kuin ensimmäinen kerros kaupungin taloissa. Heti kun Mea oli heittänyt alemmasta aukosta palavia oksia sisään, pöllähti ylemmästä ulos suuria yölepakoita, jotka päivänvalon sokaisemina lensivät kirkuen puun ympärillä. Mutta hetken kuluttua syöksyi aukosta salaman nopeana suuri boakäärme, jonka savu oli herättänyt ja ajanut pelastusta etsimään. Huomattuaan käärmeen, joka vieterinä ponnahti savuavasta puusta, Stas tarttui Nelin käteen ja läksi juoksemaan pois. Mutta käärme oli säikähtänyt yhtä pahasti kuin hekin eikä ajatellutkaan ajaa heitä takaa. Se luikerteli tavattoman nopeasti ruohikon läpi rotkoon päin piiloutuakseen johonkin kallionhalkeamaan.

Lapset vetivät henkeä. Stas vei Nelin istumaan nurmikolle, juoksi hakemaan pyssyä ja kiiruhti sitten käärmeen perään. Nel lähti mukaan. Mutta äkkiä omituinen näky pysäytti heidät. Rotkon siinä päässä, missä elefantti oli vankina, vilahti käärme kiemurrellen ilmassa ja putosi saman tien näkymättömiin. Kohta sama näky uusiutui.

Lapset juoksivat rotkon reunalle ja näkivät ihmeekseen, kuinka heidän uusi ystävänsä piteli käärmettä. Heiteltyään sitä ilmassa elefantti musersi sen pään jalallaan, nosti sen vielä kerran kärsällään ylös ja viskasi koskeen. Sitten se kumarteli ja heilutti suuria korviaan nostaen kärsänsä Neliä kohti ikään kuin se olisi tahtonut palkkaa sankarityöstään.

Nel juoksi heti telttaan ja palasi tuoden hameenhelmassaan viikunoita, joita hän rupesi heittämään yksitellen. Tämä etsi ne tarkasti ruohikosta ja nieli yksitellen. Lapset taputtivat sille käsiään nauraen. Nel toi uusia varastoja ja vakuutti aina, kun heitti viikunan, että elefantti on tullut jo niin kesyksi, että hän voisi vaikka heti mennä sen luo.

– Näetkö, Stas, meillä on nyt voimakas puolustaja, joka ei pelkää leijonia, käärmeitä eikä krokotiileja. Se on hyvä ja rakastaa meitä varmasti.

– Kun se tulee niin kesyksi, Stas sanoi, – että minä voin uskoa sinut sen huostaan, niin silloin voin kaikessa rauhassa lähteä metsästysretkille, sillä koko Afrikassa en löytäisi sinulle parempaa turvaa.

Hetken kuluttua hän lisäsi:

– Afrikan elefantit ovat villimpiä, mutta minä olen lukenut, että esimerkiksi aasialaiset elefantit ovat omituisen heikkoja lapsiin. Intiassa ei ole koskaan sattunut, että elefantti olisi tehnyt lapsille pahaa, ja kun ne raivostuvat, niin alkuasukkaat lähettävät lapsensa niitä lepyttämään.

– Siinä sen näet!

– Joka tapauksessa teit oikein, kun et antanut minun ampua sitä.

Nelin silmät loistivat ilosta kuin kaksi tähteä. Hän nousi varpailleen, pani kätensä Stasin olkapäille, katsoi häntä silmiin ja kysyi:

– Minä tein kuin olisin – sano! – kuinka monta vuotta vanha?

– Ainakin seitsemänkymmentä, vastasi Stas.

– Sinä teet aina pilaa.

– Suutu vain, suutu! Mutta kuka päästää elefantin vapaaksi?

– Sinä, ja siitä minä olen sinulle kiitollinen, ja se on myöskin.

– Minä olen kyllä ajatellut asiaa, Stas sanoi, – mutta se ei ole niinkään helppo tehtävä. Minä en kuitenkaan ryhdy siihen heti, vaan vasta sitten, kun lähdemme eteenpäin.

– Minkä tähden?

– Jos minä vapautan sen ennen kuin se on tullut aivan kesyksi ja tottunut meihin, niin se menee matkoihinsa.

Kalin tulo lopetti keskustelun. Hän toi ammutun seepran ja sen varsan, jonka Saba oli purrut kuoliaaksi. Koiralle oli onneksi, että se oli juossut Kalin perään, sillä jos se olisi joutunut tekemisiin käärmeen kanssa, niin tämä olisi varmasti puristanut sen hengettömäksi.

Stas ilmoitti Kalille aikovansa laittaa asunnon puuhun, ja tämä oli suuresti neekeripojan mieleen. Elefantin menettely sitä vastoin ei miellyttänyt häntä.

– Elefantti on tyhmä, sanoi Kali, – kun heitti niokan (käärmeen) koskeen. Mutta Kali tietää, että nioka maistuu hyvälle, ja sentähden Kali menee hakemaan sen ja paistaa sen.

Stas ja Kali menivät baobab-puun luo ja rupesivat valmistamaan asuntoa. Kali toi virran rannalta litteän kiven ja työnsi sen puun onkaloon. Sitten hän pani kivelle hehkuvia hiiliä ja lisäsi niitä tuon tuostakin katsoen tarkasti, ettei puun laho runko päässyt syttymään. Tämän hän sanoi tekevänsä siksi, ettei yhtään eläintä jäisi puuhun puremaan "suurta herraa" ja "bibiä". Toimitus osoittautui pian erittäin hyödylliseksi, sillä kohta kun häkä oli täyttänyt onton puun, alkoi sen kuoresta ryömiä esiin kaikenlaisia hyönteisiä: mustia ja kirsikanpunaisia koppakuoriaisia, luumun kokoisia karvaisia hämähäkkejä, sormenpaksuisia rengasselkäisiä hyönteisiä ja myrkyllisiä tuhatjalkaisia, joitten purema voisi aiheuttaa kuoleman. Kun näki, miten paljon niitä tuli rungosta ulos, saattoi helposti ymmärtää, kuinka paljon sellaisia eläimiä mahtoikaan kuolla häkään. Kali murskasi kivellä armottomasti kaikki ne, jotka olivat kömpineet tai pudonneet nurmikolle, mutta katsoi samalla aukkoon ikään kuin hän olisi pelännyt jotakin vielä pahempaa tulevan.

– Mitä sinä noin katsot? Stas kysyi. – Luuletko, että sieltä tulee vielä toinenkin käärme?

– Ei. Kali pelkää Mzimua.

– Mikä se Mzimu on?

– Paha henki.

– Oletko koskaan nähnyt Mzimua?

– En, mutta Kali on kuullut sen hurjan huminan, minkä Mzimu on nostanut poppamiesten majoissa.

– Noidat eivät siis pelkää sitä?

– Noidat osaavat puolustautua. He kulkevat majasta majaan ja sanovat, että Mzimu on vihoissaan ja neekerit vievät heille banaaneja, hunajaa, bombejuomaa, munia ja lihaa lepyttääkseen Mzimua.

Stas kohautti olkapäitään.

– Kelpaa teillä olla poppamiehenä. Mutta ehkä se käärme olikin Mzimu?

– Siinä tapauksessa, sanoi Kali ravistaen päätään, – elefantti ei olisi tappanut Mzimua, vaan Mzimu olisi tappanut elefantin. Mzimu on kuolema…

Omituinen rytinä puun sisältä keskeytti hänet yhtäkkiä. Alimaisesta aukosta tulvahti punertavaa huurua, ja sen jälkeen rytisi vieläkin kovemmin.

– Aka! Mzimu! Aka! Aka! huusi Kali heittäytyen kasvoilleen maahan.

Staskin peräytyi askelen taaksepäin, mutta pian hänen kylmäverisyytensä voitti, ja kun Nel ja Mea juoksivat paikalle, hän selitti:

– Lämmön vaikutuksesta on puun sisusta luultavasti laajentunut, romahtanut alas ja sammuttanut hiilet. Kali luulee, että se on Mzimu. Heitä sinä, Mea, vettä sisään aukosta, sillä muuten voi koko puu syttyä palamaan hiilistä.

Kun Stas näki Kalin yhä vain makaavan kasvoillaan maassa ja huutavan: "Aka! Aka!" hän otti pyssyn, ampui aukosta sisään ja sanoi neekeripojalle:

– Nyt on Mzimu tapettu. Älä pelkää. Kali nousi, mutta jäi vielä polvilleen.

– Oi suuri herra! Eikö herra pelkää edes Mzimuakaan?

Kali rauhoittui vähitellen kokonaan, ja kun hän rupesi syömään Mean valmistamaa ateriaa, kävi ilmi, ettei säikähdys ollut vienyt häneltä ruokahalua. Paitsi suurta annosta savustettua lihaa hän söi seepranvarsan maksan raakana ja suuren määrän viikunoita.

Sitten Stas ja Kali menivät puun luo, jossa oli vielä paljon työtä. Kului lähes kaksi tuntia, kun se puhdistettiin lahosta puunsohjosta, hiilistä ja kärventyneistä kovakuoriaisista ja tuhatjalkaisista. Stas oli iloinen puun tilavuudesta: se oli todellakin kuin suuri huone, jossa ei ollut tilaa vain neljälle, vaan jopa kymmenelle hengelle. Suurempi aukko olisi ovena, pienempi ikkunana, joten ontossa puussa ei ollut pimeä eikä raskas ilma. Telttakankaalla Stas jakoi sisustan kahtia, toisen puolen Nelille ja Mealle, toisen itselleen, Kalille ja Saballe. Puu ei ollut ontto ylös saakka, eikä sade siis valunut sinne sisään. Lattia peitettiin auringon kuivaamalla hiekalla, jota tuotiin virran rannalta, ja sen päälle levitettiin kuivaa sammalta.

Työtä oli todellakin rasittavan paljon, etenkin Kalilla, jonka täytyi savustaa lihaa, juottaa hevoset ja hankkia syötävää elefantille, joka alituisesti muistutti nälästään jyskyttämällä. Mutta neekeripoika otti mielellään osaa uuden asunnon valmistamiseen. Syyn siihen hän selitti Stasille vielä samana päivänä:

– Kun suuri herra ja bibi asuvat puussa, niin Kalin ei tarvitse rakentaa zeribaa yöksi, vaan saa olla joutilaana koko illan.

– Laiskotteletko sinä mielelläsi? Stas kysyi.

– Kali on mies, ja Kali saa siis olla joutilas, sillä naisen vain täytyy tehdä työtä.

– Mutta etkö näe, että minä teen työtä bibille?

– Sentähden täytyy bibin, kun hän tulee suureksi, tehdä työtä suurelle herralle, mutta jollei bibi tahtoisi, niin suuri herra lyö bibiä.

Mutta pelkkä ajatus lyödä "bibiä" sai Stasin karkaamaan pystyyn ja huutamaan:

– Hölmö, etkö sinä näe, kuka bibi on?

– Ei Kali tiedä, musta poika vastasi säikähtyneenä.

– Bibi on… bibi on… hyvä Mzimu! Kali lysähti ihmetyksestä istumaan.

Kun työ oli suoritettu loppuun, neekeripoika lähestyi arasti Neliä, lankesi kasvoilleen tytön eteen ja alkoi rukoilevalla äänellä hokea:

– Aka! Aka! Aka!..

Nel katsoi kummastellen ihanilla, merenvihreään vivahtavilla silmillään neekeripoikaa, sillä hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, eikä ymmärtänyt, mitä Kali tahtoi.