Читать книгу: «Bartek Sankari», страница 2

III

Ensimmäinen, kalpea aamunkoi valaisee unisia ja vaivoista väsyneitä kasvoja. Penkeillä lepäävät sotilaat niin hyvin kuin voivat. Muutamat ovat nojanneet päänsä rintaa vasten, toiset ovat heittäneet sen taaksepäin. Aamunkoi alkaa jo valaa ruusuhohdettaan yli kaiken maan. Ilma on raitis ja kaunis. Sotamiehet heräävät. Loistava aamu loihtii heidän eteensä tuntemattoman seudun pimeästä ja usvasta. Missä on nyt Pognembin? Ympärystö on jo tuntematon, ja kaikki on toisenlaista. Ylt'ympärillä on kunnahia, tammipuita täynnä, laaksoissa rakennuksia, katot punaisia, seinät valkosia mustilla ikkunapielillä, rakennuksia niin komeita, kuin herraskartanot, kauniit viinitarhat ympärillään. Ylhäällä näkee huipputornisia kirkkoja, toisaalla tehtaitten piippuja, joista punervat savupilvet kohoavat ilmaan. On vaan niin ahdasta, ei löydy laisinkaan kenttiä eikä peltoja. Sen sijaan on väkeä kuin muurahaispesässä. Kylien ja pikkukaupunkien ohi kuljetaan. Juna menee vähempäin asemien ohi niille pysähtymättä. Varmaan on jotakin tapahtunut, sillä kaikkialla näkyy väkijoukkoja kokoontuvan yhteen. Aurinko kohoaa vitkalleen vuoren yli, ja vaunuissa alkaa yksi ja toinen talonpoika lukea isä meitäänsä. Useat seuraavat hänen esimerkkiänsä. Ensimmäiset säteet luovat hohteensa talonpoikain hartaille, vakaville kasvoille.

Juna pysähtyi eräälle asemalle. Sen ympärille kokoontui heti joukko ihmisiä. On jo tullut tietoja sotatantereelta. Voitto, voitto! Muutama tunti sitten oli saapunut sähkösanoma. Kaikki odottivat tappiota, mutta nyt, kuin hyvä uutinen oli heidät herättänyt, ei ilolla ollut rajoja ollenkaan. Väestö on puoleksi pukeutuneena lähtenyt kotoaan ja vuoteiltaan ja rientänyt asemalle. Monilla katoilla liehuu jo lippuja; kaikki viuhtovat nenäliinoillaan. Olutta, tupakkaa ja sikareja viedään vaunuihin. Riemastus on sanomaton, kasvot loistavat. Myrskytuulen tavoin riehuu "Die Wacht am Rhein" laulun säveleet. Muutamat itkevät, jotkut syleilevät toisiansa. Meidän "Fritzimme"⁵ on hajoittanut viholliset. Tykkejä ja lippuja on valloitettu. Jalossa innostuksessaan antaa väestö sotamiehille kaikki, mitä sillä on. Miehistö saapi levollisen itseluottamuksen ja alkaa käskemättä laulaa. Vaunut vapisevat voimakkaista mies-äänistä, samalla kuin väestö kummeksien kuuntelee laulun käsittämättömiä sanoja. Pognembinin miehet laulavat kansallislauluaan:

 
Bartoszimme, Bartoszimme!
Uljuus elää meissä,
Jumala maamme suojelee
Vaaroista aina varjelee.
 

Die Pohlen! Die Pohlen!⁶ huutaa väestö selitellen ja keräytyy vaunujen ympäri. He ihmettelevät sotilasten ulkomuotoa ja rohkaisevat itseään kertomalla ilossaan juttuja näitten puolalaisten rykmenttien kauheasta urhollisuudesta.

Bartekin posket ovat ajettuneet ja tämä seikka yhdessä hänen keltaisten viiksiensä, tuijottavain silmiensä ja voimakkaan, jäntevän katsantonsa kanssa tekee hänet kauhean näköiseksi. Häntä ihmetelläänkin kuin merkillistä eläintä. Aika puolustajia saksalaisilla onkin! Tuollainen kyllä pian suorittaa asiat ranskalaisten kanssa. Bartek hymyilee mielihyvästä, sillä mielissään on hänkin, että ranskalaiset ovat joutuneet tappiolle. Kaikissa tapauksissa eivät ne enää tule Pognembiniin viettelemään Magdaa ja ottamaan omaisuutta. Hän hymyilee, mutta kasvojen tekee hyvin kipeää, hymyily muuttuu irvistelyksi. Niin, hän on todellakin kauhistuttava. Palkinnoksi syöpi hän jättiläisen ruokahalulla. Makkaroita ja olutkannuja katoaa hänen suuhunsa, kuin pohjattomaan kuiluun. Hänelle annetaan sikareja ja vähän rahaa. Hän ottaa ne kaikki tyyni.

– Oivallista väkeä ovat sentään nuo saksalaiset, – sanoo hän Wojtekille, ja hetken kuluttua hän lisää: näethän, että he kuitenkin ovat voittaneet ranskalaiset!..

Mutta epäuskoinen Wojtek on heti valmis varjostamaan hänen iloansa. Hän ennustaa kuin Kassandra:

– Ranskalaiset antavat aina alussa joutua itsensä tappiolle, pettääkseen vihollisiansa, mutta sitten he iskevät kiinni, niin että kyllä tuntuu…

Wojtek ei tiedä, että koko Euroopalla on sama mieli kuin hänellä, ja vielä vähemmän, että koko Eurooppa erehtyy niin kuin hänkin.

Juna vierii eteenpäin. Niin pitkälle kuin silmä kantaa, ovat kaikki rakennukset lipuilla koristetut. Muutamille asemille pysähtyvät he pitemmäksi aikaa, sillä kaikkialla on paljon junia. Kaikilta Saksan kulmakunnilta rientää sotilaita auttamaan voitollisia tovereitaan. Junat ovat koristetut viheriöillä köynnöksillä. Ulaanit kiinnittävät matkalla saamansa kukkaiskimput keihäittensä päähän ja keskusteluja ja huutoja kuuluu toisesta vaunusta toiseen.

– Kuinka voitte, toverit? Mihinkähän taivaan Herra viepi meidät?

Yhtä alakuloisia kuin he olivat lähtiessään Pognembinistä, yhtä innokkaita ja reippaita he olivat nyt. Ensimmäinen Ranskasta tuleva juna, joka tuopi ensimmäiset haavoitetut, saapi hyvän mielen katoamaan. Se pysähtyy Deutziin ja viipyy siinä kauan aikaa, antaen terveiden kulkea ohi. Mutta kestää muutaman tunnin, ennen kuin kaikki pääsevät sillan yli Kölniin. Bartek rientää muutamain muitten kanssa katsomaan sairaita ja haavoitetuita. Toiset makaavat seinillä varustetuissa vaunuissa, toiset tilan puutteessa avonaisissa, ja ne saattaa selvästi nähdä. Kohta ensi silmäyksellä katoaa Bartekin urhollisuus.

– Mutta tulehan sitten, Wojtek! – huutaa hän liikutettuna – tuossa saat nähdä kuinka monta ihmistä ranskalaiset ovat runnelleet.

Niin, – katselemista se ansaitsikin! Kalpeita, tuskan syövyttämiä kasvoja, mustia ruudin savusta ja verisiä. Toiset kiroovat sotaa. Kuivat, mustuneet suut huutavat joka silmänräpäys vettä. Silmät tuijottavat hurjasti ympärilleen. Siellä täällä haavoitettujen joukossa näkee kuolevan kasvot, joko levollisina siniset juovat silmäin alla, tahi venähdyksistä hurjistuneina ja katse pelästyneenä, samalla kuin valkoset hampaat loistavat esille. Bartek näkee ensi kerran sodan veriset hedelmät. Häntä pyörryttää. Suu auki seisoo hän kuin huumaantuneena väkijoukossa. Joka puolelta häntä nyhjitään. Santarmi lyöpi häntä kiväärin tukilla niskaan. Bartek etsii silmillään Wojtekia, löytää hänet ja sanoo:

– Ah, – Wojtek, – Jumala auttakoon ja suojelkoon meitä!

– Noin sinullekin käy.

– Jesus Maria! Ihmiset siis tappavat toisiansa! Ei, toista on kuin kaksi talonpoikaa tappelee, silloin viepi santarmi heidät oikeuteen, ja niin he saavat rangaistuksensa.

– Niin, näetkös, – sodassa se on parhain, joka ruhjoo useimpia. Uskotko, raukka, että ehkä saat ampua tauluun tahi paljaalla ruudilla niin kuin harjoituksissa. Ja etkä ihmisiä?

Erotus opetuksen ja käytännön välillä näkyi nyt selvästi. Bartek oli kyllä sotilas, kävi harjoituksissa ja paraateissa, ampui ja tiesi että sodassa oli ihmisiä tapettava, mutta kuin hän nyt näki vereen tahraantuneet, haavoitetut sotamiehet ja sodan koko kurjuuden, alkoi hän voida niin pahoin että hän vaivoin pysyi seisomassa. Hän alkoi taas pitää ranskalaisia arvossa, ja se väheni vasta kuin Deutzistä kuljettiin yli Kölniin. Keskusasemalla siellä nähtiin ensimmäiset ranskalaiset vangit. Joukko siviili-ihmisiä ja sotilaita oli kokoontunut heidän ympärilleen ja tarkasteli heitä ylpeillä katseilla, mutta vielä vihatta. Bartek teki kyynäspäillä tien itselleen väkijoukon läpi, pujahti vaunuun ja ällistyi.

Joukko Ranskan jalkaväkeä rikkinäisissä viitoissa, pieniä, likaisia ja kurjia, oli pakattu yhteen kuin sillit tynnyriin. Useat heistä ojensivat kätensä ottaakseen niitä vähäisiä lahjoja, joita väkijoukko tarjosi, jollei vahti heitä siitä estänyt. Bartek oli, sen mukaan mitä hän Wojtekilta oli kuullut, kuvitellut ranskalaiset ihan toisenlaisiksi. Bartekin uljuus alkoi taas palata. Hän katsoi missä Wojtek oli.

– Mitä sinä oikeastaan olet kertonut? Nämähän ovat oikeita raukkoja! Minä voisin tarttua tuollaisen kynkkäluuhun ja lyödä hänellä kaikki muut kumoon.

– Ne ovat kai aika lailla väsyneitä – vastaa Wojtek, hänkin osaksi pettyneenä.

– Mitä kieltä he puhuvat?

– Ei ainakaan puolan kieltä.

Rauhoittuneena tässä suhteessa, jatkoi Bartek kulkuansa pitkin vaunuja.

– Kurjia raukkoja! – hän selitti kun olivat lopettaneet tarkastuksensa.

Mutta seuraavissa vaunuissa istui zuaveja. Ne saivat Bartekin pitempiin mietteihin. Siinä kuin he istuivat suljetuissa vaunuissa, oli mahdotonta sanoa, vastasiko yksi heistä kahta vai kolmea tavallista ihmistä. Mutta ikkunasta saattoi nähdä vanhat sotilaat mustine partoineen ja sotaisine, vakavine kasvoineen, iho tummana, silmät uhkaavina, säkenöivinä.

– Nuo ovat vaarallisempia, kuiskasi Bartek aivan kuin peläten että joku kuulisi hänen sanansa.

– Etkä vielä ole nähnyt niitä, jotka eivät ole vangiksi joutuneet – lisäsi Wojtek.

– Niin, Jumala meitä varjelkoon!

– Mutta sinä saat kyllä nähdä heidät.

Katseltuaan zuavilaisia, jatkoivat he kulkuansa. Heti seuraavan vaunun luona Bartek oli kauhusta kaatua.

– Jumala auttakoon meitä, Wojtek!

Avonaisesta ikkunan aukosta saattoi nähdä turkosin tummat, melkein mustat kasvot, samalla kuin silmän valkuainen kääntyi ulospäin. Hän oli varmaankin haavoittunut, sillä hänen kasvonsa olivat kauheissa tuskan väänteissä.

– Mitä tahdot? kysyi Wojtek.

– Se on paholainen eikä mikään sotamies! Oi – Jumala olkoon minulle syntiselle armollinen! Katsohan, Bartek, millaiset hampaat hänellä on!

– Piru hänet periköön, – minä en tahdo nähdä.

Bartek vaikeni, mutta kohta hän kysyi:

– Wojtek!

– Mitä?

– Jos tekee tuollaiselle ristinmerkin, eiköhän se auta.

– Pakanat eivät ymmärrä pyhää uskoa…

Komennettiin vaunuihin. Juna läksi. Pimeän tultua, Bartek näki aina edessään turkosin mustat kasvot ja kauhean silmän valkuaisen. Niistä ajatuksista ja tunteista, jotka tällä hetkellä valtasivat tätä Pognembinin sotilasta, oli vaikea arvata hänen tulevia sankaritöitään.

IV

Bartekin osan-otto ratkaisevaan taisteluun Gravelotten luona sai hänet alussa vakuutetuksi siitä, että pää-asia tappelussa oli seisoa ja töllistellä, eikä muutoin tehdä mitään. Heti alussa sai nimittäin hän ja hänen rykmenttinsä käskyn jäädä kivääri jalalla seisomaan paikalle, joka oli täynnä viinipensaita. Kaukana jyrisivät tykit ja ratsuväki lensi ohi sellaisella jyminällä, että maa vapisi. Ulaanien liput ja kyrassien miekat säkenöivät. Kranaatit lensivät sihisten yli kunnaan pieninä valkoisina pilven hattaroina sinistä taivasta kohden. Ruudin savu täytti ilman ja peitti näköpiirin. Näytti siltä kuin tappelu virran tavoin olisi kulkenut erityisten paikkain ohi, mutta sitä ei kestänyt kauan.

Hetken kuluttua syntyi kummallinen liike Bartekin rykmentin ympärillä. Alettiin asettaa toisia rykmenttiä sen eteen, ja väleihin tehtiin patterioita kaikin voimin. Tykkejä ajettiin niitten päälle ja suut ojennettiin kunnasta vastaan. Koko laakso tuli sotilaita täyteen. Kaikilta haaroilta kuuluu komentohuutoja, ja ajutantteja saapuu. Sotamiehet kuiskaavat toisilleen: "nyt, – nyt tulee meidän vuoromme", tai kyselevät he toinen toiseltaan levottomasti: "nyt kai alkaa?" "Niin, niin varmaankin tekee". Nyt lähestyy epävarmuus, arvoitus, mahdollisesti kuolema. Savussa, joka kietoo kunnaan, on jotakin kiehuvaa ja kuohuvaa. Tykkien jyske ja kivääritulen rätinä kuuluu yhä lähemmältä. Etäältä kuuluu jonkinlaista epäselvää jylinää – se on mitraljöösien pauketta, jota jo voi kuulla. Yht'äkkiä jyrisevät äsken tehdyt patteriat niin, että ilma ja maa vapisevat samalla kertaa. Bartekin rykmentin edustalta kuuluu kauhea vingunta. Sotamiehet tirkistävät eteensä. Jotakin tulee tuolta lentäen, kuin valkosenpunanen ruusu, kuin pilvi, mutta pilvessä on jotakin muuta, joka vinkuu, korisee, puree hampaita, parkuu ja ulvoo. Miehistö huutaa: "Kraanaatti! Kranaatti!" Niin rientää tämä sodan lintu kuin myrskyn vihuri, lähestyy, lankeaa maahan ja räjähtää! Kauhea rätinä melkein halkaisee korvakalvot, pauke kuuluu kuin jos maa halkeaisi! Hämmennystä syntyy niissä riveissä, jotka ovat lähinnä patterioita, sieltä kuuluu huutoja ja komentosana: "Rivit kiinni!" Bartek seisoo ensi rivissä kivääri jalalla, nenä taivasta kohden ja parta kaulahuivin alle työnnettynä. On kielletty liikkumasta, on kielletty ampumasta. Täytyy vaan seisoa ja odottaa. Ja sitten tulee tuolla toinen kranaatti, kolmas, neljäs… Myrsky puhaltaa pois savun mäeltä. Ranskalaiset ovat jo työntäneet Preussin patteriat sieltä pois, he ovat jo asettaneet sinne omansa, jotka nyt syöksevät tulta laaksoon. Joka silmänräpäys tulee pitkiä, valkosia savupilviä tiheästä viinipensastosta. Jalkaväki tykkien suojassa lähestyy lähestymistään yhä alemmaksi, alkaakseen kivääritulen. Se on jo keskellä mäkeä. Nyt saattaa sen nähdä selvästi, sillä tuuli puhaltaa pois savun. Kasvaako punakukkaa viinimäessä? Ei, sieltä näkyy jalkaväen punaset lakit. Yht'äkkiä katoovat he tiheäin pensaitten väliin, niitä ei saata nähdä, ainoastaan siellä täällä liehuvat kolmiväriset liput. Kiväärin tuli kuuluu kiivaalta ja säännöttömältä, se kuin yht'äkkiä alkaa useissa paikoin samalla kertaa. Yli tuon tulen kuuluu yhä ilmassa risteileväin kranaattien ulvonta. Mäellä kohotetaan huuto, johon saksalaiset vastaavat: "hurraa!" Rykmentti seisoo liikkumatta.

Tulipiiri alkaa lähestyä sitä yhä lähemmäksi. Edempänä surisevat kuulat kuin paarmat, likempänä lentävät ne vinkuen ohi. Niitä tulee yhä useampia, nyt lentävät ne pään, nenän, silmäin ja käsien ohi, niitä tulee tuhansittain, miljoonittain. On ihmeellistä, että enää ketään on jaloillaan seisomassa. Yht'äkkiä kuuluu surkea huuto aivan Bartekin takana: "Ah, Jesus!" sitten: "Rivit kiinni!" sitten taas "Ah. Jesus!" "Rivit kiinni!" Valitushuutoja kuuluu yhä useammin komentosanojen joukosta, rivit sulkeutuvat, kuulain vingunta käy yhä kovemmaksi, kestävämmäksi, kauheammaksi. Kaatuneita vedetään jaloista pois. Jumala armahtakoon meitä!

– Pelkäätkö? kysyy Wojtek.

– Enkö pelkäisi! – vastaa sankarimme ja hänen hampaansa kalisevat.

Sekä Bartek että Wojtek jäävät seisomaan paikoilleen eikä heidän mieleensä edes juolahda lähteä pakoon. He ovat saaneet käskyn pysyä paikallaan ja he pysyvät. Bartek valehtelee. Hän ei pelkää sillä tavoin kuin moni muu hänen sijassaan olisi pelännyt. Kuri vallitsee hänen mielikuvituksensa eikä kuvaile hänen asemaansa niin kauheaksi kuin se todellakin on. Bartek uskaltaa kuitenkin ajatella, että hän saattaa tulla tapetuksi ja hän uskoo Wojtekille tämän ajatuksen.

– Ei maailma siitä tosiaankaan huku, jos semmoinen raukka kuin sinä tuleekin tapetuksi – vastaa Wojtek kiihkeällä äänellä.

Bartekin on hirveän lämmin ja hiki vuotaa pitkin hänen kasvojaan. Tuli käy vähitellen niin kauheaksi, että kokonaisia rivejä vaipuu maahan aivan kasvojen edessä. Ei kenenkään mieleen enää tule viedä pois kaatuneita ja haavoitettuja. Kuolevien korina sekoittuu kuulien vinkunaan ja tykkien jylinään. Kolmiväristen lippujen liikkeistä saattaa nähdä, että pensastoihin kätkeytynyt jalkaväki tulee yhä lähemmäksi. Kartesseja sataa riveihin, ja ne alkavat joutua epätoivoon.

Tämän epätoivon kaikuna kuuluu malttamattomuuden ja raivon mutina. Jos olisi käsketty hyökkäämään päälle, olisivat sotilaat rynnänneet eteenpäin raivotarten tavoin. Paikallaan he eivät vaan voi seisoa. Eräs sotilas riistää yht'äkkiä päästään kypärin, heittää sen kaikin voimin maahan ja huutaa puoleksi tukehtuneena: "Kerran sitä kuolee vaan, mutta tapahtukoon se pian!"

Nämä sanat kuullessaan tuntee Bartek sellaista huojennusta, ettei hän enää pelkää juuri ollenkaan. Sillä kuin kerran kaikissa tapauksissa täytyy heittää henkensä, niin eihän se niin kauhean paljon merkitse. Se on talonpojan filosofiaa, parempaa kuin moni muu; se synnyttää heti turvallisuutta. Bartek tiesi hyvin kyllä ennestäänkin, että kerran täytyi kuolla, mutta hänen teki hyvää kuulla se uudestaan ja tulla siitä täydellisesti varmaksi, vaikkapa tappelu alkoi kääntyä tappioksikin. Kokonainen rykmentti on melkein kaatunut, laukausta ampumatta. Sotamiesjoukkoja toisista hajoitetuista rykmenteistä ryntää ohi hurjassa epäjärjestyksessä, ainoastaan Pognembinin, Ylä- ja Ala-Krzywdan ja Mizerovin miehistö jää vielä paikoilleen, rautakovan preussiläisen kurin koossa pitämänä, mutta heidänkin riveissään huomataan jo horjumista. Hetken kuluttua kurin kahleet katkeavat. Maa heidän jalkainsa alla käy kosteaksi ja iljakkaaksi verestä, jonka tympeä höyry sekaantuu ruudin savun hajuun. Muutamin paikoin ei rivit enää voi sulkeutua niitten aukkojen tähden, joita ruumiit muodostavat. Vielä seisomaan jääneitten sotilaitten jaloissa makaa toinen osa veressään voivottavana suonenvedossa, kuolon kamppauksessa tahi kuoleman hiljaisuudessa. Ei voi enää hengittääkään. Ilmaa puuttuu. Ja murina syntyy riveissä:

– Meidät on viety teurastuspenkille!

– Ei kukaan pääse täältä hengissä!

– Still, polnisches Vieh!⁷ – sanoo upseeri.

– Niin, siellä taitaa kyllä olla hyvä selkäin takana.

– Pysy paikallasi! ärjyy saksalainen.

Yht'äkkiä alkaa eräs ääni:

– Suojahasi…

Bartek liittyy kohta:

– turvaudumme, neitsyt pyhä!

Heti sen jälkeen kohoaa tältä hävityksen paikalta puolalainen kuorolaulu pyhän neitseen kunniaksi. Ne, jotka makaavat maassa, säestävät laulua valitushuudoillaan: "Ah, Maria, Maria!" Silminnähtävästi kuuli hän heidän rukouksensa, sillä samassa silmänräpäyksessä saapuu ajutantti täyttä laukkaa, ja komento kuuluu: "Hyökkäykseen! Hurraa! Eteenpäin, mars!" Pistinten harja laskeutuu äkkiä, rivit levenevät pitkäksi linjaksi ja ryntäävät mäelle pistimillä etsimään vihollisia, joita silmä ei löydä. Noin kaksisataa viisikymmentä askeletta on mäen juurelle ja sen matkan sotamiesten täytyy kulkea keskellä kuulasadetta. Eivätkö he kaadu viimeiseen mieheen? Eivätkö he peräydy? Kaatua he kyllä voivat, mutta koskaan he eivät peräydy, sillä preussiläinen päällikkyys kyllä tietää, mitä säveltä on soittaminen hyökkäystä varten näille sotilaille. Tykkien jyrinässä, kivääritulen paukkeessa, savussa, häiriössä ja valitushuudoissa, kuuluen yli rumpujen ja torvien, ryntää taivasta kohden se hymni, joka työntää joka veripisaran heidän sydämmiinsä:

"Ei kadonnut ole vielä Puola!"

Ja innostus valtaa sotilaat, tuli palaa heidän poskillaan. Myrskyn tavoin he rientävät yli ihmisten ja hevosten ruumiiden, särkyneitten aseitten ja tykkien. He kaatuvat, mutta toiset kulkevat huutaen ja laulaen. He ovat saapuneet viinimäen reunalle ja katoavat pensastoihin. Laulua vaan kuuluu enää. Väliin välkähtää joku pistin. Mäen päällä raivoaa tuli yhä kiivaammin. Alhaalta kuuluu soitto. Ranskalaisten ammunta käy yhä tiheämmäksi, yhä kauheammaksi, ja yht'äkkiä…

Yht'äkkiä ne vaikenevat.

Alhaalla laaksossa sytyttää vanha sankari Steinmetz porsliinipiippuansa ja sanoo tyytyväisellä äänellä:

– Soittakaa vaan heille! Nyt ovat meidän poikamme päällä päin!

Hetken kuluttua liikkuu eräs noita ylpeitä kolmivärisiä lippuja, laskeutuu ja katoaa.

– He eivät leikittele! – sanoo Steinmetz.

Soittokunta soittaa uudestaan samaa hymniä, – toinen Posenin rykmentti rientää ensimmäisen avuksi.

Tiheässä pensastossa raivoaa pistintaistelu.

Runotar! Laulele nyt Bartekini urhotöitä, jotta jälkimaailma saisi tietää, mitä hän on tehnyt! Pelko, levottomuus ja epätoivo oli hänen sydämmessään yhtynyt yhdeksi ainoaksi suureksi, hurjaksi raivoksi. Kuin hän kuuli soiton, jännittyi jokainen säije hänessä kuin teräsjousi. Tukka nousi pystyyn hänen päässään ja hänen hampaansa kirskuivat. Hän unohti koko maailman, hän unohti, "että kerran vaan kuollaan", tarttui kivääriin voimakkailla käsillään ja ryntäsi eteenpäin muitten kanssa. Kuin hän saapui mäelle, kaatui hän kumoon ainakin kymmenen kertaa, loukkasi nenänsä, tahraantui multaan ja vereen ja riensi raivoten eteenpäin samalla kuin hän aivan hengästyneenä imi ilmaa avonaisella suullaan. Hän levitti silmänsä ihan kuin saadakseen nähdä jonkun ranskalaisen pensastossa, ja hän näkikin kolme kappaletta, jotka ympäröivät lippua. Luuletteko kenties, että Bartek peräytyi? Eipä, – hän olisi tarttunut vaikka pirun sarviin kiinni. Hän ryntäsi heitä vastaan, samalla kuin he kiljuen kävivät hänen kimppuunsa. Kaksi pistintä ojennetaan hänen rintaansa vasten, juuri kuin Bartek on tarttunut kiväärinsä hienoon päähän; – niin putoaa hänen nuijansa. Hän saa ulinan vastaukseksi, ja kaksi mustaa ruumista vierii maassa.

Siinä silmänräpäyksessä saapui tusina ranskalaisia lipunkantajan avuksi. Bartek ryntäsi kuin villipeto heitä kaikkia vastaan. He ampuivat liian läheltä, salama, pamaus! – ja samalla kertaa kuului Bartekin käheä parkuna keskeltä ruutipilveä.

– Se ei sattunut pilkkuun!

Taas oli kivääri nuijana. Taas vastaavat valitushuudot hänen lyönteihinsä. Ranskalaiset vetäytyivät takaisin, nähdessään tuon hurjasti riehuvan taistelijan verivaahto suun ympärillä. Kuuliko Bartek väärin vai huusivatko he todellakin jotakin toisilleen, varmaa on kuitenkin, että hänestä tuntui kuin jos he olisivat huutaneet: "Magda!"