Читать книгу: «Paholaiselle luvattu», страница 3

Hän oli nyt kyllä lannistettu, vaan ei murtunut. Hänen nuori, vapaasti kehittynyt luontonsa rupesi tuon viemistyksen perästä nousemaan. Ajatukset – harmilliset ja kolkot ajatukset – juohtuivat hänen mieleensä; ne häikensivät itkun ja tekivät mielen vilppaaksi ja pään kylmäksi. Minkä tähden oleilee hän nyt täällä, yksinäisenä ja auttamattomana, kaikista eroitettuna – hän, joka ei ollut niin nuori ja iloinen?

Täällä kuleskeli hän vuosi sitten ylevänä ja onnellisena luullen kaikki voittaneensa. Hän oli silloin ikäänkuin uusi ihminen; hän rakasti kaikkia asioita eikä hänessä ollut mitään pahuutta. Valittuansa kohtaan oli hän rehellinen kulta; kaikesta sydämmestään oli hän rakastanut sulhoaan eikä hän ollut pitänyt mitään edes hänen vertaisenaan sitä vähemmin kalliimpana häntä. Koko elämällään oli hän tahtonut maksaa sulholleen sen, että tämä häntä rakasti ja ilostutti. Eikö se ollut oikein? Oliko se niin paha synti, että tuolla vanhalla juonikkaalla ukolla kotona oli sen vuoksi oikeus ajaa tytön metsään? Jos se olisi ollut herra Jörgen, niin ei ukko olisi virkannut sanaakaan … mutta Bård oli yhtä hyvä kuin herra Jörgen.

Ei, sepä hän ei ole. Vouti oli oikeassa, moukka on aina moukka, josko hän sitte muutenkaan oli niin hyvä. Koska Gunhilda oli heittäynyt kyllin alhaiseksi rakastamaan moista petturia, niin saa hän myöskin itse karvastella sitä. Nyt huomasi hän kaikki. Bård ei ollutkaan koskaan häntä rakastanut. Tuommoiset ihmiset eivät voi rakastaa. Hän oli pitänyt Gunhildaa huvinaan, tehnyt pilaa hänestä, mutta oikeastaan olikin hän ajatellut Signeä. Oi, mitä hävyttömyyttä ja vehkeilyä, oi, mitä tunnotonta ilveilyä! Miten häpeällisesti ja ilettävästi hän olikaan pettänyt, miten synnillisesti ja kunniattomasti hän olikaan tahrannut neidon nuoruutta ja kunniallista lemmellisyyttä! Hirveä kaiho kuohui hänessä. Hän lasketteli Bård'ille haukkumanimiä, niin rumia, ett'ei hän itsekään tietänyt mistä hän niitä tempoi, hän kirosi häntä, toivotti hänelle kaikkea pahaa, mitä vaan ymmärsi ja pyysi, että tulkoon Signe vielä kerran yhtä onnettomaksi, kuin hän itse nyt tunsi olevansa. Hän tulistui niin, että hän oikein säti. Se mitä häneltä oli poistunut, on liian paljon ja se kohtalo, jota kohden hän nyt kulkee, on kovin surkea. Verensä kiehui ikävästä; hän hehkui koston-halusta, raa'sta ja tulisesta harmista; tuo peto oli ryöstänyt häneltä kaikki mitä hän omi ja sitten karkoittanut hänen metsään; heidän mielestään on samantekevä, putosi hän koskeen tai syvänteeseen. Oi, jospa ihminen olisi mies ja voisi kostaa! jospa löytäisi vuoren rotkon, saisi rajuja miehiä kokoon, ja niin sitten yön pimeydessä pääsisi hävittämään seutua ja murhalla ja poltolla! Ja hänen tarvitsikin kostaa. Se, mitä he ovat tehneet hänelle, ei saa jäädä niin, kuin se olisi tehty metsän kukalle. Suvaitsiko hän nuoren elämänsä noin sorrettavan ja menetettävän, pitäisikö hänen taipua ottamaan kaikki vaan hyvänä… Hän aikoo nauttia rivakkaa nuoruuttaan. Ja jos hän ei saa sitä päinsä käymään jo ajattelemallansa suunnalla – niin tekee hän sen vielä jollakin pahemmalla tavalla! Nyt on hän napaa eikä hänen tarvitse enää kenestäkään huolia eikä ketään pelätä; he saavat vielä nähdä, että tyttöä ei niin hevin masennetakaan, ja ett'ei hän anna elämäänsä alttiiksi heidän tähtensä; ja niin totta kuin Jumala taivaassa on, saavat he vielä katua sitä, mitä ovat tehneet. Viimeisellä elon-hetkellään karvastelevat he vielä hänen tähtensä ja tuomiopäivänä saavat he hänestä vastata. Gunhilda kavahti seisoalleen kuutamossa ikäänkuin nuori naaras-jalopeura, voimakkaana, muhkeana ja tavattoman kauniina, pudistaen päätänsä ja koko vartaloansakin vimmastuneena siitä, ett'ei hän ole ollut varovaisempi. Ja hän painoi kätensä rintaansa vastaan vannoen, että tästä hetkestä lähtien elää hän raivoisasti, niin rajusti, että he vaalenevat sitä kuullessaan, niin uhka-hurjasti, että he saavat katua itsensä mielipuoliksi, samoin kuin hän itse tänä yönä oli vähältä menettää mielensä. Mitään ei hän ota varoakseen enempää, kuin eivät hekään ole vähääkään välittäneet menettelyssään hänen suhteensa; kunniattomasti ja syntisesti, aikoo hän kulkea elämässään eteenpäin, koskapa kerran hekin ovat kunnian ja kaiken hyvän häneltä ryöstäneet; ja vihdoin viimein – vielä kerran palaa hän takaisin kotiinsa, äveriäänä ja mahtavana kuin kuningatar ja on naimisissa soreimman kanssa mitä maailmassa on.

Hän yritti rukoilemaan apua taivaan ja maan Herralta, vaan ei voinut; hänen mieleensä juolahti samassa, että paholaisenhan puoleen tämmöisessä pulassa oli käännyttävä. Niin varmaankin! – paholainen! Ja Gunhilda nauroi kuin vuori-peikko niin, että nuo sumuiset tunturit kaikuivat surullisesti. Paholaisessa on voimaa ja halua auttamaan häntä! Eikös hänen äitinsä ole ollut noita-akka? ja eikö Gunhildaa itseäänkin ole pidetty loitsiana? Hah, hah! Paholaisessa on miestä auttamaan! Hän kotonaan, hän, tuo Bård-raukka – Bård olkoon syypää; vastatkoon hän syyllisyydestään tuomiopäivänä, sen hän on ansainnut! – Onko hän pois taidolta? Sama se; mutta on hän kuitenkin moisia pettäjiään viisaampi. Tätä eivät he kai ole koskaan arvanneet ajatellakaan; he ehkä luulevat hänen menneen virtaan tahi lähteneen mieron-tielle taikka ruvenneen palvelemaan ruokansa edestä kunniallisia ihmisiä … niin, senpä he näkevät! he tulevat huomaamaan, että hän ei olekaan turhan-vuoksi rouva Margareetan tytär…

Uudelleen tunsi hän tuon kummallisen, levottoman liikunnon sydämmensä alla. Ja hän käänsi koko raivoisan vihansa tuota viatonta kohtaan, jonka hän itse on synnyttävä. Hänen lapsensa! syy kaikkeen siihen, mitä hän sai kärsiä! Silloin muisti hän satuja miehestä, joka sai paholaiselta avun ja siitä kiitollisena lupasi sille lapsensa, joka ei vielä ollut syntynytkään. Rajut, kammoittavat ajatukset valtasivat Gunhildan. Niin se pitää olemankin! Bård'in lapsi on luovutettava helvetin valtaan. Olkoon se hänelle kostoksi! Lapselle se taas on saman tekevä! avioton äpärä se kaikissa tapauksissa kuitenkin on, eikä se kumminkaan pääse taivaan-valtakuntaan… Hän tempasi neulan povivaatteestaan ja pisti sillä syvälle pikkusormiinsa, otti esille virsikirjan ja repäisi irti sen alkukannelta tyhjän lehden, missä oli kirjoitettuna hänen nimensä sekä vuosiluku, jona hän oli syntynyt tähän syntiseen maailmaan … hän vapisi, naurahteli ja laskihe istumaan sekä otti hienon korren ja kirjoittaa töhri venkuraisilla, epäselvillä kirjaimilla:

"Minä annan sinulle, Lucifer, esikoiseni, silloin kun hän on 18-vuotias, jos sinä autat minua pyrintöjeni perille.

Gunhilda Niilontytär."

Pitemmältä ei hän mietiskellyt, hän vaan nauroi outoa nauruaan, käveli sitten kirkon luokse, myttysi paperin kierteelle ja pisti sen sitten kirkon oven alle. Nyt on tehty mit' on tehty; nyt oli hän saanut kostaa. Miten Bård vaivautuukaan saatuaan tämän tietää. Miten se häntä karvastelleekaan! Gunhildalle on tuo saman tekevä, mutta – oma sikiönsä – ! Kammottavat ajatukset häilyivät ja seuloivat hänen mielessään, sairas kun hän oli; hän kuuli teeskenneltyjä nauruja ja kummallisia huutoja ylt'ympärinsä mä'iltä ja metsistä; kalmiston kuolleita nousi haudoistaan pitkissä lakanoissaan liehuen ja huojuen sekä mumisten kalmistuneilla leukaluillaan. Hän potkasi huimeaan ja taukoamattomaan juoksuun, pötki kuin hengen edestä kiveltä kivelle, puulta puulle ja valkoinen kummajais-parvi haamuili hänen perässään viuhutellen ja viittoen…

II

Bård Bård'inpoika oli tuon pienokais-raukan nimi, joka jo ennen syntymistään oli paholaiselle luvattu. Gunhilda itse oli pannut pojalle tälläisen nimen. Hänellä oli, näet sen, ollut omituiset ajatuksensa asiasta.

Bård Bård'inpoika kasvoi eräällä kaupungin kulmanteella ilman isää ja ilman äitiä. Häntä hoiti ja kasvatteli muuan mummu, jota sanottiin Juditha-äidiksi ja poika, kun kuuli muidenkin hänen hoitajaansa nimittävän äidiksi, alkoi hän todellakin sanoa häntä äidikseen. "Mutta oikea äitisi, poika-parka, en minä ole", sanoi hän usein pojalle, josta tämä rupesi vähitellen ihmettelemään: mikä eroitus mahtanee olla oikean tai nimitetyn äidin välillä. "Sinun oikea äitisi on toisellaista säätyä, hän," puheli Juditha-äiti, "sillä kaikkina aikoina on ollut eroitetusta 'parempien' ja 'huonompien' ihmisten välillä, näetkös. Äitisi ei ole tällainen vanha ruma ämmä kuin minä ja moni muu; hän on kaunis, hän, ja melkein yhtä nuori kuin Ingrid mutta vielä paljoa ihanampi – niin herttaisen kaunis, että hän näkönsä vuoksi olisi hyvin paikallaan vaikka prinsessaksi. Mutta nyt on hän somuuksineen ihanuuksineen missä olleekaan, tässä avarassa maailmassa, näetkös; kukaties hän kohtaa kuleskellessaan jonkun prinssin ja silloin sinäkin tulet prinssiksi, sinä pieni poika-putikka ymmärrätkö tätä? Mitä?" – Ei; tuo pieni poika-poloinen ei käsittänyt tätä. Mutta hän mietti kuitenkin yhä enemmän tuota asiaa sen mukaan kuin hän kasvoi ja miehistyikin.

Juditha-äiti oli jo yli 50 vuoden ikäinen, paksu ja pyöreä heinäkuupano, leveillä ja lihavilla kasvoilla; hänellä oli pienet, harmaat ja kireät silmät, jotka tavallisesti näyttivät rattoisilta, mutta toisinaan voivat kyllä olla terävät ja pahan-näköisetkin ja väliin taas niin kahtalaiset, että kukaan ei varmasti tietänyt, josko mummu oli pahalla vai hyvällä tuulella. Hän oli viisas ja sukkelakin sekä kaikin tavoin eteensä katsovainen, mutta kaikissa tapauksissa kuitenkin hyvä-sydämminen, oikein laadullinen ihminen, eikä hän koskaan tehnyt kenellekään ihmiselle tietensä eli ehdollaan edes penninkään edestä vääryyttä. Oli hän tosin ollut naimisissakin, mutta lapsiton hän kuitenkin oli; hän eleli miten milloinkin sattui, tehden "tohtori-temppujaan", paransi kipuja ja vammoja sekä auttoi onnettomia rakkauksia, povasi eli ennusti korteista ja kahvista sekä askaroitsi eläinlääkärinä ja kätilöimenä. Ingrid, sisarensa tytär, auttoi häntä taloustoimissa ja hänen hoidettavaksensa Bård'kin enimmäkseen joutui.

Ingrid oli hento hempukainen 16-17 vuotias tyttö-hattara, iloinen ja kiltti eikä ensinkään ruma. Bård-poikanen viihtyi hänen luonaan kylläkin hyvin, mutta oli kuitenkin paljoa kiltimpi aina silloin kuin itse vanha-mummukin oli paikalla. Kun ei Juditha-äitiä vaan ollut sisällä, oli pojan mielestä kuin yksi seinä tuvasta olisi ollut pois. Ja kun vanha äiti oli ulkona, tuli heidän luokseen usein muuan poika, joka siellä lörpötteli Ingrid'in kanssa niin paljon, että tämä ei joutanut hoitelemaan lasta ollenkaan niin, kuin olisi pitänyt. Hän antoi siis Bård'in hoidella vaan itse itseään, laittoi hänelle vähäisen kaikellaisia leikki-kaluja eikä huolinut sitten enää mistään muusta maailmassa, kuin tuosta vieraasta pojasta. Silloin ei Bård ollutkaan enää hyvän-kurinen. Hän rupesi väliin parkumaan, mutta sittenkös Ingrid suuttui ja hosui häntä. Ja kun ei tuokaan auttanut, peloitti vieras poika Bård-rukkaa paksulla kepillä ja näytti samassa hirveän tuimalta. Bård tottui kumminkin vähitellen tuohonkin yreyteen. Hän loikuili useinkin pitkät ajat lattialla leikitellen yhtä ja toista, mutta välimiten katseli hän kummastuksella ja juroudella noita kahta, joilla näytti olevan keskenään niin paljon puhelemista. Nämä hetket olivat ensimmäisiä, jotka painuivat syvälle Bård'in nuoreen mieleen.

Mutta näkipä hän monenlaisia temppuja vanhan äidinkin tekevän. Kun mummu oli kotona ja hänellä oli jouto-hetkiä, otti hän useinkin pullon kaapistaan, asettui hiljakseen aivan pöydän ääreen, kaasi lasillisen ja joi – "se lievittää rintaa", sanoi mummu – ja aina silloin tulikin hän varsin hyvälle tuulelle. Hän, näet sen, puheli ja nauroi, kertoi satuja ja piti oikein taivaan elantoa Bård'in kera, jonka mielestä tämä oli erittäin viehättävää. Mutta mitäs ollakkaan, antoipa hän pojallekin tipan pullosta. "Juoppa, poika-nulikka, niin tulet väkeväksi!" kehoitti hän. Bård ryyppäsikin, mutta äimisteli pahoin. Juditha nauroi. Ja kun Bård älysi, että tämä oli miehuudenkoe, niin ryyppäsi hän yhä useimmin ja useimmin, vaikka se vähän karvastelikin kurkkua. Vihdoin tuli hän niin pulloa ahvaavaksi, että hän pyysi viinaa silloin kuin muut lapset pyytävät sokeria. Juditha-äiti nauroi ja arveli tuon pojan olevan hirveän viisaan. Ja useinpa poika saikin mitä vaan pyysi. Mutta kerran nuuski hän paikkoja ja löysi pullon jostakin kaapin komerosta. Ja nyt kulautti hän viinaa niin runsaasti, että tuli kipeäksi. Tämän perästä sai "pullo" kauan aikaa olla olojaan koskematta; niin, – mutta tämäpä oli myöskin yksi niistä asioista, jotka tarttuivat pojan muistiin.

* * * * *

Neljän vuoden ikäisestä makaili ja teuhusteli hän kadun varrella ulkona huoneesta. Ensimmäinen, jonka kanssa hän täällä pihalla tutustui, oli koira. Mutta tämä koira olikin naapuritalon, joka talo sijaitsi noin kiven-heittämän päässä pojan kodista ja sillä tavoin tutustui hän sanotun talon lastenkin kanssa ja näiden kautta sitten heidän ystäviensä kanssa, joten siis viimein karttui kokonainen lauma tuota pikku-väkeä. Näiden joukossa sai Bård kasvatuksensa loppupuolen. Kaikki olivat he köyhäin lapsia. Muutamat näistä, ollen vanhimpia, noin 7-8 vuotiaita, olivat johtajina. Siten kokoutuivat he kokonaisiin parveihin, niin sopivasti kuin vain osasivat. Sitä purjehdittiin vesilammikoissa, ajettiin tiellä, pidettiin vieraspitoja puunpalasilla, hiekalla ja savivoilla y.m. sellaisilla, tehtiin kivilehmien ja muiden kalujen kauppaa sekä oli niin paljo, oikein paljo kaikellaista hupaisuutta. Aina sen mukaa kuin Bård kasvoi, tuli hän etevimmäksi kaikissa rattoisuuksissa. Hän osotteli Juditha-äitiä, kun tämä "pouvasi" kahvista ja jälittelipä hän mummua ryyppäämisessäkin; pianpa rupesivat he jok'ainoa juomaan, olivat päissään ja pitivät vilkasta elämää. Vihdoin sai Bård päähänsä matkia tuota poikaa, jonka hän oli monasti nähnyt Ingrid'in luona Juditha-äidin ulkona ollessa. Ja kohtapa jakautui koko joukko pareihin ja oltiin niin olevinaan kosioisilla. Tuo oli vasta hauskaa. Väliin kun ihmisiä kulki ohitse täytyi heidän pysähtyä katsomaan tuota vehettä, ja kun he ihmettelivät ja nauroivat, niin sitä hupaisempaa oli lasten mielestä. Vanhan Judithan täytyi myöskin nauraa nähdessään tuota leikkimistä ja sitten kujeilikin hän illoin aamuin Bård'in kera tälläisillä leikeillä. Mutta Ingrid nähdessään tätä punehtui kuin rusko.

Vuodet vierivät ja Bård kasvoi samassa. Hän olikin ikäänsä verraten ko'okas, väkevä ja kaunis, mutta niin huusti ja rohkea, että hän luuli voivansa tehdä mitä vaan tahtoi. Niinpä siis syntyi usein tappeluitakin; mutta hän piti aina puoliaan mitä kauimmin ja sai sitä paitsi tavallisesti apuakin, jollei muiltakaan niin ainakin tyttö-hattaroilta. Ja niin tuo lopuksi kävi, että useimmat arvelivat: kyllä on parasta pysyä tuollaisen "prinssin" ystävänä. Hän tuli ikäänkuin johtajaksi suurelle katu-juoksia-joukolle, ja niin kulettiin ympäri kaupunkia tehden kaikellaisia koirankureja ja poikaveitikka-juonia. Tappelut tulivat yhä tavallisimmiksi. Nuo katupojat kävivät tosiaankin sotaa keskenään. He jakautuvat suuriin "sotajoukkoihin", pohjoispuolis-kaupungin pojat eri joukkoonsa ja taas eteläisen puolen pojat omaan joukkoonsa, niin sitten pidettiin säännöllisiä otteluja. Bård oli "prinssi", "satu-prinssi", joksi häntä sanottiin, oli "pohjoisen sotajoukon" johtajana ja hän olikin raivoisimpia poikalaumassa. Monasti tuli hän iltasin kotiinsa niin verisenä ja revittynä, että häntä oli ilettävä nähdäkkin. Tällainen oli se kasvatus, jonka Bård Bårdin poika yhä edelleen sai.

Äiti Juditha, joka vuosi vuodelta tuli aina paksummaksi ja tuimemmaksi, piti perinpohjin pojasta, mutta kuitenkin hän haukkua mankutti yhtä myötään poikaa raivoisuudestaan ja kun oikein pahimmalleen pani, niin käski hän hänen mennä matkoihinsa, mieluimmin merelle; sillä sinne ne olivat omiaan tuollaiset villit poika-veitikat. Bård ei tuosta paljoa huolinut; hänen mielestään oli hauska olla kotona ja hän ajatteli vaan: antaa mummun haukkua. Ja toisinaan huomautti poika äiti-vanhaansa siitä, että tämän ei saisi pitää häntä niin aivan mitättömänä ja että Juditha-äidin on paras olla vaiti niin kauan kun poikakin on puhumatta. Tämän hän oli oppinut kaupungilla. Ja joka kerta kun hän tätä jankutteli, vaikenikin Juditha-äiti. Mutta yhä hävyttömämmäksi tuli Bård hänelle, kuten kaikille muillekin. – Yksi ainoa asia veti kuitenkin pojan toisiin mietteisiin ja se oli ajatus hänen "oikeasta äidistään". Hänestä oli Juditha kertonut niin paljon, että pojalle tuli kummallisia mielikuvituksia siitä. Hän ajatteli häntä "prinsessana", kuningattarena; tuon äidin luona olisi varmaankin ihana olla. Noin 14 vuotiaana tunsi Bård nämä ajatukset yhä valtaavammiksi kuin ennen ja hän rupesi kyselemään äiti-armastaan sekä ihmetteli: minkä tähden ei hän yhtä hyvin kuin muut pojat saa olla äitinsä tykönä. Mutta Juditha-äiti ei vastannut näihin kyselemisiin niin mitään. Vaan kerran oli poika saattanut hänen niin raivoisaksi ja suuttuneeksi, että hän ei voinut enää pysyä maltillaan, ja silloinkos rupesi sanoja satelemaan. "Sinä tässä olet niin rehevää ja luulet olevasi, muka, kaikkia muita ihmisiä etevämpi", sanoi mummu, "hyh! senkin äpärä-kakara"! – Tästä päivästä lähtien tunsi Bård itsensä vähä-arvoisemmaksi kuin ennen. Hän arveli mielestään tulevansa huonoon huutoon ja pelkäsi, että ihmiset saattavat nähdä ja huomata hänen olevan häjynkurisen. Tuopa vaikutti senkin, että hän nyt telmi vähemmän ulkona kuin ennen, joten entiset toverinsa rupesivat kaihoksumaan häntä sitä enemmin, mitä harvemmin hän heihin yhtyi.

Mutta mitä hylitymmäksi hän itsensä tunsi, sitä enemmän koki hän osoittaa olevansa mies. Kun hän nyt oli ulkona kaupungilla ei hän enää huolinut pikkupoikain kanssa taistella; vaan hän yritti täysikasvuisten kanssa. Ja sattuipa niinkin, että tuo 14 vuotias poika huimasi 17-18 vuoden vanhoja jätiköitä mäkeen. Hän olikin niin suuri kuin 16: nellatoista oleva poika, ja päälliseksi oli hän kuulun väkevä. Ja kun hän kerran taisi tapella kuin mies, niin osasi hän muutenkin miehevästi rehennellä. Tulipa hän vielä joskus juovuksissa kotiinkin. – Ja mitäs tästä ollakaan. Kohdakkoin sai Juditha kuulla, että poika on jo kihloissa. Bård oli nyt, näet sen, kihlannut yhden niistä tytöistä, joiden kera hän pikkupoikasena olikin jo kosinta-leikkisillä ollut. Pojasta oli niin miesmäistä se, että hänelläkin oli morsian. Nyt ei Juditha-äiti enää nauranutkaan. Kovasti teki hänen mielensä aikalailla löylyttää tuota pitkää tyttö-letkua, jos hän vaan olisi voinut. Mutta, – jollei hän voi käyttää asetta, niin tottapa ainakin suuta. Bård sai nyt kuulla niin tulvilta ilkeää ja pahaa, että hänen mielestään alkoi tuntua kotona olo tukalalta. Vaan vieläkin ikävämmästi sattui kerran, kun Bård muuanna iltana, kuten mies ainakin, aikoi mennä henttuansa tervehtimään. Hän tulla veturehti, näet sen, taloon, uhkeana, lakki kallellaan ja puolipullonen lakkarissaan, näyttääkseen oikein, että tässä onkin poikaa! Mutta tytön isä, kunnollinen rakennusveistäjä, saikin silloin pojan käsiinsä ja nyt sai tämä sellaiset tuliaiset, että Bård ei ollut moista melua vielä elämässään koskaan ennen kokenut. Nyt sai hän tietää, miten hän käytti itsensä ja mikä heittiö hän oli oikeain ihmisten joukossa. Mitä pahimpia haukkumanimiä sai hän kuulla, ja mikä vielä kaikkein loukkaavimmalta soi hänen korviinsa oli se, että häntä nyt sanottiin "repale-prinssiksi", "katuryökäleeksi" ja "epatoksi", joka elää muiden vaivan-näöllä eikä kelpaa mihinkään muuhun, kuin syyhymättä saunaan menemään, ja joka tekee itsensä koko kaupungin ivaksi ja nauruksi. Sinä iltana Bård lannistuikin. Selkä pehmitettynä ja häpeissään hiipi hän kotiinsa ja unhoitti sekä tytön että miehevyytensä. Nyt aikoi hän lähteä pois koko kotiseudultaan. Moisissa oloissa ei hän enää viihdy. Merelle lähtee hän, ja kun hän on siellä valmiiksi oppinut, niin menee hän äitinsä puheille saadakseen häneltä rahoja, ostaa sitten purjealuksen ja palajaa iloisena miehenä kotiinsa, ja silloinpa saa kyllä tuo kirvesmies-raiska katua sitä, että hän on tehnyt itsensä "prinssin" vihamieheksi. Seuraavana päivänä pysyi hän sisällä. Ja kuukauden päästä pakeni hän matkoihinsa eräällä laivalla, joka oli Englantiin menevä. Jos kukaan niin ainakin Juditha-äiti oli tuosta asiasta erittäin iloinen.

Mutta jos kenellekään niin ainakin "hänen hentulleen" oli tuo sulhonsa merelle lähtö raskaaksi mielipahaksi. Tyttö istui eräässä kamarissa kotona itkien ja hieroen kaadillaan silmiänsä niin, että kasvonsa oikein pöhistyivät. Hän piti Bård'ista niin paljon, kuin 16-vuotias katu-tyttö voi lempiä; mutta nyt oli hän mennyt – ja kuinka paljon voivatkaan asiat muuttua ennenkuin hän takaisin tulee! Suoraan sanoen ei tytöllä ollut ensinkään varmaa luottamusta odottaessaan sulhoansa palajamaan. No, sen hän nyt kyllä tiesi, että Per Lauritsen ja Jens Nielssen tulevat häntä kosimaan, ja hän tunsikin kyllä luonnossaan, ett'ei hän tässäkään voisi enää mitään vastaköyttä vetää. Mutta; ei Per Lauritsen eikä Jens Nielssen ole hetikään niin kaunis eikä niin kelvollinen kuin Bård Bårdsen. Tuota asiaa tyttö-raiska itki itkemistään, ikään kuin se sillä olisi parantunut.

* * * * *

Äiti Juditha ei ollut kertonut Bårdille sitä, missä hänen äitinsä oleskelee. Sillä sitä ei Juditha tietänytkään. Oikeastaan ei hän tietänyt Gunhildasta muuta kuin sen, että tämä myöhään eräänä iltana oli tullut ja pyytänyt huoneen suojaa. Laivuri Erik oli osoittanut hänelle tietä sinne, sanoi hän – ja antanut Judithalle rahaa pojan kasvattamista varten. Gunhilda tahtoi vaan lähteä "maailmalle", oli hän itse sanonut, ja kun Juditha oli kysynyt häneltä: eikö mielestään ole renttumaista lähteä moiselle mieron matkalle, nuori ja yksinäinen kun on, niin oli hän silloin kummallisella tavalla nauranut ja aivan huoleti sanonut, että hän kyllä neuvonsa pitää. Sillä vanha Erik on rehellinen kauppamies, lisäsi hän vielä. Sen koommin ei Juditha ollut kuullut Gunhildasta niin mitään.

Mutta kotiin vouti Nils Pedersen'in törmille tuli senkin seitsemiä huhuja Gunhildasta, jotka puheet pian saattoivat vanhuksen pään harmaisiin. Sanottiin, että Gunhilda on mennyt Tanskaan, ja elänyt siellä kovin huonosti. Hän kuuluu antautuneen ilvehtelijäin (komeljanttien) joukkoon, sanottiin, ja harjoittaa näiden ihmisten kera teaatterissa ilveilytemppuja, ja vielä kuuluukin hän suorittavan temppunsa hyvin, niin, – hän on etevimpiä. Hän on siis hyvin suosittu, varsinkin nuoret herrat häntä imartelevat, semmoiset, jotka eivät juuri rahojaan surkeile saadakseen vaan pitää iloisia päiviä, ja jotka eivät vähääkään halua pyhimyksen eli jumalisen mainetta. Minkä verran nyt näissä huhuissa lienee ollut perää, vaan mitään hupaista ei tuo ainakaan ollut isälle kuulla; mutta vouti, joka tunsi heimokuntansa, voi kyllä ajatella, että tyttö kai osaa keksiä yhtä ja toista. Kun sitten vouti muutamia vuosia tämän jälkeen kuoli, ho'ettiin ja luultiin kauttaaltaan koko seudulla, että huolestuttavat mietteet tyttärestään olivat murtaneet tuon voimakkaan miehen.

* * * * *

Eräänä päivänä täydelleen kolme vuotta siitä, kuin Bård oli lähtenyt merelle, tuli Judithan luokse muuan vieras vaalea ja muhkea rouvas-nainen, jota mummu ei tuntenut – vaikka tämä olikin Gunhilda. Hän oli muuttunut arvaamattoman paljon. Hän oli nyt pulleampi ja lihavampi ruumiiltaan kuin ennen, mutta samassa myöskin kasvoiltaan surkastuneempi; kasvonsa olivat kalpeammat ja otsaansa ja suunsa ympärille oli ilmautunut hienoja ryppyjä, joten hän siis näytti melkein vanhalta. Mutta silmänsä olivat tuijottavaiset ja kovan näköiset, ja kun hän ne äkkiä loihe ylös, näyttivät ne kivulloiselta ja koko hänen olennossaan ilmestyi tukalaa levottomuutta. Harvoin istui hän kauan hiljaa, vaan kavahti yht'äkkiä seisoalleen, käveli, asteli heikkohermoisilla ja kiireillä liikunnoilla, työnnähti sitten äkkiä eteenpäin, pysähtyi taas sekä istahti ja katseli epävakaisilla, ja aroilla silmäyksillä ympärilleen. Tämän johdosta ajatteli Juditha-mummu itsekseen: onpa hän varmaankin tästä maailmasta kyllänsä saanut.

Poikansa tahtoi Gunhilda löytää. Kuultuaan, että tämä oli matkustanut pois, tuli hän aivan kuin huumehduksiin; mutta Juditha osasi kuitenkin lohduttaa häntä sanomalla hänelle terveisiä pojalta ja ilmoittaen samalla, että häntä odotetaan pian kotiin. Tuopa ihastuttikin. Gunhilda kyseli kaikkia asioita pojastaan ja erittäinkin sitä, josko hän on vaurastunut hyvin. Mummu vastasi, että hän on ollut samallainen kuin useimmat muutkin ihmiset sillä ijällä, aina vähän vilkkaampikin; sillä siinä on hehkuvaisuutta siinä pojassa, vakuutti hän. Gunhilda huokasi raskaasti, ja kun hän kuuli, että poika oli kauniimpi ja uljaampi kuin moni muu, huokasi hän vielä raskaammasti. Hän antoi Judithalle rahaa ja pyysi hänen lähettämään sanan hänelle kohta kun hän vaan saa pojasta jotakin kuulla; itse oleskeli Gunhilda siellä ja täällä missä milloinkin sattui. Sitten lähti hän, mutta tuli takaisin ja kyseli vielä monioita asioita; lähti viimeinkin oikein toden perästä, mutta palasi vieläkin takaisin illalla. Ja nyt oli hän entistään rauhattomampi ja näytti vielä enemmän sairasmoiselta. Mummu Juditha arveli itsekseen: hän on saanut jo enemmän kuin kyllänsä maailmasta.

Gunhilda kävi hienossa vaatteuksessa ja näyttipä hänellä olevan kosolta rahojakin. Hän oli ollut, kuten itse sanoi, naimisissa erään rikkaan aatelismiehen kanssa; mutta nyt oli miehensä kuollut ja hän oli siis taas yksinäinen. Oliko hän viihtynyt tuossa avio-elämässään hyvin? – Ei; kaukana siitä. "Hyvin?" hän hymyili hiljaa ja nurkuvasti tätä miettiessään, ikäänkuin tuo ajatus olisi tuntunut hänestä aivan vieraalta. Mutta tottapa on hän ainakin ollut rikas. Ja eikä hän kai ole kärsinyt mitään puutetta, vaan saanut kaikkea mitä ikään on halunnut? – Niin varmaankin… Tuo nurkuva hymyily ilmautui uudelleen hänen kasvoissaan. "Miehesi on ollut aatelinen." – "Kuka?" – "Vanha Erik, tietääkseni." Juditha tuli yhä enemmän ja enemmän siihen luuloon, että tuo hieno rouva ei olekaan oikein viisas.

Päivä kului toisensa perään; Gunhilda tuli tiedustelemaan poikaansa aina yhtä säännöllisesti kuin aurinko nousee taivaalle. Ja hän kyseli semmoisella levottomuudella ja semmoisella yhä lisääntyvällä tuskalla, jommoista hätää voi ajatella olevan äidillä, joka taistelee kuoleman-kielissä ja odottaa lastansa sanoaksensa sille jäähyväiset. Tämän vuoksi tuli hän pian tunnetuksi kaupungissa; häntä sanottiin "prinssin äidiksi" eikä sitä oikein tietty, josko hänelle nauraisi vai surkuttelisiko häntä. Mutta kaikki kummeksuivat sitä, että tuolla "katu-prinssi" – roikaleella on tuommoinen äiti, ja että tämä ei ole huolinut pojastaan ennenkuin nyt vasta niin, että on hänen tähtensä aivan taidolta pois, ja pian keksi kaupunki koko sadun – ja monta satua, jotka sitten yhteen kutoutumalla kasvoivat kasvamistaan yhä suuremmaksi kokonaiseksi – tästä hienosta ja kummallisesta rouvasta. Mutta Gunhilda ei itse tuosta tietänyt mitään; hän meni vaan joka päivä totutulla tavallaan Juditha-äidin luokse, tiedusteli poikaansa ja niin sai kasvatus-äiti taas kertoa pojastaan; sitten lähti Gunhilda taas kotiin ajatellen poikaansa – ja hirveää syntiään. Öillä hän taas näki unta tuosta vanhasta kirkosta ja tuosta verellä kirjoitetusta virsikirjan lehdestä. —