Читать книгу: «Elämän tarkoitus ja arvo», страница 9
Epäilysten torjuminen
Tähänastiset perustelut ovat pyrkineet sisäisesti lujittamaan hengenelämää ja koettaneet osoittaa sen omassa piirissään vastuksiin nähden ylivoimaiseksi, mutta niissä ei vielä ole otettu punnitsemisen alaiseksi sen suhdetta meidän kokemuksemme kokonaismaailmaan. Mutta juuri tästä maailmastahan on kohonnut voimakasta epäilyä hengenelämälle vaatimaamme valta-asemaa ja samalla sitä siihen perustuvaa vakaumustamme kohtaan, että elämällä on tarkoitus. – Jo ammoisista ajoista asti on ihmiselle antanut ajattelemista, saanut hänet kuohuksiin ja useinpa epätoivoon se havainto, että se, mitä hän pitää korkeimpana ja mikä häneltä vaatii sanomattoman paljon työtä ja uhrauksia, näyttää maailman kokonaisuudessa aivan voimattomalta: luonto kulkee kulkuaan täysin välinpitämättömänä hengen asettamista tarkoitusperistä ja kohtalo ei tee mitään eroa hyvän ja pahan välillä, emme saa näkyviimme mitään vanhurskauden emmekä rakkauden valtakuntaa. Eipä edes ihmisenkään piirissä hengenelämä pääse lujaan asemaan ja varmaan valtaan, vaan se esiintyy siinä vain sivuilmiönä, vieläpä yksilöiden samoin kuin puolueiden harrastusten pelkkänä välikappaleena ja tulee näin mitä häpeällisimmin vääristetyksi. Ja lisäksi vielä ihmiskunnan saavuttama kokemus osoittaa hengenelämän omalla alalla vallitsevan syvän hajaannuksen, vieläpä katkeraa sisäistä vihamielisyyttä ja siitä johtuvaa kokonaisvaikutuksen lamautumista. Kaikki nämä vaikutelmat ovat omiansa osoittamaan hengenelämän esiintyvän pelkkänä maailmankehityksen sivutuotteena. Voiko sellainen vallita elämäämme ja antaa sille tarkoituksen?
Voimmeko nämä vaikutelmat kieltää tai ne asiaan vaikuttamattomina syrjään sysätä? Se on mahdotonta, niiden täytyy ylläesitetyssä ajatuksenyhteydessä vain yhä raskaampina painaa vaakalaudalla. Sillä jos me oivallamme hengenelämässä olevan tavattavissa maailmanliikettä ja jos me sen näemme antavan todellisuudelle syvyyttä ja ennenkaikkea sen vievän todellisuuden sisäkohtaiseen elämään, niin olisi odotettavissa ja voisi vaatia, että tällainen maailmanliike osoittautuisi kaikkea muuta voimakkaammaksi ja saisi kaiken muun itseään palvelemaan, olisi odotettavissa, että se itse varmoin ottein pääsisi toteutumaan ja leikkiä lyöden murtaisi niin hyvin ihmisten kuin muiden esteiden puolelta tulevan vastustuksen, mutta pitäisi itsessänsä lujasti koottuna kaiken moninaisuuden ja ohjaisi sen yhteiseen päämaaliin. Näin on meidän edustamamme käänne vain vaikeuttanut arvoitusta, yhä vain syventänyt hämäryyttä, eikä mitenkään tarjonnut ratkaisua.
Mutta nousee kysymys, mitä tästä tällaisesta tosiasiasta seuraa. Järkyttävästi ja tuhoavasti se voisi vaikuttaa vain siinä tapauksessa, että se pakoittaisi meidät luopumaan siitä, mitä tutkimuksemme tähänastinen kulku on todistanut hengenelämän eduksi, siis myöskin peruuttamaan sen vakaumuksen, että siinä näemme todellisuuden syvyyden. Mutta siihen se ei voi meitä pakoittaa. Tämä olisi sille mahdollista vain siinä tapauksessa, että hengenelämän kohtalo inhimillisen kokemuksen maailmassa olisi se, joka viime kädessä ratkaisee hengenelämän olemuksen ja olemassaolon, jollei meillä olisi asetettavana noita maailman vaikutelmia vastaan mitään alkuperäistä ja täysin pätevää todellisuutta ja jos omassa itsessämme eletyn kokemuksen varmuus riippuisi siitä, mitä ympäröivässä maailmassa on vaarinotettavanamme. Jos me oivallamme itseämme ainoastaan maailmasta käsin ja jos me saamme itsemme arvata vain niin korkealle kuin se antaa meille varmentavia tosiasioita, niin on epäilys voittamaton ja nämä vaikutelmat vievät pakostakin elämän sisäiseen tuhoon. Mutta tämän tutkimuksemme johtava ajatus on se, ja se vastaa myöskin nykyajan, vieläpä koko sivistyskehityksen syvintä virtausta, ettei elämän rakentaminen tapahdu ulkoa sisäänpäin, vaan sisältä ulospäin, ja etteivät alkuperäisimmät, vallitsevat ja määräävät tosiasiat tule meille ympäröivästä maailmasta käsin, vaan ovat meille tarjona itse elämänkehityksessä, siinä, mitä se itsessään synnyttää ja kokee. Perustavaa laatua oleva elämänkehitys käy kaiken yksityiskohtaisen kokemuksen edellä ja sen on jatkuvasti oltava tämän kokemuksen kannattajana, vieläpä jakautuminen subjektiksi ja maailmaksi kehittyy tämän perustavaa laatua olevan elämänkehityksen sisällä, vain se on kykenevä käsittämään välittömän olemassaolon antamat vaikutelmat yhdeksi kokonaiseksi maailmaksi ja asettamaan tuon maailman objektiivisen asiallisuuden valtapiirinä subjektin hetkellisiä ja satunnaisia tiloja vastaan.
Elämänkehityksen lähempi tarkastelu ja perustelu on meille osoittanut, että siinä tapahtuu ominainen liike, joka tuo muassaan olennaisesti uuden elämän, mikä on vastakkainen sille elämälle, jota vallitsee luontoperäisen olemassaolon rinnakkaisilmiöllisyys. Tässä tarkastelussa emme saaneet näkyviimme ainoastaan yksityisiä ilmauksia, vaan esiintyi yksi läpikäyvä pääsuunta kaikessa moninaisuudessa ja tämä moninaisuus liittyi yhdeksi ominaiseksi kokonaisuudeksi, ei ollut tarjolla vain pelkkiä mielipiteitä ja selittelytapoja, ulkopuolella olevan tosiasiallisuuden kuvia ja varjoja, vaan todellisuus sisältyi itse elämän rakenteeseen, se löysi siitä itsensä ja sai samalla eittämättömän varmuuden; elämä ei ollut riippuvainen tietämisestä, vaan tietäminen sai ominaisen muodon vasta synteesistä ja siten saavutetusta elämän luonnosta. Tätä perustosiasiaa, sitä tosiasiaa, että meissä kohoaa esille itsenäinen hengenelämä, eivät kumoa ympäröivästä maailmasta kohoavat ankarimmatkaan vastukset. Osoittakootpa ne vain, ettei maailmantila vastaa hengenelämän vaatimuksia ja pakoittakootpa vain meidät ajattelemaan vaikka kuinkakin epäedullisesti tästä maailmantilasta ja ihmisen omasta asemasta, asettakootpa vain meidät uusien tehtävien eteen, mutta milloinkaan ne eivät voi vähimmässäkään määrin tehdä epäilyksenalaiseksi tuota perustosiasiaa, pikemmin ne sitä vain vahvistavat, kun niiden esiintuoma vastustus antaa tuon tosiasian esiintyä tarkemmin erotettuna ja selvempänä. Mutta yhtä ehdottomasti kuin me tuon perustosiasian eittämätöntä varmuutta väitämme yleispäteväksi, yhtä vähän kuin me sallimme sen aleta pelkäksi subjektiiviseksi makuasiaksi, niin yhtä selvää on, että se yksityisille samaten kuin kokonaisille aikakausille tulee vakuuttavaksi voimaksi vain sikäli kuin henkinen elämänsisällys pääsee voimakkaasti esille kehkeämään ja täyteen tietoisuuteen. Missä tämä puuttuu, missä elämä joutuu sisäiseen hajaannukseen ja missä sillä ei ole maailmasta tulevia vaikutelmia vastaan asetettavana mitään alkuperäistä voimaa, siellä nämä vaikutelmat kyllä vievät voiton, siellä epäilys ja epäusko eivät ole kumottavissa ja siellä elämä ei enää voi vaatia itselleen mitään tarkoitusta.
Näin myöskin historian antama kokemus osoittaa, että ympäröivän maailman vaikutus kokonaisvakaumukseen olennaisesti on riippuvainen siitä, minkä verran hengenelämällä on ollut asetettavana henkistä sisällystä ja suunnanvarmuutta sitä vastaan. Niinpä esim. muinaisajan kristityltä maailmankaikkeuden salaisuudet kietoutuivat mitä täydellisimpään hämäryyteen; ettei tämä hämäryys voinut järkyttää hänen uskonsa lujuutta, johtui siitä, että hänen elämäänsä vallitsi sisäinen välttämättömyys, joka kohotti hänen elämänsä kauas yläpuolelle ulkoapäin tulevien vaikeuksien ja pulmien. Päinvastoin taas eivät useinkaan sellaiset aikakaudet, jotka ovat tarjonneet loistavia saavutuksia ja hämmästyttävää voimainkehitystä, ole voineet torjua epäilyksiä, koska niiden elämä ei ole voinut kohota eheään kokonaiskäsitykseen ja saavuttaa alkuperäistä syvyyttä. Epäilyksen voittaminen ei siis riipu harkitsevasta mietinnästä vaan itse elämän muodostuksesta; elämän heikkous ja tyhjyys ainoastansa antaa epäilykselle vallan sielumme yli. Ja nykyisissäkin oloissa ainoastaan elämän sisäinen vahvistaminen voi auttaa meidät epäilysten yli.
Mutta joskaan emme millään tavoin alistu ympäröivän maailman vastustavien vaikutteiden alle, niin emme voi niitä yksinkertaisesti työntää syrjään ja kulkea tietämme ikäänkuin niitä ei olisikaan. Meidän tulee rohkeasti puolustaa hengenelämän maailmaa kaikkea, vieläpä omasta sielusta kohoavaa, vastustusta vastaan, uskollisesti palvella sitä keskellä kaikkea ahdistelua, osoittaa sankariutta aina arkipäivän toimintaan asti. Tästä kohoaa vaatimukseksi se, ettemme hengenmaailman puolelle asettumistamme tee riippuvaksi minkäänlaisesta palkasta tai mistään ulkonaisesta menestymisestä, vaan että ulkomaailman ankarasta vastustuksesta huolimatta pidämme kiinni hyvästä sen itsensä takia. Tällaisen ajatusjuoksun yhteydessä Platon piirsi kuvansa kärsivästä vanhurskaasta – kaukana tämän käsitteen kristillisestä sisällyksestä – , jota kaikki kärsimys ja vaino hänen sisäisessä ylevyydessään ja lujuudessaan vain vahvistaa, ja hänen hartain ajatuksensa oli kokonansa eroittaa toisistansa ihmisen moraalinen käyttäytyminen ja palkan kysymys. Ja samaan suuntaan ajatellen suuret kasvattajat vaativat, ettei siveellinen kasvatus saisi nojautua siihen oppiin, että hyvän tavallisesti käy hyvin ja pahan pahoin, vaan että kasvatuksen pikemmin tulisi lujittaa sielua hyvässä, jotta ilo hyvästä kohoaisi kärsimystä voimakkaammaksi. Niinpä arvelee Fröbel, että ihmisille on tehtävä selväksi se seikka, että sen, joka todella tahtoo hyvin tehdä, "täytyy elää ulkonaisen ahdistuksen alaisena; sillä kieltäytyminen, ulkonaisten seikkojen väheksyminen sisäisten arvojen saavuttamiseksi, kas siinä korkeimman kehityksen saavuttamisen ehto". "Juuri ulkonaisten vastuksien voittaminen tai pikemmin niiden läpi pääseminen ja samalla tuhoaminen oman tahdon voimalla, varttuneella toiminnantarmolla, se se ihmiselle hänen omassatunnossaan antaa rauhan, ilon ja vapauden." Tämä ajatustapa on stoalaisuudessa saanut klassillisen ilmaisunsa; sitä on tarpeen kaikkea voimakasta elämää varten.
Mutta lopullisesti tyydyttävä ei tämäkään ajatuskanta ole. Se pitää etupäässä silmällä yksilöä ja hänen riippumattomuutensa säilyttämistä, kokonaisuuden tila, henkisen yhteisyyden rakentaminen sitä hyvin vähän liikuttaa; se ajattelee yksilön voimakkaaksi ja sekä vihamielisen maailman että oman sielun nostamien pulmien edessä horjumattomaksi; se puolustaa rohkeasti perustosiasiaa vastoin kaikkia epäilyksiä ja kaikkea vastustusta, mutta se ei tunne mitään järkytysten, epäilyksen ja kärsimyksen tietä tapahtuvaa elämän edelleenkehittämistä. Mutta tästä ei voida luopua, jos mieli elämän pysyä liikkeellä ja säilyttää iloisuutensa. Jos tehtävänämme yksinkertaisesti olisi vain torjuminen ja jollei taistelu veisi elämää myöskin sisäisesti eteenpäin, niin ei tyrehtyminen olisi vältettävissä, paikalleenpysähtyminen olisi ehdoton seuraus, tarkoitusperän puute lamauttaisi toiminnan tarmon. Niinpä tuo paikalleenpysähtyminen on estettävä ja sen lupaa uskonto tekevänsä.
Uskonto on tutkimuksemme varrella jo useastikin ollut esillä, mutta meidän oma kantamme on tähän saakka jäänyt ratkaisematta. Mutta tähän kysymykseen emme voi ryhtyä tunnustamatta, että kaikkeen itsenäisen hengenelämän kehkeämiseen sisältyy aineksena uskontoa, joskin useimmiten kätkettynä. Sillä kuten käänne itsenäisyyteen voi olla alkuisin yksinomaan kaikkeuselämän voimanlähteestä, samaten tässä kaikki toiminta on tuon elämän kiinteässä yhteydessä olemista. Siellä missä inhimillinen luomistyö on kohonnut korkealle, on oltu tästä tietoisia. Niinpä suuripiirteinen taiteellinen muovailu ei tuntenut itseänsä pelkän yksilön työksi vaan korkeamman voiman herättämäksi, syvät luonteet ottivat sen vastaan armon antimena ja kunnioittivat sitä sydämen kiitollisuudella. Myöskin suuret ajattelijat tunsivat olevansa ylevämmän pakoituksen alaisia asettaessaan oman olemuksensa vaatimuksen kaikkea sitä vastaan, mitä heidän ympärillään pidettiin totena ja oikeana. Ja maailmanhistorian sankarit tunsivat tavallisesti olevansa, vieläpä jouduttuaan jyrkkään ristiriitaan vallallaolevan uskonnon kanssa, välikappaleita ja aseita kohtalon kädessä, tätä ilman se suunnaton vastuunalaisuus, joka sisältyi heidän toimintaansa, ei olisi ollut kestettävissä. Niinpä voi todella sanoa, että kaikkeen elämän kohoutumiseen yläpuolelle arkipäivän keskitason sisältyy tavallaan uskontoa.
Näinpä siis uskonnolla ei ole sijansa vasta tässä, sillä on laveampi pohja, kaikkeuden koossapitävästä yhteydestä on viimeiseen saakka aina kiinnipidettävä. Mutta tämä niin sanoaksemme pohjalla ja takana piilevä uskonto ei ole sitä, mitä uskonto tahtoo olla, kun se muodostaa oman elämänpiirinsä. Edelläesitetty uskonto on korkeintaan johdantoa ja valmistusta siihen. Meidän esityksemme mukaisesti voisi tällainen itsenäinen uskonto todistaa oikeutuksensa ja totuutensa ainoastaan olennaisesti edelleen muodostamalla koko elämää, eikä minkään pelkän teoreettisen punnitsemisen avulla. Ja näin onkin tämän uskonnon laita itse asiassa. Kaikessa oikeassa hengenelämässä, kuten näimme, ilmenee suhtautumista kaikkeuden kokonaisuuteen, mutta tämä suhtautuminen on lähinnä tulos työstä, maailmaan kohdistuvasta toiminnasta ja se on näin välitettynä enemmän välillistä laatua. Mutta itsenäistyessään uskonto edustaa ja puolustaa sitä tosiasiaa, että sielun kokonaisuuden on mahdollista olla välittömässäkin suhteessa kaikkeuselämän kokonaisuuteen, tai pikemmin, että tällaisessa suhtautumisessa sielu vastoin muutoin vallitsevaa elämän hajaannusta kokoaa itsensä kokonaisuudeksi, sanan varsinaisessa merkityksessä vasta onkin sielu. Samalla hengenelämän aate kasvaa jumala-aatteeksi ja hengenvaltakunta jumalanvaltakunnaksi.
Tällainen ajatussuunta on sikäli elämän kaikkeudelle välttämätön kuin vasta ihmisessä hengenelämä saavuttaa sen täyden itsenäisyyden ja ylevämmyyden maailmaan nähden, joka juuri muodostaa sen olemuksen. Hengenelämä jää keskelle ratkaisemattomia pulmia ja sen täytyy lopulta itseensä sortua, jollei sanotulla tavalla ole saavutettavissa kohoutumista yläpuolelle kokemusmaailman; se on kokonaisuutena uhattuna, jollei tällainen lopullinen täydentyminen ole mahdollinen. Niinpä on se, mikä aluksi esiintyy pelkkänä täydentymisenä, samalla kokonaisuuden perustava edellytys ja sitä ratkaistaessa taistellaan kokonaisuudesta; kokemuskin osoittaa, että sellainen suhde uskontoon – uskonto tällöin käsitettynä avarimmassa ja vapaimmassa mielessä – on enimmän luonteenomainen ihmisen henkiselle olemukselle, että se tavallisesti on todistuksena sisäisen elämän syvyydestä ja pontevuudesta; missä näiden kysymysten käsittely kokonansa hyljätään ja koko probleemia pidetään aivan olemattomana, siellä ei elämää voida varjella joutumasta ympäröivän maailman valtoihin ja sisäiseltä madaltumiselta.
Mutta uusi elämä osoittautuu, sen ohessa että se, pitämällä tosiasiallisesti hengenelämää yleensä pystyssä, todistaa oman olemassaolonsa, erikoisesti kohoamisessa myöntämiseen ankaran kieltämisen kautta, se osoittautuu siinä, että käy mahdolliseksi käsitellä kärsimystä, vieläpä syyllisyyttä, uudella tavalla. Kuulee usein sanottavan, että kärsimys vie ihmistä syvempään ja jalompaan elämään; mutta jos tämä merkitsee sitä, että kärsimys erillään laajemmasta yhteydestä itsestänsä sen saa aikaan, niin on se väite, joka on suoranaisessa ristiriidassa elämän antaman kokemuksen kanssa. Sillä kuinka usein näemmekään kärsimyksen tekevän ihmiset ahdasnäköisiksi, pieniksi ja kateellisiksi, kuinka usein parempiin olosuhteihin joutuminen houkutteleekaan esille jalommat piirteet! Korottavasti voi kärsimys vaikuttaa vain silloin, kun sen hereilleajava ja järkyttävä voima valmistaa sielun vastaanottamaan uutta elämää ja kun sisäisten syiden nojalla voi tapahtua sisäinen muutos ja jalostuminen. Silloin kärsimys voi ajaa ihmisen hänen olemuksensa syvyyksiin ja tulla uuden kehityksen lähtökohdaksi; silloin voi ankarissa järkytyksissä osoittautua, että se, mikä näytti olevan koko meidän olemuksemme, olikin erikoinen mahdollisuus, josta me voimme vapautua. Tätä tosiasiaa, avarasti ja periaatteellisesti käsitettynä, uskonto juuri edustaa, ei ainoastaan yksilön hyväksi vaan silmällä pitäen koko ihmiskuntaa, jolle kulttuurien kuluminen ja vanhentuminen tekee sisäisen uudistumisen ja jalostumisen välttämättömäksi. Selvästi eroaa tässä toisistaan kaksi elämäntyyppiä, joita historiallisen esiintymisensä nojalla voidaan nimittää kreikkalaiseksi ja kristilliseksi. Edellisessä henkisyys esiintyy ihmiseen varmasti perustuvana ja käsilläolevana, ikäänkuin korkeampana luontona; työllä ei sen piirissä voi olla muuta tehtävää, kuin voimakkaasti vaatia oikeuksiin pääsyä tälle ihmisen jumalalliselle puolelle, puolustaa sitä rohkeasti kaikkia hyökkäyksiä vastaan ja koettaa saada se täysin selvästi esitetyksi. Se on miehekäs ja elämäniloinen katsantotapa, mutta elämän sisäistä liikuntoa siltä puuttuu ja samalla todellisen historian mahdollisuus, myöskään ei tällaisen itsensä-esittämisen elämälle tarjoama sisällys ole voinut lopullisesti tyydyttää. Kristillinen elämän tyyppi, joka ulottuu kauas yli kirkollisten kaavojen, asettaa elämän sisäiset probleemit, eritoten siveellisen puutteellisuuden etualalle; elämän liikunto käy tälle elämäntyypille siitä syystä arvokkaaksi, että siinä hengenmaailma avaa ihmiselle uuden syvyyden, vaatii ylintä voimain käyttöä sen omaksumiseksi, mutta vie samalla kehittämällä uutta elämää noiden siveellisten puutteellisuuksien ja pulmien yli. Tämä ei anna vain yksityisen elämälle sisäistä historiaa vaan koko ihmiskunnan elämälle, tämä antaa elämälle päämaalin ja luo siihen sisäistä jännitystä. Tästä käsin katsottuna esiintyy kärsimys sellaisena, mikä voidaan ottaa elämän olemukseen ja mikä voi vaikuttaa sitä edistävästi.
Uskonnon herättämälle elämälle on yleensä olennaista, ettei se ainoastaan alinomaa perustele tehtäviä hengenelämälle vieraan tai suorastansa vihamielisen maailman voittamiseksi, vaan voimakkaasti vie niitä eteenpäin; niinpä on tällä elämällä vastakohtaisuuden ja samalla vahvistuneen sisäisyyden leima. Tässä vasta kehittyy täysin puhdas sisäinen elämä ei vain maailmaan nähden vaan myös maailmaan kohdistuvan työn suorittamiseen nähden. Tällaisessa vastakohtaisuudessa sisäkohtaisuus, joka on ominaista kaikelle hengenelämälle, muodostuu ylevämmyydeksi maailmaan nähden, omassa itsessä lepääminen syväksi rauhaksi. Tästä välittömästä kokonaisuuden suhteesta kokonaisuuteen virtaa sielullisuutta antava voima ja se antaa myöskin persoonallisuuden käsitteelle verrattomasti suuremman lämmön. Tällöin ainoastaan ihminen kokonaisuutena saa arvon, johon inhimilliset suhteet voivat vain lähentäen auttaa häntä. Näin tapahtuu eittämätön elämän edelleenmuodostuminen; elämä saavuttaa sellaisen kohdan, jossa harhat ja vastustukset eivät enää siihen pysty, jossa sekavuuksien maailma on sen alapuolella.
Tosin tällainen käänne ei voi tapahtua, ilman että meidän kykymme ja inhimillisen maailmamme rajoitus käy entistänsä tuntuvammaksi. Tuon uuden elämän pukeminen käsitteisiin on aina vain jäävä epätäydelliseksi ja onnistuva enemmän kuvan kuin opin muodossa; antropomorfismin vaara ei vain opissa vaan myös elämässä kasvaa tuntuvasti astuttaessa ulos muodostavan työn piiristä. Ja meidän maailmamme täytyy näyttää vielä keskeneräisemmältä kuin tähän saakka. Juuri näin ollen meidän maailmamme ei voi esiintyä puhtaan järjen valtapiirinä eikä myöskään ahjona, josta varmasti kohoten kehittyy järjen valtapiiri, vaan ainoastansa paikkana, jossa elämän suuret liikkeet suoriutuvat ja uudet syvyydet avautuvat, mutta lopulliseen täydentymiseen ei siinä päästä. Mikä oikeana ja todellisena elämänä omaksutaan, se on jo kaukana olemassaolon keskitasosta ja joutuu monin tavoin taisteluun sitä vastaan, se omassa itsessäänkin on keskellä taistelua ja liikettä. Näin meidän elämämme tältä kannalta nähden esiintyy paljoa enemmän suuremmasta kokonaisuudesta leikattuna palasena kuin itse kokonaisuutena, enemmän draaman esittelynä, joka paljastaa toimivat voimat ja antaa niiden astua toisiansa vastaan, kuin draaman kulkuna sen viimeiseen loppusuoritukseen asti. Näin kuvaavat tätä Lutherin tunnetut sanat: "Se ei vielä ole tehty eikä tapahtunut, mutta se on liikkeellä ja menossa; se ei ole loppupää vaan tie. Ei kaikki hehku ja loista, mutta kaikki poistaa karstaa itsestään."
Tällainen asiaintila synnyttää ehdottomasti kuolemattomuuden probleemin; ei vain pikkumainen elämänhalu, rajaton kyllästymättömyys, vaan hengenelämän pakoittava tarve yhä uudelleen ajaa tuohon kysymykseen. Ei kukaan voine kieltää, että epäilykset tämän kysymyksen myönteistä ratkaisua kohtaan ovat meidän päivinämme suuresti kasvaneet. Jo maailman paikallisten ja ajallisten rajojen suunnaton avartuminen, jonka nykyaika on tuonut mukanaan, asettaa tämän kysymyksen toiseen valoon, kuin missä se oli silloin, kun maa näytti muodostavan maailmankaikkeuden keskuksen ja koko maailmankulku suoriutuvan lyhyessä ajankierrossa; lisäksi tulee vielä karttuva tietoisuus siitä, että kaikki henkiset toiminnat ovat riippuvaisia ruumiillisista edellytyksistä. Jos lisäksi hengenelämän osallisuus vasta ihmiselle antaa erikoisen aseman, niin täytyy henkisen vireyden heikkouden ja mitättömyyden useimmissa tapauksissa herättää epäilyksiä; silloinkin kun henkistä elämää sivistystyön ja toiminnan avulla on vaivoin saatu heräämään, kuinka usein vaipuukaan se melkein kokonansa horroksiin elämän varrella ruumiillisen hyvinvoinnin vallitessakin, kuinka usein henkinen vireys kokonansa katoaa autioon arkipäiväisyyteen! Sielu näyttää jo sammuneelta, vaikkakin ruumis vielä elää. Mitäpä tällaisille kuolleille sieluille elämästä tämän elämän tuolla puolen? Ja lopuksi vielä olemme myös maailmasta sekä hengenelämästä muodostamiemme avartuneiden käsitteiden nojalla päässeet yhä suurempaan selvyyteen olemassaolomme ahtaudesta ja ehdonalaisuudesta, ei tahdo meistä, kuten aikaisemmasta ajatustavasta, tuntua suurelta onnelta iänkaiken edellensä laahata tätä erikoista olemismuotoamme kaikkine rajoituksineen ja satunnaisuuksineen, paljoa pikemmin on se tuntuva meistä sietämättömältä kahleelta ja kiinnikytkemiseltä, jonka sijasta varmaan täydellinen tuhoutuminen olisi toivottavampi.
Niin paljon kuin meidän ajallamme onkin esille tuotavana kuolemattomuuden myöntämistä vastaan, on myöskin suoranaisella kieltämisellä edessään mitä suurimpia vaikeuksia, niin pian kuin elämästä yllä esittämämme kuva on tunnustettu oikeaksi. Sillä jos elämä – ei ainoastaan yksilön vaan koko ihmiskunnan – esiintyy kokonansa keskeneräisenä, ainoastaan edessäolevan matkan alkutaipaleena, jollei ole minkäänlaista toivoa siitä, että ihmiselämä koskaan voisi muuttua järjen valtakunnaksi, ja jos vaikeudet vuosituhansien kuluessa yhä vain kasvavat, niin täytyy kaiken henkisyyspyrinnän muuttua järjettömyydeksi, jos osa puutteineen ja ristiriitoineen on oleva koko kokonaisuus, jollei henkisen elämän kehittyminen milloinkaan pääse sitä edemmäs eikä myöskään yksilöä päästä osalliseksi tällaisesta jatkuvasta olemassa-olosta. Tosin tällainen jatkuva olemassa-olo voisi ulottua vain henkiseen ytimeen, joka yksilössä taipumuksena on olemassa, ja se kysymys voi herätä, onko siinä tapauksessa, ettei elämänkehitys kohota piileviä henkisiä mahdollisuuksia eläväksi henkiseksi voimaksi ja muodosta niitä itsenäiseksi elämän keskukseksi, tämä elämänkohta siirtyvä ikuisuuteen ja eikö siihen sisältyvä voima tule jossakin muualla käytetyksi.
Ratkaiseva koko kysymyksen käsittelylle on se tosiasia, että meidän elämämme rajojen sisällä kehittyy ajallisuuden yläpuolelle kohoavaa elämää, että ihminen voi päästä osalliseksi iäisyydestä ja äärettömyydestä ja vieläpä – se on pääasia – ei ainoastaan yksityisillä henkensä ennätyksillä, vaan koko olemuksellaan. Mikä näin on saavutettu, se ei voi tuhoutua ajan aaltoihin. Tässä sopii pitää mielessä Goethen sanat:
Niin ratkeaa tuo suuri, vakaa kysymys toisen kotimaan, sill' ainaisuuden meille takaa, mi ainaist' elämässä maan.
Aina on tämä kysymys pysyvä liian paljon hämäränä, voidakseen elämässämme päästä etualalle; vain dogmaattinen kieltämys on torjuttava. Ei sen vähäisempi kuin itse Kant kirjassaan "Kritik der praktischen Vernunft" ole nimenomaan teroittanut, että tuosta hämäryydestä on se etu, että se kiinnittää meidän ajatuksemme juuri tähän elämään, joka tarjoaa niin sanomattoman paljon tehtäviä, ja samalla pitää toiminnan kaukana palkanajatuksista. Hän lopettaa syvällisen esityksen tästä kysymyksestä sanoilla: "Myöskin tässä kohden pitänee paikkansa, ettei tutkimaton viisaus, jonka aikaansaamina me olemme olemassa, vähemmän ole kunnioittamisen arvoinen siinä, mitä se on meiltä kieltänyt, kuin siinä, mistä se on sallinut meidän päästä osallisiksi."
