Читать книгу: «Elämän tarkoitus ja arvo», страница 5

Vallitsevan tilan sekavuus

Ylläkuvattu ristiriitojen runsaus ja tarkoituksettomuus ei niin paljon kiihdyttäisi mieliä, jos aika muuten laimeana ja hitaana kulkisi kulkuaan osoittamatta sen voimakkaampaa elämäntarvetta. Milloin kysymys ei tuota mitään huolta, silloin ei myöskään vastausta vaille jääminen voi saada aikaan mitään tuskaa. Mutta me tiedämme, että meidän aikamme on pikemmin kaikkea muuta kuin laimea ja hidas, että hehkuva elämäntarve palaa sen suonissa ja ajaa ankaraan työhön ja myös että tämä työ tuottaa runsaita tuloksia. Aikamme on valtavassa liikkeessä oleva, taukoamatta eteenpäin tunkeutuva, kaiken perinnäisen elämän uudeksi muuttava aika. Jollei kaikista yksityiskohtaisista ja erinäisiin suuntiin saavutetuista tuloksista huolimatta tällainen aika tarjoa mitään kokonaistulosta ja koko ihmistä kohottavaa, jos koko suunnaton liikkeessä oleva koneisto sisäiselle koetukselle pantuna osoittaa tyhjyyttä, niin ei sellaista epäkohtaa voi tyynellä mielin sietää. Kellä vain on vähänkin tarmoa luonnossaan, hänen täytyy etsiä tuohon epäkohtaan selvyyttä tai ainakin koettaa saavuttaa siedettävä olo. Niinpä toiset kaikin voimin painautuvat työhön ja etsivät sen herkeämättömästä edistymisestä korvausta tuolle aukolle ja tyhjyydelle. Mutta vain ajaksi tuollainen ratkaisu voi tyydyttää, koska ihminen ei voi lakata lopulta käsittämästä itseään kokonaisuudeksi, tuntemasta itseään kokonaisuudeksi ja vaatimasta tälle kokonaisuudelle sisällystä, jota työ ei voi antaa hänelle. Siksipä toisilla on pääasiana löytää tyydytys koko olemuksellensa siitä erikoisesta suunnasta, jonka he itse antavat työlle ja elämälle. He käyttävät kaiken intonsa ja panevat kaiken toivonsa työhön. Mutta tällöin ei heillä edes omasta mielestäänkään ole edistymismahdollisuuksia arvaamatta liian suureksi tuon erikoisen aikaansaannoksen tehoa; keinotekoisesti he puristavat siitä enemmän, kuin mitä se todellisuudessa sisältää. Täten he saavuttavat ulospäin suurennellun ja välkkyilevän, sisäisesti epätoden elämän, joka vain näennäisesti ja muiden silmissä, mutta ei sisäisesti voi heitä tyydyttää. Mutta tällainen käänne vain yhä enemmän edistää vallitsevaa hajaannusta ja epävarmuutta. Yhä enemmän ja enemmän käyvät eri tahoille erisuuntaiset elämänvirtaukset ja kadottavat kaiken yhteyden, kullakin taistelevista suunnista on oma erikoinen elämänalueensa ja oma käsityksensä todellisuudesta, kukin antaa omille arvoillensa oman erikoisen muotonsa ja käsittää tehtävät toisin, puuttuu yhteistä henkistä arvostinta, kun se, mikä toiselle on täysiarvoista ja yleispätevää, on toiselle vain vaihtorahan hinnassa. Jollei historian ja yhteiskunnan tarjooma henkinen ilmapiiri lieventäisi näitä vastakohtia ja yhteisen kielenkäytön verho peittäisi eroavaisuuksia, niin täytyisi meidän tunnustaa sisäisesti elävämme aivan toisistaan eroitetuissa maailmoissa ja ulkonaisesti vain olevamme toistemme kanssa kosketuksissa ja sitä enemmän joutuvamme toisistamme erilleen, kuta enemmän elämää koetetaan käsittää kokonaisuudeksi ja sille antaa tarkoitusta. Mutta tällainen sisäinen hajaannus heikentää ihmiskuntaa kaikessa siinä, mihin tarvitaan sisäistä yhteyttä ja yhteenliittäviä vakaumuksia, se ei salli sen saavuttaa yhteisiä kokemuksia elämän kokonaisuudesta ja kohota eteenpäin tunkevaan henkiseen luomistyöhön, suurissa elämänkysymyksissä se asettaa etusijalle pintapuolisen ajattelemisen ja julkean kielteisyyden, se vahingoittaa myöskin itsetoimintakykyä ja samalla ihmiskunnan siveellistä voimaa. Näin syntyvä sisäinen pirstoutuminen ja henkinen hajaannustila ovat omiansa edistämään sellaista kysymysten käsittelyä, joka on suoranaisessa ristiriidassa asian vaatimusten kanssa. Onnellinen on tällöin se ahdasnäköinen ihminen, joka henkisessä värisokeudessaan näkee vain sitä, mikä käy samaan suuntaan omien harrastusten kanssa, kun taas kaikki muut kokemukset ja vaikutelmat, olkootpa vaikka kuinka voimakkaita tahansa, jäävät häneltä huomaamatta. Tällainen ahdasnäköisyys merkitsee rajattoman yksilöllisyyden huippua ja siltä jää kokonansa huomaamatta se runsaana versova, kaikesta vapautunut itsekkäisyys ja veltto nautinnonhalu, jonka turmiollisia vaikutuksia saamme ympärillämme kokea. Tällainen ahdasnäköisyys ylistää aistillisten viettien rajatonta viljelemistä muka palaamisena oikeaan ja puhtaaseen luontoon, vaikkakin nykyaikainen aistillisuus peittelemättä paljastaa hienostuneen ja elähtäneen luonteensa. Onnelliseksi voi keskellä tällaista sekasortoa sanoa sitäkin, joka varmana ja hilpeänä liikuskelee pinnalla, vailla minkäänlaista kykyä oivaltaa sitä tosiasiaa, että ajatussarjoilla on omat edellytyksensä ja omat johtopäätöksensä. Tällainen juureton ajatteleminen voi levollisesti sulattaa jyrkimmätkin ristiriidat, se voi esim. tieteellisessä käsittelyssä arvostaa ihmisen mahdollisimman alas, asettaa hänet melkeinpä eläinten tasolle ja samalla käytännöllisessä elämässä, valtiossa ja yhteiskunnassa haaveilla ihmisen ylevyydestä ja arvosta ja kohottaa nämä toiminnan johtaviksi periaatteiksi. Onnellinen on tällöin myöskin se henkisesti havaintokyvytön, joka löytää tyydytyksensä pelkistä kaavoista. Hän voi intoilla sellaisten abstraktisten aatteiden puolesta kuin järki ja vapaus, edistys ja kehitys, immanenssi ja monismi j.n.e. pyrkimättä kaavoista elähyttävään sisällykseen ja tämän sisällyksen oikeutusta toteennäyttämättä.

Mutta kaikki tällaiset yksityisten apukeinot ovat epäilemättä vaurioita ihmiskunnalle, sen on mahdotonta antautua tässä uhkaavan tuhon valtaan. Se on mahdotonta eritoten silloin, kun herää kysymys, eikö ihmisellä keskellä maailmankaikkeuden yhteyttä ole oma erikoinen asemansa ja erikoinen tehtävänsä, eivätkö hänen elämänsä kysymykset ulotu yläpuolelle hänen omakohtaisen onnensa ja mielihyvänsä, eikö hänen, eikö jokaisen yksityisen ihmisen hartioilla lepää myös edesvastuu, jota hän ei voi ajanpitkään luotansa lykätä. Tällaiset kysymykset eivät voi nousta ihmisen tuntematta itseänsä aivan epävarmaksi suuren maailman edessä ja hänen oman olemuksensa herättämättä hänessä vaikeita probleemeja ja ristiriitoja. Kun kerran nämä kysymykset heräävät, niin ne voivat kasvaa lumivyöryn tavoin ja käydä yli muiden vallitsevaksi pääasiaksi, ja näin voi tapahtua täydellinen muutos sekä mielialassa että harrastuksissa. Nykyajalle ominainen ja pääasiallisesti ulospäin maailmaan suuntautuva työ on saanut nämä kysymykset työnnetyksi syrjään, melkeinpä unhotuksiin, työn loistavat tulokset siirsivät kaikki muut murheet taustaan. Mutta jos nyt yhä voimakkaampana ja voimakkaampana herää tunne siitä, että kaiken työn ja eteenpäin riennon rinnalla myöskin sielulla on omat oikeutensa, ja jos samalla sieluun patoutuu pulma toisensa päälle, niin elämä voi muuttaa pääsuuntansa ja taistellessaan henkisen olemassaolonsa puolesta saavuttaa verrattomasti suuremman ankaruuden ja samalla myöskin syvyyden. Näin oli laita vanhan ajan lopulla, sillä se, mitä silloin liikkui ihmisten mielissä, oli omiansa tekemään alttiiksi sisäisille muutoksille, joille kristinusko lopulta antoi erikoisen, monessa suhteessa vallitsevien olosuhteiden määräämän muodon. Paljon siitä, mikä silloin sai alkunsa ja valtasi mielet, näyttää meistä tarunomaiselta ja vaikuttaa meihin niinkuin kaukainen menneisyys. Mutta eiköhän sen takana, mikä kuuluu pelkästään sen ajan erikoisuuksiin, ole yhä vain pysyvä probleemi, probleemi, jota ihminen ei voi pysyvästi luotansa lykätä? Myöhemmin on meidän likemmin kajoominen tähän kysymykseen, mutta niin paljon voi jo tässäkin sanoa varmaksi, että elämänprobleemi käy sanomattoman vakavaksi, jos on ilmeistä ja silminnähtävää, ettei välitön olemassaolo kaikkine loistavine aikaansaannoksineen voi antaa elämälle mitään tarkoitusta eikä arvoa, että elämä, joka siitä etsii lopullisen ratkaisunsa, päätyy lopullisesti vaikeaan ristiriitaan, täydelliseen pettymykseen. Tämä tulos on astunut silmiemme eteen; ei ole nyt muuta valitsemisen varaa kuin luopua kaikesta järjestä tai elämän kohottaminen aivan uudelle kehitysasteelle. Kaikkien näennäisten apukeinojen täytyy osoittautua mitättömiksi, niin pian kuin asia otetaan suuren kokonaisuuden kannalta ja niin pian kuin se tuskallinen pettymys, johonka olemassaolokulttuuri on vienyt nykyajan ihmiset, on tullut täysin tunnetuksi.

Positiivisen käänteen valmistelu

Tähän saakka on nykyajan elämästä etupäässä kielteinen suunta ollut käsittelyn alaisena. Mutta jo aivan ylimalkainen tarkastelu antaa toiveita siitä, ettei kielteinen vastaus ole ainoa ja että siitä vie tie myöntävään vastaukseen. Henkistä laatua olevissa kysymyksissä on kielteisyyden takana tavallisesti myöntävä vastaus, vastaus, joka vielä on taustassa ja samalla usein laadultaan hyvin epämääräinen, mutta kuitenkin kaikesta epämääräisyydestään huolimatta on myöntävä vastaus. Jonkun arvokkaan hyvän mahdollisuuden kieltäminen voi vasta silloin herättää todellista tuskaa, kun omassa luonnossa asuu sen kaipuu, kun siinä liikkuu ja pyrkii esille jotakin, mikä ei saa täyttä tyydytystä. Jollei olisi olemassa mitään henkistä liikettä, ei mitään kaipuuta, niin päämaalin saavuttamattomuus ei voisi tuottaa minkäänlaista murhetta ja mielenjärkyntää. Kun esim. intialaisille koko ihmiselämä ja sen pyrkimykset maailmankaikkeuden iäisyyteen ja äärettömyyteen verrattuina näyttivät aivan hetkellisiltä ja mitättömiltä, niin tämä kokemus tuotti syvää tuskaa vain sen vuoksi, ettei ihminen rauhallisesti tahtonut mukautua olemaan tuollainen hetkellinen olento, vaan ajattelullaan tunki halki iäisyyden ja vaati elämälleen osallisuutta iäisyyteen. Eikö vajavaisuuden tunto tässä ole todistuksena ihmisen ominaisesta suuruudesta? Eikö hänessä täydy olla jotakin iäistä, kun pelkkä aika ei häntä tyydytä? Kristinuskon piirissä vakaumus ihmisen siveellisestä vajavaisuudesta, vieläpä kelvottomuudesta useinkin aleni lohduttomaksi alakuloisuudeksi. Mutta voiko tällainen siveellinen arvioiminen olla mahdollinen, ilman että ihminen samalla tunnustetaan siveelliseksi olennoksi, joka on kykenevä vapaaseen toimintaan, ja ilman että hänet täten kohotetaan yläpuolelle luonnon koneellisuuden? Myöntö on tässä syvälle kätkettynä, mutta jollei olisi myöntöä, ei olisi myöskään kielteinen kanta ajateltavissa. Kokemus kyllä osoittaa, että elämä vailla tarkoitusta tuntuu hyvin puutteelliselta saaden aikaan sekavuutta ihmiskohtaloihin; mutta samalla tämä kokemus todistaa sen tosiasian, että tällaisen tarkoituksen kaipuulla on syvät juurensa meidän olemuksessamme ja että ylivoimainen valta sisästämme käsin ajaa meitä pyrkimään elämän täydelliseen selventämiseen ja sen itsellemme omistamiseen.

Kavahtakaamme ettei meillä omasta ajastamme ole liian alhaiset ajatukset, siksi että se esiintyy niin keskeneräisenä ja osoittaa olevansa niin täynnä ristiriitoja. Eikö se suurelta osalta juuri siksi ole keskeneräinen, että se vaatii enemmän kuin aikaisemmat ajanjaksot, ja eikö sen nimenomaan siitä syystä ole vaikea sietää ristiriitoja, että se niin palavalla kaipuulla ja niin valtavalla elämän tarmolla käyttää elämän mahdollisuuksia? Mikä toinen aika on siinä määrin laidasta laitaan mitannut mahdollisuuksien piirin, kiinnittänyt kuhunkin niistä niin paljon iloista uskoa ja uhrannut niin paljon innokasta työtä? Ei koskaan ole mikään toinen aika luonut semmoista elämänmuodostusten runsautta, ei koskaan käsitellyt elämänarvoitusta niin avaralti ja niin itsetietoisesti kuin meidän aikamme. Niinpä onkin varmaan tämä aika lopultakin saattava näkyviin siitä, mikä siitä aluksi näyttää rajoitukselta ja kielteisyydeltä, myöntävän vastauksen.

Sillä mikähän aiheuttaa tuon rajoituksen ja kielteisyyden? Ei mikään ulkopuolellamme oleva voima, vaan meidän oma elämämme se ei hyväksy tälläistä vastausta lopulliseksi, vastustus ei tule ulkoapäin vaan sisältäpäin, ja se on samalla voiman osoitus. Tyydyttämättä jääneet vaatimukset eivät olleet ulkoapäin asetettuja, vaan ne kohoavat omasta olemuksestamme ja osoittavat samalla sen suunnan, johon meidän pyrkimyksemme tulee kulkea. Ennakkoluulottomasti katsellessa nykyaikaa ei voi olla saamatta sitä vaikutusta, että kaikkien sen taistelujen ja sekavuuden takana on sisällyksellisempi elämä, joka noissa taisteluissaan etsii itseänsä ja niihin valaa voimaa ja intohimoa, joskin se tosin tyydyttämättömänä saa niistä palata takaisin. Vain siksi, että suurempi syvyys meissä sykähtelee pääsemättä kuitenkaan täydellisesti oikeuksiinsa, olemme joutuneet tällaiseen levottomuuden ja epävarmuuden tilaan. Myöskin suuntautuminen kokonaisuuteen ilmaiseikse eittämättömästi siinä tarmossa, millä erilaiset elämänmuodostukset taistelevat toisiansa vastaan. Jonkunlaista ylevämmyyttä me jo osoitamme siinä, että me voimme saada yleiskatsauksen kaikista noista muodostuksista ja arvioiden verrata niitä toisiinsa. Puolueihminen tyytyy olemaan vain pala ihmistä, ihmiskunta kokonaisuutena on enemmän kuin tuollainen palanen. Nykyinen asemamme on siis eittämättömästi sisäiseltä luonteeltaan hyvin keskeneräinen, myöntö ja kielteisyys esiintyvät siinä sisäkkäin käypinä; uusi elämänlaatu pyrkii esille, mutta se ei jaksa kylliksi toteutua, meissä liikkuu ja vaikuttaa enemmän kuin mitä on tietoisuudessamme, mutta se ei vielä ole täysin omanamme. Kaikissa tapauksissa rajoitus ja kielteisyys sisältää itsessään voimakkaan kiihokkeen vaikuttaa niitä vastaan.

Mutta näin yleisesti lausuttuna tämä ajatus hyödyttää meitä varsin vähän, on saatava määrättyjä kysymyksiä ja määrättyjä käsiksikäyntikohtia, jos mieli meidän työmme päästä liikkeelle. Ja niitä meille itse asiassa tarjoavat ne erikoiset kokemukset, joita elämän tarkoituksen kaipuu synnyttää. Sillä ne osoittavat selvästi, mikä kysymyksen ratkaisee ja mihin erikoiseen suuntaan meidän pyrkimyksemme tulee kulkea. Selventääksemme itsellemme päämaalin, ei meidän tässä yhteydessä tarvitse osoittaa muuta kuin pääkohdat. – Elämän tarkoitus kävi meille nimenomaan siitä syystä epävarmaksi, että syntyi erimielisyyttä elämän varsinaisesta olokannasta eikä kumpikaan riitapuoli voinut saattaa vakaumustaan voittoon. Näkymättömän maailman edellyttäminen ja yksinomainen suuntauminen välittömään olemassaoloon asettuivat sopuun taipumattomina vastakkain. Nyt on osoittautunut, että näkyväinen maailma kaikkine tarjoamine mahdollisuuksineen jättää täyttämättä ihmisolemuksen ehdottomia vaatimuksia eikä parhaimmallakaan voimiensa ponnistuksella voi antaa elämälle mitään tarkoitusta; yhtä ehdottomasti kuin meidän siis yhä edelleen täytyy pysyä tässä tarkoituksen vaatimuksessamme, yhtä varmasti on elämällämme suurempi syvyys, kuin minkä välitön olemassaolo sille antaa. Mutta joskin näin ollen yläpuolella olevan maailman ajatus saa meillekin yhä enemmän merkitystä, niin on sen tähänastisessa muodossa moni kohta osoittautunut riittämättömäksi. Vanha perustelutapa ei meitä enää tyydytä, sen tarjoama elämä on käynyt meille liian ahtaaksi, se ei myöskään anna välittömälle olemassaololle sitä merkitystä, jonka maailmanhistoriallisen kulun antamat kokemukset ovat sille kilvoitelleet. Kysymykseksi siis jää, kuinka päästä kohoamaan sellaiseen elämään, joka tekee ymmärrettäväksi lähtökohtien kaksinaisuuden, elämään, joka antaa yläpuolellamme olevalle maailmalle täyden varmuuden ja rauhan ja samalla pitää kiinni välittömän olemassaolon tähdellisyydestä. Todellisuuden käsitettä laajentamatta ja myöntämättä, että elämässämme on eriasteisuutta, voimmepa sanoa ilman jonkunlaista kääntymystä eivät tällaiset vaatimukset ole täytettävissä. On koeteltava, tokko tämä kaikki on mahdollista. Sen pitää tällöin ennen kaikkea olla selvää, että yläpuolella oleva maailma voi saada tarpeellisen varmuuden ja laajuuden vain sikäli, kuin se ei ole päätelmien ja tunteiden avulla vaivaloisesti johdettavissa, vaan saavuttaa oman elämän täydellisen itsenäisyyden; mutta tämä on mahdollista sikäli kuin me emme ainoastaan voi löytää siitä voimiemme kehitystä erikoisiin suuntiin, vaan elämän ja olemisen alkuperäisen kokonaisuuden. Tätä varten meidän on siis oltava tähystysasemassa.

Elämänmuodostamisessa tapasimme lisäksi sovittamattoman ristiriidan vallitsemassa siinä, että oli olemassa toinen suunta, joka tahtoi kohdistumista maailmaan, toinen, joka tahtoi rajoittautumista ihmiseen. Täydellinen sulautuminen maailmankulkuun tuhosi kokonansa ihmisen itseyden ja samalla hänen elämänsä arvon, sekä luonnonmekanismi että ajatustoiminta olivat tässä samaa mieltä. Rajoittuminen ihmiseen ja pelkästään hänen onnellisuuttansa silmällä pitävä käsittely antoi tulokseksi niin ahtaan ja köyhän elämän, toi siinä määrin esille ihmisolemuksen vähäpätöisyydet ja teki ihmisen niin avuttomaksi hänessä itsessään vallitsevaa alhaista elämää vastaan, että oli aivan mahdotonta hyväksyä tällaista ratkaisua. Jos siis tällaisessa vastakkainasettelussa maailma tulee liian kylmäksi, ihminen liian pieneksi, ja niin toinen kuin toinenkin sieluttomaksi, niin on luovuttava tästä vastakkaisesta joko – tahi ja pyrittävä vallitsevan vastakohdan voittamiseen, toiselta puolen: jotenkuten ja jossakin määrin maailman täytyy muuttua ihmisen välittömäksi ja omaksi elämäksi, toiselta puolen: jollakin määrätyllä olemuksensa syvyydellä ihmisen täytyy voittaa luonnollisen olemisensa sidonnaisuus ja pienuus. Mutta kummankin yllämainituista vastapuolista täytyy näin yhtyessään melkoisesti muuttua toisenlaisiksi kuin miltä ensi silmäykseltä näyttävät. Kenties tällainen muutos tekee mahdolliseksi voittaa maailmassa luonnon ja hengen vastakohdan, ihmisessä yhteiskunnan ja yksilöllisyyden vastakohdan, joihin elämä muuten pirstoutuu.

Siitä on tässä kysymys ja siitä koko ratkaisu riippuu, kuinka olisi mahdollista kohottaa ihmistä sisäisesti ja saavuttaa toisenlainen perussuhde todellisuuteen. Koko sivistyskehitys tulee samalla asetetuksi suuren ratkaisukohdan eteen: näköpiirin yhtämittainen laajeneminen, työn voitot ja suurentuminen, ajatuksen alinomainen vaurastuminen ja kirkastuminen uhkaa painaa ihmisen yhä syvemmälle hänen omaan erikoisuuteensa; varhaisempien aikojen kehittymättömämmän käsityskannan ihmiselle myöntämä ylevämmyys näyttää auttamattomasti olevan mennyttä. Kaikkeuden keskipisteestä, jossa hän aikaisemmin tunsi itsensä olevan Jumalan lapsena tai järjen kannattajana, hän on yhä enemmän tullut tungetuksi syrjäasemaan, pisarana meressä, niinkuin joku on sanonut, hänellä ei ole mitään mahdollisuutta päästä todellisuuden perustuksia lähelle. Yhä enemmän ja enemmän on kulttuurin kulku pyrkinyt leimaamaan pelkäksi antropomorfismiksi sen menettelyn, jolla ihminen koetti omistaa itselleen maailman. Eikö kaikki se ole antropomorfismia, missä ihmisajatus uskaltaa päätellä yläpuolelle todellisuuden, eivätkö uskonto ja mietiskely samaten kuin tiedekin ole vain pelkkää omien ajatuksiemme järjestelyä? Omasta erikoisluonteestaan ei ihminen näytä koskaan voivan vapautua ja samalla hänen elämänsä kokonansa turvautuessaan vain omaan piiriinsä joutuu avuttomalle tyhjyydelle alttiiksi. Näin syntyvä tila ei muuten ole torjuttavissa kuin siten, että ihmisen itsensä olemisessa tapahtuu perusteellisia muutoksia, että tapahtuu ero ahtaamman ja laajemman ihmisluonnon välillä, sen välillä, mikä pelkästään ja ahtaammassa mielessä on inhimillistä eikä siitä syystä voi kohota oman itsensä yläpuolelle, ja sen välillä, mikä on enemmän kuin inhimillistä ja joka siten ihmisen välittömästi asettaa kaikkeuden avaruuteen ja totuuteen. Tällaisen ihmiselämän sisäisen kohottamisen mahdollisuuteen perustuu kaikki toivomme elämämme tarkoituksen ja arvon säilyttämisestä. Ettei näitä voida sille ulkoapäin antaa, siitä ei voi meidän aikanamme olla epäilystäkään.

Myöskin ainoastaan tällainen ihmisen kohottaminen voi tehdä meidät kykeneviksi voittamaan ne vaikutelmat, jotka nykyhetki ehdottomasti synnyttää ajattelevassa aikamme ihmisessä. Selvänä silmäimme edessä on luonnon äärettömyys ja ihmisen merkityksettömyys ja hukkuminen tähän äärettömyyteen, näemme edessämme yhteiskunnallisen elämän taukoamattoman tuoksinan, sen intohimoisen kuohunnan ja henkisen autiuden, näemme edessämme ihmisen siveellisen pienuuden, hänen itsekkyytensä ja hänen pintapuolisuutensa ja samalla hänen kykenemättömyytensä hillitä luonnonviettejä. Kaikki tämä on selvänä kullekin, joka tahtoo saavuttaa itselleen vakaumuksen, eikä sitä mitenkään voida olemattomaksi sanoa. Mutta kysyä voi, tokko se on viimeinen vastaus ja kaikki kaikessa, että meidän välttämättömänä kohtalonamme ja sanoen jäähyväiset kaikelle järjelle on kärsivällisesti pidettävä hyvänämme oma olemassaolomme, vai onko meillä jotakin asetettavana sitä vastaan, ja voimmeko ryhtyä taisteluun sitä vastaan, vieläpä päästen sen herroiksi. Ken viimemainitun tien valitsee, hän on vain vaivaloisesti ja alituisten vaarojen alaisena pääsevä eteenpäin, mutta se on ainoa tie, joka antaa toiveita ihmiskunnan henkisestä itsesäilytyksestä, ja jos missä, niin juuri tässä kohden pitävät paikkansa Goethen sanat: välttämättömyys on paras neuvonantaja.