Читать книгу: «Kirjava joukko: Novelleja», страница 2
"Pitääkö minun nyt maata?" jatkoi hän sitte kovasti puhettaan.
"Pitää niin kauan kuin minä lähden armollisten herrain kanssa".
"Älä unhota mitä sanoin!" virkahti ukko vielä.
"Muuta isäsi sänky tuvan keskelle, jotta aurinko paistaa siihen!" sanoi Gyldenstjerna. – Torkel tarttui sängyn päähän, sitä esille vetääksensä.
"Mitä vielä!" sanoi Gyldenstjerna. "Nosta sänky ylös ja kanna sitä, koska olet niin lopen väkevä".
Torkel koetteli, vaan laski sen jälleen alas, päätään pudistaen. "Se on varsin raskas minulle", vastasi hän.
"Minä tulen sitte auttamaan", sanoi Gyldenstjerna. Hän löi käsivartensa sängyn ympäri ja nosti sen lattialta. Ensikerralla täytyi hänen laskea se takaisin; suonet paisuivat hänen leveässä otsassaan; toisella yrityksellä kohotti hän taas sängyn ja kantoi sen ilman näkyvää vaivaa lattian keskelle, päivän paisteesen. "Etpäs kantamassa vedä vertoja", sanoi hän.
He läksivät ulos kankaalle; hevoiset jäivät talon seinänvieruun seisomaan. Torkel pisti jalkansa uusiin puukenkiin. Tiellä kysyi Gyldenstjerna mitä vanhus sopotti silloin, kun Torkel auttoi isänsä makaamaan.
"Se oli vaan vähän minusta", vastasi Torkel. "Sen enempää en voi ilmoittaa".
"Kuules sinä, puuseppä! nyt virkan minä sinulle erään asian", jatkoi Gyldenstjerna pakinaa. "Sinun väkevyydestäsi jutellaan niin monta tarinaa, että olemme tulleet tänne todistuksia saamaan. Itsekin olen, luullakseni, voimakas. Tekisipä mieleni näkemään, kumpiko väkevämpi".
"Jos te, armollinen herra, säädyltänne olisitte minun vertaiseni, niin luulisin itseni väkevämmäksi", vastasi Torkel, "vaan nyt olette väkevyydessä niinkuin muussakin minua etevämpi".
"Et sinä sillä pääse", virkkoi Gyldenstjerna. "Minä panen kultanuppisen keppini vetoa, että voitan sinua; jos sinä kuitenkin voitat, niin on keppi omasi".
"Mitä hän sitte panisi keppiäsi vastaamaan?" kysyi Åbergin herra.
"Uudet puukenkänsä", vastasi Gyldenstjerna.
"Tahdonpa minäkin vielä lausua pari sanaa", pitkitti Åbergilainen välitystänsä. "Jos sinä saat Knut Gyldenstjernan kultakepin voittomerkiksi, annan minä sinulle ilmaiseksi sen maatilkun, jota tahdot ottaa alastani".
"Ja jos minä voitan uudet puukenkäsi, niin annan ilmaiseksi sen saran, jota minun maastani toivoit saavasi", lisäsi Gyldenstjerna.
"Mitenpäs nyt voin suoriutua tuommoisesta sekasotkusta?" sanoi Torkel. "Jos toiselta puolelta katsoen voitan, niin kadotan toiselta. Minun pitää olla sekä etevin että sukkelin meistä ja viimeksi mainittu ehto on vielä vaikeampi kuin edellinen".
He kulkivat edemmäksi kangasta myöten. "Tuosta löysin hevoisen kengän", sanoi Gyldenstjerna, "voitkos oikaista sitä suoraksi? Se on ensimmäinen koetuksesi".
"Siinä joudun tappiolle", vastasi Torkel, turhaan koettaen suorentaa rautaa. Gyldenstjerna otti Torkelilta kengän, kouraisi sitä kumpaisellakin kädellään ja oikaisi kiverän raudan ihan suoraksi. "Käsivoimassa et vedä vertoja", sanoi hän.
Kun he olivat menneet joen yli, seisahtui puuseppä kahden harmaan kiven eteen ja sanoi: "Minä en muistanut panna ovea lukkoon, porsas voi pujahtaa sisään ja tehdä pahaa. Jos armollinen herra nyt tahtoo ottaa tuon toisen kiven, koska minä otan tämän, niin lähdemme tämän vähäisen taipaleen takaisin ja panemme kivet oven eteen".
Gyldenstjerna tarttui toiseen kiveen, mutta Torkelin täytyi auttaa häntä sitä maasta irti tempaamaan. Herra myönsikin sitte, ettei hän koskaan ollut kantanut sen raskaampaa taakkaa. Puuseppä otti niinikään kivensä; se luikahti ensin maahan, mutta hän sai sen taas käsilleen; molemmat menivät takaisin majalle päin.
"Ompas pitkä matka kantaa", virkkoi Gyldenstjerna, "mutta ken ensin pudottaa kivensä, on menettänyt kaikki".
"Olkoon niinkuin sanotte", sanoi siihen Torkel, "lyhentäkäämmepäs tietä joen ylitse juoksemalla". Samassa juoksi hän pari askelta ja putkahti vastaiselle rannalle; hän pääsi ylitse, mutta pudotti kiven joen keskeen.
"Saas nähdä, jos minä hyppään paremmin", sanoi Gyldenstjerna. Hän hypähti, ei päässytkään vastaiselle rannalle, vaan piti toki kiven sylissään. Silloin riisui puuseppä kenkänsä jalastaan, pisti ne taskuihinsa ja läksi veteen kaalaamaan; hän nosti herran syliinsä ja kantoi hänen kivineen päivineen vedestä rannalle. Rantatörmä oli jyrkkä. Torkelraukan täytyi sentähden astua vähän matkaa pitkin rantaa, ennenkuin hän tapasi sopivampaa paikkaa. Kantaessaan, kuiskasi hän herran korvaan:
"Armollinen herra! Kun soditte Ruotsissa, toitte kotiinne kiitosta ja kunniaa miehuudesta ja urhoollisuudesta; sitä kaikki kertoivat. Kun tulitte kuninkaan neuvostoon, istuivat muut teidän sanojanne kuunnellen; se kuului salmen yli tänne asti. Minkätähden siis väkisin koetatte voittaa niin vähäpätöistä miestä kuin minä olen? Jos tänä päivänä tulen tappiolle, ajaa voutinne minun pois enkä tiedä, mistä sitte pyytäisin elatusta itselleni sekä iäkkäälle isälleni. Heretkäämme siis voimiamme koettelemasta!"
Gyldenstjerna hymyili. Hän istui, kivi sylissä, Torkelin käsivarrella ja Åbergin herra seisoi toisella rannalla, katsellen, kuunnellen, mutta hän ei voinut kuulla mitä he sanoivat.
"Mitä isäsi kuiskutti sinulle, kun autoit häntä sänkyyn?" kysyi
Gyldenstjerna.
"En tohdi virkkaa", vastasi Torkel.
"Mitä hän kuiskutti?" kysyi herra toisen kerran.
"Hän sanoi: kumarru, tuulen tullessa".
"Sentähden luultavasti et ollut jaksavinasi nostaa sänkyä?"
"Minä muistin hänen sanansa", vastasi Torkel.
"Sentähdenkös pudotit kivesi veteen?"
"Noudatin hänen neuvoansa; älkää siitä pahastuko! Teillä on valtaa, varaa, onnea, kaikki mikä ihmistä vaan satuttaa. Minulla on ainoastaan ne ruumiinvoimat, joilla pyydän elatusta. Enkö siis jo pääse kilpaamasta teidän kanssa?"
"Sinä olet sukkela kuin kettu", sanoi Gyldenstjerna. "Sinä osaat käyttää sanoja sekä voimia yhtä selvästi. – Minä teen mitä mahdan".
"Tällkertaa joutui Gyldenstjerna tappiolle", sanoi Åbergin herra, joka nyt oli kerinnyt sillan kautta joen yli.
"Armollisella herralla on toki vielä kivi sylessä, vaan minun luikahti veteen", sanoi puuseppä.
Kun Gyldenstjerna oli pannut kivensä tuvan oven eteen, sanoi hän: "Mitä koetusta nyt keksimme?"
"Minä olen jo väsyksissä enkä enää jaksa", vastasi Torkel, rukoilevasti katsellen herroja.
"Oletkos väsyksissä" sanoi Gyldenstjerna; "minun täytynee siis lainata sinulle keppini tueksi".
"Kiitoksia!" sanoi Torkel. "Mutta herran jalat kastuivat kyllä pahasti joessa. Tahdotteko ottaa uudet puukenkäni lainaan?"
"Sillä tavalla olette molemmat voitolla", sanoi Åbergin herra.
"Eikö mitä!" vastasi Gyldenstjerna, "viekas puuseppä on sinänsä voittanut, sillä siitä alkaen, kuin hän kävelee, minun keppini kädessään, on Åbergin maatilkku hänen omanaan ja siitä saakka, kuin minä sain hänen puukenkänsä, täytyy minunkin antaa hänelle sarka Thimgårdin maata".
"Onko se varma tosi?" kysyi Torkel iloissaan.
"Huomenna voit tulla kotiini voudilta saamaan kirjallista todistusta", vastasi Gyldenstjerna; "vaan huoneesi on pikkuinen ja huono, tule joskus luokseni, niin keskustellaan, miten paremman saisit".
Torkel suuteli Gyldenstjernan kättä. Herrat nousivat sitte hevoisten selkään.
"Minä olin toki väkevin", sanoi Gyldenstjerna. "Eikö niin?"
"Niin kyllä", vastasi Torkel, silmät loistavat; "sitä tunnustamme me, minä sekä isäni, kaiken elinaikamme".
"Hevoisen kenkää et jaksanut oikaista".
"En, sitä en jaksanut, vaan herra unhottikin ottaa sen takaisin. Tässä se on".
Kun Gyldenstjerna otti kengän, oli Torkel kiertänyt sitä toisesta päästä toiseen asti niinkuin lankaa kerrataan. Sitte oli hän vääntänyt sen semmoiseen sykkyrään, ettei se ollenkaan enää näyttänyt kengältä. Gyldenstjerna katseli häntä kovin hämmästyneenä ja heitti raudan niin etäälle kuin jaksoi kankaalle. Molemmat herrat ratsastivat sitte tiehensä. Puuseppä seisoi ojan äyräällä, heidän jälkeensä katsoen.
II.
ALA-MITTAINEN
Aalborgista lounaasen on suuri Restrup, vanha herraskartano keskiajalta, jonka päätyseinät ovat ristikko-rakennusta ja jonka ikkunain yläpuolella hirrenpäät ovat muodostetut monenlaisiksi kuviksi. Syvät, kivillä muuratut vallihaudat ympäröivät Restrupia etelässä ja lännessä; muilla puolilla oli ennen kaksi suurta metsikköä, joista toinen vielä kesällä on Aalborgin nuorison yleinen yhtymäpaikka, koska siinä pidetään tansseja ja se on myöskin rakas olopaikka kihlakunnan sala-kytille niitten metsävuohien ja muitten lukuisain otusten takia, jotka ennen muinoin tekivät tuon vanhan herraskartanon ympäristön yhdeksi Juutinmaan paraista jahtipaikoista.
Viimeksi mainittu seikka oli syynä siihen, että Restrupin herrasväki aina piti kytän, joka milloin metsästi, milloin kalasti miten vaan sattui ja joutohetkillään auttoi pehtoria, ilmoittaen kartanon lampuodeille, milloin heidän piti tulla kartanoon työhön.
Muutamia tapauksia sellaisen kytän perhe-elämästä aion tässä kertoa. Hänen nimensä oli Yrjö. Niinkauan kuin vaan muistettiin menneitä aikoja, olivat hänen esi-isänsä kaikki olleet kyttinä Restrupissa ja sangen taitavina samassa toimessa, kuin tuo Tanskan urhoollinen kenraalikin, joka heitti viimeisen raskaan painon hyvän asian vaa'alle, nimittäin saukkojen pyytämisessä, joita jotenkin paljon liikkui myllyjoessa.
Kun Yrjö oli päässyt kytäksi, oli hänellä ensivuosina monta jupakkaa seudun sala-ampujien kanssa, jotka, hänen vanhan isänsä eläessä, olivat tottuneet liian rohkeiksi. Melkein joka ainoa yö, kun kuu vaan paistoi, kuului laukauksia metsästä tahi siitä vähäisestä viidakosta, joka kasvoi kartanon vasemmalla puolella. Seuraavana aamuna osoitti tavallisesti verinen jälki ruohossa tahi maahan tallattu laiho metsänrinteessä, että otus oli kaadettu. Yrjö piti sitä kunnian asiana estää tuota vapaata ja vallatonta metsästämistä. Hän nuuski yhäti ympäri metsää, ottikin usein noita kutsumattomia vieraita kiinni, peloitti toisia ja sai viimein aikoihin mitä toivoikin: rauhaa metsässä ja pelkoa varkaissa.
Sukkelin ja selvin kaikista salakytistä oli eräs pieni, halvannäköinen mies, jonka nimi oli Jussi Rörholm eli jokapäiväisessä puheessa Jussi Alamittainen. Viimemainittu liikanimi oli hänelle annettu, koska häntä pienuutensa tähden pidettiin kelvottomana sotamieheksi eli senaikuisen puheenparren mukaan ala-mittaisena.
Jussi asui kankaalla vähäisessä mökissä ja oli Yrjön isän aikana monta vuotta häiritsemättä harjoittanut sala-ampumista herraskartanon alueella. Häntä kiitettiinkin paraaksi kytäksi ei ainoastaan Restrupin tienoissa vaan myöskin läheisissä kaupungeissa, joissa häntä ei enää laskettu julkisiin ampujaisiin, koska hän joka kerta, kun hän vaan oli saapuvilla, ampui maahan useimmat palkinnot.
Yrjö oli ainoa, joka ei koskaan myöntänyt, että alamittainen oli taitava mies. Hän väijyikin Jussia suuremmalla innolla ja ankaruudella, kuin muita sala-ampujia.
Eräänä syksy-iltana onnistui hänen tavata Jussia juuri kun tämä, ammuttu metsäpukki selässä, hiipi metsänaitaa myöten kotiinpäin.
"Odota vähän, pikku alamittainen!" huusi Yrjö ja kiiruhti aidan yli hänen luokseen.
Jussi heitti pukin maahan, viritti pyssyn hanaa ja kääntyi Yrjöä kohti. Siitä uhkaavaisesta tempusta huolimatta, meni kyttä pelotta häntä vastaan. Jussi malttoi mieltänsä, painoi hanan alas ja laski pyssyn maahan päin.
"Enkö vai yhä ole sanonut sinulle, pikkuraukka, että sinun pitää heretä ampumasta?" aloitteli Yrjö.
"Sitä olet sanonut", vastasi alamittainen huoaten. "Mutta muistatko sinä mitä lupasit minulle kun menneenä vuonna, Mikonpäivän aikana, puhuimme kahden kesken?"
"Ei, en muista", vastasi Yrjö. "Jos lupasin sinulle, että sinua kovasti kurittaisin, kun taas tapaisin sinua, pikku maamyyrä, niin olen nyt tullut lupaustani täyttämään".
"Ei suinkaan", virkkoi Jussi. "Kun tulin tytärtäsi, pikku Katria, kosimaan, niin sanoit, että pitäisit minua kelpomiehenä ja että saisin hempukan kohta, kun voisin näyttää sinulle kaksisataa hopeataalaria, jotta jaksaisin ostaa sen pienen talon tuolla myllyn lähellä".
"Totta kentiesi nyt puhut, alamittainen!" vastasi Yrjö, leppyneenä siitä nöyryydestä, jolla Jussi puhui, "vaikkapa olisitkin lopen pikkuinen kelpomieheksi, mitä sitte?"
"Niin! miten minä raukka jaksaisin hankkia niin paljon rahaa, koska olet näin kovaluontoinen, metsä-vouti".
"Mene sinä hiiteen!" huusi Yrjö vihastuneena. "Luuletkos, että antaisin sinun varastaa herrasväen otuksia sitä varten, että sinulle hankittaisiin naimavaroja? Älä huoli, alamittainen! Kentiesi erehdyn, vaan melkein luulen, että paitsi sinua löytyy muitakin sieviä miehiä maailmassa, vieläpä muutamiakin, jotka ovat melkein yhtä isot ja kauniit vartaloltaan kuin sinä, jotta pikku Katri hätätilassa voi saada kosijan ilman että hänen isänsä sentähden tarvitsee tulla konnaksi virassaan. Jos sinussa olisi rahtuakaan ymmärrystä, niin menisit ennemmin tuonne Sönderholmin puolelle; ne maat eivät kuulu Restrupiin; siellä voisit estämättäni ampua kuinka paljon vaan tahdot. Silloin tekisit vielä senkin hyödyn meille, että säikäyttäisit muutamia otuksia meidän alueellemme. Parasta olisi kuitenkin, jos tykkänään kääntyisit muuhun ammattiin kuin metsästämiseen, sinä siihen et ollenkaan kelpaa, Jussi parka! Typerät ne ihmiset ovatkin, jotka uskovat pyssyn semmoisen huitukan huostaan, vaikka niin helposti voit tulla siitä vioille. Annappas minun hiukan katsella kivääriäsi".
Jussi ojensi hänelle pyssyn, Yrjö otti kääntöpää-veitsensä taskusta ja ruuvasi veitsen hamaralla lukon tukista irti. "Kas niin, Jussi! Kahdeksaan päivään et saa tuhlata ruutia ja hauleja". Näin sanoen, pisti Yrjö hymyssäsuin lukon taskuunsa ja antoi pyssyn takaisin Jussille.
"Koska otit lukon, niin voit samalla viedä koko pyssynkin", virkkoi
Jussi.
"Mitä lörpötystä se on?" vastasi Yrjö. "Enpäs sitä tee; minä toivon, että hankit itsellesi uuden lukon, poikaseni! sillä ethän suinkaan vielä malta olla minua tavoittamatta täällä metsässä. – Hyvää yötä, pikkuiseni! Nuku makeasti! Katso vaan, että teetät oivallisen lukon pyssyysi. Paras olisi nallilukko, sillä näillä piilukoilla en tee paljon mitään. Siinä tapauksessa voit toivoa, että tulevalla kerralla pidän sekä pyssyn että lukon omanani".
Yrjö nauroi pilkallisesti näitä omia sanojaan. Jussi ei vastannut mitään.
"Mutta kuuleppas, pikku Jussi!" jatkoi kyttä, "auta minua vähäisen ja nosta tuo metsäkauris hartioilleni. En suinkaan sentähden pyydä apuasi, että se olisi lopen raskas; se on päin vastoin syntiä ja häpeää ampua niin vähäinen metsäkauris-raukka, vaan sääreni on vikaunut, jotten voi kumartua". Jussi totteli ääneti ja aikoi sitte lähteä, mutta kyttä kutsui hänet vielä kerran takaisin.
"Muista se, alamittainen, että annat viilata raon uuden hanan päähän,
jota tietysti teetät, niin käytetyt nallit eivät tartu hanan uurteesen.
– Saanko myöskin viedä sinulta terveisiä sydänkävyllesi, pikku
Katrille? Voithan toki toisinaan tulla häntä katsomaan".
"Kiitoksia siitä luvasta!" vastasi Jussi. "Nyt olet saattanut minua unhottamaan kaikki soimaukset, jotka tänä yönä olet lausunut. Jumalan haltuun, metsävouti!" Sillä tavalla he erosivat toisistaan.
Noin neljätoista päivää senperästä varustettiin Restrupissa suurta juhlaa. Sisäpiika ja muut palvelijat puuhasivat kyökissä ja kellarissa, ikkunoita kirkastettiin asumasuojissa ja lattioita pestiin. Vallihaudan ulkopuolelle tehtiin korkea kunniaportti, jota puutarhanhoitaja koristi kuusen oksilla ja lehvillä. Ylhäisiä vieraita odotettiin, se oli selvää, ja tällä kertaa ei ketään alhaisempaa kuin perintöprinssiä, joka oli ilmoittanut tulevansa jahtia koettamaan hevoskartanon ympäristössä. Yrjö sai myöskin osansa yleisestä kiireestä. Hamasta aamusta kaalasi hän pitkin kankaita; kaukaa rahkasuolta kuului vähän väliä laukauksia. Teeri- ja peltopyyparkoja tuotiin suurina terttuina kyökkiin ja sittekin vaati rouva yhä enemmän.
"Kuule, Yrjöseni!" sanoi hän kerran, kun metsävouti istui murkinapöydässä palvelijain tuvassa. "Sinun täytyy hankkia meille otus. Kyökkipiika sanoo pyytäneensä sinulta semmoisen jo kahdeksan päivää sitte eikä sitä vielä ole näkynyt".
Yrjö pani leipäpalan pöydälle, pyyhki sormia hirvennahkaisiin housuihinsa ja virkahti:
"Rouva on hyvä ja antaa anteeksi, etten ole hankkinut tuota eläintä".
"Vaan minkätähden se on jäänyt hankkimatta?"
"Sentähden, ettei yhtäkään ollut saatavana", vastasi Yrjö vitkalleen.
"Se on mahdotonta. Sinä et viitsi pyytää. Minä olen vakuutettu, että jo puolipäiväiseksi saisimme sen kotiin, jos vaan lähettäisimme sanan tuonne myllyn taakse Jussi alamittaiselle".
Yrjö tuli tummanpunaiseksi, kuullessaan tuon muistutuksen, joka tuntui varsin loukkaavalta. "Pikku Jussi alamittainen?" kertoi hän äänellä, joka vävähti vihasta.
"Juuri hän!" vastasi rouva. "Olen kuullut juteltavan, että hän on paras pyssymies näissä tienoissa ja jos kohta pitää ottaa toinen kyttä tähän kartanoon, niin saapi hän varmaankin sen ammatin".
Rouva lausui nämät viimeiset sanat omituisella äänen koroituksella ja katsahti kyttään tavalla, joka selvästi ilmoitti, mitä hän tarkoitti.
"Pikkuinen Jussi alamittainen!" sopotti Yrjö taas, yhtä säikähtyneenä kuin masennettuna siitä ajatuksesta, että sellainen vähäpätöinen kilpailija voisi sysätä häntä syrjään.
"Aivan niin!" virkkoi rouva, joka huomasi keksineensä oikean keinon
Yrjön virka-intoa kiihoittaakseen. "Taidathan tuntea häntä, koska se on
Jussi, joka öillä ampuu otukset metsistämme eikä kukaan häntä estä".
Yrjö ei nyt enää voinut malttaa mieltänsä. Hän keikahti ylös penkiltä, hänen silmänsä säihkyivät ja hänen äänensä vapisi, kun hän lausui nämät sanat:
"Rouva torukoon minua mies-raukkaa niin paljon kuin tahdotte, sillä rouva saa käskeä ja minun täytyy siihen tyytyä, mutta älkää suinkaan sanoko, että niin viheliäinen olento, kuin Jussi alamittainen, saavuttaisi sitä kunniaa, että hän pääsisi tähän kartanoon herrasväen kytäksi minun jälkeeni; sitä en voi kärsiä. – Kun olen syönyt tuon pienen leipäpalan, joka jäi eteeni, lähden paikalla takaisin metsään ja jos Jumala vaan on kasvattanut siihen sen verran elävää, että luoti siihen voi tarttua, niin tuon sen tähän kyökkiin. Se on tapahtuva tai annan oman henkeni".
"Niin, niin, Yrjörukka!" vastasi rouva hymyillen; "saas nähdä, että koetat mitä parasta vaan voit; kyllä se sitte onnistuu. Jos tuot minulle oivallisen, suuren saaliin viimeistänsä huomispäivän lounaaksi, niin teen Martinaaton sinulle sangen iloiseksi. Jos et tuo, niin täytyy meidän lähettää sana tuonne myllyn taakse alamittaiselle".
Kun Yrjö vaelsi takaisin metsään, osoittivat hänen leveän otsansa syvät rypyt ja yhteenpuristetut huulet sitä häpeää, jota hän oli kärsinyt. Hän talutti nuoralla kartanonhoitajan lintukoiraa, sillä hänen omansa alkoi tulla sokeaksi. Alhaalla ryytimaan takana pani hän pyssyynsä vahvan latingin ja astui sitte vainioitten yli, kysyen jokaiselta työmieheltä, jota hän tapasi, oliko hän sinä päivänä nähnyt mitään metsänelävää. Aurinko paahtoi pahasti aamupuolella. Mäkien väliltä löysi koira jäljen eikä aikaakaan, niin näki Yrjö ketun luikkivan korkeitten pensasten väliin. Mutta sillä kertaa tavoitettiin parempaa saalista ja kettu pääsi rauhassa tiehensä. Yrjö kutsui koiran jäljeltä ja kääntyi toista suuntaa menemään. Puolipäivä tuli, ilta tuli. Onneton kyttä ei vielä ollut nähnyt mitään elävää ja kaiken päivää huoletti häntä lakkaamatta se ajatus, että pikku Jussi alamittainen, joka siihen asti oli hiljaisena kärsinyt hänen pilkkaa ja häväistystänsä, veisi häneltä koko ammatin. Kaste laskeutui maalle; oli selkeä, kuunvaloinen ilta. Yrjö kääntyi takaisin metsään ja kätki itsensä pensaan taakse erään polun varrella, jota myöten metsän riista tavallisesti kulki, kun se metsästä pyrki lakealle. Puut heittivät tummat varjot hänen edessään olevalle leikatulle ruismaalle. Tarhapöllö huutaa vinkaisi ylhäällä pyökkipuussa, vaan muuten oli kaikki äänetöntä. Ammuttavia otuksia ei näkynyt.
