Читать книгу: «Ihmiskunnan edustaja», страница 5

Plato, lisäyksiä

Bohnin "Serial library" sarjassa ilmestynyt oivallinen englanninkielinen käännös Platon teoksista, jota pidämme parhaimpana palveluksena, minkä halpahintaiset kirjallisuussarjat ovat tehneet, tarjoo meille tilaisuuden muutamaan pikaiseen huomautukseen tämän kiintotähden korkeudesta ja valovoimasta tai liittämään tähän, kuten sanomalehdet sanovat, tuoreimmat tiedot Platosta.

Laajan yleistämiskykynsä kautta on nykyaikainen tiede oppinut korvaamaan ihmisen tutkijalle yksilöiden vajanaisuudet piirtämällä hänen eteensä sukujen kasvun ja kehityksen ääriviivat ja herättämään tyyntymystä ja toivoa mielessä ainoastaan yksinkertaisesti valaisemalla ääretöntä taustaa. Ihmisolennon kehityksen taustana ovat sisilisko ja kasvi. Hänen taiteensa ja tieteensä, hänen otsansa kevyet kirkkaat lapset, näyttävät ihmeellisiltä katsottuina siinä valossa, että niiden luojan otsa joskus on ollut härän, krokotiilin tai kalan otsan kaltainen. Näyttää kuin luonto ei mitenkään olisi ollut tyytymätön tuloksiinsa, kun se verrattuna geologiseen yöhön takanaan viidessä kuudessa vuosituhannessa on tuonut ilmoille viisi kuusi miestä semmoista kuin Homeros, Phidias, Menu ja Kolumbus. Ja todistavatkin nämä näytteet puun kelpoisuutta. Ne osoittavat selvää edistystä trilobiittiin tai sisiliskoon nähden ja ovat hyvänä perustana vastaiselle edistymiselle. Tällä taiteilijalla on aikaa ja tilaa yllin kyllin, eikä se tajua teidän puheitanne ikävistä valmisteluista. Se odotteli kärsivällisesti ohivierivät paleontologiset ajanjaksot, kunnes löi hetki, jolloin ihminen oli ilmestyvä. Ja taaskin kuluu aikoja ja ajanjaksoja ennenkuin ihmisjärki aavistaa maan liikkuvan, ja taaskin aikoja ennenkuin voidaan piirtää vaistojen ja hengenvoimien kartat. Mutta kuten sukujen samaten on yksityisten ihmistenkin toistaan seuraaminen kohtalon määräämä ja ihana, ja Platolla on onni merkitä ihmiskunnan historiassa uuden ajanjakson alkua.

Platon maine ei perustu mihinkään yksityiseen johtopäätelmään tai sokraattisten mietiskelyjen mestarilliseen esitykseen tai mihinkään erikoiseen todisteluun, kuten esimerkiksi todisteluun sielun kuolemattomuudesta. Hän on enempi kuin erikoistuntija tai koulumies tai geometrian tutkija tai yleensä jonkun erityisen sanoman julistaja ja profeetta. Hän edustaa hengen etuoikeuksia, nimenomaan varsinkin sitä hengenvoimaa, joka johtaa asioita korkeammalle ja korkeammalle tasolle ja siten kehittelee kussakin asiassa esille taimen, jossa se ikäänkuin sisältä kasvaa ja levenee. Tämmöiseen kasvuvoimaan herättäminen kuuluu ajatuksen olemukseen. Luonnontutkija ei koskaan voi johtaa meitä käsittämään sitä, vaikka hän tekisi mitä havaintoja maailmankaikkeudesta tahansa, vaan on hän yhtä köyhä piirtäessään papereilleen Orionin sumutähtiä kuin mitatessaan maapalstan kulmaa. Mutta Platon Tasavallan voi sanoa tällaisen sisäisen levenemisvoiman vuoksi aiheuttaneen ja siis ikäänkuin edeltäkäsin itsessään käsittäneen Laplacen astronomian. Kasvu- ja levenemisvoima on elimellistä. Henki ei luo sitä, mitä se käsittää, yhtä vähän kuin silmä luo näkemänsä ruusun. Lukiessamme Platon ansioksi sen, että hänellä oli tätä ajatuksen kasvuvoimaa, sanomme ainoastaan että hän oli täydellisempi ihminen, joka voi käyttää luonnon tajuamiseen aistien, ymmärryksen ja järjen täyttä asteikkoa. Tämä ajatuksen sisäinen levenemisvoima on siinä, että henkinen näkövoimamme jatkuu vielä, kun taivaanranta jo rajoittaa luonnollista näkemistämme, ja että tämä kaukonäkö paljastaa meille luonnonlakien kauaskantoiset joka taholle levittäytyvät säteet. Plato seisoo kaikkialla teiden päässä, joilla ei ole loppua, vaan jotka jatkuvat kautta kaikkeuden. Senpätähden kasvaakin jokainen hänen sanansa kuin luonnon selitykseksi. Minne hän luokin silmänsä, näkee hän sivu sen, mikä on, johonkin syvempään ja vieläkin syvempään. Hänen havaitsemuksensa vastakohtien synnystä toisistaan, kuoleman elämästä ja elämän kuolemasta – tuo laki, jonka mukaan luonnossa eroittaminen on yhdistämistä, mätäneminen ja kolera ainoastaan merkkejä uuden elämän muodostumisesta; se, mitenkä hän näkee pienen suuressa ja suuren pienessä, mitenkä hän tutkii valtiota kansalaisessa ja kansalaista valtiossa ja lopulta jättää epäilemään, onko hän esittänytkin Tasavaltansa vertauskuvaksi yksityisen ihmissielun kasvatuksesta; hänen ihanat määrittelynsä aatteista, ajasta, muodosta, laadusta, viivoista, määrittelynsä, jotka toisinaan ovat ehdollisia, kuten määrittelyt hyveestä, rohkeudesta, oikeudesta, kohtuudesta; hänen mieltymyksensä opettaviin vertauksiin ja hänen vertauksensa itsekin: Trophoniuksen luola, Gygeen sormus, vaunujenajaja hevosineen, kultainen, hopeainen, vaskinen ja rautainen luonteenlaatu, Theuth ja Thamus ja näky Hadeksesta ja Kohtalottarista – satuja, jotka ovat syöpyneet ihmisten mieliin kuin eläinradan merkit; hänen aurinkoinen silmänsä ja hänen lempeä sielunsa hänen yhtäläistymisoppinsa, hänen oppinsa muistelemisesta, hänen selvä näkemyksensä toistumisen laeista tai siitä vastavaikutuksesta, joka turvaa oikeuden välittömän toteutumisen kautta kaikkeuden: oppi, joka esiytyy kaikkialla, mutta varsinkin lauselmassa: "Mitä tulee meihin Jumalasta, se palaa meistä Jumalaan", ja. Sokrateen uskossa, että lait täällä alhaalla ovat tuolla ylhäällä vallitsevien lakien siskoja.

Vielä sattuvampia esimerkkejä tarjoovat hänen siveelliset johtopäätöksensä. Plato väittää, että tieto ja hyve ovat yhtä, pahe nimittäin ei voi koskaan tuntea itseään ja hyvettä, mutta hyve tuntee sekä itsensä että paheen. Silmä todisti, että oikeus oli parasta niin kauan kuin se oli hyödyllistä, Plato opettaa, että se on aina hyödyllistä, että hyöty siitä on sisäistä ja pysyvää, vaikkapa oikeamielinen salaisikin oikeutensa jumalilta ja ihmisiltä, että on parempi kärsiä vääryyttä kuin tehdä sitä, että rikollisen pitäisi tavoitella rangaistustaan, että valhe oli vahingollisempi kuin murha ja että tietämättömyys ja tietämättömyydessä lausuttu valhe oli turmiollisempi kuin tapaturmassa tehty murha, että sielu vastahakoisesti sallii itseltään riistettävän totuuden, ett'ei yksikään ihminen tee syntiä ehdoin tahdoin, että luonnon tie edistykseen kulkee hengestä ruumiiseen ja että vaikkapa terve ruumis ei voi saattaa entiselleen sairasta sielua, niin voi kuitenkin terve sielu palauttaa ruumiin parhaaseen mahdolliseen tilaan. Viisaalla on oikeus vallita tietämätöntä, nimittäin ohjata häntä tietoon. Ken soittaa väärin, hänelle on oikea rangaistus se, että hän ohjataan oikeaan ääneen; sakko, joka on hyvän ihmisen maksettava hänen kieltäytyessään hallitsemasta, on että hän joutuu itseään huonomman hallittavaksi; jotta hänen vartiomiehensä eivät tavoittelisi, kultaa ja hopeaa, on heille opetettava, että heillä on omissa sieluissaan kultaa ja hopeaa, ja on tämä saattava ihmiset taipuvaisiksi antamaan kullekin, mitä hän vaan tarvitsee.

Tämä kaukonäkö selittää myöskin sen merkityksen, jonka hän antaa geometrialle. Hän näki, että yliaistillinen maailma oli yhtä lakiperäinen ja säännönmukainen kuin maapallokin ja että taivaallinen geometria oli yhtä paikallaan siellä kuin viivojen ja kulmien logiikka täällä alhaalla, että maailma oli läpeensä matemaattinen, että hapen, typen ja kalkin suhteet ovat muuttumattomat, että aina on olemassa varmat määrät vettä, liuskakiveä ja magnesiumia; tarkalleen yhtä muuttumattomat ovat siveysperusteidenkin keskinäiset suhteet.

Tämä aikaisin Goethe vihaten kaikkea teennäisyyttä ja valhetta iloitsi voidessaan paljastaa sen tosiolevan, joka on tilapäisen pohjana: hän tuo ilmi kaikkialla vallitsevan yhteyden, yhtenäisyyden ja kuvaannollisuuden, vihaa kaikkea eristäytymistä ja ilmestyy kuin rikkauden jumala maankiertäjäin hökkeleihin saaden voiman ja taidon lähteet kumpuamaan esiin kaikessa, mihin hän koskettaakin. Siveystiede oli silloin vielä uusi ja köyhä, kun Plato voi kirjoittaa täten: "Kukaan niistä, joiden ajatukset ovat säilyneet aikamme tunnettaviksi, ei ole vielä koskaan tuominnut vääryyttä tai ylistänyt oikeutta muuten kuin sikäli kuin se on omansa kohottamaan mainetta tai kunniaa tai tuottamaan etua; samalla kun ei kumpaakaan niihin itseensä ja niiden itsenäiseen olemassa oloon nähden ihmisen sielussa salassa sekä jumalilta että ihmisiltä ole läheskään riittävästi tutkittu, ei runomuodossa eikä suorasanaisissa kirjoitelmissa – erittäinkin kuinka toinen niistä on suurin paha, mitä ihmissielu voi itsessään kätkeä, ja oikeus taas ihmissielun suurin hyvä."

Hänen määrittelynsä aatteista, että ne ovat yksinkertaisia, pysyviä, yhtenäisiä, itsestään olevia – joka määrittely iäksi eroitti ne älyn havainnoista – merkitsee uuden kehityskauden alkua maailmassa. Hän oli syntynyt havaitsemaan hengen itsestäänkehkenevän ja kehittyvän, rajattoman ja aina uutta synnyttävän voiman, voiman, joka yht'aikaa on olemisen sekä keskellisyyden että häviämisen salaisuus. Plato on itsessään niin keskitetty henki, että hän hyvin olisi voinut tulla toimeen ilman oppikaavojaankin. Tiedon ja aatteiden olemassaolo paljastaa hänelle iäisyyden olemassaolon, ja hän esittää oppinsa muistelemisesta todennäköisimpänä yksityiskohtaisena elämänselityksenä. Olkoon, että se oli haaveellinen – se ei merkitse mitään; tietomme ja olemisen pohjattomuuden välillä on kuitenkin olemassa todellinen yheys, ja yhtä suurenmoinen kuin se on, pitää sen selityksenkin olla.

Hänen ajatuksensa on koskettanut kaikkia ajattelun pääkohtia. Hän kirjoitti hengen oman asteikon pohjalla ja niinpä ovat kaikki asiat sopusointuisessa järjestyksessä hänen kuvauksessaan. Väsymättä sovitti hän siihen kaiken menneisyyden ja kävi käsiksi yksityiskohtiin rohkeudella, jonka hän havaitsi vallitsevan luonnonelämässä. Voisi sanoa, että hänen edeltäjänsä olivat piirtäneet hengen kartalle kukin oman maatiluksensa, maakuntansa, saarensa, mutta että Plato vasta piirsi maapallon kuvan. Hän ihmisellistyttää luonnon hengen, ihminen on pienoismaailma. Kaikki näkyväisen taivaan kehät vastaavat kukin kehäänsä ihmisen hengessä. Ei ole olemassa hituistakaan, joka ei olisi maailmanlakien alainen, eikä ole mitään satunnaista ihmishengen toiminnassa. Olioiden nimetkin ovat salliman määräämät ja noudattavat olioiden luontoa. Kaikilla Panteonin jumalillakin on jokin syvä merkityksensä, joka ilmenee heidän nimissään. Jumalat ovat aatteita. Pan ilmaisee puhelahjaa tai ilmaisemiskykyä, Saturnus mietiskelyä, Jupiter hallitsevaa, kuninkaallista mieltä, Mars intohimoa, Venus sopusuhtaisuutta, Calliope maailmansielua, Aglaia hengen valaistusta.

Nämä ajatukset olivat jo useinkin valonkipinöinä ilmenneet hurskaille ja runollisille hengille, mutta nyt tulee tämä laajasti ja syvästi sivistynyt, kaikki tunteva kreikkalainen mittaustieteilijä, hengen Euclides mahteineen ja sommittelee ne arvoonsa ja järjestykseensä vihkien toisiinsa luonnon kummatkin puolet. Aikaisemmin kuin kukaan toinen ihminen havaitsi hän siveellisen tunteen henkisen arvon. Hän kuvaa oman ihannekuvansa esittäessään Timaioksessa jumalan, joka johtaa olevan sekaannuksesta järjestykseen. Hän sytytti valkean niin tarkalleen olemisen keskipisteeseen, että koko olemisen kehään levittäytyi valo ja että voimme eroittaa navat ja päiväntasaajan ja leveysasteet, jokaisen kaaren ja solmun: maailmanselitelmä niin tasasuhteinen ja niin hienovireinen että tekisi mieli sanoa sen sopusuhtaista rakennetta huuhtoilleen kokonaisten aikakausien tuulenhumun, eikä että se oli lyhytikäisen kirjoittajan hätäisesti haamuilema kyhäelmä. Tästä johtuu että erästä tarkalleen rajoitettua laatua ihmisiä, nimittäin niitä, jotka ovat taipuvaisia antamaan jokaiselle totuudelle henkisen eli siis siveellisjärkiperäisen selityksen asettaen sille ikäänkuin kaukaisemman ja toisen tarkoitusperän kuin sen, mikä on varsinaisesti sen oma, sanotaan platonisteiksi. Siten on Michel Angelo platonisti soneteissaan. Shakespeare on platonisti, kun hän kirjoittaa, "Luontoa ei tehdä paremmaksi keinoilla, mutta luonto itse tekee keinot", tai:

"Ken uskollisna kukistunutta herraa vielä seuraa, hän voittaa sen, ku voitti hältä herran, ja sijansa saavuttaa hän historjassa."

Hamlet on sula platonisti, ja ainoastaan Shakespearen oma hengensuuruus estää lukemasta häntä tämän koulun mainioimmaksi edustajaksi. Swedenborg on koko suorasanaisessa runoelmassaan "Aviollinen rakkaus" platonisti.

Hänen ylevä terävyytensä perusti hänen arvonsa ajattelijain kesken. Hänen saavuttamansa yleisen suosion salaisuus on taas hänen siveellisessä pyrintöperässään, joka teki hänet rakkaaksi ja kallisarvoiseksi ihmisille. "Järki", sanoi hän, "on taivaan ja maan kuningas"; mutta Platolla on järki aina siveellistä. Hänen kirjoituksillaan on samaten runouden ikuinen nuoruus. Hänen väitteensä, enimmät niistä, olisi voinut pukea soneteiksi, eikä olekaan runous ikinä liihoitellut korkeammalle kuin Timaioksessa ja Phaidroksessa. – Runoilijanakin on hän ainoastaan ajatuksen maailmoissa liikkuva. Hän ei kuten Pythagoras tehnyt itseään tehottomaksi sommittelemalla ulkomaailmaa koskevia säännöksiä. Koko hänen esityksensä Tasavallassa on käsitettävä myytilliseksi, jonka tarkoituksena oli toisinaan räikein värein ilmaista hänen ajatuksiaan. Ei voi ryhtyä sääntelemään joutumatta vaaraan tulla ulkokullaiseksi teeskentelijäksi.

Oli suurisuuntainen tuuma tuo suuruuden rajoittamaton etuoikeuksellisuus, jonka hän myönsi palkintona parhaimmille (ja jonka hän sitä erikoisesti painostaakseen puki vaimojen yhteisyyden muotoon). Kaksi laatua ihmisiä on oleva ulkopuolella lakeja: ensinnäkin semmoiset, jotka hairahduksien kautta ovat asettaneet itsensä ulkopuolelle lakien suojeluksen – lakipatot, ja toiseksi ne, jotka luonnonlahjojensa tai ansioittensa vuoksi ovat meidän hyvitystemme saavutuspiirin ulkopuolella: he olkoot vapautetut kansalaisvelvollisuuksista ja lakien yläpuolella. Me uskomme heidät heidän omaan edesvastuuseensa, tehkööt he kanssamme miten tahtovat. Älköön kukaan tohtiko arvostella Michel Angelon ja Sokrateen epäsäännöllisyyksiä jokapäiväisen elämän mittapuulla.

Tasavaltansa kahdeksannessa kirjassa sirottaa hän hieman matemaattista tomua silmiimme. On surullista nähdä hänen tuollaisten ylevän jalojen opetusten jälkeen myöntävän hallitseville oikeuden valehdella. Plato suvaitsee leikkiä pikkuisen Kohtaloa vähäarvoisemmille ihmisille kuten ihmiset suvaitsevat tehdä koirilleen ja kissoilleen.

III.
Swedenborg, mystikko

Etevistä henkilöistä eivät ne, jotka ovat ihmisille kallisarvoisimmat, kuulu siihen ihmiskunnan luokkaan, jota taloustieteilijät sanovat tuottavaksi: heillä ei ole mitään käsissään tarjottavana, he eivät ole kasvattaneet ruista, eivät leiponeet leipää, he eivät ole perustaneet mitään siirtomaata, eivät keksineet mitään kangastuoleja. Korkeampaan arvoluokkaan kuuluvat tämän kaupunkeja rakentavan, toreilla hyörivän ihmissuvun arvostelussa ja rakkaudessa nuo runoilijat, jotka henkisistä valtakunnistaan ilahuttavat ja elähyttävät ajatusta ja mielikuvitusta aatteilla ja kuvilla, jotka kohottavat ihmisen yläpuolelle tätä viljan ja rahan maailmaa ja lohduttavat häntä päivän pettymyksissä ja kaupan ja aherruksen jokapäiväisyydessä. Samoin on filosofillakin arvo, joka mairittelee hänen järkeään antaen sen ratkaistavaksi ajatuksen pulmia, jotka virittävät hänessä uusia voimia. Muut rakennelkoot kaupunkejaan – hän on olemassa ymmärtääkseen niitä ja ylläpitääkseen niissä kunnioitusta. Mutta on vielä olemassa eräs luokka, joka johtaa meitä kokonaan toiselle alalle siveyden tai tahdon maailmaan. Tälle ajatuksenalalle ovat erikoista sen vaatimukset. Missä tahansa oikeudentunto ilmoittaikse, siellä astuu se etusijalle kaikkeen muuhun nähden. Muut asiat luon minä runoksi, mutta siveellinen tunne luo runoksi minut.

On toisinaan tullut mieleeni, että tekisi parhaimman palveluksen nykyaikaiselle arvostelulle se, joka määrittelisi Shakespearen ja Swedenborgin väliset suhteet. Ihmishenkeä hämmentää aina eräs kaksinaisuus: se vaatii järkeä ja se vaatii pyhyyttä ja on yhtä levoton, kun toinen tai toinen näistä puuttuu. Vielä ei ole ilmestynyt niiden yhdistäjää. Jos kyllästymme pyhimyksiin, on Shakespeare turvamme. Toki opettaa vaistomme meille nopeasti, että olemisen kysymys, kysymykset: mistä? mitä? ja minne? ovat ratkaistavat ennen kaikkea muuta – ja että näiden kysymyksien ratkaisu on tavattavissa jossakin ihmiselämässä, eikä missään kirjassa. Joku näytelmä tai runoelma vastaa ainoastaan lähenteleväsi ja välillisesti niihin, kun taas Moses, Menu, Jesus pyrkivät suoraan niiden ratkaisuun. Siveellisen tunteen ilmapiiri on ylevyyden ilmapiiriä, jonka rinnalla kaikki aineellinen suurekkuus ja upeus kutistuu kuin vähäpätöiseksi lastenleikiksi, mutta joka kuitenkin aukaisee kelle poloiselle tahansa, jolla vaan on järkeä, kaikkeuden portit. Melkeinpä kuumeisella kiireellä valtaa se ihmisensä. Tai Koraanin kielellä lausuttuna: "Jumala sanoi: taivas ja maa ja kaikki, mitä niiden välillä on, luuletteko te, että loimme teidät leikillä ja ett'ette enää palaa meihin?" Siveellinen tunne on tahdon valtakuntaa ja valliten ja elähyttäen tahtoa, joka on persoonallisuuden tyyssija, näyttää se pukevan kaikkeuden persoonan haamuun.

 
"Sua elämän vallat kaikki kumartaa,
Ne ei vain sun, vaan sua ne kaikki on."
 

Kaikki ihmiset tottelevat hurskasta. Koraani eroittaa eri luokkaan ne, joiden luonto on hyvä ja joiden hyvyys voi vaikuttaa toisiin, ja julistaa juuri tämän luokan olemisen tarkoitukseksi: toisilla luokilla on osansa olemisen juhlasta ainoastaan siksi, että ne seuraavat tätä sen saattueena. Ja persialainen runoilija huudahtaa tämänlaatuiselle ihmiselle:

"Uljaasti viettämään käy elämän juhlaa! sä kutsun sait – muut vain sun kanssas pääsee!"

Tämän luokan etuoikeutena on päästä luonnon salaisuuksien ja rakenteen perille jotakin toista korkeampaa tietä kuin kokemuksen. Kuten jokapäiväisessä puheessa sanotaan, että ihminen oppii kokemuksen kautta, sen sanotaan erinomaisen teräväjärkisen ihmisen aavistavan ilman kokemusta. Arabialaiset kertovat, että Abul Khain, mystikko, ja Abu Ali Seena, filosofi, kerta keskustelivat keskenään ja heidän erotessaan sanoi filosofi: "Kaiken minkä hän näkee, tiedän minä," mystikko taas: "Kaiken minkä hän tietää, näen minä". Jos vaadittaisiin selittämään tällaista välitöntä näkemystä, johtaisi vastaus siihen sielunominaisuuteen, jota Plato nimitti muistelemiseksi ja jonka bramiinit ovat sulkeneet sielunvaellusoppiinsa. Kun sielu on syntynyt useat kerrat tai kuten hindut sanovat: "on vaeltanut olemisen taivalta tuhannet kerrat uudestaan syntyen" ja nähnyt olemisen täällä maanpäällä ja taivaissa ja syvyyksissä, niin ei ole olemassa mitään, josta se ei olisi saanut tietoa; eipä ihmettä siis, jos se kussakin yksityisessä tapauksessa voi johtaa mieleensä sen, minkä se ennakolta jo tiesi. "Koska kaikki asiat luonnossa ovat yhteydessä keskenään ja suhtautuvat toisiinsa, ja koska sielu ennakolta on tuntenut kaiken, niin mikään ei estä ihmistä, joka on muistanut tai, kuten jokapäiväisessä puheessa sanotaan, oppinut yhden ainoankin asian, itsestään johtamasta mieleensä kaikkea entistä tietoaan ja tämän yhden tietonsa nojalla löytämästä kaikkea muutakin, kun hänellä vaan on rohkeutta ja kun hän ei uuvu kesken tutkimuksissaan. Sillä kaikki tutkiminen ja oppiminen on muistelemista." Kuinka paljoa enemmän vielä, jos hän, joka tutkii, on pyhä ja jumalainen henki! Sillä ollen yhtä laatua kuin alkuhenki, jossa ja josta kaikki oleva on, liittyy ihmishenki kevyesti kaikkeen olevaan ja kaikki oleva siihen: ne sulautuvat toisiinsa; ja ihmishenki on täydellä myötätunnolla läsnä olevan rakenteessa ja laeissa.

Taival on vaikea, salaperäinen ja kauhujen saartama. Muinen sanottiin tämmöistä hengentilaa haltioissaan olemiseksi tai loveen lankeamiseksi – sielun irtauminen ruumiista kohotakseen ajatusten maailmaan. Kaikki uskon historia sisältää jälkiä pyhien miesten haltiotilasta – autuas tunne, mutta ilman ilon värähdystäkään, vakava, yksinäinen, vieläpä raskaskin, "yksinäisen pako yksinäisen luoksi", sanoo Plotinos; "mystis", silmien sulkeminen – siitä sana mystikko. Sokrateen, Plotinoksen, Porphyriuksen, Böhmen, Bunyanin, Foxin, Pascalin, Guionin ja Swedenborgin haltioittumiset johtuvat heti mieleen. Mutta yhtä nopeasti johtuu mieleen tätä tilaa seuraava epämukava mielentila. Tämä autuus tulee kauhuna ja järkyttää vastaanottajansa mielen. "Se runtelee tämän multamajan" ja saa ihmisensä mielipuoleksi tai antaa hänen hengelleen semmoisen väkivaltaisen suunnan, että se vaikuttaa heikentävästi hänen arvostelukykyynsä. Tapauksiin, joissa uskonnollinen valaistus ilmenee kirkkaimpanaan, sekoittautuu aina jotain sairasta, huolimatta siitä kohottavasta vaikutuksesta, mikä sillä epäilemättä on henkisiin voimiin. Täytyneekö siis korkeinta hyvää seurata ominaisuus, joka heikentää ja halventaa sitä? —

"Vie tottakin se saavutuksistamme korkeimmista syvyyden, voiman ominaisuuttemme."

Sanoisimmeko, että säästeliäs luontoäiti antaa mitan ja painon mukaan ainoastaan niin paljon maata ja multaa kuin tarvitaan ihmiseen, mutta ei hituistakaan enempää, menehtyköönpä sitte vaikka johtajaansa vailla oleva kansa? Siksipä maksoivatkin Jumalan miehet tietonsa mielipuolisuudella tai kärsimyksillä. Jos haluat puhdasta hiiltä, rubiinia tai timanttia tehdäksesi aivot läpihohtaviksi, niin ovat ruumis ja jäsenet jäävät sitä karkeammiksi: porsliinin sijasta astiasavea, savea tai mutaa.

Uudempina aikoina ei ole esiytynyt silmiinpistävämpää tapausta tämmöisestä sisäänpäinkääntyneestä hengenlaadusta kuin Emanuel Swedenborg, syntynyt Tukholmassa 1688. Tämä mies, joka aikalaistensa silmissä oli henkiennäkijä ja haaveilija, eli epäilemättä ainakin yhtä todellista elämää kuin kukaan muu ihminen hänen aikanaan, ja nyt kun hänen päiviensä kuninkaalliset ja ruhtinaalliset Fredrikit, Kristianit ja Braunschweigit ovat häipyneet unohdukseen, alkaa tieto hänestä herätä tuhansien tajunnassa. Kuten on laita suurten miesten, näytti hän kykyjensä monipuolisuuden ja runsauden vuoksi olevan kuin yhdistetty useammista henkilöistä – ikäänkuin puutarhoissa nuo jättiläishedelmät, jotka ovat valmistuneet neljän viiden yksityisen kukan yhtymisestä. Hänen luontonsa on pukeunut avarampiin puitteisiin ja sillä on suuruuden etuudet. Kuten on helpompaa nähdä taivaan kuvun heijastus suuressa pallossa, vaikkapa sitä siinä pilaisikin joku halkeama tai vamma, kuin vedenpisarassa, samaten suursuuntaiset ihmiset, semmoiset kuin Pascal tai Newton, vaikkapa heitä häiritsisikin joku liioiteltuisuus tai mielettömyys, ovat meille suuremmaksi avuksi kuin sopusuhtaiset keskinkertaiset henget.

Hänen nuoruutensa ja kasvatuksensa eivät voineet olla muuta kuin epätavallisia. Hänenlaisensa poika ei voinut vihellellä ja tanssia, vaan kulki kaivaa purastellen kaivannoissa ja vuorissa ja tutkiskellen kemiaa, optiikkaa, fysiologiaa, matematiikkaa ja astronomiaa löytääkseen kuvia, jotka voivat vastata hänen monipuolista, laajasisältöistä mieltään. Häntä voi sanoa oppineeksi jo lapsena ja sai hän kasvatuksensa Upsalassa. Kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanhana nimitti Kaarle XII hänet asessoriksi vuoritoimikuntaan. 1716 jätti hän neljäksi vuodeksi kotimaan ja kävi Englannin, Hollannin, Ranskan ja Saksan yliopistoissa. Hän suoritti 1718 Fredrikshallin piirityksessä loistavan mestariteon insinöörinä kulettaen kuninkaan käytettäväksi kaksi sotalaivaa, viisi alusta ja yhden purjeveneen maitse noin neljätoista englanninpenikulmaa. 1721 matkusti hän läpi Europan tutkiakseen vuorikaivantoja ja sulatusuuneja. Hän julkaisi 1716 kirjansa "Daedalus Hyperboreus" ja työskenteli tästä lähtien seuraavat kolmekymmentä vuotta sommitellen ja julkaisten tieteellisiä teoksiaan. Samalla intoisalla voimalla antautui hän tutkimaan teologiaa. 1743, kun hän oli viidenkymmenenneljän vuoden vanha, alkoi hänessä se, jota nimitetään hänen hengenvalaistuksekseen. Kaikki hänen metallurgiansa ja taitonsa kulettaa maitse laivoja häipyi nyt tähän henkiseen innostukseen. Hän ei enää julkaissut mitään tieteellisiä kirjoja, luopui kaikista käytännöllisistä toimistaan ja antautui kokonaan laajojen teologisten teostensa kirjoittamiseen ja julkaisuun, jotka painettiin joko hänen omalla tai Braunschweigin herttuan tai jonkun muun ruhtinaallisen henkilön kustannuksella Dresdenissä, Leipzigissä, Lontoossa tai Amsterdamissa. Myöhemmin erosi hän asessorintoimestaan, mutta tätä tointa seuraava palkkio maksettiin hänelle koko hänen loppuikänsä. Hänen virkatoimensa olivat saattaneet hänet läheiseen tuttavuuteen Kaarle XII: n kanssa, joka monessa asiassa kysyi hänen neuvoaan ja suuresti kunnioitti häntä. Sama suosio tuli hänen osakseen Kaarle XII: n seuraajankin puolelta. Valtiopäivillä 1751, sanoo kreivi Höpken, olivat parhaimmat finanssiasioita koskevat kirjoitelmat lähtöisin hänen kynästään. Ruotsissa näyttää hän saavuttaneen yleistä huomiota. Hänen harvinaiset tietonsa ja käytännöllinen kykynsä, joihin tuli lisäksi hänen maineensa henkien näkijänä ja hänen ihmeelliset uskonnolliset tietonsa ja lahjansa, sai kuningattaria, aatelisia, kirkonmiehiä, merikapteeneja ja muita tulemaan hänen puheilleen satamissa, joissa hänen tapansa oli käydä monilla matkoillaan. Papisto sekaantui jonkun verran hänen uskonnollisten teostensa maahantuontiin ja julkaisuun, mutta vallassaolijat näyttävät suosineen häntä. Hän ei koskaan ollut naimisissa. Hän oli hyvin vaatimaton ja ystävällinen. Hänen tapansa olivat yksinkertaiset, hänen ravintonaan olivat leipä, maito ja kasvikset, hän asui huoneustossa, joka sijaitsi avarassa puutarhassa, hän kävi useammat kerrat Englannissa, jossa hän ei näytä saavuttaneen mitään huomiota oppineen eikä ylhäisen maailman puolelta; Lontoossa hän kuolikin 29 p. maaliskuuta 1772 halvaukseen kahdeksantenakymmenentenäviidentenä elinvuotenaan. Hän kuvataan Lontoon-ajoiltaan hiljaiseksi, papillisen näköiseksi mieheksi, joka mielellään joi teetä ja kahvia ja oli lapsirakas. Kun hän oli täydessä samettipuvussaan, kantoi hän miekkaa, ja aina liikkuessaan ulkona oli hänellä kädessään kultakahvainen keppi. Löytyy hyvin jokapäiväinen kuva hänestä vanhanaikuisessa takissa ja peruukissa, mutta hänen kasvoillaan on siinä haaveksiva, harhaileva ilme.

Nero, jonka oli valaistava aikansa tieto paljoa ylevämmällä tiedolla, jonka oli mentävä ulkopuolelle avaruuden ja ajan rajoja ja uskaltauduttava hämäriin henkien valtakuntiin ja koetettava perustaa uusi uskonto maailmaan – alkoi opintonsa kivilouhimoissa ja pajoissa, sulatuspannujen ja sulatuskauhojen parissa, laivaveistämöillä ja leikkaushuoneissa. Kukaan yksityinen ihminen ei ehkä kykene arvostelemaan kaikkien hänen niin eri aloja käsitteleväin teostensa ansioita. Ilokseen huomaa asiantuntijain antavan korkeimman tunnustuksensa hänen kirjoilleen vuorikaivoksista ja metalleista. Näyttää kuin olisi hän ennakolta aavistanut paljo semmoista, josta yhdeksännentoista vuosisadan tiede vasta on päässyt selville; niinpä on hän astronomian alalla aavistanut seitsemännen kiertotähden olemassaolon – vaan onnettomuudeksi ei kahdeksannen, myöskin on hän ennakolta aavistanut nykyaikaisen astronomian käsityksen kiertotähtien muodostumisesta auringosta, magnetismin alalla taas monta myöhemmän tutkijan tärkeätä koetta ja johtopäätöstä, kemiassa atoomiteorian, anatomiassa Schlichtingin, Monron ja Wilsonin keksinnöt sekä on selittänyt ensimäisenä keuhkojen toiminnan. Hänen oivallinen englantilainen julkaisijansa ei, ylevämielisesti kyllä, mitenkään erikoisesti painosta hänen keksintöjään, koska hän itse oli liika suuri tavoitellakseen alkuperäisyyden mainetta, ja voimme siitä, mistä hän katsoi voivansa olla välittämättä, arvostella, mitä hänessä todella oli.

Ollen verrattoman suuri henki on hän kaukana ajastaan, joka ei häntä ymmärrä, ja vaatii hän suunnatonta etäisyyttä tullakseen huomatuksi; hän kuten Aristoteles, Bacon, Selden, Humboldt herättää mielessä tunteen jonkinmoisen rajattoman oppineisuuden mahdollisuudesta ikäänkuin ihmishengen kaikkialla läsnäolemisesta luonnossa. Hänen ylevässä näkemyksessään, kun hän ikäänkuin jostain tornista katsoo yli luonnon ja taiteiden koskaan kadottamatta huomiostaan olioiden rakennetta ja järjestystä, melkeinpä toteutuu hänen oma kuvauksensa "Principiassa" ihmisen alkuperäisestä täydellisyydestä. Mutta paljon ylempänä vielä kuin hänen erikoiskeksintönsä on hänen pääansionsa, hänen voimiensa tyven kokonaisuus. Vedenpisaralla on meren ominaisuudet, mutta siinä ei voi syntyä myrskyä. Orkesterilla on kauneutensa niinkuin huilullakin, sotajoukolla voimansa niinkuin sankarillakin, ja ne, jotka ovat parhaiten perehtyneet nykyaikaiseen kirjallisuuteen, ovat Swedenborgissa ihailevat enimmän hänen aineellista runsauttaan. Yhtenä kirjallisuuden mammutjättiläisenä ja mastodonttina ei hän ole mitattavissa kokonaisilla tieteellisillä seuroilla tavallisia oppineita. Hänen valtaava läsnäolonsa voisi lyödä pakosalle kokonaisten yliopistojen pitkätakit. Meidän kirjamme ovat harhaanviepiä, koska ne ainoastaan ovat katkelmia: niiden lauselmat ovat keveitä sanasutkauksia eikä luonnollisen keskustelun elimellisiä osia, lapsellisia, luonnon herättämän ilon tai hämmästyksen huudahduksia tai, mikä pahempi, perustuu niiden lyhytaikainen maine niiden julkeuteen tai niiden vastahakoisuuteen luonnon järjestystä kohtaan muodostaen joitakin eriskummaisuuksia tai merkillisyyksiä, jotka ehdoin tahdoin ovat epäsoinnussa luonnon kanssa ja jotka ovat pukeuneet muotoon vartavasten ällistystä herättääkseen, kuten silmänkääntäjät tekevät salatessaan keinonsa. Mutta Swedenborg työskentelee järjestelmällisesti, ja jokainen hänen lauselmansa kohdistuu olevaan todellisuuteen; kaikki syynsä esittää hän täsmällisesti, kaikki hänen hengenvoimansa työskentelevät astronomisella tarkkuudella, ja hänen ihmeellinen kirjoitustapansa on täydellisesti vapaa kaikesta mahtailusta ja itsekkyydestä.

Swedenborg oli syntynyt suurten aatteitten ilmakehässä. On vaikea sanoa, mikä oli hänen omaansa: joka tapauksessa löysi hänen elämänsä kirkastuksen ylevimmissä kaikkeuden kuvissa. Verevän voimakas Aristoteleen ajatustapa, laajuudessaan ja täydellisyydessään saattaen nerokkaalla säteilyllään häpeään meidän hedelmättömän ja kankean suorasuuntaisen logiikkamme, käyttäen apuneuvoinaan sarjoja ja asteita, vaikutuksia ja tarkoitusperiä, kyeten eroittamaan voiman muodosta, olevan tilapäisestä ja aukaisten terminologiallaan ja määrittelyillään valtatiet luontoon, oli kasvattanut sarjan atleettisia filosofeja. Harvey oli osoittanut veren kiertokulun, Gilbert että maa oli magneetti, Descartes Gilbertin magneetin, sen pyörre-, kierre- ja napaominaisuuksien opettamana oli vallannut. Europan ajatuksellaan pyörreliikunnosta luonnon salaisuuden selityksenä. Newton julkaisi samana vuonna, jona Swedenborg syntyi, "Principia'nsa" ja perusteli yleisen painovoiman. Malpighi seuraten Hippokrateen, Leukippon ja Lucretiuksen korkeita oppeja oli painostanut sitä sääntöä, että luonto vaikuttaa vähimmässä – "tota in minimis existit natura" – . Verrattomat anatomit, kuten Swammerdam, Leeuwenhoek, Winslow, Eustachius, Heister, Vesalius, Boerhaave olivat jättäneet leikkelyveitselle ja mikroskoopille ainoastaan vähän paljastettavaa ihmisen ruumiinrakenteessa ja vertailevassa anatomiassa; Linné, hänen aikalaisensa, oli oman ihanan tieteensä alalla todistanut, että "luonto on aina itsensä kaltainen", ja lopuksi olivat Leibnitz ja Christian Wolff kosmologian alalla osoittaneet sääntöperäisen menettelytavan etevämmyyden ja laajimmasti sovelluttaneet periaatteita käytäntöön, samalla kun Locke ja Grotius olivat vetäneet niistä siveysopilliset johtopäätökset. Mitä jäi laajasuuntaisimman neron tehtäväksi muuta kuin kohota heidän yläpuolelleen ja osoittaa heidän perusteensa tosiksi ja yhdistää ne toisiinsa? Helposti näkeekin näissä hengissä Swedenborgin tutkimusten alkujuuret ja hänen ajatustehtäviensä herättäjät ja aiheuttajat. Hänellä oli voima sulattaa itseensä ja herättää eloon nämä suunnattomat ajatusmäärät. Näiden nerojen läheisyys, joista toinen tai toinen aina oli ollut jonkin hänen pääaatteensa keksijä, tekee kuitenkin Swedenborgista uuden esimerkin siitä, kuinka vaikeata on hedelmällisimmänkin neron osoittautua alkuperäiseksi ja olla jonkun luonnonlain ensimäinen havaitsija ja ilmaisija.