Читать книгу: «Ihmiskunnan edustaja», страница 13

Se ei ollut Bonaparten syy. Hän teki kaikkensa elääkseen ja menestyäkseen ilman siveellisiä periaatteita. Hänet ehkäisi ja tuhosi asiain luonto, iäinen laki, joka vallitsee ihmisiä ja maailmaa, ja vaikkapa tehtäisiin miljoonat kokeet, olisi tulos aina sama. Jokainen koe, jolla on aineellinen ja itsekäs tarkoitusperä, on raukeava tyhjiin, tehköön sen sitte joukko tai yksityinen ihminen. Rauhaarakastava Fourier on saava aikaan yhtä vähän kuin tuhoisa Napoleon. Niin kauan kuin sivistyksemme perustuu omaisuuteen, keinotekoisiin esteihin ja etuoikeuksiin, on se oleva alinomaisten epäonnistumisten ja pettymysten uhrina. Rikkautemme ovat jättävät meidät sairaiksi, hymyymme on sekautuva katkeruutta, ja viinimme on polttava suussamme. Ainoastaan se hyvä kantaa hedelmää, josta voimme nauttia ovet avoimina ja joka on hyväksi kaikille ihmisille.

VII.
Goethe, kirjailija

Maailman järjestyksessä tapaan minä sijan valmistetuksi myöskin kirjailijalle tai kirjanpitäjälle, joka kertoo tuon ihmeellisen elämänhengen teoista, joka tykkii ja työskentelee kaikkialla. Hänen tehtävänään on omistaa henkeensä ulkonaiset tapahtumat ja sitte valita ja eroittaa niistä erinomaisimmat ja ilmekkäimmät.

Luonto kaipaa ja vaatii kertomista. Kaikki ilmiöt työskentelevät kirjoittaakseen omaa historiaansa. Niin tähteä kuin hiekkajyvääkin seuraa sen varjo. Alas vyöryvä kivimöhkäle jättää naarmunsa vuoren kylkeen, joki viilloksensa maanpintaan, eläin luunsa maakerrostumaan, sanajalka ja lehti vaatimattoman hautakirjoituksensa kivihiileen. Putoava vedenpisara kaivertaa veistoksensa hiekkaan tai kiveen. Ei astu ihmisjalka askeltakaan lumella tai maanpinnalla piirtämättä pysyvämpää tai haihtuvampaa karttaa matkastaan. Jokainen ihmisteko kaivertuu kanssaihmisten muistoon ja tekijänsä olentoon ja piirteisiin. Ilma on täynnä ääniä, taivas merkkejä, maanpinta on kauttaaltaan muistomerkkejä ja muistokirjoituksia, ja jokainen esine on peitetty salamerkkien kudoksella, jotka puhuvat selvää kieltään sitä ymmärtävälle.

Luonnossa tapahtuu tämä oman historian kirjoittaminen lakkaamatta, ja kertomus on kuin leimasimen jälkeä. Se ei liioittele eikä myöskään anna liika hiukkaa. Mutta luonto pyrkii ylemmäksi, ja ihmismaailmassa on kertomus jo enemmän kuin pelkkää leimasimen jälkeä. Kertomus muodostuu alkuperäisen esitettävän uudeksi ja hienommaksi kuvaksi. Kertomus on elävä, kuten kerrottava on elävä. Ihmisen muisto on kuin jonkinlainen kuvastin, joka vastaanotettuaan ympäröivien esineiden kuvat yht'äkkiä herää eläväksi ja esittää ne uudessa järjestyksessä. Menneet tapahtumat eivät jää siihen elottomina ja liikkumattomina, vaan muutamat hälvenevät varjoon, toiset taas kohoavat loistoon, niin että edessämme tuota pikaa on uusi kuva, jonka muodostavat tärkeimmät tapahtumat. Ihminen työskentelee myöskin omasta puolestaan tämän kuvan syntymisessä. Hän pyrkii ilmaisemaan itseään, ja se, mikä on hänen sanottavinaan, lepää kuin paino hänen sydämellään, kunnes hän on vapahtanut itsensä siitä. Mutta tällaisen yleisen puhelu- ja seurusteluilon ohella on muutamilla ihmisillä aivan erikoiset synnynnäiset voimat tämmöiseen elämän uudestiluomiseen. Muutamat ihmiset ovat syntyneet kirjailijoiksi. Puutarhuri hoivaa jokaista vesaa ja siementä ja kirsikankiveä: hänen kutsumuksensa on kasvien istuttaminen. Yhtä harras on kirjailija omaan tehtäväänsä. Mitä hän havaitsee ja kokeekin, muodostuu hänelle malliksi ja kuvauksen esineeksi. Hän pitää joutavina semmoisia puheita, että olisi muka jotakin, mitä ei voi sanoin kuvata. Hänen uskonsa on, että kaiken, minkä voi ajatella, voi kirjoittaakin, niin korkeimman kuin vähäpätöisimmänkin, ja hän tahtoisi kuvata Pyhän Hengenkin, ainakin yrittää kuvata. Mikään ei ole niin laajakantoista, niin syvämielistä, niin pyhää, ett'ei se juuri sentähden pakkautuisi hänen kynäänsä – ja hän kirjoittaa sen. Hänestä on ihminen kertomis- ja kuvauskykyä ja maailma taas olemassa kerrottavaksi. Jokaisessa onnettomuudessa tapaa hän uusia aineksia, kuten saksalainen runoilijamme sanoo: "Soi jumalat mun laulaa, mitä kärsin." Vimma ja tuskatkin kasvavat hänelle korkoja. Äkkipikaisilla ajattelemattomilla teoilla ostaa hän viisautensa. Mielipahatkin ja intohimon myrskyt ainoastaan täyttävät hänen purjeensa, tai kuten kunnon Lutherimme sanoo: "Kun olen vihastunut, rukoilen hyvin ja saarnaan hyvin", ja jos tuntisimme kaunopuheisuuden hienoimpain leimahdusten synnyinhistorian, johtuisi useasti mieleemme sulttaani Amurathin aulis kohteliaisuus hänen leikkauttaessaan muutamain persialaisten päitä, jotta hänen lääkärinsä Vesalius saisi nähdä heidän kaulalihastensa värähtelyn. Kirjailijan onnettomuudet ja kompastukset valmistavat hänen voittojaan. Uusi ajatus tai järkyttävä intohimo paljastaa hänelle, että kaikki, mitä hän siihen asti on oppinut ja kirjoittanut, on ainoastaan ulkopuolista – ei itse asiaa, vaan ainoastaan jotain asian humua. Mitä silloin? Heittääkö hän kynän kädestään? Ei, hän alkaa kuvauksensa uudestaan ja siinä uudessa valossa, joka nyt loistaa hänelle – voidakseen, jos mahdollista vielä pelastaa jonkun totuuden sanan. Luonto on myötävaikuttamassa. Mikä voidaan ajatella, voidaan myöskin lausua julki, ja pyrkii se alinomaa ilmaisuunsa, vaikkapa vaankin saamattomien ja sammaltavien ilmaisukeinojemme esilletuomana. Elleivät voimamme ja keinomme riitä käsittämään ja hallitsemaan sitä, vartoo ja valmistelee se, kunnes se lopulta on muovannut ne tahtonsa mukaisiksi ja löytää ilmaisunsa.

Tämä pyrkimys ja jäljittelevän ilmaisun tavoittelu, jonka havaitsee kaikkialla, on hyvin ominaista luonnon tarkoitusperille ja on ainoastaan jonkinmoista pikakirjoitusta. On korkeampiakin asteita, ja luonnolla on varalla loistavammat lahjat niille, jotka se on valinnut korkeampaan tehtävään, tiedemiehille ja kirjailijoille, jotka näkevät yhteyden siellä, missä muut näkevät ainoastaan katkelmia, ja jotka ovat pakoitetut näkemään ja esittämään tapahtumat ja asiat korkeammassa ihanteellisessa järjestyksessä ja siten antamaan olemiselle sen navan, jonka ympäri maailma kiertää. Luonnolle on sydämenasiana ajattelijan ja tiedemiehen syntyminen ja muodostaminen. Se on tarkoitusperä, jota se ei koskaan kadota näkyvistään ja joka on valmistettu jo luonnon alkumuodossa. Semmoinen ihminen ei ole mikään ainoastaan mahdollinen ja satunnainen ilmiö, vaan elimellinen osa, yksi perustekijöitä, jota on edellytetty ja jonka ilmenemistä on valmistettu jo ammoisista ja iäisistä ajoista olemisen liitoksissa ja kudoksissa. Häntä elähyttävät ja kohottavat aavistukset ja välittömät näkemykset. Hänen rinnassaan vallitsee jonkinmoinen tulisuus, joka seuraa alkuperäisen totuuden havaitsemista, joka totuus on kuin henkisen auringon loisto kaivannon kuiluun. Jokainen ajatus, joka sarastaa sielussa, ilmaisee heräyshetkenään jo arvonsa, onko se ainoastaan joku päähänpisto vai todellinen voima.

Jos kirjailijalla on sisäiset kiihottimensa ja sisäinen vetonsa, niin kaihotaankin ja kaivataan toisaalta hänen lahjojaan tarpeeksi. Yhteiskunta kaipaa aina kaikkina aikoina terve- ja raitismielistä miestä, jolla on riittävät ilmaisu- ja kuvausvoimat pysyttääkseen kaikki yksipuolisuuksien liioittelut oikeassa suhteessa tosioloihin nähden. Kunnianhimoiset ja voitonhaluiset tulevat viimeisellä keppihevosellaan, mikä milläkin tullitaksallaan, Texas'in radallaan, uuskatolisuudellaan, mesmerismillään, Californiallaan; ja irroittamalla asian suhteistaan voivat he helposti esittää sen jonkinmoisen sädekehän ympäröimänä, joten kokonaiset ihmisryhmät hullaantuvat siihen, eikä tätä hullaantunutta joukkoa johda oikeaan ja tee sen terveemmäksi toinen vastakkainen joukko, joka pelastuu tästä erikoisesta mielipuolisuuden lajista yhtäläisen huumaantumisen kautta, joka kohdistuu jonnekin toisaanne. Mutta jos jollakin ihmisellä on niin laaja ja kokonainen yleiskatsaus asioihin, että hän voi palauttaa tuon eristetyn kumman oikeaan ympäristöönsä ja asemaansa taaskin – niin kohta haihtuu harha, ja yhteiskunnan palaava arvostelukyky kiittää varoittajansa arvostelukykyä.

Tutkija puhuu vuosisadoille, mutta hänessä kuten muissakin ihmisissä elää myöskin halu olla sopusoinnussa aikalaistensa kanssa. Nyt on pintapuolisista ihmisistä jotain naurettavaa oppineissa ja hengenmiehissä, tämä ei sentään merkitse mitään, ellei oppinut kiinnitä huomiotaan siihen. Meillä suosii ja ihailee niinhyvin jokapäiväinen puhelu kuin yleinen mielipidekin käytännön miestä, ja varmavaraisesta yhteiskunnan jäsenestä puhutaan varsin huomattavalla kunnioituksella kaikissa piireissä. Rahvas ajattelee aatteen miehistä samalla tapaa kuin Bonaparte. Aatteet hämmentävät yhteiskunnallista järjestystä ja mukavuutta ja tekevät lopulta miehensä houkkioksi. Arvellaan, että laivalastin lähettäminen New Yorkista Smyrnaan tai osakasten hommaaminen yhtiöön, jonka tarkoituksena on saada käyntiin 5 à 10,000 rukkia, tai puuhailu kokouksissa ja maalaiskansan ennakkoluulojen ja herkkäuskoisuuden hyväkseen käyttäminen, jotta voisi olla varma heidän äänistään marraskuun vaaleissa – että semmoiset hommat ovat käytännöllisiä ja suositeltavia.

Jos minun pitäisi verrata paljon ylevämpilaatuistakin elämää mietiskelylle omistettuun elämään, niin en tohtisi suurellakaan varmuudella langettaa ratkaisuani edellisen eduksi. Ihmiskunnalle on sisällinen valaistus niin ratkaisevan tärkeä, että erakko ja munkki voivat esittää monenmoista puolustaakseen omaa ajattelulle ja rukoukselle omistettua elämänlaatuansa. Jonkinmoinen yksipuolisuus, itsepintaisuus ja tasapainon puute on se hinta, jolla kaikki toimeliaisuus on maksettava. Toimi ja työskentele, jos niin tahdot – mutta kaikki toimimisesi on turmioksesi. Ihmisen teot ovat hänelle ylivoimaisia. Näytä minulle mies, joka on tehnyt jotakin ja joka ei ole tullut tämän tekonsa uhriksi ja orjaksi. Mitä he ovat tehneet, se kietoo heidät ja pakoittaa heidät tekemään samaa yhä uudelleen. Ensimäinen teko, jonka piti olla ainoastaan koe, muuttuukin toiminnan ohjeeksi. Tulinen uudistaja pukee ylevän aatteensa johonkin menoon tahi muotoon ja hän ja hänen ystävänsä tarrautuvat tähän muotoon unohtaen itse aatteen. Kveekari on perustanut kveekarilaisuuden, shakeri (vapisija) luostarinsa ja tanssinsa, ja vaikka kumpikin puhuu hengestä, niin ei heissä kuitenkaan ole mitään henkeä, vaan ainoastaan kuollutta toistelua, joka on aivan hengen vastakohtaa. Mutta mitä uutta on hänellä tänään tarjottavana. Innostuksen teoissakin jo ilmenee tämmöistä kuihtumista, mutta toimeliaisuuden alemmissa ilmestysmuodoissa, noissa, joilla ei ole muuta korkeampaa tarkoitusperää kuin mukavuutemme ja pelkuruutemme lisääminen, viekkauden teoissa, teoissa, jotka varastavat ja valehtelevat, teoissa, jotka eroittavat ihmisen henkisen ajatteluvoiman käytännöllisestä kyvystä ja julistavat pannaan järjen ja tunteen, niissä ei ole muuta kuin kuihtumista ja kielteisyyttä. Hindut kirjoittavat pyhissä kirjoissaan: "Lapset ainoastaan, vaan eivät oppineet miehet puhu ajattelun ja toiminnan kyvyistä kahtena eri asiana. Ne ovat yhtä, sillä kummatkin saavuttavat saman päämäärän, ja sija, jonka toiminnan miehet voivat voittaa itselleen, on ajattelijainkin voitettavissa. Hän, joka näkee, että ajattelun oppi ja toiminnan oppi ovat samaa, hän näkee todellisesti." Sillä suuren teon pitää perustua henkeen. Teon mittana on se tunne, josta se puhkee. Suurin teko voi helposti tapahtua mitä salatuimmassa yksityiselämässä.

Tämä halveksuminen ei milloinkaan lähde johtajista, vaan osoittavat sitä alemmat henkilöt. Voimakkaat miehet, jotka seisovat käytännöllisen luokan etunenässä, ovat osallisia ajan aatteista ja tuntevat liika elävää myötätuntoa hengen miehiä kohtaan. Yleensä eivät miehet, jotka jollakin alalla ovat eteviä, halveksi minkään muun alan miehiä. Heillä on aina pääkysymyksenä Talleyrand'in kysymys, – ei se: onko joku rikas? – onko hänellä mitään luottamustoimia? kuuluuko hän oikeamielisiin? onko hänellä sitä tai sitä kykyä? kuuluuko hän edistyksen miehiin? vai vanhoillisiinko? – vaan: onko hän yleensä jotakin? täyttääkö hän sijansa? Hänen pitää olla mies paikallaan. Se on kaikki, mitä Talleyrand, mitä valtion johtajat, mitä terve ihmisjärki häneltä vaativat. Ole todellinen ja ihailtava, mutta älä sillä tapaa kuin me tunnemme, vaan sillä tapaa kuin itse tunnet. Kyvykkäät miehet eivät välitä, mitenkä ihminen on kyvykäs, kunhan hän vaan on kyvykäs. Mestari rakastaa mestaria eikä välitä, onko hän puhuja tai taiteilija, käsityöläinen tai kuningas.

Yhteiskunnalle ei tosiaankaan mikään ole suuremmaksi eduksi kuin kirjailijoiden hyvä turvattu asema. Eikä ole kiellettävissä, ett'eivätkö ihmiset sydämellisesti tunnustaisi ja tervehtisi henkisiä tekoja. Kuitenkaan ei meillä kirjailijalla ole mitään vallitsevaa asemaa. Luulen, että syy siihen on kirjailijain itsensä. Punta käy aina punnasta. Oli aikoja, jolloin hän oli pyhä mies, hän kirjoitti raamattuja, ensimäiset hymnit, lakikirjat, kertovat runoelmat, murhenäytelmiä, sibyllinisiä lauselmia ja kaldealaisia ennustuksia, lakonisia mietelmiä, jotka kaiverrettiin temppelien seiniin. Jokainen hänen sanansa oli totta ja herätti kansat uuteen elämään. Hän kirjoitti ilman kevytmielisyyttä ja sisäisestä välttämättömyydestä. Jokainen sana oli kaiverrettu hänen eteensä, maanpintaan ja taivaaseen, ja aurinko ja tähdet olivat ainoastaan piirroksia yhtä tärkeitä kuin hänenkin eikä sen välttämättömämpiä. Mutta kuinka voi hän olla kunnioitettu, ellei hän itse itseään kunnioita, jos hän sekautuu muuhun kansaan, jos hän ei enää ole lakiensäätäjä, vaan imartelija ja lautasen nuoleksija, joka kumartuu ajattelemattoman kansan vaihettelevain mielipiteitten mukaan, jos hänen häpeämättömillä asianajotempuilla pitää puolustaa jotakin huonoa hallitusta tai vuodet umpeensa haukkua nalkuttaa vastustuspuolueessa tai kirjoittaa sovinnaisia arvosteluja ja kehnoja, epäsiveellisiä kirjoja tai yleensä kirjoittaa ajatuksetta ja palaamatta aina, joka sanassa, päivin ja öin sisäisen innostuksen lähteille?

Jonkin vastauksen näihin kysymyksiin voinee saada, jos järjestään johtaa mieleensä aikakautemme kirjalliset kyvyt. Niiden seassa ei tapaa toista nimeä, joka sisältörikkaammin ja valaisevammin edustaisi tutkijan ja kirjailijan voimia ja tehtäviä, kuin Goethe.

Kuvasin Bonapartea yhdeksännentoista vuosisadan yleisen ulkonaisen elämän ja pyrintöperien edustajana. Sen toisena puoliskona sen runoilijana on Goethe, mies täysin kotiutunut vuosisataansa hengittäen sen ilmaa, nauttien sen hedelmiä, mahdoton minään edellisenä aikana ja valtaavilla lahjoillaan tehden tehottomaksi sen syytteen heikkoudesta, mikä ilman häntä kohtaisi aikakauden henkistä tuotantoa. Hän esiytyy aikana, jolloin yleinen sivistys on levittäytynyt kaikkialle ja heikentänyt kaikki jyrkemmät yksilölliset piirteet ja jolloin sankarillisten ylväiden luonteiden sijasta alkaa yleinen hyvinvointi ja yhteistoiminta. Ei ole ainoatakaan runoilijaa, mutta parvittain runollisia kirjailijoita, ei mitään Columbusta, mutta sadottain merikapteeneja kaukoputkineen, ilmapuntareineen, mehu- ja lihasäilykkeineen, ei mitään Demosthenesta tai Chattamia, mutta kokonainen joukko näppäriä parlamentti- ja asianajajapuhujia, ei mitään profeettoja ja pyhimyksiä, mutta uskonnollisia virkakuntia, ei oppineita miehiä, vaan tieteellisiä seuroja, halpahintaista kirjallisuutta ja lukematon joukko lukusaleja ja kirjastoja. Ei ole ikinä ollut semmoista kaikkien asiain sekoitusta. Maailma laajenee kuin Amerikan kauppa. Me käsitämme kreikkalaisen tai roomalaisen elämän – elämän keskiaikana – yksinkertaiseksi ja selväksi asiaksi, mutta nykyaikainen elämä käsittää sellaisen kirjavan asiasikermän, että se hämmentää.

Goethe oli tämän moninaisuuden filosofi, satakäsinen, Argussilmäinen, joka kykeni ja joka ilolla kävi käsiksi tuohon vyöryävään aines- ja tietosikermään ja joka oman taipuisan monipuolisuutensa vuoksi helposti voi vallita sitä ja saattaa sen järjestykseen, miehekäs henki, jota eivät hämmentäneet ne lukemattomat sovinnaisuuden kuoret ja verhot, joihin elämä oli kietoutunut, hänen hieno terävyytensä kun helposti voi puhkaista ne ja imeä voimansa suoraan luonnosta, jonka kanssa hän eli lähimmässä yhteydessä. Omituista on lisäksi se, että hän eli pienessä kaupungissa, pikkuvaltiossa, kokonaan rappiolla olevassa valtakunnassa ja aikana, jolloin Saksalla ei ollut mitään semmoista johtavaa asemaa maailman asioiden kulussa, että se olisi voinut herättää poikainsa povessa mitään kansallista tulvivaa ylpeyden ja suuruuden tuntoa, semmoista mikä olisi voinut kohottaa ja rohkaista jonkin ranskalaisen tai englantilaisen tai muinoisempina aikoina jonkin roomalaisen tai kreikkalaisen neron mieltä. Ja kuitenkaan ei hänen runoudessaan ole jälkeäkään pienten, rajoittavain olosuhteitten mataloittavasta vaikutuksesta. Hän ei riipu ympäristöstään, vaan on vapaa ja hallitseva nero.

Helena tai Faustin toinen osa on runomuodossa esitettyä kirjallisuudenfilosofiaa, semmoisen miehen teos, joka itsessään on tavannut kaikkien historioiden, tarustojen, filosofioiden, tieteiden, kansalliskirjallisuuksien mestarin ja hallitsijan siinä kaikki tiedonhaarat itseensä sulkevassa hengessä, jolla nykyaikainen oppineisuus maailman kaikki kansat käsittävän yleisluonteensa kautta tutkii intialaista, etruskilaista, kyklooppista taidetta, geologiaa, kemiaa, astronomiaa, ja kukin näistä aloista saa juuri moninaisuutensa vuoksi jonkinmoisen ilmaisan runollisen luonteen. Yhtä kuningasta katsoo kunnioituksella, mutta jos olisi tilaisuudessa näkemään kokonaisen kuningaskongressin, niin silmä pian alkaisi arvostella kunkin yksityisiä omituisuuksia. Nämä eivät ole mitään välittömästi esille kuohuvia ihmeellisiä lauluja, vaan tyystin sommiteltuja muotoja, joiden varaan runoilija on uskonut kahdeksankymmentä vuotta tehtyjen havaintojensa tulokset. Tämä runoelman mietiskelevä ja arvosteleva viisaus tekee sen vielä täydellisemmin aikamme lapseksi. Se kantaa aikansa leimaa. Ja kuitenkin on hän runoilija, runoilija, jolla on ylväämpi laakeriseppeleensä kuin kenelläkään toisella hänen aikalaisellaan, ja mikroskooppiensakin kiduttamana (hän näkee kuin jokaisella ihohuokosellaan) helähyttää hän kanneltaan sankarin voimalla ja sulolla.

Kirjan ihmeellisyys on sen ylevässä ja henkisessä älyperäisyydessä. Tämän miehen järki on niin tehokas sulatuskeino, että menneisyys ja nykyisyys, niiden uskonnot, politiikat ja ajatustavat liukenevat siinä perusmuotoihinsa ja aatteisiinsa. Mitkä uudet tarustot toimivatkaan tässä päässä! Kreikkalaiset sanoivat, että Aleksander saapui aina kaaoksen rajoille, Goethe saapui jo muutamassa päivässä yhtä pitkälle ja uskalsi askelen ulommaksikin ja palasi onnellisesti takaisin.

Hänen ajattelunsa on sydäntä viihdyttävän vapaata. Tuo suunnaton näköpiiri, joka seuraa meitä kaikkialle, jakaa ylevyyttään niin vähäpätöisimmille asioille, sovinnaisuuksille ja välttämättömyyksille kuin juhlallisimmille ja korkeimmille tapauksillekin. Hän oli vuosisatansa sielu. Jos tämä oli oppinut, ja jos siitä asutuksensa, kiinteän yhteiskuntajärjestyksensä ja yksityiskohtaisten tietojensa vuoksi oli tullut kuin suuri tutkimusretkikunta, joka oli kasannut semmoisen määrän yksityistietoja ja hedelmiä, että niiden luokitteleminen kävi siihenastisten oppineitten voimien yli, niin sisälsi tämän miehen henki avaroita kammioita, joihin ne kaikki voi järjestää. Hänellä oli voima yhdistää jälleen toisistaan eroitetut atoomit niiden omien lakien mukaan. Hän verhosi nykyaikaiset elinmuotomme runouden harsolla. Vähimmässäkin ja yksityisseikoissa havaitsi hän elämän hengen, vanhan juonikkaan Proteuksen, joka asustaa aivan lähellämme, ja hän osoitti, että yksivärisyys ja jokapäiväisyys, jonka pidämme aikamme tunnusmerkkinä, onkin vaan yksi hänen naamareitaan: —

"Pakonsakin salaista on läsnäolemista",

ja että hän on ainoastaan vaihtanut loistavan juhlapuvun jokapäiväiseen työasuun ja ett'ei hän ole hituistakaan vähemmän elokas tai rikas Liverpoolissa tai Haagissa kuin joskus Roomassa tai Antiokiassa. Hän etsi häntä toreilta ja pääkaduilta, puistoista ja hotelleista, ja tottumusten ja aistien luotettavimmalla pohjalla osoitti hän vaanivan demonisen voiman, osoitti että tottumuksen tekoihinkin kutoutuu tarun ja sadun säije, ja tämän teki hän johtamalla jokaisen tavan ja käytännön, jokaisen laitoksen, työaseen ja – keinon syntyperän niiden alkulähteestä ihmiselimistössä. Hän ei suvainnut mitään otaksumisia ja korupuheita. "Minulla on itselläni arvoituksia kylliksi, kun joku kirjoittaa kirjan, kirjoittakoon ainoastaan sen, minkä hän tietää." Hän kirjoittaa mitä asiallisimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla, jättää sanomatta paljo enemmän kuin mitä hän kirjoittaa, ja merkitsee jokainen hänen sanansa jotakin asiaa. Hän on selvittänyt eroituksen antiikkisen ja nykyaikaisen hengen ja taiteen välillä. Hän on määritellyt taiteen, sen pyrintöperät ja lait. Hän on lausunut parhaimmat sanat luonnosta, mitä ikinä on lausuttu. Hän käsittelee luontoa kuten vanhat filosofit, kuten Kreikan seitsemän viisasta sitä käsittelivät – ja mitä ranskalainen luokittelu- ja erittelytäsmällisyys siitä kärsiikin, runous ja ihmisyys säilyvät ehyinä meille, ja tapahtuu se kaikki jonkinmoisella oppineen taidolla. Silmät ovat lopultakin paremmat työaseet kuin teleskoopit ja mikroskoopit. Se ihmeellinen taipumus näkemään kaikki yhtenä ja yksinkertaistettuna, joka oli hänen mielensä pohjasävynä, on antanut meille avaimen moneen luonnonsalaisuuteen. Siten on Goethe ensimäisenä herättänyt nykyaikaisen kasvitieteen perusajatuksen, että nimittäin lehti tai lehtisilmukka on kasvimaailman yksikkö, ja että jokainen kasvinosa on ainoastaan olosuhteitten mukaan muuntunut lehti sekä että olosuhteitten muuttuessa lehti voi muuttua joksikin muuksi kasvinosaksi ja muu kasvinosa lehdeksi. Samaten otaksui hän osteologian alalla, että selkänikamaa on pidettävä luurangon yksikkönä: pääkallo oli ainoastaan ylin, muuntunut selkänikama. "Kasvi etenee silmukasta silmukkaan päättyen lopulta kukkaan ja siemeneen. Samaten edistyy lapamato, toukka silmukasta silmukkaan ja päättyy päähän. Ihminen ja korkeammat eläimet ovat muodostuneet nikamista voimien keskittyessä päähän." Optiikan alalla taas hylkäsi hän keinotekoisen seitsenväriopin ja oletti, että jokainen väri on sekoitelma valoa ja varjoa eri suhteissa. On itse asiassa yhdentekevää, mistä asiasta hän kirjoittaakin. Hän näkee jokaisen huokosenkin, ja hänessä vaikuttaa jonkinmoinen painovoima totuutta kohden. Hän tahtoo toteuttaa sen, mistä toiset puhuvat. Hän ei suvaitse, että häntä pidetään leikkinä ja että hän joutuu latelemaan uudestaan jotain vanhoja akkojen tarinoita, joihin ihmiskunta on uskonut joku tuhatkunta vuotta. Hän voi yhtä hyvin kuin joku toinenkin nähdä, mikä on totta. Ja niinpä tarkastaa hän asiaa. Hän ikäänkuin sanoo: olen tässä nyt punnitakseni ja arvostellakseni noita asioita. Miksi omaksuisin niitä umpimähkään? Ja siksipä ei voi vaipua unohduksiin, mitä hän puhuu uskonnosta, intohimoista, avioliitosta, tavoista, omaisuudesta, paperirahoista, uskokausista, enteistä ja mistä tahansa yleensä.

Ottakaammepa tarkastaaksemme vaan ilmeisinkin esimerkki, minkä voimme esittää tästä hänen pyrkimyksestään todellistuttamaan jokaista yleisessä käytännössä olevaa puheenpartta. Paholainen on näytellyt merkittävää osaa kaikkien aikojen tarustossa. Goethe ei tahtonut käyttää sanaakaan, joka ei merkinnyt jotakin asiaa. Tässäkin oli hänelle avuksi ohjeensa: "En ole kuullut mistään rikoksesta, jota en itse olisi voinut tehdä." Ja siten käy hän käsiksi paholaiseen. Hän on oleva todellinen, hän on oleva nykyaikainen, europalainen, hän on pukeutuva kuin hieno maailmanmies, on käyttäytyvä kuten semmoinen, on liikkuva kaduilla ja oleva täysin perehtynyt Wienin ja Heidelbergin elämään 1820, joko siten – tai häntä ei ollenkaan ole olemassa. Niinpä riisui hän häneltä hänen tarunomaiset pukineensa, sarvet, pukinjalat, tupsuhännän, tulen ja tulikiven ja etsimättä häntä kirjoista ja kuvista etsi hän häntä omasta mielestään, jokaisesta kylmäkiskoisuuden, itsekkyyden, epäuskon varjosta, joka niin elämän hälyssä kuin yksinäisyydessäkin sumentaa ihmisajatusta, – ja havaitsi, että kuva tuli todellisemmaksi ja kammottavammaksi joka piirteestä, jonka hän siihen lisäsi, ja jokaisesta, jonka hän siitä poisti. Hän havaitsi, että tämän kummituksen olemus, joka oli asunut ihmisasumuksien varjoissa niin kauan kuin ihmisiä oli ollut, oli puhdas järki asetettuna – kuten aina on pyrkimys – aistien palvelukseen; ja hän viskasi Mefistofeleessaan kirjallisuuteen ensimäisen täyspätevän luoman, joka siihen oli muutamaan vuosisataan liitetty ja joka on pysyvä yhtä kauan kuin Prometheus.

En aio ryhtyä lähemmin tarkastamaan hänen lukuisia teoksiaan. Niitä on käännöksiä, arvosteluja, näytelmäkappaleita, lyyrillisiä ja kaikenlaisia muita runoja, kirjallisia päiväkirjoja, kuvauksia etevistä miehistä. Kuitenkaan en voi olla tarkemmin käsittelemättä Wilhelm Meisteriä.

Wilhelm Meister on joka suhteessa romaani, paras laatuaan, jota sen ihailijat sanovat ainoaksi nykyaikaisen yhteiskunnan täydelliseksi kuvaukseksi – ikäänkuin toiset romaanit, Scottin esimerkiksi käsittelisivät ainoastaan pukuja ja ulkosuhteita, mutta tämä elämän henkeä. Se on kirja, joka vielä on jonkinmoisen hämärän verhossa. Sitä lukevat ihmettelyllä ja riemulla monet hyvin teräväjärkiset ihmiset. Muutamat pitävät sitä Hamletiakin suurempana nerontekona. Luulen, ett'ei ainoakaan kirja vuosisadallamme kohoo sen verroille sen ihanassa sulossa, niin uudenlaatuinen, virkistävä ja herättävä on se ilahuttaen mieltä niin runsailla selkeänkirkkailla ajatuksilla, niin tarkkapiirtoisen oikealla elämän, tapojen ja luonteiden käsityksellä, sisältäen niin lukuisia hyviä elämänkokemuksia ja havaintoja ja heittäen niin odottamattomia valonvälähdyksiä ylempään maailmaan, sentään koskaan hipaisematta tyhjää korupuheisuutta tai lankeamatta jokapäiväisyyteen. Kirja, joka voi vaikuttaa varsin kiihdyttävästi ja herättävästi nuoreen, nerokkaaseen, vastaanottoherkkään mieleen, mutta joka sentään on sangen epätyydyttävä. Ken rakastaa kevyttä lukemista ja etsii siitä sitä hupia, joka hänellä tavallisesti on romaaneista, on laskeva sen epätyydytettynä kädestään. Mutta nekin, jotka alkavat lukea sitä semmoisilla korkeammilla toiveilla, että tapaisivat siinä arvonmukaisen kuvauksen neron kehityksestä ja saisivat nähdä sen ponnistuksillaan ja kieltäymyksillään saavuttavan ansaitsemansa laakerin, niilläkin on syytä valitukseen. Meillä oli tässä äskettäin eräs englantilainen romaani, joka väitti esittävänsä uuden kulta-ajan toiveita ja tuovansa ilmi "Nuor'-Englanti" – nimisen puolueen poliittisia toiveita ja jossa hyveen ainoana palkintona oli sija parlamentissa ja päärin arvo. Goethen romaanin loppu on yhtä laimea ja siveellistä tunnetta tyydyttämätön. George Sand on Consuelossaan ja sen jatkossa piirtänyt eteemme todellisemman ja arvokkaamman kuvan. Kertomuksen edistyessä kasvavat sankarin ja sankarittaren luonteet siinä määrin, että ne särkevät ylimyksellisten tapojen ja ennakkoluulojen porsliini-shakkilaudan: he jättävät säätynsä seurapiirin ja tavat, menettävät omaisuutensa, tulevat suurten aatteitten ja ylevimpien yhteiskunnallisten ihanteiden palvelijoiksi, kunnes lopulta kirjan sankari, joka on perustanut ja on keskuksena yhdistykselle, jonka tarkoitusperänä on tehdä ihmiskunnalle suurimpia hyviä tekoja, ei enää suvaitse itseään kutsuttavan omalla ylhäisellä nimellään, se kuuluu vieraalta ja etäiseltä hänen korvissaan. "Olen ainoastaan ihminen", sanoo hän, "minä hengitän ja teen työtä ihmiskunnan hyväksi", ja tapahtuu tämä köyhyydessä ja äärimmäisillä uhrauksilla. Goethen sankarilla taas on päinvastoin niin paljo heikkouksia ja huonoja taipumuksia, ja hän viihtyy niin huonoissa seuroissa, että siveän vakava englantilainen yleisö kirjan ilmestyessä englanninkielellä tunsi vastenmielisyyttä sitä kohtaan. Ja kuitenkin on se tulvillaan viisautta ja maailmaa hallitsevain lakien tuntemusta, henkilöt siinä ovat piirretyt niin todenmukaisesti ja tarkanhienosti ja niin vähillä vetäisyillä, sanaakaan ei ole liikaa, ja kirja pysyy aina niin uutena ja tyhjentymättömänä, että meidän täytynee antaa sen kulkea tietään ja auliisti ottaa siitä se hyvä, minkä voimme vakuutettuina, että se on vasta alkanut tehtävänsä ja että se vielä on hyödyttävä miljoonia lukijoita.

Kirjan pääsisältönä on sankarin kehittyminen demokraatista aristokraatiksi sanojen parhaimmassa merkityksessä. Ja tämä kehitys ei tapahdu halpoja salateitä, vaan julkisinta pääsisäänkäytävää. Luonto ja luonne ovat tukemassa, ja yhteiskunnallinen arvo on tehty todelliseksi ylhäisön hienon aistin ja kunnollisuuden kautta. Ainoakaan ylevämielinen nuorukainen ei voi olla innostumatta ja riemastumatta tästä kirjan todellisuudesta, niin että se vaikuttaa varsin ylentävästi ja elähyttävästi järkeen ja rohkeuteen.

Palava harrasmielinen Novalis kuvaa kirjaa "läpeensä nykyaikaiseksi ja epärunolliseksi, kaikki romanttisuus on siitä kokonaan poistettu, samoin kaikki luonnon runollisuus ja ihmeellisyys. Kirja käsittelee yksinomaan ihmisen jokapäiväisiä toimia ja tehtäviä, se on runollinen kuvaus porvarillisesta ja kotoisesta elämästä. Ihmeellisyys esiytyy siinä nimenomaan mielikuvituksen leikkinä ja haaveellisena uneksumisena"; ja, mikä myöskin on kuvaavaa, palasi Novalis kuitenkin pian takaisin kirjaan, ja se pysyi hänen mielilukemisenaan hänen elämänsä loppuun.

Mikä erityisesti kiinnittää ranskalaista ja englantilaista lukijaa Goethessä, on eräs ominaisuus, joka hänellä on yhteinen koko kansansa kanssa – hänen alituinen perustautumisensa sisäiseen totuuteen. Englannissa ja Amerikassa kunnioitetaan kykyä, ja yleisö on tyydytetty, jos sitä käytetään jonkun varman ja tajuttavan hyödyn tai puolueen eduksi tai selvässä säännöllisessä vastarinnassa jotakin sellaista vastaan. Ranskalaiset ihailevat vielä enemmän henkistä säkenöivää loistokkuutta semmoisenaan. Ja kaikissa näissä maissa kirjoittavat kyvyt juuri siksi että ovat kykyjä. Riittää, kun vaan äly saa jotain askaroitavaa ja maku tyydytyksensä – montako palstaa, niin monta elokasta virkistävää tuntia. Saksalaiselta hengeltä puuttuu ranskalainen loistokkuus, englantilainen tarkka käytännöllinen äly ja amerikalainen seikkailuhenki, mutta sillä on sensijaan jonkinmoista sisäistä vilpittömyyttä, joka ei koskaan pysähdä pintaan, vaan kysyy alati: mitä varten? Saksalainen yleisö vaatii kirjailijaltaan tarkkaavaa vilpittömyyttä. Järki työskentelee, mutta mitä varten? Mitä tarkoittaa mies? Mistä, mistä kaikki nämä ajatukset?