Читать книгу: «Ihmiskunnan edustaja», страница 10

V.
Shakespeare, runoilija

Suuret miehet ovat huomattavia enemmän alansa laajuuden ja runsauden kuin alkuperäisyytensä vuoksi. Jos vaadimme saven löytämisessä, tiilien tekemisessä, rakennuksen muuraamisessa alkuperäisyyttä semmoista kuin hämähäkki osoittaa kutoessaan verkkonsa omista sisuksistaan, niin ei yksikään suuri mies ole alkuperäinen. Eikä ole alkuperäisyyden arvo siinä, että on erilainen kuin muut ihmiset. Sankari seisoo sankimmassa sotilasparvessa ja keskellä taistelun tuoksinaa, ja nähden, mitä ihmiset tarvitsevat, ja ottaen osaa heidän kaipauksiinsa antaa hän heille tarvittavan lisän heidän näkö- ja toimintavoimaansa, jotta saavutetaan kaivattu päämaali. Suurin nero on velallisin ihminen. Runoilija ei ole mikään sanamylly, joka puhuu kaikkea, mitä vaan mieleen sattuu, ja joka lopuksi joskus puhuu jotain hyvääkin, koska hän puhuu kaiken, vaan on hän sydän, joka on soinnussa aikansa ja maansa kanssa. Ei ole mitään oikullista ja pilventakaista hänen tuotannossaan, vaan lempeätä harrasta vakavuutta täynnä painokkainta vakaumusta ja suunnattu ratkaisevimpia päämääriä kohti, mitä kukaan ihminen tai ihmisluokka hänen aikoinaan tuntee.

Aikamme henki on kateellinen yksilöille eikä suvaitse suuria yksilöitä muuten kuin yleisyyden edustajina. Nerolla ei ole mitään valintavapautta. Suuri mies ei herää jonakin kauniina aamuna ja sanoo itselleen: "Olen tulvillani elämää, minä lähden merille ja löydän jonkun Etelänapamaanosan, tänään olen keksivä ympyrän neliön, olen tutkiva kasvitiedettä ja keksivä uuden ravintoaineen ihmisille, minulla on mielessäni aivan uusi uudenlaatuinen rakennustaide, minä aavistan uuden mekaanisen voiman"; ei siten, vaan tapaa hän itsensä ajatusten ja tapausten virrassa, ja hänen aikalaistensa aatteet ja tarpeet pakoittavat häntä eteenpäin. Hän seisoo paikalla, jossa kaikkien katseet ovat suunnatut yhdelle tolalle ja jossa kaikkien kädet osoittavat suuntaa, johonka hänen on lähteminen. Kirkko on kasvattanut hänet juhlamenojensa ja komeutensa keskellä, ja hän toteuttaa ne viittaukset, jotka sen laulu ja soitto ovat hänelle antaneet, ja rakentaa tuomiokirkon, jossa kuorolaulut saavat humista ja kulkueet upeilla. Hän tapaa riehuvan sodan, se kasvattaa hänet sotatorvien pärinässä ja leirielämän keskellä, ja hän parantaa sotalaitoksen. Hän tapaa kaksi maata yrittämässä kulettaa kivihiiltä tai viljaa tai kalaa tuotantopaikasta myyntipaikkaan ja keksii rautatien. Jokainen mestari on tavannut aineksensa jo koottuina, ja hänen voimansa on ollut hänen myötätunnossaan ja sopusoinnussaan kansansa kanssa ja hänen rakkaudessaan aineksiin, joita hän käsitteli. Mikä voimien säästö! mikä elämän lyhyyden korvaus! Kaikki on valmiina häntä varten. Maailma on auttanut hänet näin pitkälle hänen tiellään. Ihmiskunta on käynyt hänen edellään, tasoittanut vuoret, täyttänyt syvänteet, silloittanut virrat. Miehet, kansat, runoilijat, käsityöläiset, naiset, kaikki ovat he työskennelleet häntä varten, ja hän omaksuu heidän työnsä hedelmät. Jos hän valitsisi jonkun muun asian yleisten pyrintöperien, kansallisten tunteitten ja historian ulkopuolelta, saisi hän tehdä kaiken itse, hänen voimansa kuluisivat alkuvalmisteluihin. Melkeinpä olisi taipuvainen sanomaan, että suuri neron voima on ilman kaikkea alkuperäisyyttä, on kauttaaltaan vastaanottava antaen maailman tehdä kaiken ja sallien hetken hengen virtailla esteettömästi mielensä lävitse.

Shakespearen nuoruus sattui aikaan, jolloin Englannin kansa kiihkeästi halusi näytelmällisiä huvituksia. Hovi loukkautui helposti poliittisista salaviittauksista ja koetti tukahuttaa niitä. Puritaanit, kasvava ja voimakas puolue ja uskonnollismieliset valtiokirkolliset halusivat myöskin ehkäistä niitä. Mutta kansa kaipasi niitä. Ravintolapihat, katottomat huoneet, tilapäiset aitaukset maaseutumarkkinoilla olivat valmiita näyttämöjä kuleksiville näyttelijöille. Kansa oli päässyt tämän uuden huvituslajin makuun, ja kuten meillä nykyään olisi mahdotonta tukahuttaa sanomalehdistöä – vaikkapa olisimme vahvinkin puolue – niin yhtä mahdotonta oli silloin kuninkaan, mahtavan piispan, puritaanin joko yksin tai kaikki yhdessä tukahuttaa ilmiötä, joka yht'aikaa oli balladi, epos, sanomalehti, kansankokous, esitelmä, pilalehti, lukutupa. Ehkäpä kuningas, piispa, puritaani havaitsivat sen omainkin etujensa mukaiseksi. Kaikista syistä oli se saavuttanut kansallisen merkityksen – toki ei mitenkään niin silmiinpistävää, että kenenkään suuren oppineen mieleen olisi juolahtanut käsitellä sitä Englannin historiassa – mutta ei silti mitenkään vähemmän tärkeän, että se oli halpa ja arvoton kuin leipuripuoti. Paras todistus sen elinvoimaisuudesta on se sarja kirjailijoita, jotka yht'äkkiä esiintyvät tällä alalla: Kyd, Marlowe, Greene, Jonson, Chapman, Dekker, Webster, Heywood, Middleton, Peele, Ford, Massinger, Beaumont ja Fletcher.

On mitä tärkeintä runoilijalle, joka työskentelee näyttämöä varten, että hän on varma yleisön mielenkiinnosta. Hänen ei tarvitse tuhlata aikaa turhiin kokeiluihin. Hänellä on jännityksellä odottava kuulijakunta. Shakespearen aikoina olivat olosuhteet vielä paljoa edullisemmat. Aikoihin, jolloin hän jätti Stratfordin ja tuli Lontooseen, oli olemassa käsikirjoituksina suuri joukko eri aikoina ja eri tekijöiden kirjoittamia näytelmäkappaleita, joita vuoroin esitettiin näyttämöillä. Semmoisia oli kertomus Troiasta, josta yleisö kernaasti kuunteli osan kerran viikossa, oli Julius Caesarin kuolema ja muita Plutarkon mukaan sepitettyjä kappaleita, joihin se ei koskaan kyllästynyt, kokonainen hyllyllinen Englannin historiaa Brutin ja Arthurin tarinoista aina kuninkaallisiin Henrikkeihin asti, joita ihmiset halulla kuuntelivat, sekä kokonainen sarja surullisia murhenäytelmiä, hauskoja italialaisia kertoelmia ja espanjalaisia matkaseikkailuja, jotka jokainen lontoolainen oppipoika tunsi. Ja koko tätä ainesjoukkoa on jokainen näytelmäin sepittäjä käsitellyt, mikä suuremmalla, mikä vähemmällä kyvyllä, ja kuiskaaja on säilyttänyt noita tahrauneita ja rikkinäisiä käsikirjoituksia. On nykyään enää mahdotonta sanoa, kuka on kirjoittanut ne ensiksi. Ne ovat olleet niin kauan teatterin omaisuutena, ja niin moni kohoava nero on laajentanut ja muutellut niitä sovittamalla niihin jonkun puheen tai kokonaisen kohtauksen tai lisäämällä jonkun laulun, että kukaan ei enää voi vaatia itselleen painatusoikeutta tähän lukemattomain tekijäin teokseen. Ja onneksi ei kukaan sitä tahdokaan. Heidän toiveensa eivät vielä ole kääntyneet siihen suuntaan. Meillä on vähän lukijoita, mutta paljon katsojia ja kuuntelijoita. Kappaleet maatkoot kernaasti siellä, missä ovat.

Shakespeare kuten hänen ammattiveljensä piti tätä vanhojen näytelmäkappaleiden varastoa isännättömänä ainehistona, jota vapaasti voi käyttää omiin tarkoituksiin ja kokeihin. Jos olisi silloin ollut vallitsemassa se kirjallisen omistusoikeuden kunnioitus, joka turvaa nykyaikaista näytelmätaidetta, ei olisi mitään saatu aikaan. Elokkaan Englannin raisu lämmin veri sykähteli näytelmäkappaleissa niinhyvin kuin arkkiveisuissakin ja antoi ruumiin, jota hän tarvitsi ilmaisan ylevälle ja majesteetilliselle mielikuvitukselleen. Runoilija tarvitsee pohjakseen kansanomaisia muistoja ja taruja, joita hän voi muovailla ja jotka puolestaan pidättävät häntä oikeissa rajoissa. Ne liittävät hänet kansaan, antavat perustan hänen rakennukselleen, ja antaen hänen käytettäväkseen niin paljo valmista sallivat ne hänelle täyden vapauden ja voiman laskea mielikuvituksensa rohkeimpaan lentoon. Lyhyesti, runoilija on lähdetarinalleen yhtä suuressa kiitollisuuden velassa kuin kuvanveistäjä temppelille. Egyptin ja Kreikan kuvanveistotaide on kehittynyt rakennustaiteen suojassa. Se koristi temppelin seinää: aluksi karkeatekoisena korkokuvana, joka oli hakattu temppelien päätykolmioon, sittemmin tehdään nämä korkokuvat rohkeammin, pää tai käsi kurottautuu esiin seinästä ryhmän yhä sentään pysyessä sommiteltuna silmällä pitäen rakennuksen vaatimuksia, joka muodostaa kehykset ja taustan kuviolle, ja kun lopulta oli saavutettu suurin käsittelyn ja tyylin vapaus, löi rakennustaiteen yhä vieläkin ylimahtinsa vaikutus kylmentävän ja hillitsevän leimansa veistokuvaan. Kohta kun alettiin muovailla kuvapatsaita itsenäisinä teoksina riippumatta temppeleistä ja palatseista, alkoi kuvanveistotaide rappeutua, oikullisuus, liioittelu ja komeilemishalu anastivat entisen hillityn tyyneyden sijan. Tällaisen hillikkeen, joka kuvanveistäjällä oli rakennustaiteessa, tapasi herkästi kiihtyvä runollinen kyky siinä keräytyneessä näytelmäainehistossa, johonka kansa jo oli tottunut ja joka oli saavuttanut jonkinmoisen täydellisyyden, jommoista ei ainoakaan yksinäinen nero, vaikka kuinkakin etevä, voinut toivoa luomiinsa.

Itse asiassa ilmeneekin, että Shakespeare lainaa joka taholta ja voi käyttää hyväkseen kaikkea, mitä hän vaan tapaakin, ja on hänen velkamääriensä suuruus nähtävissä Malonen uutterissa laskelmissa "Henrik VI: n" ensimäiseen, toiseen ja kolmanteen osaan nähden, joidenka "6043 säkeestä 1771 on kirjoittanut joku Shakespearen edeltäjä, 2373 hän itse edeltäjänsä esitystä muovailemalla ja 1899 kokonaan itse". Ja edistyvä tutkimus tuskin jättänee ainoatakaan kappaletta hänen ehdottomaksi omaisuudekseen. Malonen arvostelu on tärkeä palanen ulkoista historiaa. "Henrik VIII: ssa" olen selvästi näkevinäni, kuinka hän on vuollut alkuperäistä vuorta, jolle hänen oma hienompi kerroksensa on laskettu. Alkuperäisen näytelmäkappaleen oli kirjoittanut syvälahjainen, ajatusrikas mies, jolla sentään oli epätarkka korva. Voin eroittaa hänen säkeensä, ja tunnen hyvin niiden poljennan. Tarkastettakoon ainoastaan Wolseyn yksinpuhelua ja sitä seuraavaa kohtausta Cromwellin kanssa, jossa Shakespearen runomitan sijasta, jonka salaisuus on siinä, että ajatus rakentaa ja määrää soinnun, niin että kun lukee ajatuksen mukaan, paljastuu parhaiten poljenta, täällä säkeet ovat sommitellut varman runomitan mukaisesti, ja lausunnalla itselläänkin on jonkinmoinen saarnaava vivahdus. Mutta kappale sisältää koko matkan ilmeisiä Shakespearen käsialan jälkiä, ja muutamat palaset, kuten kertomus kruunauksesta, kantavat selvimmästi alkulähteensä leimaa. Omituista on, että kohteliaisuuslauselma kuningatar Elisabethille on huonopoljentainen.

Shakespeare tunsi, että kansantaruista voi ammentaa paljon parempia juonia, kuin mitä paraskaan kekseliäisyys voi sepitellä Jos hänen kekseliäisyytensä siitä jonkun verran menetti arvoaan, niin kasvoivat hänen voimansa, eikä nykyaikainen kiihkeä alkuperäisyyden vaatimus ollut siihen aikaan vielä niin pakoittava. Ei ollut vielä olemassa mitään kirjallisuutta miljoonille. Yleinen lukutaito ja halpahintainen kirjallisuus olivat vielä tuntemattomia. Suuri runoilija, joka esiytyy epäkirjallisena aikana, vetää omaan loistokehäänsä kaiken sen valon, mikä vaan sädehtiikin hänen aikanaan. Hänen ihanana tehtävänään on jakaa kansalleen jokainen henkinen jalokivi, jokainen tunteen kukkanen, mikä vaan jaettavissa on, ja hänen muistonsa on hänelle yhtä arvokas kuin hänen keksimiskykynsäkin. Hän välittää sentähden vähät siitä, mistä hänen ajatuksensa kulloinkin tulevat hänelle; olkoon hän ammentanut ne käännöksistä, traditsioneista, matkoiltaan vieraissa maissa, runollisesta innostuksestaan, mistä lähteistä tahansa ne ovatkin, yhtä tervetulleita ovat ne hänen epäkriitilliselle kuulijakunnalleen. Jopa lainaa hän aivan välittömästä läheisyydestäänkin. Toiset ihmiset puhuvat yhtä viisaasti kuin hänkin, ainoastaan että he puhuvat paljon tuhmaa sekaan eivätkä tiedä, koska he ovat puhuneet viisaasti. Hän tuntee, missä todellinen jalokivi säihkyy ja asettaa sen oikealle paikalleen, missä hän sen löytääkin. Sellaisessa onnellisessa asemassa oli ehkäpä Homeros, sellaisessa Chaucer ja Saadi. He tunsivat, että kaikki tieto ja äly oli heidän tietoaan ja älyään. Ja he ovat yhtä paljon kirjastomiehiä ja historian kirjoittajia kuin runoilijoitakin. Jokainen tarinoitsija on maailman kaikkien kaskujen perijä ja täys'oikeuksinen käyttäjä.

"Kertoen Theben ja Pelopsin aikeet, myös jumalaisen Troian vaiheet."

Chaucerin vaikutus on huomattavissa kaikessa vanhemmassa englantilaisessa kirjallisuudessa, ja myöhemminkin eivät ainoastaan Pope ja Dryden ole velassa hänelle, vaan havaitaanpa melkein kaikkien englantilaisten kirjailijain olevan tunnustamattomassa velassa hänelle. Ihastuttava on rikkaus, jolla on niin paljon turvatteja. Mutta Chaucer itsekin on mitä suurisuuntaisin lainaaja. Chaucer näyttää Lydgaten ja Caxtonin välityksellä yhtä päätä ammentavan Guido di Colonnalta, jonka latinankielinen romaanirunoelma Troian sodasta vuorostaan oli kokoonkyhätty Dares Phrygiuksen, Ovidiuksen ja Statiuksen mukaan. Edelleen ovat Petrarca, Boccaccio ja provencelaiset runoilijat hänen hyväntekijöitään: "The Romaunt of the Rose" on ainoastaan vapaa käännös Guillaume de Lorris'in ja Jean de Meun'in "Ruusun romaanista", "Troilus ja Cressida" Lollius di Urbinon kirjasta, "Kukko ja kettu" Marian Lais'ista, "Maineen huone" (House of Fame) ranskan tai italian kielestä, ja Gower poloista käyttää hän hyväkseen aivan kuin olisi tämä mikäkin tiilipolttimo tai kivilouhimo, josta sopii ottaa rakennustarpeensa. Hän puolustaa itseään sillä, että hänen ottamallaan ei ole mitään arvoa siellä, missä hän tapaa sen, mutta siellä taas suurin arvo, minne hän sen jättää. On tullut ikäänkuin jonkinlaiseksi käytännölliseksi säännöksi kirjallisuudessa, että se, joka joskus on osoittautunut pystyvänsä alkuperäiseen luomiseen, on senjälkeen oikeutettu varastamaan toisten kirjoituksista mielensä mukaan. Ajatus on sen omaisuutta, joka voi omistaa sen, ja sen, joka voi sitä oikein käyttää. Jonkinmoinen sulaumaton avuttomuus leimaa aluksi lainattuja ajatuksia, mutta jahka olemme tottuneet käsittelemään niitä, tulevat ne täydellisesti omiksemme.

Sitenpä on kaikki alkuperäisyys suhteellista. Jokaisen ajattelijan katse on luotuna taaksepäin. Westminsterin tai Washingtonin lakiasäätävän eduskunnan oppinut jäsen puhuu ja äänestää tuhansien puolesta. Osoittakaa meille valitsijakunta ja ne nykyään näkymättömät tiehykkeet, joita myöten edustaja on päässyt selvyyteen sen toiveista, se joukko käytännöllisiä ja tiedokkaita miehiä, jotka kirjeenvaihdon tai suullisen keskustelun kautta ovat varustaneet hänet todisteilla, yksityistiedoilla ja laskelmilla, ja hänen hieno terävyytensä ja lujuutensa kadottavat jotakin tehostaan ja sädekehästään. Kuten sir Robert Peel ja mr Webster äänestävät, siten ajattelevat Locke ja Rousseau tuhansien puolesta, ja siten oli Homeroolla, Menulla, Saadilla, Miltonilla ympärillään lähteitä, joista he ammensivat: ystäviä, ihailijoita, kirjoja, perinnäistietoja, sananlaskuja kaikki nyt jo ammoin häipyneitä – jotka tunnettuina melkoisesti vähentäisivät heidän ihmeteltävyyttään. Puhuiko siis runoilija alkuperäisen vakuutuksen voimalla? Vai tunsiko hän toisen runoilijan itseänsä etevämmäksi? Tämä kysymys vetoaa kirjailijan omaantuntoon. Onko lopultakin hänen rinnassaan oraakkeli, jolta voi kysyä jokaisesta ajatuksesta ja asiasta, onko se todella siten ja siten, onko vai eikö? ja jolta voi saada vastauksen, johonka voi luottaa. Kaikki velka, mihin sellainen ihminen voi toisen neroon nähden joutua, ei koskaan voi hämmentää hänen tietoisuuttaan omasta alkuperästään, sillä kirjojen ja toisten ihmisten hänelle tekemä palvelus on kuin savupilvi verrattuna siihen sisäisimpään todellisuuteen, jonka hän on nähnyt kasvoista kasvoihin.

On helppoa havaita, että parhaasti kirjoitettu tai tehty maailmassa ei ole yhden yksinäisen neron työn hedelmää, vaan on se muodostunut laajan yhteistyön kautta siten, että tuhannet ovat kirjoittaneet kuin yksi ja totelleet samaa sisäistä pakkoa. Englanninkielinen raamattumme on loistava näyte kielemme voimasta ja suloudesta. Mutta sitä ei ole kääntänyt kielellemme yksi mies, eikä sitä ole käännetty johonkin varmaan aikaan, vaan vuosisadat ja kirkot ovat työskennelleet sen täydellistyttämiseksi. Ei ollut aikaa, jolloin ei olisi ollut jotain käännöstä olemassa. Liturgia, jota ihaillaan niin paljon voimakkaan ylevän henkensä vuoksi, on kokoelma eri aikojen ja kansojen hartaustunnelmia, käännös katolisen kirkon rukouksista ja menoista – jotka taas vuorostaan ovat kootut pitkien ajanjaksojen varsilla pyhimysten ja pyhäin kirjailijain rukouksista ja hartausmietelmistä kautta koko maailman. Grotius huomauttaa samaa "Isä meidän" rukouksen suhteen, että ne eri lauselmat, joista se on kokoonpantu, olivat käytännössä jo Kristuksen aikoina rabbinien rukousmuodoissa. Hän poimi ainoastaan esiin kultajyväset. Voimakas lakikielemme, lainkäyttömme merkitsevät menot ja lakitieteellisten määritelmien tarkka sattuvaisuus ja täsmällisyys ovat kaikkien niiden terävä-älyisten, voimakashenkisten miesten töiden hedelmää, jotka ovat eläneet niissä maissa, joissa nämä lait vallitsevat. Plutarkoon teoksien käännös on siksi niin etevä, että se perustuu niin moneen edelliseen käännökseen. Näitä käännöksiä on tehty kaikkina aikoina. Kaikki todella kielenmukaiset ja kansalliset käänteet ovat säilyneet ja kaikki muut vähitellen karsiuneet ja tulleet hyljätyiksi. Jotakin samanlaista on vielä aiemmin tapahtunut alkuperäisille kirjoille. Maailma menettelee verrattain vapaasti maailmankirjallisuuteen kuuluvain teosten kanssa. Vedat, Aisopoon sadut, Pilpay, Tuhat ja yksi yötä, Cid, Iliadi, Robin Hood, skottilaiset runoelmat eivät ole yhden miehen työtä. Tuommoisten teosten sommittelussa on aika ajatellut puolestamme, tori, muurari, salvumies, kauppias, maanviljelijä, narri, kaikki ovat he ajatelleet puolestamme. Jokainen kirja liittää aikansa sanavarastoon jonkun onnistuneen hyvän sanan, jokainen laki, kauppa, hetken mieltymys omansa, ja kaiken käsittävä yleinen nero, joka ei arkaile ja kaihdi olla alkuperäisyydestä velassa kaikkien yhteiselle alkuperäisyydelle, esiytyy myöhemmälle ajalle kuin oman aikansa ruumiillistumisena ja muistiin kirjoittajana.

Olemme kiitollisuuden velassa muinaistutkijoille ja Shakespeare-seuralle niistä tutkimuksista, joilla he ovat selvittäneet englantilaisen draaman kehittymisen pappien kirkoissa esittämistä mysterioista ja lopullisen eroittautumisen kirkosta sekä täydellistymisen maallisiksi näytelmäkappaleiksi "Ferrex ja Porrex" ja "Gurton-mummon neula" nimisistä kappaleista alkaen aina niihin aikoihin asti, jolloin näyttämöitä vallitsevat juuri ne kappaleet, joita Shakespeare muodosteli ja muovaili ja jotka hän lopulta teki omikseen. Menestyksensä rohkaisemina ja tehtävänsä herättämän kasvavan mielenkiinnon kannustamina ovat he nuuskineet jokaisen kirjahyllyn, aukaisseet jokaisen kirjalaatikon vinnillä eivätkä sallineet ainoankaan vanhan kellastuneen paperivihon jäädä pilautumaan homeeseensa ja toukkiinsa, niin kärkkäitä olivat he saamaan tietää, oliko Shakespeare poikanen todella ollut salametsästäjä vai eikö, oliko hän pitänyt huolta hevosista teatterin portilla, oliko hän pitänyt koulua, ja miksikä hän testamentissaan oli määrännyt vaimolleen Anna Hathaway'lle ainoastaan lähinnä parhaan sänkynsä.

On jotakin liikuttavaa siinä hairahtuvassa ajattelemattomuudessa, jolla aika valitsee henkilönsä ja tapahtumansa, joita kaikki kynttilät valaisevat ja joita kohden kaikki katseet ovat käännetyt, siinä huolellisuudessa, millä merkitään kirjoihin jokainen vähäpätöisinkin pikkuasia, joka koskee kuningatar Elisabethia tai kuningas Jaakkoa, Essexejä, Leicesterejä, Burleigheja, Buckinghameja, samalla kuin se ilman ainoatakaan arvokkaampaa huomautusta sivuuttaa toisen hallitsijasuvun perustajan, hallitsijasuvun, jonka vuoksi yksin Tudorin hallitsijasukua joskus on muistettava – miehen, joka häntä elähyttävän hengen ja innostuksen voiman vuoksi käsittää itsessään koko saksilaisen rodun ja jonka ajatuksista maailman ensimäiset kansat jotkut vuosisadat ovat löytävät henkisen ravintonsa ja henget ainoan johtonsa. Tavallinen näyttelijä – ainoakaan ihminen ei aavistanut, että hän oli ihmiskunnan runoilija; tämä salaisuus pysyi yhtä syvänä salaisuutena runoilijoille ja hengen miehille kuin hovimiehille ja tyhjänpäiväisillekin. Bacon, joka kirjoitti kuin tavaraluettelon aikansa henkisistä saavutuksista, ei mainitse hänen nimeänsäkään. Ben Jonson, vaikka olemmekin koettaneet antaa mitä liioitelluimman merkityksen hänen harvoille tunnustaville ja ylistäville sanoilleen, ei aavistanutkaan sitä joustavaa kasvavaa mainetta, jonka ensi väreilyjä hän itse oli herättämässä. Hän piti epäilemättä hänelle antamaansa tunnustusta perin runsaana ja jalomielisenä ja piti itseään ehdottomasti parempana runoilijana heistä kahdesta.

Jos on totta, kuten sananlasku sanoo, että ainoastaan äly älyää älyn, niin olisi Shakespearen ajan kyllä pitänyt voida ymmärtää häntä. Sir Henry Wotton oli neljä vuotta nuorempi Shakespearea ja eli kaksikymmentä kolme vuotta hänen jälkeensä, ja tapaa hänet kirjevaihdossa tai tuttavuussuhteissa seuraaviin henkilöihin: Theodor Beza, Isaac Casaubon, sir Philip Sidney, kreivi Essex, lordi Bacon, sir Walter Raleigh, John Milton, sir Henry Vane, Isaac Walton, t: ri Donne, Abraham Cowley, Bellarmine, Charles Cotton, John Pym, John Hales, Kepler, Vieta, Albericus Gentilis, Paolo Särpi, Arminius, joista kaikista on todisteita, että hän on ollut tekemisissä heidän kanssaan, mainitsematta useita muita, jotka hän epäilemättä on tavannut, – Shakespeare, Spenser, Jonson, Beaumont, Massinger, molemmat Herbertit, Marlowe, Chapman ja muut. Sitte Perikleen aikojen, jolloin Kreikassa oli esiytynyt sellainen sikermä suuria miehiä, ei ole ollut toista sellaista piiriä, ja kuitenkaan ei heidän neronsa riittänyt havaitsemaan maailman suurinta neroa. Runoilijamme naamari oli läpinäkymätön. Vuorta ei havaitse läheltä. Vierähti kokonainen vuosisata, ennenkuin sen olemassaoloa alettiin epäillä, ja vasta kahden vuosisadan kuluttua hänen kuolemastaan alettiin häntä arvostella siten kuin meistä on hänen arvonsa mukaista. Ennen meidän aikojamme ei ole ollut mahdollista kirjoittaa Shakespearen historiaa, sillä hän on saksalaisen kirjallisuuden isä: saksalaisten tutustauminen Shakespeareen Lessingin kautta sekä Wielandin ja Schlegelin käännökset hänen teoksistaan aiheuttivat mitä läheisimmästi saksalaisen kirjallisuuden äkillisen esillepuhkeamisen ja kukoistuksen. Vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla, jonka mietiskelevä henki on jonkinmoinen elävä Hamlet, voi Hamlet-tragedia tavata ihailevat lukijansa. Nykyään on Shakespeare lyönyt leimansa kirjallisuuteen, filosofiaan ja ajatteluun. Hänen henkensä on se näköpiiri, jonka sivu me meidän päivinämme emme näe. Hänen säkeittensä kasvattamina ovat korvamme tottuneet sointuun. Coleridge ja Goethe ovat ainoat arvostelijat, jotka jonkinmoisella täsmällisyydellä ovat tulkinneet tunteemme ja vakuutuksemme hänestä, mutta kaikissa sivistyneissä mielissä elää sanaton arvonanto hänen valtaavaa voimaansa ja ihanuuttaan kohtaan, jotka kuten kristinusko määräävät aikakautemme henkisen laadun.

Shakespeare-seura on ulottanut tutkimuksensa joka taholle, tehnyt tiettäväksi, mitä tietoja vielä puuttuu, tarjonnut rahapalkkiota jokaisesta johonkin varmuuteen johtavasta tiedonannosta; ja millä tuloksilla? Lukuunottamatta muutamia tärkeitä tietoja englantilaisen näytelmätaiteen historiasta, joihin olen viitannut, on tullut esiin ainoastaan joku harva seikka koskeva runoilijan varallisuussuhteita sekä hänen toimenpiteitään omaisuuteensa nähden. Ilmenee, että hän vuosi vuodelta omisti aina suuremman osan Blackfriarsin-teatteria: sen vaatevarasto ja muu kalusto olivat hänen omiansa, että hän säästöillään kirjailijana ja osakkeenomistajana osti itselleen tilan synnyinkaupungissaan, että hän asui Stratfordin kauneimmassa rakennuksessa, että naapurit uskoivat hänen hoidettavakseen asioita Lontoossa, kuten lainojen nostoja y.m., että hän oli todellinen maanviljelijä. Jokseenkin niihin aikoihin, jolloin hän kirjoitti Macbethia, velkoo hän Stratfordin oikeusistuimen edessä Philip Rogersilta 35 shillingiä 10 penceä viljasta, jonka tämä oli eri otteissa saanut, ja esiytyy kaikissa suhteissa kelpo isäntänä ilman mitään eriskummaisuuden ja liioittelun mainetta itsestään. Hän oli hyvänsävyisä mies, näyttelijä ja teatterinosakas, joka ei mitenkään silmiinpistävästi eronnut muista näyttelijöistä ja teatterinjohtajista. Myönnän nämä tiedot tärkeiksi. Ne korvaavat täydellisesti ne vaivat, joilla ne ovat hankitut.

Mutta mitä tiedon sirpaleita hänen elinsuhteisiinsa nähden nämä tutkimukset lienevätkin paljastaneet, ne eivät mitenkään voi valaista sitä rajatonta luovaa mielikuvitusta, joka on se salattu magneetti, joka hänessä vetää meitä puoleensa. Olemme varsin kankeita historian kirjoittajia. Me kerromme sukuluettelon, synnyn, synnyinpaikan, koulunkäynnin, koulutovereista, rahojen ansaitsemisesta, avioliitosta, kirjojen julkaisemisesta, kuuluisuudesta, kuolemasta, ja kun olemme päässeet lorumme loppuun, ei ilmene mitään suhdetta kuvamme ja jumal'syntyisen välillä ja on kuin olisimme umpimähkään aukaisseet "Nykyaikaisen Plutarkon" ja lukeneet siitä jonkun elämäkerran: se olisi yhtä hyvin soveltunut runoihin. Kuuluu runouden olemukseen puhjeta ihmeen sateenkaarikimaltelevana tyttärenä esiin näkymättömästä ja hälventää läsnäolollaan menneisyys ja kieltää historia. Malone, Warburton, Dyce ja Collier ovat tuhlanneet öljyään. Mainehikkaat teatterit, Covent Garden, Drury Lane, Park ja Tremont ovat suotta tarjonneet apuaan. Betterton, Garrick, Kemble, Kean ja Macready omistavat elämänsä tälle nerolle; häntä he kruunaavat, kirkastavat, noudattavat, tulkitsevat. Nero ei heitä tunne. Esitys alkaa; joku kultainen sana kimmahtaa kuolematonna esiin kaikesta tuosta maalatusta joutavuudesta ja täyttää mielemme suloisella levottomuudella kutsuen meitä omille saavuttamattomille kotisijoilleen. Muistan kerran käyneeni katsomassa Hamletia erään kuuluisan näyttelijän, Englannin näyttämön ylpeyden esittämänä, ja kaikki mitä silloin kuulin ja kaikki, mitä nyt muistan näyttelijästä, on semmoista, jossa näyttelijällä ei ollut mitään osaa, yksinkertaisesti Hamletin kysymyksen aaveelle:

 
"Se mitä tietää,
Kun sinä, kuollut ruumis, pantsar yllä
Kuun välkkehessä kummittelet."
 

[P. Cajanderin suomennos.]

Sama mielikuvitus, joka avaroittaa kammion, jossa hän kirjoittaa, maailmaksi ja täyttää sen kaiken arvoisilla ja laatuisilla voimilla ja olennoilla, muuttaa yhtä helposti ynseän todellisuuden kuunvälkkeeksi. Nämä hänen taikavoimansa ihmeet tärvelevät meiltä tavallisten teatterikeinojen lumon. Mikähän elämäkerta voisi valaista seutuja, joihin Kesäyön unelma meidät vie? Uskoikohan Shakespeare millekään notariolle tai pitäjäkirjurille, millekään lukkarille tai kylätuomarille Stratfordissa tämän ihanan armaan luoman synnyinsalaisuutta. Ardennien metsät, Scone Castlen hilpeä eloisa ilma, kuun kalve Portian huvilan yllä, "avarat rotkot, karut auhdot", joissa Othello oli vankeudessa – missähän on pikkuserkku tai veljen pojanpoika, missä semmoinen keräjäasiakirjatukku tai yksityinen kirje, että ne olisivat säilyttäneet sanasenkaan näistä ylevistä salaisuuksista? Lyhyesti, näissä näytelmissä kuten kaikessa suuressa taiteessa – Egyptin ja Indian kyklooppisessa rakennustaiteessa, Phidiaan veistotaiteessa, gootilaisissa tuomiokirkoissa, Italian maalaustaiteessa, Espanjan ja Skotlannin kertovissa kansanrunoelmissa – on nero vetänyt tikapuut mukanaan korkeuteen, kun luova sukupolvi on häipynyt taivaisiin jättääkseen tilaa uudelle polvelle, joka näkee teot, mutta turhaan kysyy, kuinka ne ovat syntyneet. —

Shakespeare on Shakespearen ainoa elämäkerran kirjoittaja, eikä hänkään voi kertoa meille muuten kuin Shakespearelle meissä itsessämme eli siis meidän vastaanottavimpina, myötätuntoisimpina hetkinämme. Hän ei voi astua alas kolmijalaltaan ja kertoa meille kaskuja runollisen haltioittumisensa hetkistä. Lukekaahan noita vanhoja asiakirjoja, joita Dycen ja Collierin uutteruus on esittänyt, selvittänyt ja vertaillut toisiinsa, ja lukekaa senjälkeen joku noita ilmaheijeisiä ajatuksia – taivaitten purjehtijoita – jotka näyttävät pudonneen taivaasta ja jotka, ei kokemuksemme, vaan ihminen povessamme omistaa kuin kohtalon Sanelmina – ja sanokaahan, vastaavatko ne toisiaan, selittävätkö edelliset mitenkään jälkimäisiä tai kummatko valaisevat historiallisemmin häntä ihmisenä.

Siispä, vaikka ulkoiset elämäkerralliset tietomme ovat niin niukat, on meillä, jos meillä on elämäkerran kirjoittajana Aubrey'n ja Rowe'n sijasta Shakespeare, todelliset, oleelliset tiedot hänestä, semmoiset, jotka kuvaavat hänen luonnettaan ja kohtaloaan, semmoiset, jotka meidän olisi tärkeintä tuntea, jos voisimme kohdata hänet elämässä ja joutua tekemisiin hänen kanssaan. Meillä on kirjoitettuina muistoon hänen vakaumuksensa niistä kysymyksistä, jotka kolkuttavat vastausta jokaisesta sydämestä – hänen käsityksensä elämästä ja kuolemasta, rakkaudesta, rikkaudesta ja köyhyydestä, elämän arvoista ja keinoista, joilla voimme ne saavuttaa, ihmisluonteista ja niistä salaisista tai ilmeisistä vaikutuksista, jotka johtavat heidän kohtalojaan, noista salaperäisistä, ylimahtisista voimista, joita tietomme ei voi käsittää, mutta jotka kuitenkin kutovat ilkeyttään tai lahjojaan kirkkaimpiin hetkiimme. Kukahan on lukenut hänen sonettinsa havaitsematta, että runoilija niissä naamarien suojissa, jotka ymmärtävälle lukijalle eivät ole mitään naamareita, on ilmaissut oppinsa ystävyydestä ja rakkaudesta: tunnelmien hämmennyksen herkimmässä ja samalla älykkäimmässä ihmismielessä? Mitä oman henkensä sisimpiä piirteitä onkaan hän kätkenyt näytelmiinsä? Hänen loistavista todellisen miehen ja kuninkaan kuvauksistaan voi havaita, mitkä muodot ja hienoudet häntä miellyttävät: hänen mieltymyksensä laajaan ystäväpiiriin, hänen taipumuksensa runsaaseen vierasvaraisuuteen ja iloisen ystävälliseen anteliaisuuteen. Puhukoot Timon, Warwick, kauppias Antonio hänen laajasydämisyydestään. Kaukana siitä, että Shakespeare olisi vähimmän tunnettu, päinvastoin on hän ainoa henkilö koko uudemmassa historiassa, jonka tunnemme. Mitähän kohtaa siveyden, tapojen, talouden, filosofian, uskonnon, aistikkuuden, elämänviisauden alalla ei hän olisi selvittänyt. Mistähän salaisuudesta hän ei olisi ilmaissut tietoaan? Mitähän virkaa, tointa tai toiminta-alaa hän ei olisi kosketellut? Millehän kuninkaalle hän ei olisi opettanut ryhtiä kuten Talma Napoleonille? Kuka neito ei olisi havainnut häntä hienommaksi omaa hentouttaan? Mikä rakastaja ei tuntisi rakkauttaan kylmäksi hänen rakkautensa rinnalla? Mikä viisas ei tyhjäksi viisauttaan? Kenelle hienolle maailmanmiehelle hän ei olisi todistanut hänen kömpelyyttään?