Читать книгу: «Kenelm Chillingly: Hänen elämänvaiheensa ja mielipiteensä», страница 38

VIIDES LUKU

Kenelm Chillinglyltä Sir Peter Chillinglylle:

"Isäni! Rakas isäni! – Tämä ei ole mikään vastaus teidän kirjeesenne. Minä en tiedä voiko sitä edes kirjeeksi sanoakaan. En voi vielä päättää tahdonko että se teidän käsiinne tulee vai ei. Väsyneenä puhumisesta itseni kanssa, istun pöytäni ääreen puhuakseni teidän kanssanne. Olen usein soimannut itseäni siitä etten ole käyttänyt jokaista sopivaa tilaisuutta antaakseni teidän tietää kuinka hellästi teitä rakastan, kuinka suuresti teitä kunnioitan; teitä, ystävääni, isääni. Mutta me Chillinglyt emme ole mikään demonstrativinen suku. Minä en muista että te sanoissa milloinkaan olette minulle lausunut sen totuuden että rakastatte poikaanne äärettömästi paljoa enemmän kuin hän ansaitsee. Ja enkö kuitenkin tiedä että te mieluisemmin antaisitte rakkaat vanhat kirjanne joutua vasaran alle, kuin antaa minun turhaan toivoa jotain koettamatonta, viatonta iloa, jota mieleni tekisi? Ja tiedättehän te yhtä hyvin, että minä ennemmin luopuisin koko perintöoikeudestani ja rupeaisin päivämieheksi, kuin antaisin teidän kaivata rakkaita vanhoja kirjojanne?

"Tämän molemminpuolisen tiedon minä pidän vallan varmana kaikessa mitä sydämeni toivoo saada teille ilmoittaa. Mutta jos aavistukseni on oikea, niin päivä on tuleva, jolloin teidän ja minun välillä täytyy tulla alttiiksi paneminen kysymykseen toisen tai toisen puolesta. Jos niin on, niin pyydän että te tämän uhrauksen teette. Kuinka se voi käydä laatuun? Kuinka voin olla niin hävytön, niin itsekäs, niin kiittämätön ja unhoittaa kaikki mitä nyt jo olen teille velkaa ja jota kenties en milloinkaan voi maksaa? Minä voin ainoastaan vastata: 'Se on kohtalon, se on luonnon, se on rakkauden syy' —."

* * * * *

"Tässä minun täytyy keskeyttää itseäni. On keski-yö, kuu on aivan vastapäätä ikkunaa, jonka vieressä istun, ja joessa, joka juoksee sen alitse, näkyy pitkä, kapea viiva, jossa jokainen aalto värähtelee sen valossa; kuun valaisevan viivan molemmin puolin ovat toiset aallot, jotka rientävät yhtä kiireesti hautaansa kohti näkymättömään syvyyteen, liikkumattomina ja kolkkoina. En voi kirjoittaa enää."

* * * * *

Kaksi päivää myöhemmin.

"Sanotaan että hän on alempana meitä varallisuuteen ja arvoon katsoen. Olemmeko me, isäni – me, kaksi jalosukuista herrasmiestä – kullanhimoisia tahi ylhäisten suosiota hakevia. Minun yliopistossa ollessani halveksittiin ainoastaan kuokkavierasta ja keikaria, miestä, joka valitsi ystäviänsä sen mukaan kuin niiden rahat tai niiden arvo voisi olla hänelle hyödyksi. Jos niin on laita siinä, missä valinta on niin vähästä arvosta henkilön onneen ja tulevaisuuteen katsoen, jolla on jonkimoinen miehuullisuus, kuinka paljoa vähäpätöisempi kuokkavieras ja keikari onkaan kun tulee päättää mitä vaimoa on rakastaminen ja valitseminen sulostuttamaan ja jalostuttamaan jokapäiväistä elämää! Voiko hän tulla minulle täksi sulostuttavaksi ja jalostuttavaksi olennoksi? Minä uskon sen vakaasti. Itse elämä on minusta saanut viehätyksen, jommoista en milloinkaan aavistanut sillä olevan; minä alan jo vähän ottaa osaa kanssaihmiseni rientoihin ja pyrintöihin, joka on voimallisin niissä, joita jälkimaailma katsoo hyväntekijöiksensä. Tässä hiljaisessa kylässä voisin tosin löytää riittäviä esimerkkejä siihen, ettei ihmisen tarkoitus ole mietiskellä elämää, vaan ottaa tehokasta osaa siihen ja siinä toimessa huomata voivansa hyödyttää ihmiskuntaa. Mutta minä epäilen että olisin hyötynyt sellaisista esimerkeistä; luulen että olisin katsellut tätä pientä maailman näyttämöä samalla tavalla kuin olin katsellut suurta, välinpitämättömänä kuin katselija, joka näkee huonoin näyttelijäin tavallista perhenäytelmää näyttävän, jos ei koko olentoni yht'äkkiä olisi luopunut filosofiasta intohimon edestä, ja kerta lämmitettynä, tullut myötätuntoiseksi ihmiskuntaa kohtaan, missä ikinä se palaa ja hehkuu. Oi, voiko epäillä siitä, mikä arvo hänelle tulee kuolevaisen morsiamena – hänelle, prinsessalleni, Haltiattarelleni? Kuinka tyytyväiseksi te, isäni, tulette poikanne maalliseen asemaan! Kuinka uutterasti hän tulee koettamaan korvata kaikkia puutteitansa ymmärrykseen, neroon ja tietoihin katsoen, sillä yhteen ainoaan päämaaliin kootulla voimalla, joka – enemmän kuin ymmärrys, nero ja tieto vaatii mitä maailma sanoo kunniaksi.

"Niin, hänen kanssansa, hänen kanssansa minun nimeni kantajana, hänen kanssansa, jolle minä, mitä hyvää ja suurta tehnenkin, voisin sanoa: 'Se on sinun tekosi,' lupaan minä että te tulette siunaamaan sitä päivää, jolloin syliinne suljette tyttären."

* * * * *

"'Sinä olet yhteydessä rakastetun kanssa kaikessa, jota tunnet olevan sinua ylempänä.' Niin kirjoittaa yksi noista taikatempuissa taitavista saksalaisista, jotka rinnassamme hakevat haudattujen totuuksien siemeniä ja kehittävät niitä kukkaisiksi, ennenkuin me itse edes tiedämme mitään siemenistä.

"Jokainen ajatus, joka saattaa minua rakkaani yhteyteen, on minusta syntynyt siivillä."

* * * * *

"Olen juuri hiljan häntä tavannut, juuri hänestä eronnut. Siitä asti kuin minulle – ystävällisesti ja viisaasti – sanottiin ettei minulla ollut oikeutta panna hänen mielen rauhaansa alttiiksi, jos minulla ei ole oikeutta kosia häntä ja saada häntä, lupasin itselleni että välttäisin hänen seuraansa siksi kunnes olin kertonut teille kaikki, niinkuin nyt teen, ja saanut teiltä tämän luvan; sillä vaikken olisi milloinkaan sitä lupausta antanut, joka sitoo kunniatani, niin teidän myönnytyksenne ja siunauksenne tulee pyhittää valintaani. Minä en uskaltaisi pyytää niin viattoman ja puhtaan olennon naimaan kiittämätöntä ja tottelematonta poikaa. Mutta tänä iltana minä tapasin hänen vallan odottamatta pastorin luona, joka on kelpo mies, jolta olen paljon oppinut; jonka elämänohjeet, jonka esimerkki, jonka perheellinen onni ja samalla toimelias ja puhdas elämä sopivat yhteen minun omien unelmieni kanssa, kun näin unta hänestä.

"Minä kerron teille rakkaani nimen – hiljaa, se on vielä suuri salaisuus teidän ja minun välillä. Mutta, oi, jospa se päivä jo olisi käsissä, kun saisin kuulla teidän kutsuvan häntä nimeltä ja nähdä teidän painavan hänen otsallensa ainoan miehen suudelman, josta en olisi mustasukkainen.

"On pyhäpäivä, ja iltakirkon jälkeen on ystäväni tapa koota lapsensa ympärilleen ja ilman varsinaista saarnaa tahi esitelmää hän herättää niiden mieltymystä aineihin, jotka ovat päivän pyhän tarkoituksen yhteydessä. Hän ei usein suoraan puhu uskonnollisista asioista; useammin hän alkaa jostakin vähäpätöisestä tapauksesta tahi tarinasta, joka edellisellä viikolla on lapsia huvittanut, ja kehittää vähitellen siitä jonkun siveellisen ohjesäännön tai ottaa raamatusta jonkun valaisevan esimerkin. Hän on sitä mieltä että kun lasten täytyy oppia paljon siitä mitä heidän on oppiminen ahkeran työn kautta, niin uskontoa ei tule tehdä heille vaikeaksi, vaan huomaamatta sovitettava heidän mieleensä ja yhdistettävä rauhallisten ja rakkaiden muistojen kanssa, ja tehtävä lohdutukseksi surujen jälkeen, tukeeksi vastoinkäymisissä, eroittamattomaksi kumppaniksi sen kaksoissisarelle, Toivolle.

"Minä astuin tänä iltana pastorin huoneesen juuri kun seura oli kokoutunut hänen ympärilleen. Hänen vaimonsa vieressä istui lady, joka erittäin minua miellyttää. Hänen kasvonsa osoittaa sellaista tyyneyttä, joka ilmoittaa surun vaikuttavaa väsymystä. Hän on rakastettuni täti. Lily oli istunut matalalle tuolille hyvän pastorin jalkain juureen, erään pastorin tyttären kanssa, jonka kaulan ympäri hän oli pannut käsivartensa. Hän on paljon mieluummin lasten kanssa kuin hänen ikäistensä tyttöjen seurassa. Pastorin rouva, joka on hyvin viisas ja ymmärtäväinen nainen, kysyi kerta minun kuullen, mikä siihen oli syynä ja miksi hän aina tahtoi olla vaan lasten kanssa, joilta hän ei voinut oppia mitään. Oi! toivon että olisitte nähnyt kuinka viaton enkelinkaltainen hänen kasvoinsa sävy oli, kun hän suoraan vastasi: 'Minä luulen että se on sentähden että niiden seurassa olen enemmän turvallinen, minä tarkoitan lähempänä Jumalaa.'

"Mr Ewlyn – niin on pastorin nimi – kehitti tänä iltana esitelmänsä kauniista haltiatarsadusta, jonka Lily edellisenä päivänä oli kertonut hänen lapsillensa ja jonka pastori pyysi hänen uudestaan kertomaan."

"Tämä on lyhykäisyydessä sadun sisältö:"

"Oli kerran kuningas ja kuningatar, jotka olivat hyvin onnettomat sentähden ettei heillä ollut perillistä, joka olisi kruunun perinyt; ja he rukoilivat Jumalalta sellaista; ja katso, eräänä kauniina kesä-aamuna näki kuningatar, herätessänsä, kehdon vuoteensa vieressä ja kehdossa makasi kaunis nukkuva lapsukainen. Oli suuri juhlapäivä yli koko valtakunnan! Mutta kun poika kasvoi suuremmaksi, tuli hän hyvin itsepäiseksi ja pahaksi; hänen kauneutensa katosi, hän ei tahtonut oppia läksyjänsä, hän oli niin häijy kuin lapsi olla voi. Vanhemmat olivat kovin suruissansa; heidän toivottu perillisensä näytti tulevan suureksi vitsaukseksi sekä heille että heidän alamaisilleen. Vihdoin eräänä päivänä näkyi kaksi pientä ajettumaa prinssin hartioissa, joka vielä lisäsi heidän suruansa. Kaikilta lääkäreiltä kysyttiin syytä tähän ja haettiin apua. Ne koettivat tietysti nuoria ja teräspuristimia, jotka tuottivat pienelle prinssiraukalle suurta vaivaa ja tekivät hänen entistä häijymmäksi. Ajettumat tulivat kuitenkin yhä isommiksi ja prinssi sairastui ja kävi yhä heikommaksi. Vihdoin taitava lääkäri sanoi että ainoa keino pelastaa prinssin henkeä oli ajettumain poisleikkaaminen, ja määrättiin että leikkaus oli tapahtuva seuraavana aamuna. Mutta yöllä kuningatar näki unessa kauniin olennon, joka seisoi hänen vuoteensa vieressä. Ja tämä olento sanoi soimaavalla äänellä hänelle: 'Kiittämätön nainen. Kuinka sinä palkitset minua siitä kalliista lahjasta, jonka minun suosioni sinulle hankki? Minä olen Haltiattarein kuningatar. Sinun valtakuntasi perilliseksi uskoin minä sinun huostaasi lapsen Haltiattarein maasta, joka tulisi olemaan siunaukseksi sinulle ja sinun kansallesi; ja sinä aiot nyt lääkärin veitsen kautta tuottaa sille kuoleman tuskaa.' Ja kuningatar vastasi: 'Kalliiksi tosiaankin voit sanoa sen lahjan! Kurja, kivulloinen, katala vaihdokas.'

"'Oletko niin typerä,' sanoi kaunis olento, 'ett'et käsitä että ensimmäiset vainut haltiatar-lapsessa aivan luonnollisesti ovat tyytymättömyys siitä että se on ajettu pois kotimaastansa? Ja tämä tyytymättömyys olisi piinannut sitä kuoliaaksi tahi olisi se yhä enentynyt katkeruudeksi ja ilkeydeksi, koska lapsi olisi ollut voimaan katsoen haltiatar; mutta siitä olisi tullut paha haltiatar, jos ei sen synnynnäinen luonto olisi ollut kylläksi voimallinen kehittämään sen siipiä. Se, jota te sokeudessanne katsotte viallisuudeksi ihmislapsessa, se tekee haltiatarlapsen kauneuden täydelliseksi. Voi sinua, jos et salli haltiatarlapsen siipien kasvaa!'"

"Ja seuraavana aamuna kuningatar lähetti lääkärin pois, kun hän tuli kamala veitsi muassaan, ja otti pois nuorat ja teräspuristimet prinssin hartioilta, vaikka lääkärit sanoivat että se tuottaisi kuoleman lapselle. Ja siitä hetkestä alkaen rupesi kuninkaallinen perillinen parantumaan ja kukoistamaan. Ja kun vihdoin viimein noista rumista ajettumista kehittyi lumivalkoiset siivet, niin prinssin pahantapaisuus hävisi ja hän kävi lempeäksi ja hyväluontoiseksi. Sen sijaan että hän ennen oli kiusannut opettajiansa, tuli hän nyt mitä oppivaisimmaksi ja ahkerimmaksi oppilaaksi, oli vanhempainsa ilo ja koko kansan ylpeys; ja kansa sanoi: 'Hänestä me kerta saamme kuninkaan, jommoista meillä ei milloinkaan ennen ole ollut.'

"Tähän Lilyn satu päättyi. Minä en voi teille selittää kuinka suloisella, leikillisellä tavalla hän sitä kertoi. Sitten hän sanoi, vakaasti päätänsä pudistaen: 'Mutta te ette näy tietävän mitä jälestäpäin tapahtui. Kenties luulette ettei prinssi milloinkaan siipiänsä käyttänyt? Kuunnelkaa minua. Hovimiehet, jotka palvelivat hänen Kuninkaallista Korkeuttansa, huomasivat että hän katosi muutamina öinä joka viikko. Näinä öinä hän lensi, totellen siipien vainua, linnan saleista Haltiattarein maahan; hän tuli takaisin sieltä vielä enemmän mieltyneenä siihen inhimilliseen kotiin, josta hän hetkeksi aikaa oli päässyt pois.'

"'Oi, lapseni,' sanoi pappi vakaasti, 'me olisimme turhaan saaneet siivet, jos emme tottele sitä vainua, joka kehoittaa meitä lentämään; itse lentäminen olisi yhtä turhaa, jos emme lentäisi sitä kotia kohti, josta tulimme, tuoden kotimaastamme paremman terveyden ja puhtaamman ilon.'

"Sillä välin kun pappi näin teki täydelliseksi Lilyn haltiatarsadun opetuksen, nousi tyttö alhaiselta istuimeltansa, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä suurella kunnioituksella ja meni ikkunan luo. Minä näin että hän oli hyvin liikutettu, sillä hän koetti salata kyyneleitänsä. Myöhemmin illalla, kun olimme ulkona pihalla, tuli Lily ujosti minun luokseni, juuri vähää ennen kuin piti mentämän pois, ja sanoi kuiskaten:

"'Oletteko suuttunut minuun? Mitä olen tehnyt, joka on teitä loukannut?'

"'Suuttunut teihin? Kuinka voitte sellaista ajatella minusta?'

"'Ettehän ole moneen päivään käynyt meillä, enkä ole teitä yhtään nähnyt,' sanoi hän niin suorasti ja katsoi minuun silmillä, joissa kyyneleet vielä näytti väikkyvän.

"Ennenkuin minä uskalsin vastata, tuli hänen tätinsä meidän luoksemme, sanoi minulle kylmästi 'hyvää yötä,' ja vei pois hoidokkaansa.

"Minä olin aikonut saattaa heitä heidän kotiinsa, niinkuin minun oli ollut tapa, kun me tapasimme toisiamme naapurien luona. Mutta täti oli luultavasti arvannut että minä olisin pappilassa sinä iltana ja, tehdäksensä minun tuumani tyhjäksi, hän oli tilannut heille vaunut paluumatkaa varten. Ei ole epäilemistäkään, ettei häntä ole varoitettu antamasta hoidokkaansa olla minun kanssani yhdessä.

"Isäni, minun täytyy kohdakkoin tulla teidän tykönne, minun pitää täyttää lupaukseni ja teidän huuliltanne vastaanottaa suostumuksenne minun valintaani; sillä suostuttehan siihen, eikö niin? Mutta minä tahdoin edeltäkäsin ilmoittaa asian teille, ja lopetan sentähden hajanaiset otteet neuvottelemisestani oman sydämeni kanssa ja teidän kanssa, ja panen ne huomenna postiin. Te saatte odottaa minua kohta niiden jälkeen, kun ensin annan teille yhden päivän vapauden saadaksenne yksin niitä miettiä – yksin, rakas isäni; ne eivät ole aiotut muiden silmille kuin teidän.

"K. C."

KUUDES LUKU

Seuraavana päivänä Kenelm lähti kaupunkiin, pani ison kirjeensä Sir Peterille postiin ja poikkesi Will Somersin puotiin ostaaksensa Jessien kauniista varastosta koreja tai muita pieniä kapineita, jotka hänen äitiänsä miellyttäisivät.

Kun hän astui puotiin, alkoi hänen sydämensä tykyttää nopeammin. Hän näki kaksi nuorta tyttöä seisovan kauppapöydän vieressä katsellen lasisen laatikon sisällystä. Toinen näistä oli Clemmy; toinen oli epäilemättä Lily Mordaunt. Clemmy huudahti: "Oi, kuinka kaunis tämä on, Mrs Somers; mutta," ja tässä hän loi silmänsä kauppapöydästä silkkikukkaroon, joka oli hänen kädessään, ja hän lisäsi suruisesti: "minä en voi sitä ostaa. Minulla ei ole likimainkaan niin paljon rahaa."

"Ja mitä se on, Miss Clemmy?" kysyi Kenelm.

Molemmat tytöt kääntyivät kuullessaan hänen ääntänsä, ja Clemmyn kasvot kävivät iloisen näköisiksi.

"Katsokaa," sanoi hän, "eikö se ole ihmeen kaunis?"

Tämä ihaeltu ja haluttu esine oli pieni kultamedaljongi, varustettu pienistä helmistä tehdyllä ristillä.

"Minä vakuutan teitä siitä, Miss," sanoi Jessie, joka oli oppinut ammattinsa mielikielisyyttä, "se on todella pilkkahinta. Miss Mary Burrows, joka oli täällä juuri ennenkuin te tulitte, osti medaljongin, joka ei ollut läheskään näin kaunis, ja maksoi kymmenen killinkiä enemmän siitä."

Miss Mary Burrows oli Miss Clemmy Ewlynin ikäinen, ja nämä kaksi nuorta kaunotarta kilpailivat toistensa kanssa kauneudessa. "Miss Burrows!" huokasi Clemmy, ollen mielipahoillaan.

Mutta Kenelmin huomio kääntyi Clemmyn medaljongista pieneen sormukseen, jota Mrs Somers oli kehoittanut Lilyä koettamaan ja jonka hän nyt otti sormestaan ja antoi takaisin päätänsä pudistaen. Mrs Somers, joka näki ettei hänellä ollut toivoa myydä medaljongia Clemmylle, kääntyi nyt vanhempaan tyttöön, jolla luultavasti oli kyllin rahaa kukkarossaan ja jolle kaikissa tapauksissa voisi antaa velaksi.

"Sormus sopii teille erittäin hyvin, Miss Mordaunt, ja jokainen teidän ikäisenne nuori lady pitää ainakin yhden sormuksen; antakaa minun panna se sormeenne!" Hän lisäsi matalammalla äänellä: "Vaikka me myymme tässä laatikossa olevat tavarat ainoastaan komissionina, niin on meille kuitenkin yhdentekevä jos saamme maksun nyt tahi joulun aikana."

"Se ei minua viehätä, Mrs Somers," sanat Lily nauraen ja lisäsi vakaan-näköisenä, "minä lupasin Leijonalle, tarkoitan holhojaani, etten milloinkaan tekisi velkoja, ja sitä en milloinkaan teekään."

Lily kääntyi uskaliaasti pois vaarallisesta kauppapöydästä, otti paperin, jossa oli uusi nauha, jonka hän oli Blanchelle ostanut, ja Clemmy seurasi häntä vastahakoisesti ulos puodista.

Kenelm jäi puotiin ja valitsi kiireimmiten vähäsen pikku tavaraa, joka illalla oli hänelle lähetettävä muutaman korin kera, jotka Will itse saisi valita; sitten hän osti sen medaljongin, jonka Clemmyn oli tehnyt mieli saada, mutta koko ajan hän ajatteli sitä sormusta, jota Lily oli koettanut. Se ei ollut rikos etikettiä vastaan antaa medaljongi sellaiselle lapselle kuin Clemmy oli, mutta eikö kauhea loukkaus tarjota Lilylle lahjaa? Jessie sanoi:

"Miss Mordaunt piti paljon tästä sormuksesta, Mr Chillingly. Minä olen varma siitä että hänen tätinsä soisi hänen saada sen. Minun tekee mieleni panna se erilleen siksi kunnes Mrs Cameron tulee tänne. Olisi vahinko jos joku toinen ostaisi sen."

"Minä luulen," sanoi Kenelm, "että minä rohkenen näyttää sitä Mrs Cameronille. Hän varmaankin ostaa sen hoidokkaallensa. Pankaa sormuksen hinta minun velkalistaani." Hän otti sormuksen ja vei sen mukaansa; se oi hyvin halpa pieni sormus, jossa oli yksi ainoa, sydämen muotoinen kivi, eikä maksanut puoltakaan niin paljon kuin medaljongi.

Kenelm saavutti nuoret neitoset juuri siinä missä tien haara oli; toinen vei suoraan Grasmereen, toinen hautausmaan poikki pappilaan. Hän antoi medaljongin Clemmylle ja lausui muutamia ystävällisiä sanoja, jotka helposti poistivat epäyksen sitä vastaanottaa; ja Clemmy riensi iloisena lahjastaan pappilaa kohti voidaksensa mitä pikemmin näyttää aarrettaan äidilleen ja sisarelleen ja etupäässä Mary Burrowsille, joka oli luvannut tulla heille luncheonille.

Kenelm astui hitaasti Lilyn rinnalla.

"Teillä on hyvä sydän, Mr Chillingly," sanoi tyttö hiukan jyrkästi.

"Kuinka hauskaa mahtaa olla teille tehdä niin suurta iloa toiselle!

Rakas pieni Clemmy!"

Tämä teeskentelemätön kiitos ja täydellinen kateellisuuden ja itsekkäisyyden puute, jota hänen ilonsa siitä, että ystävänsä toivo oli täytetty, ilmoitti, ilahutti Kenelmiä.

"Jos on hauskaa tuottaa muille iloa," sanoi Kenelm, "niin on nyt teidän vuoronne tehdä minulle sellainen ilo."

"Kuinka niin?" kysyi tyttö äkkiä punastuen.

"Siten että suotte minulle saman oikeuden kuin pieni ystävänne on minulle suonut."

Ja hän otti sormuksen esiin.

Lily heilautti päätänsä ja näytti kopealta. Mutta kun hänen silmänsä kohtasivat Kenelmin silmiä, painoi hän taas alas päänsä ja hän vapisi hiukan.

"Miss Mordaunt," sanoi Kenelm, joka töin tuskin taisi hillitä palavaa haluansa langeta hänen jalkainsa juureen ja sanoa: 'Tämän sormuksen kautta tarjoon minä teille rakkauteni – vannon minä teille uskollisuuteni!' – "Miss Mordaunt, säästäkää minua tuskasta ajatella että olen teitä loukannut; kaikin vähimmin tahtoisin tehdä sitä tänä päivänä, sillä kenties tulee kulumaan vähän aikaa ennenkuin taas teitä tapaan. Minä lähden kotiin muutamaksi päiväksi asian tähden, josta elämäni onni voi riippua, ja minä olisin huono poika ja kelvoton aatelismies, jos en tässä asiassa neuvoittelisi hänen kanssansa, joka on neuvonut minua kaikessa, mikä tunteitani koskee, kääntymään hänen puoleensa, isänä, ja kaikessa, mikä kunniaani koskee, häneen, aatelismiehenä."

Ei mikään arvostelija olisi "The Londonerissa" voinut pilkata lausetapaa, joka olisi ollut enemmän poikkeava siitä mitä meidän ajan elämäntapojen ja siveellisyyden kuvaaja olisi antanut rakastajan lausua. Mutta pieni perhoskesyttäjä raukka ja haltiatarsatujen kertoja käsitti kohdakkoin kaikki mitä tämä kummallisin olento maailmassa jätti sanomatta. Se tunki syvemmälle hänen sydämeensä kuin palavin ilmoitus veijarin tai seikkailijain huulilta olisi tehnyt, joihin meidän aikamme tapain-kuvaajat hyvin usein alentavat sen ritarillisuuden, jota nimitys "rakastaja" käsittää.

Siinä, missä he olivat puhuessansa pysähtyneet joen partaa pitkin kulkevalla tiellä, oli penkki, jolla he sattumalta olivat moniaita viikkoja takaperin istuneet. Jonkun minuutin kuluttua he taas istuivat samalla penkillä.

Ja se pieni kiiltävä turkosisydämellä varustettu sormus oli Lilyn sormessa, ja he istuivat siellä lähes puoli tuntia; he eivät puhuneet paljon, mutta olivat ihmeen onnelliset; ei ainoatakaan uskollisuuden lupausta tehty. Ei, ei edes sanaakaan lausuttu, jota olisi voinut selittää lauseeksi "Minä rakastan sinua." Ja kuitenkin tiesi kumpikin heistä, kun he nousivat penkiltä ja astuivat ääneti joenrantaa pitkin, että hän oli rakastettu.

Kun he tulivat portille, joka vei Grasmeren puutarhaan, säpsähti Kenelm hiukan. Mrs Cameron seisoi portilla ja nojasi siihen. Sitä levottomuutta, joka Kenelmissä heräsi hänet nähdessänsä, ei Lily tuntenut; hän riensi Kenelmin edellä, suuteli tätiänsä poskelle ja juoksi pihan poikki kepein askelin ja iloisesti laulaen.

Kenelm jäi seisomaan portille Mrs Cameronia vastapäätä. Jälkimäinen avasi portin, kävi Kenelmin käsivarteen ja vei hänet takaisin joen rannalle.

"Mr Chillingly," sanoi hän, "minä olen varma siitä ettette pane sanoihini vakavampaa merkitystä kuin minä tahdon niille antaa, kun muistutan teitä siitä ettei ole mitään paikkaa, joka on niin piilossa, että se välttäisi juorupuhetta, ja teidän täytyy myöntää että minun holhottini herättää tämän huomiota, jos nähdään hänen kulkevan näillä poluilla yksin teidän ikäisenne ja kaltaisenne miehen kanssa, jonka oleskeleminen näillä seuduilla ilman nähtävää tarkoitusta jo on alkanut herättää arveluita. Minä en luule että holhottini teidän silmissänne on mitään muuta kuin vilpitön lapsi, jonka omituinen mielikuvitus ja taipumukset huvittavat teitä; ja vielä vähemmän minä luulen että hän on vaarassa väärin selittämään sitä huomiota, jota olette häntä kohtaan osoittanut. Mutta hänen tähtensä täytyy minun kuitenkin ottaa lukuun mitä muut voivat sanoa. Suokaa sentähden anteeksi kun lisään, että luulen teidänkin velvollisuutenne olevan kunnianne ja hyvän maineenne tähden tehdä samaa. Mr Chillingly, minä olisin hyvin iloinen, jos soveltuisi teidän tuumiinne lähteä pois täältä."

"Hyvä Mrs Cameron," vastasi Kenelm, joka vallan tyynen-näköisenä oli tätä puhetta kuunnellut; "minä kiitän teitä siitä että puhutte niin suoraan asian, ja minä olen iloinen siitä että saan tilaisuutta ilmoittaa teille että aion lähteä tästä seudusta siinä toivossa, että saan palata tänne muutaman päivän kuluttua ja silloin oikaista teidän erehdyksenne siihen kantaan nähden, jolla minä teidän holhottianne katselen. Sanalla sanoen," tässä hänen kasvonsa ja äänensä äkkiä muuttuivat, "minun hartain toivoni on vanhemmiltani saada oikeus vakuuttaa teitä siitä, että he rakkaudella vastaanottavat teidän holhottianne tyttäreksensä, siinä tapauksessa että hän suostuu minun pyyntööni ja uskoo minulle toimen tehdä hänet onnelliseksi."

Mrs Cameron pysähtyi äkkiä ja loi hänen kasvoihinsa sanomattoman levottoman katseen.

"Ei, Mr Chillingly," huudahti hän, "niin ei saa olla – ei voi olla. Poistakaa mielestänne niin hurja ajatus. Se on nuoren miehen järjetön romaani. Teidän vanhempanne eivät voi antaa suostumustansa siihen että te naitte minun hoidokkaani; minä sanon teille edeltäkäsin etteivät voi."

"Mutta miks'ei?" sanoi Kenelm hiljaa hymyillen.

"Miks'ei?" toisti Mrs Cameron kiivaasti; sitten hän jossakin määrin jälleen saavutti tavallisen tyyneytensä. "Se on helppo selittää. Mr Kenelm Chillingly on hyvin vanhan suvun ja, niinkuin olen kuullut, suurien tiluksien perillinen. Lily Mordaunt ei ole mitään: orpolapsi, ilman omaisuutta, ilman sukulaisia, alhaisesta säädystä lähteneen taiteilijan holhotti; hän puuttuu korkeasukuisen naisen tavallista sivistystä; hän ei ensinkään tunne sitä maailmaa, jossa te elätte. Teidän vanhemmillanne ei ole oikeutta sallia pojan, joka on niin nuori kuin te, äkillisen ja mielettömän naimisen kautta astua ulos omasta piiristänsä. En minä, eikä Walter Melville milloinkaan suostuisi siihen että Lily tulisi perheesen, joka vastenmielisesti ottaisi häntä vastaan; olkoon siinä kylläksi sanottu. Poistakaa nämä ajatukset mielestänne. Ja hyvästi."

"Rouva," vastasi Kenelm hyvin vakaasti, "uskokaa minua, kun vakuutan etten olisi puhunut näin suoraan teille, jos en olisi toivonut että ne syyt, joita te tuotte esiin minun rohkeaa tuumaani vastaan, eivät vanhemmilleni ole niin tärkeät, kuin te luulette. Vaikka olen nuori, voin kuitenkin vaatia oikeuden itse valita vaimoni. Mutta minä olen luvannut isälleni etten kosi ketään ennenkuin olen ilmoittanut hänelle toivomukseni ja saanut hänen suostumuksensa siihen; ja hän on viimeinen maailmassa, joka kieltäisi tätä suostumusta, kun sydämeni olisi niin kiintynyt siihen, kuin se nyt on. Minä en tarvitse omaisuutta vaimoni kanssa, ja jos milloinkaan tekisi mieleni päästä korkeaan asemaan maailmassa, niin ei mitkään sukulaisuuden siteet voisi minulle siinä olla niin suureksi hyödyksi kuin sen vaimon hymyily, jota rakastan. On ainoastaan yksi asia, jota vanhempani katsoisivat oikeudekseen vaatia siltä, jonka minä olen valinnut meidän nimeämme omistamaan. Minä tarkoitan että hänen tulee olla hyvän näköinen, miellyttävä käytöksensä ja periaatteensa puolesta ja – äitini ainakin lisäisi – jaloa sukua. Mitä hänen ulkonäköönsä ja käytökseensä tulee, olen minä lapsuudestani saakka nähnyt paljon ylhäisten maailmasta, mutta en ole kaikkein ylhäisimpäinkään joukossa nähnyt ketään, joka ulkonaisessa suloudessa ja synnynnäisessä hienotuntoisuudessa olisi ollut häntä etevämpi, jota minä omakseni tahtoisin. Mitä tavallisen kouluopetuksen mitättömyyteen ja turhuuteen tulee, niin se pian on korvattu. On siis viimeinen ominaisuus – suku. Mrs Braefield on sanonut minulle että te olette vakuuttanut hänelle Miss Mordauntin olevan jaloa sukua, vaikka asianhaarat, joista minulla ei vielä ole oikeus saada tietoa, ovat tehneet hänen halpasäätyisen miehen holhotiksi. Väitättekö sitä vastaan?

"En," sanoi Mrs Cameron vitkallisesti, mutta hänen silmissään välkähti ylpeyden säihke. "En. Minä en voi kieltää sitä että hoidokkaani on sellaisesta suvusta, joka ei ole teidän omaa sukuanne halvempi. Mutta mitä se auttaa?" lisäsi hän alakuloisella äänellä. "Yhdenarvoisuus säätyyn nähden lakkaa, kun toinen on joutunut köyhyyteen, alhaisuuteen, vähäpätöisyyteen!"

"On todella väärin että niin ajattelette. Mutta koska olemme niin tuttavallisesti puhuneet, niin ettekö valtuuta minua antamaan siihen kysymykseen, joka luultavasti minulle tehdään, sellainen vastaus, joka epäilemättä tulee poistamaan kaikki esteet onnellisuuteni tieltä. Vaikka ne syyt, jotka ovat saattaneet teitä tässä hiljaisessa seudussa pitämään Miss Mordauntin perhe-oloja ja omaa entisyyttänne salassa, pakoittavat teitä varovaisuuteen vieraihin nähden, niin estävätkö ne teitä uskomasta minulle, joka pyrin holhottinne mieheksi, salaisuuden, jota ei kuitenkaan voi hänen tulevalta mieheltään salassa pitää?"

"Hänen tulevalta mieheltään? Tietysti ei," vastasi Mrs Cameron. "Mutta minä en tahdo että sellainen henkilö kysyy sitä minulta, jota kukatiesi en milloinkaan enää tule näkemään ja jota niin vähän tunnen. Minä en tahdo olla avullisena esteen poistamisessa avioliittoon nähden minun holhottini kanssa, joka avioliitto minusta on kaikin puolin sopimaton molemmille asianosaisille. Minulla ei edes ole syytä uskoa että minun hoidokkaani suostuisi teidän tuumaanne, jos teillä olisi täysi vapaus kosia häntä. Minä oletan ettette ole puhutellut häntä kosijana. Ettehän ole puhunut hänelle tunteistanne tahi koettanut houkutella häntä kokemattomuudessaan lausumaan sanoja, jotka antavat teille syytä uskoa että hänen sydämensä särkyisi, jos hän ei milloinkaan enää saa teitä tavata?"

"Minä en ole ansainnut niin julmia ja loukkaavia kysymyksiä," sanoi Kenelm närkästyneenä. "Mutta minä en tahdo puhua enempää nyt. Kun taas tapaamme toisemme, toivon että te kohtelette minua vähemmän epäkohteliaasti. Hyvästi!"

"Odottakaa, sir. Pari sanaa vielä. Te pysytte siis päätöksessänne pyytää isänne ja Lady Chillinglyn suostumusta saada kosia Miss Mordauntia."

"Tietysti."

"Ja te lupaatte minulle kunniasanallanne aatelismiehenä, että ilmoitatte heille kaikki ne seikat, jotka voisivat tehdä heidän suostumuksensa mahdottomaksi: hoidokkaani köyhyys, vaatimaton asema ja vaillinainen kasvatus; niin ett'eivät he jälestäpäin sano että te olette houkutellut heitä myöntymykseen ja kostavat teidän petostanne kohtelemalla hoidokastani ylönkatseellisesti?"

"Voi, rouva, te todella liian kovasti koettelette kärsivällisyyttäni. Mutta minä lupaan sen teille, jos voitte mitään arvoa antaa sellaisen henkilön lupaukseen, jonka luulette tahtovan tahallansa pettää ihmisiä."

"Suokaa anteeksi, Mr Chillingly. Älkää panko pahaksenne epäkohteliaisuuttani. Minä olen joutunut niin hämilleni että tuskin tiedän mitä puhua. Mutta koettakaamme täydellisesti ymmärtää toinen toisiamme ennenkuin eroamme. Jos teidän vanhempanne eivät suostu teidän tuumaanne, niin te annatte minulle tiedon siitä, minulle ainoastaan, eikä Lilylle. Minä sanon vielä kerran, etten tiedä ensinkään miten on hänen tunteittensa laita. Mutta se voisi tehdä jokaisen tytön elämän katkeraksi, että häntä saatettaisiin rakastamaan henkilöä, jonka kanssa hän ei voisi mennä naimisiin."

"Olkoon niin kuin sanotte. Mutta jos he suostuvat?"

"Silloin te puhutte minulle siitä ennenkuin menette Lilyn puheille, sillä silloin tulee toinen kysymys: Suostuuko hänen holhojansa siihen? – ja – ja —."

"Ja mitä?"

"Se on yhdentekevä. Minä luotan teidän kunniaanne tässä asiassa, niinkuin kaikessa muussakin. Hyvästi."