Читать книгу: «Valtameren salaisuus», страница 2

Vaikka kuinka olisin ponnistellut, en saanutkaan sitä auki.

Äärimmäinen kauhu ja pelästys järkytti mieltäni. Turhaan yritin harkita, mikä todennäköisesti oli syynä siihen, että näin tulin elävältä haudatuksi. En pystynyt mihinkään johdonmukaiseen ajatteluun, vaan vaivuin lattialle ja antauduin vastustelematta mitä synkimpäin kuvittelujen valtaan, joissa kauhistava kuolema janoon, nälkään, tukehtumiseen tai elävältä hautautumiseen valtasi mieleni uhkaavimpana onnettomuutena.

Vihdoin saatoin taas hieman malttaa mieltäni. Nousin ja tapailin sormillani aukon liitoksia ja rakoja. Sitten tutkin ne tarkoin päästäkseni selville, näkyikö hyttiin; mutta kaikki oli sysimustaa. Tungin nyt veitseni terän rakoihin, kunnes se kilpistyi johonkin kovaan esteeseen. Raaputellessani sitä havaitsin sen lujaksi rautamöhkäleeksi, jonka omituisesta aaltomaisesta pinnasta päätin sen ankkurikettingiksi. Ei ollut nyt muu keinona kuin lähteä takaisin laatikolleni ja siellä joko alistua surulliseen kohtalooni tahi tyynnytellä mieltäni pystyäkseni harkitsemaan jotakin pelastussuunnitelmaa. Ryhdyin heti yritykseen ja onnistuin lukemattomat vastukset voitettuani pääsemään takaisin. Kun lopen väsyneenä vaivuin patjalle, heittäytyi koirani supisuorana viereeni ja näytti hyväilyillään haluavan lohduttaa minua murheissani ja rohkaista kestämään ne mielenlujuudella.

Koiran merkillinen käyttäytyminen kiinnitti vihdoin kaiken huomioni puoleensa. Nuoleskeltuaan kasvojani ja käsiäni muutamia minuutteja se yhtäkkiä taukosi ja vingahti heikosti. Kun sitten ojensin käteni sitä kohti, huomasin sen taas makaavan käpälät ilmassa. Tämä niin usein toistuva temppu näytti kummalliselta enkä sitä voinut mitenkään selittää. Kun koira näytti alakuloiselta, päätin sen saaneen jonkin vamman, ja tutkin sen käpälät yksitellen, mutta en löytänyt mitään loukkaantumisen merkkiä. Arvelin sen sitten olevan nälissään ja annoin sille ison palan liikkiötä, jonka se ahnaasti hotkaisi – sitten taas tehden kummalliset temppunsa. Nyt kuvittelin, sen kärsivän janon tuskia niinkuin minunkin, ja luulin jo osanneeni oikeaan, kun mieleeni juolahti, että olin tarkastanut vain sen käpälät ja että sillä kenties oli haava jossain muualla ruumiissaan. Tunnustelin huolellisesti sen päätä, mutta en löytänyt mitään. Mutta kun sivelin kädelläni sen selkää, havaitsin karvojen eräässä paikassa kulkevan hieman kohollaan selän poikki. Sormellani koetellen keksin nauhan ja kun seurasin sitä, huomasin sen kiertävän koko ruumiin ympäri. Tarkemmin tutkistellessani tapasin pienen suikaleen, joka tuntui kirjepaperilta ja jonka läpi nauha oli pujotettu sillä tavoin, että suikale oli aivan eläimen vasemman olan alapuolella.

III
"Verellä, henkesi riippuu siitä että pysyt piilossa."

Samassa silmänräpäyksessä vilahti päähäni ajatus, että paperisuikale oli kirje Augustukselta ja että jokin arvaamaton tapaus oli estänyt hänet pelastamasta minut tyrmästäni, jolloin hän oli keksinyt tämän keinon ilmoittaakseen minulle, millä kannalla asiat olivat. Kärsimättömyydestä vapisten rupesin nyt toistamiseen hakemaan fosforitikkujani ja kynttilöitä.

Kauhukseni en niitä löytänyt.

Ainoa, mitä sain käsiini, oli vähän niiden jäännöksiä. Siitä sain kuitenkin pelastavan ajatuksen.

Tunnustelin sormillani hellävaroen paperin pintaa ja olin tuntevani karheita kirjoituksen jälkiä. Levitin päälle fosforintähteet ja hieraisin paperia nopeasti kämmenelläni.

Ellen olisi ollut niin perin kiihdyksissä, olisin voinut lukea kaikki edessäni olevat kolme lausetta, sillä näin niitä olevan kolme. Mutta kun hädissäni koetin lukea kaikki yhtaikaa, kerkesinkin vain seitsemän viimeistä sanaa, jotka kuuluivat: – "verellä – henkesi riippuu siitä, että pysyt piilossa!"

Jos olisin saanut selvän lipun koko sisällyksestä, täysin ymmärtänyt sen varotuksen, jonka ystäväni näin oli koettanut minulle lähettää, – vaikka se olisi kertonut sanoin kuvaamattomasta turmiosta, niin se ei sittenkään olisi, siitä olen varma, synnyttänyt minussa nimeksikään sitä raatelevaa ja samalla epämääräistä kauhua, jonka näin saamani katkonainen varotus minussa herätti. "Veri", tuo hirmujen sana – niin täynnä salaperäisyyttä ja kärsimystä ja kauhua kaikkina aikoina. Kuinka äärettömän paljon se nyt tuntui sanovan, kuinka kylminä ja raskaina (irrallaan kun se oli kaikista edellisistä sanoista, jotka olisivat määränneet tai selvittäneet sen merkitystä) sen häilyvät tavut putoilivat vankilani synkässä pimeydessä sieluni sisimpiin kätköihin!

Augustuksella oli epäilemättä kyllin syytä tahtoessaan minun pysyvän piilossa ja minä koetin jos jollakin tavoin arvailla, mitä oli tapahtunut – , mutta en keksinyt mitään, mikä olisi selittänyt arvoitusta. Heti sen jälkeen kun olin palannut viime retkeltäni ja ennenkuin koiran merkilliset eleet olivat kiinnittäneet huomioni puoleensa, olin päättänyt joka tapauksessa hälyyttää laivaväen, tai, jos se ei onnistuisi, koettaa tunkea keskikannen läpi. Puolinainen varmuuteni siitä, että voisin toteuttaa toisen taikka toisen suunnitelmani viime hädässäni, oli antanut minulle rohkeutta – jota minulla ei muuten olisi ollut – kärsiä tilani kurjuutta. Mutta nuo muutamat lukemani sanat olivat riistäneet minulta tämän viimeisen pelastuskeinoni ja tunsin nyt ensi kerran kohtaloni koko kovuuden. Epätoivoissani heittäysin taas patjalle, missä vuorokauden verran viruin horroksissa, ja vain hetkittäin oli järkeni ja muistini hereillä.

Vihdoin nousin vielä kerran ja mietiskelin niitä kauhuja, jotka piirittivät minua. Hädintuskin saatoin vielä elää kaksikymmentäneljä tuntia vedettä – kauempaa en kestäisi. Vankeuteni ensi aikoina olin ahkeraan maistellut liköörejä, joita Augustus oli minulle varustanut, mutta ne kiihottivat vain kuumetta vähääkään sammuttamatta janoani. Minulla oli nyt vain neljänneskorttelin verran jälellä väkevää persikkalikööriä, jota vatsani ei sietänyt. Makkarat oli syöty loppuun; liikkiöstä oli jälellä vain pieni nahanpala ja kaikki korput, paitsi muutamia tähteitä, oli koira syönyt. Kovaksi onnekseni päänkipuni vielä hetki hetkeltä paheni ja sen mukana se hourailu, joka enemmän tai vähemmän oli vaivannut minua siitä asti kun ensiksi nukahdin. Muutamia tunteja sitten olin suurella vaivalla voinut hengittää ja nyt joka yrityksellä rintani kohosi vain tuskallisesti nytkähdellen.

Mutta oli vielä toinenkin levottomuuden syy, jopa sellainen, jonka synnyttämä raateleva kauhu oli pannut minut ponnistautumaan vapaaksi horroksistani. Se johtui koiran eleistä.

Ensiksi huomasin siinä muutoksen, kun hieroin fosforia paperiin. Hieroessani se sysäsi kuonollaan kättäni hieman muristen, mutta olin silloin liian kiihdyksissä pannakseni siihen huomiota. Pian sen jälkeen heittäydyin, kuten muistettaneen, patjalle ja vaivuin jonkunlaiseen horrostilaan. Tuokion kuluttua kuulin omituisen sähinän ihan korvani juuresta ja huomasin koiran läähättävän ja puhisevan näköjään täydessä raivossa, silmäterät hurjasti välähdellen pimeässä. Puhelin sille, jolloin se vastasi hiljaa muristen ja sitten vaikeni. Heti sen jälkeen vaivuin horroksiini, josta heräsin taas samalla tavalla. Tämä uudistui kolme tai neljä kertaa, kunnes koiran käyttäytyminen lopulta niin säikähdytti minut, että kokonaan heräsin. Se makasi nyt ihan laatikon ovella pelottavasti, vaikka ikäänkuin hillitysti muristen, ja kiristeli hampaitaan kuin kovan kouristuksen vallassa. En epäillyt rahtuakaan, että veden puute tai ruuman ummehtunut ilma oli tehnyt sen hulluksi, ja olin ymmällä, mihin varokeinoihin nyt ryhtyisin. En sietänyt ajatellakaan sen tappamista, mutta se näytti kuitenkin aivan välttämättömältä oman turvallisuuteni vuoksi. Näin selvästi, kuinka se tuijotti minuun silmissään mitä verenhimoisin ilme ja odotin joka hetki sen hyökkäävän kimppuuni. Vihdoin en enää voinut kestää kauempaa kamalaa asemaani, vaan päätin hinnasta mistä hyvänsä rynnistää laatikosta ja panna koiran päiviltä, ellen siitä muuten suoriutuisi. Päästäkseni laatikosta minun oli mentävä aivan sen yli ja se näkyi jo arvaavan aikeeni ja nousi etujaloilleen – kuten huomasin silmien kohoamisesta – paljastaen koko valkean hammasrivinsä, jonka saattoi helposti erottaa. Otin liikkiön tähteen ja likööripullon ja varasin ne lähelleni samoin kuin suuren lihaveitsen, jonka Augustus oli minulle jättänyt – sitten käärin kaavun mahdollisimman tiiviisti ympärilleni ja yritin laatikon suuta kohti. Tuskin olin liikahtanut, kun koira hyökkäsi kovasti muristen kohti kurkkuani. Se törmäsi koko painollaan oikeaan olkapäähäni ja minä tuperruin vasemmalle, raivokkaan eläimen vieriessä ihan ylitseni. Olin vaipunut polvilleni pää vilttien peitossa. Ne suojelivat minua toiselta hurjalta hyökkäykseltä; tunsin teräväin hampaiden voimakkaasti puristavan kaulaani kiedottua villavaatetta – onneksi toki voimatta tunkea kaikkien laskosten läpi. Olin nyt koiran alla ja hetken kuluttua olisin kokonaan sen vallassa. Epätoivo antoi minulle voimia ja minä nousin rohkeasti pystyyn ja ravistin koiran kimpustani. Heitin nyt mukaan raahaamani peitteet sen päälle ja ennenkuin se kerkesi niistä selviytyä, olin päässyt ulos ovesta ja sulkenut sen lujasti viholliseltani. Tässä kahakassa olin kuitenkin pudottanut liikkiönpalasen ja näin nyt koko muonavarastoni huvenneen neljänneskortteliin likööriä. Kun tämä ajatus vilahti päässäni, jouduin sellaisen nurinkurisuuden valtaan, jonka luulisi vain lapselle mahdolliseksi samanlaisissa oloissa – nostin pullon huulilleni, tyhjensin sen viimeiseen pisaraan ja paiskasin säpäleiksi lattiaan. Tuskin oli sälähdyksen kaiku vaiennut, kun kuulin nimeäni lausuttavan kiihkeällä, mutta hillityllä äänellä, joka kuului kanssin puolelta. Tuo kaikki oli niin odottamatonta ja niin valtava oli äänen minussa kuohuttama mielenliikutus, että maailma musteni silmissäni ja minä kaaduin kuolemansairaana laatikon päähän, jaksamatta huutoon vastata.

Kaatuessani irtautui lihaveitsi housun kaulukseni alta ja putosi kolisten lattiaan. Ei milloinkaan ollut sointuvinkaan sävel kuulunut niin suloiselta korvissani. Mitä tuskaisimmalla levottomuudella kuuntelin, minkä vaikutuksen kolina tekisi Augustukseen, sillä tiesin, ettei nimeni lausuja voinut olla kukaan muu. Kaikki oli hetkisen hiljaa. Vihdoin taas kuulin sanan "Arthur!" toistettuna matalalla äänellä ja perin epäröiden. Elpynyt toivo irrotti heti kieleni kahleet ja huusin nyt kohti kurkkuani:

– Augustus! Voi Augustus!

– Hiljaa! Jumalan tähden, ole hiljaa! vastasi hän mielenkuohusta vapisevalla äänellä, tulen luoksesi heti, niin pian kuin vaan pääsen kömpimään ruuman läpi.

Kauan aikaa kuulin hänen liikkuvan romujoukossa ja joka silmänräpäys tuntui minusta vuosisadalta. Vihdoin tunsin hänen kätensä olallani ja samalla hetkellä hän pani vesipullon huulilleni. Vain ne, jotka ovat äkkiä pelastuneet kuoleman kynsistä tai kokeneet sietämättömiä janoa tuskia yhtä tukalissa oloissa kuin minä synkässä vankilassani, voivat käsittää mitä sanomatonta nautintoa yksi ainoa pitkä siemaus tätä runsainta luonnonherkkua minulle tuotti.

Kun jonkun verran olin tyydyttänyt janoani, veti Augustus taskustaan kolme neljä kylmää keitettyä perunaa, jotka ahmin suuhuni. Hänellä oli muassaan salalyhty ja herttaiset valonsäteet tuottivat minulle melkein yhtä suurta virkistystä kuin ruoka ja juoma. Mutta minä odotin kärsimättömästi kuullakseni syyn hänen pitkälliseen viipymiseensä ja hän rupesi kertomaan, mitä laivassa oli tapahtunut minun vankina ollessani.

IV
Kapina laivalla. – Kapteenin ja hänelle uskollisten tuho. – Augustuksen pelastus

Priki lähti purjehtimaan, kuten olin otaksunut, puolisen tuntia sen jälkeen kuin hän oli tuonut kellon. Se tapahtui kesäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä. Muistettaneen, että olin silloin ollut ruumassa kolme päivää ja näinä päivinä oli laivassa alituinen touhu ja häärinä ja yhtä mittaa juoksenneltiin edestakaisin varsinkin kajuutassa ja hyteissä, niin ettei hän ollut päässyt pistäytymään luonani ilmaisematta luukun salaisuutta. Kun hän sitten vihdoinkin tuli, olin minä vakuuttanut hänelle voivani mitä parhaimmin ja sen vuoksi hän ei parina seuraavanakaan päivänä juuri ollut huolissaan minusta – kuitenkin hän yhä vartoi tilaisuutta päästäkseen alas ruumaan. Vasta neljäntenä päivänä se hänelle onnistui. Monta kertaa hän tällä välin oli aikonut kertoa isälleen uhkayrityksestämme ja pyytää päästämään minut heti ruumasta, mutta olimme vielä Nantucketin ulottuvilla ja muutamista sanoista päättäen, jotka Barnard oli tullut lausuneeksi, ei ollut ollenkaan varmaa, ettei hän heti kääntyisi takaisin, kuullessaan minun olevan laivassa. Sitäpaitsi Augustus asiaa ajateltuaan ei arvannut minulla olevan mitään puutetta ja etten minä siinä tapauksessa ominpäin nostaisi hälinää luukulla. Kun hän näin oli punninnut joka seikan, päätti hän jättää minut piilooni, kunnes kenenkään huomaamatta pääsisi pistäytymään luonani. Tämä, kuten jo sanoin, tapahtui vasta neljäntenä päivänä sen jälkeen kun hän oli tuonut minulle kellon ja ruumaan tulostani seitsemäntenä. Hän ei silloin ottanut vettä eikä ruokavaroja mukaansa, vaan aikoi ensin huutaa minut luukulle ja sitten palata hyttiin ja pistää minulle muonaerän luukusta. Kun hän tätä varten laskeutui ruumaan, huomasi hän minun nukkuvan, sillä lienen kuorsannut aika äänekkäästi. Kaikkien laskujen mukaan vedin silloin sitä unta, johon vaivuin heti kellon haettuani ja jonka siis on täytynyt kestää kauemmin kuin kolme kokonaista vuorokautta. Nyttemmin sekä omat kokemukseni että muiden vakuutukset ovat saattaneet minut tutustumaan vanhan kalanrasvan löyhkän unettaviin vaikutuksiin tiiviisti suljetussa paikassa, ja kun ajattelin millainen se ruuma oli, johon olin vangittuna ja kuinka kauan prikiä oli käytetty valaanpyyntialuksena, niin minua enemmän ihmetyttää se, että ollenkaan heräsin kerran nukuttuani, kuin että olisin yhtämittaa nukkunut edellä mainitut tunnit.

Augustus huusi minua ensin matalalla äänellä ja sulkematta luukkua – mutta minä en vastannut. Silloin hän sulki luukun ja puhui kovemmin ja lopulta hyvin kovalla äänellä – minä yhä vaan kuorsasin. Hän oli nyt ymmällä mitä tehdä. Häneltä kuluisi hyvän aikaa tunkiessaan romun välitse laatikolleni ja sillä välin kapteeni Barnard saattaisi huomata hänen poissaolonsa, kun hän joka minuutti tarvitsi hänen apuaan järjestäessään ja kopioidessaan retken asiapapereita. Hän päätti siis tarkemmin ajateltuaan nousta ylös ja vartoa sopivampaa tilaisuutta pistäytyäkseen minua katsomassa. Hän tuli tehneeksi tämän päätöksen sitäkin helpommin, kun uneni näytti mitä rauhallisimmalta eikä hän arvannut minun kokeneen mitään haittaa vankina olostani. Hän oli juuri aikeissa poistua, kun hänen huomiotansa äkkiä kiinnitti tavaton hälinä, joka nähtävästi kuului kajuutasta. Hän hyökkäsi ylös luukusta, sulki sen ja sysäsi hyttinsä oven auki. Samassa kun hän oli astunut yli kynnyksen, välähti pistooli hänen silmissään ja kangen isku paiskasi hänet maahan.

Luja koura piteli häntä kajuutan lattialla puristaen häntä kurkusta; kuitenkin hän saattoi nähdä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen isänsä virui kädet ja jalat sidottuina kajuutanportailla, pää alaspäin roikkuen ja otsassa syvä haava, josta veri valui virtanaan. Hän ei puhunut sanaakaan ja oli nähtävästi kuolemankielissä. Hänen puoleensa kumartuneena seisoi ensimäinen perämies silmäillen häntä pirullisesti ilkkuen ja tutki tyynesti hänen taskujaan, joista hän samassa otti ison pussin ja kronometrin. Seitsemän matruusia, joiden joukossa oli neekerikokki, penkoi aseiden haussa vasemman puolen hyttejä ja varustautui tuota pikaa musketeilla ja ampumavaroilla. Paitsi Augustusta ja kapteeni Barnardia, oli kajuutassa kaikkiaan yhdeksän miestä, roistomaisimmat koko prikin miehistöstä.

Konnat nousivat nyt kannelle ja veivät ystäväni mukanaan ensin sidottuaan hänen kätensä selän taa. He menivät suoraa päätä kanssille, joka oli teljetty, – kaksi kapinoitsijaa seisoi siinä kirves kädessä, kaksi myöskin isolla luukulla. Perämies huusi kovalla äänellä:

– Kuuletteko siellä alhaalla? Sukkelaan, ylös, yksitellen! Paikalla – ei mitään mutinaa.

Muutamia minuutteja kului ennenkuin ketään ilmestyi; viimein eräs englantilainen, joka oli ensimäisellä matkallaan, tuli surkeasti itkien ja nöyrästi rukoillen perämiestä säästämään hänen henkeään. Ainoa vastaus oli kirveenisku otsaan. Miespoloinen kaatui kannelle ääntä päästämättä ja musta kokki nosti hänet syliinsä kuin lapsen ja viskasi tyynesti mereen. Kuin miehet kuulivat iskun ja ruumiin loiskahduksen mereen, eivät uhkaukset eivätkä lupaukset saaneet heitä uskaltautumaan kannelle ennenkuin joku ehdotti, että heidät karkotettaisiin savulla pesästään. Yleinen ryntäys seurasi silloin ja hetkisen prikin takaisin valtaus näytti mahdolliselta. Viimein kapinoitsijain kuitenkin onnistui lujasti teljetä kanssi ja vain kuusi heidän vastustajistaan oli päässyt kannelle. Kun nämäkin huomasivat vihollisen ylivoiman ja olivat aseitta, antautuivat he lyhyen taistelun jälkeen. Perämies antoi heille kauniita lupauksia epäilemättä saadakseen alhaalla olevatkin antaumaan armoille, sillä he kuulivat hyvin kaikki mitä kannella puhuttiin. Tulos todisti sekä hänen viisauttaan että perkeleellistä konnamaisuuttaan. Kaikki kanssisssa olevat heti ilmoittivat antautuvansa ja nousivat yksitellen kannelle, jolloin heidät sidottiin ja heitettiin selälleen samoin kuin ensimäiset kuusikin – kaikkiaan näet oli kapinaan osaaottamattomia kaksikymmentäseitsemän miestä.

Nyt seurasi mitä kamalin verilöyly. Sidotut merimiehet laahattiin laivanportaille. Täällä kokki seisoi kirves kourassa ja iski jokaista uhria päähän, jonka jälkeen toiset kapinoitsijat heittivät ruumiin mereen. Tällä tavalla kaksikymmentäseitsemän sai surmansa ja Augustus luuli jo olevansa hukassa ja odotti joka hetki omaa vuoroaan. Mutta roistot näkyivät nyt joko väsyneen tai hieman kyllästyneen verityöhönsä, sillä neljä jälellä olevaa vankia sekä ystäväni, joka muiden mukaan oli paiskattu kannelle, säästettiin toistaiseksi; perämies lähetti noutamaan alhaalta rommia ja koko murhamies joukkio rupesi pitämään juominkeja, jotka kestivät auringon laskuun asti. Silloin he joutuivat riitaan eloon jääneiden kohtalosta, jotka viruivat neljän askeleen päässä, ja kuulivat joka sanan. Muutamien kapinoitsijain mieltä väkijuomat näyttivät lauhduttaneen, sillä monet kuuluivat vaativan vangittujen päästämistä kokonaan vapaaksi ehdolla, että he yhtyisivät kapinoitsijoihin ja jakaisivat heidän kanssaan voiton. Mutta musta kokki – joka oli oikea paholainen ja jolla näkyi olevan ainakin yhtä paljon vaikutusvaltaa kuin itse perämiehellä – ei halunnut kuulla puhuttavankaan sellaisista tuumista ja oli jo monta kertaa noussut jatkaakseen työtään. Onneksi hän oli niin perin päissään, että vähemmän verenhimoiset helposti saattoivat häntä hallita, ja näiden joukossa muuan köydenpunoja, jota sanottiin Dirk Petersiksi. Tämä mies oli intiaanivaimon poika Upsarokain heimoa, joka elää Block Hillsin seuduilla lähellä Missourin lähteitä. Hänen isänsä oli luullakseni turkistenkauppias tai ainakin jossain tekemisissä intiaanien kauppapaikkain kanssa Lewis-joen varrella. Peters itse oli niin julman näköinen mies, että harvoin olen moista nähnyt. Hän oli lyhytvartaloinen, ei enempää kuin neljä jalkaa kahdeksan tuumaa pitkä, mutta hänen jäsenensä olivat kuin Herkuleen. Hänen kätensä varsinkin olivat niin mahdottoman paksut ja leveät, että niitä tuskin saattoi sanoa ihmisen käsiksi. Hänen käsivartensa samoinkuin säärensäkin olivat mitä kummallisimmalla tavalla köyristyneet eivätkä näyttäneet taipuvan mihinkään. Hänen päänsä oli yhtä muodoton, suunnattoman suuri ja hänellä oli syvennys takaraivossa, kuten useimmilla neekereillä. Peitelläkseen kaljupäisyyttään, joka ei johtunut vanhuudesta, hän piti tavallisesti peruukkia, joka oli milloin mistäkin karvoista, espanjalaisen koiran tai pohjois-amerikalaisen harmaankarhun nahasta. Kerrottuna aikana hänellä oli tällainen karhunnahan-kappale päässä ja se lisäsi koko lailla hänen kasvojensa luontaista julmuutta, joka ilmaisi Upsaroka-heimon luonnetta. Suu ulottui melkein korvasta korvaan, huulet olivat ohuet ja näyttivät, kuten jotkut muutkin hänen ruumiinosansa, olevan vailla luontaista taipuisuutta, niin ettei kasvojen ilme milloinkaan vaihdellut minkään mielenliikkeen vaikutuksesta. Tämän ilmeen ymmärtää, kun kuulee, että hampaat olivat tavattoman pitkät ja ulkonevat eivätkä milloinkaan edes osittainkaan olleet huulien peitossa. Ohimennen vilkaistessaan tähän mieheen saattoi hänen kuvitella olevan naurusta pakahtumaisillaan, mutta tarkemmin katsoessa täytyi väristen tunnustaa, että jos sellainen ilme merkitsi iloisuutta, niin se mahtoi olla paholaisen iloa.

Tästä merkillisestä olennosta Nantucketin merimiehet kertoivat monta tarinaa. Ne koettivat kaikki todistaa hänen suunnattomia ruumiinvoimiaan luontonsa noustessa ja muutamat niistä olivat johtaneet epäilemään hänen mielentilaansa.

Olen puhunut näin laveasti Dirk Petersistä, koska Augustuksen oli tätä julman näköistä miestä kiittäminen hengestään ja kun minun vielä tuon tuostakin on mainittava häntä kertomuksessani. Tämän kertomuksen jälkimäisessä osassa, suotakoon minun sanoa se jo tässä, on tapahtumia, jotka ovat niin ulkopuolella koko inhimillisen kokemuspiirin, että jatkan rohkenematta toivoakaan ihmisten uskovan kaikkea mitä tulen kertomaan, mutta vakaasti luottaen ajan ja kehittyvän tieteen vahvistavan muutamat tärkeimmät ja epätodennäköisimmät väitteeni.

Kun kauan aikaa oli häilytty sinne tänne ja pari kolme kertaa kovasti riidelty, päätettiin vihdoin panna kaikki vangit – paitsi Augustusta, jota Peters leikillisesti vaati sihteerikseen – pienimpään valaanpyynti veneeseen ja jättää tuuliajolle. Perämies meni kajuuttaan katsomaan, vieläkö kapteeni Barnard oli elossa – sillä muistettaneen, että kapinoitsijat jättivät hänet sinne lähtiessään kannelle. Heti sen jälkeen molemmat tulivat kannelle, kapteeni kalmankalpeana, mutta hieman toipuneena haavastaan. Hän puhui miehille tuskin ymmärrettävällä tavalla, rukoili, etteivät he heittäisi häntä tuuliajolle, vaan palaisivat työhönsä, ja lupasi laskea heidät maihin missä hyvänsä he tahtoivat eikä saattaa heitä edesvastuuseen. Mutta hän puhui kuuroille korville. Kaksi roistoa otti häntä kainaloista ja viskasi veneeseen, joka oli laskettu vesille perämiehen kajuutassa käydessä. Kannella olevat neljä miestä päästettiin sitten siteistään ja komennettiin laskeutumaan veneeseen, jonka he tekivätkin vastustelematta.

Augustus taas sai yhä jäädä tuskalliseen asentoonsa, vaikka hän vääntelehtien rukoili vain saada sanoa isälleen jäähyväiset. Kourallinen laivakorppuja ja vesiruukku annettiin nyt veneeseen, mutta ei mastoa, purjetta, airoa eikä kompassia. Laiva hinasi venettä muutamia minuutteja, jolla aikaa kapinoitsijat taas neuvottelivat – sitten se lopullisesti heitettiin tuuliajolle.

Sillä aikaa oli tullut yö, ei näkynyt kuuta eikä tähtiä, ja oli jyrkkä ja kova merenkäynti, vaikkei tuullutkaan paljon. Vene hävisi tuokiossa näkyvistä eikä ollut sanottavaa toivoa niiden kovaonnisten pelastumisesta, jotka siinä olivat. Tämä tapahtui kumminkin 35° 30' pohjoista leveyttä ja 61° 20' läntistä pituutta eikä siis kovin kaukana Bermudas-saarista.

Augustus koki lohduttaa itseään kuvittelemalla, että vene joko pääsisi maihin tai joutuisi liki rannikkoa tavatakseen aluksia.

Nyt nostettiin kaikki purjeet ja priki jatkoi alkuperäistä suuntaansa lounaiseen – kapinoitsijat näet aikoivat merirosvoretkelle, ryöstämään, mikäli Augustus ymmärsi, laivoja Cap Verden ja Porto Ricon reitillä.

Ei mitään piitattu Augustuksesta, joka oli päästetty köysistä ja sai kävellä missä halusi kajuutanportaiden ja kokan välillä. Jopa Dirk Peters kohteli häntä hieman ystävällisestikin kerran pelastaen hänet kokin raakuuksilta. Hänen asemansa oli kumminkin mitä arveluttavin, kun miehet olivat alituisesti päissään eikä heidän hyvään tuuleensa tai välinpitämättömyyteensä ollut kauan luottamista. Levottomuutensa minun tähteni hän kuvaili kuitenkin olleen tuskallisimman seurauksen tilastaan; eikä minulla todellakaan koskaan ollut syytä epäillä hänen vilpitöntä ystävyyttään. Monta kertaa hän oli jo päättänyt ilmaista minun laivassa oloni kapinoitsijoille, mutta luopui siitä muistaessaan ne hirmutyöt, joita hän jo oli nähnyt, ja toivoessaan pian pääsevänsä avukseni. Tähän hän lakkaamatta vaani tilaisuutta, mutta hänen alituisesta valppaudestaan huolimatta kolme päivää kului veneen tuuliajolle heittämisestä ennenkuin mitään toiveita siihen ilmaantui. Vihdoin kolmannen päivän iltana kova itätuuli yllätti prikin ja kaikki miehet huudettiin korjaamaan purjeita. Siinä mylläkässä Augustus pääsi pujahtamaan hyttiin. Sanomattomaksi surukseen ja kauhukseen hän silloin näki, että se oli muutettu kaikenlaisten laivatarpeiden talletuspaikaksi ja että monen sylen pituinen ankkurikettingin-romu, joka oli kasattu kajuutanportaiden alle, oli kirstun tieltä raahattu tänne aivan luukun päälle! Mahdotonta oli siirtää sitä paikaltaan kenenkään huomaamatta ja hän palasi kiireimmän kautta takaisin. Kun hän astui kannelle, kävi perämies hänen kurkkuunsa, kysyen mitä hän oli tehnyt kajuutassa. Hän oli sysäämäisillään hänet vasemman partaan yli mereen, kun Dirk Peters taas tuli väliin ja pelasti hänen henkensä. Augustus pantiin nyt käsirautoihin, joita laivassa oli monta paria ja hänen jalkansa sidottiin lujasti. Sitten hänet vietiin välikannelle ja viskattiin lähinnä kanssin laipiota olevaan alempaan koppiin, samalla kuin hänelle vakuutettiin, ettei hän kertaakaan enää pistäisi jalkaansa kannelle, "niin kauan kuin priki oli priki". Näin sanoi kokki, joka viskasi hänet koppiin; vaikea on sanoa mitä tällä lauseella oikein tarkoitettiin. Koko asia koitui kumminkin minun lopulliseksi pelastuksekseni, kuten kohta nähdään.