Читать книгу: «Artturi Berkow», страница 8

Molemmat vuorityömiehet tottelivat; ollessaan jo poissa herrain näkyvistä pysähtyi Lauri hetkisen ajaksi.

– Olli!

– Mitä tahdot?

– Kuulitko?

– Kuulinpa, ettei hän saata heittää summia pois pelastaakseen muutamia lohkojia ja päällysmiehiä? Mutta että tulonsa on enennettävä satoihin tuhansiin! Noh, turvattu ei ole lopuksi kukaan täällä alhaalla, ja hän tietysti laskeutuu tänne tänä päivänä. Saammehan nähdä, kenenkä vuoro ensiksi tulee.

* * * * *

Näyttipä tosiaankin, niinkuin eilispäivän raju-ilmalla se niinkauan ikävöitty kevät vihdoin olisi vallannut valtakuntansa; ilma oli ikäänkuin taikasauvan lyönnistä yöllä muuttunut. Sumu ja pilvet olivat peräti kadonneet, ja niiden ohessa myrsky ja kylmä. Vuoret seisoivat niin kirkkaina, herttaisen auringonvalon loistossa, lauhkean, lämpimän ilman löyhäyksissä, että nyt vihdoin voitiin toivoa viimeisten viikkoin alinomaisia sateita ja myrskyjä menneiksi, auringon paisteista kevättä ja kesää paenneiksi.

Eugenia oli mennyt balkongille ja katseli tätä vihdoin verhotonta maisemaa. Silmänsä viipyivät uinailevasti ja mietiskellen likimmäisillä vuorilla. Kentiesi hän ajatteli eilispäivän sumuhetkeä tuolla ylhäällä kukkulalla; kentiesi korvissaan vielä soi kuusen oksain viuhina ja suihkina; – mutta ajatuksensa keskeytyivät äkkiä ja väkinäisesti postisarven sävelyksestä, jotka helähtelivät juuri hänen lähisyydessään; heti senjälkeen tuli ylimääräiset postivaunut penkereelle, ja hämmästyksestä huudahtaen luikahti nuori rouva takaisin balkongilta. – Isäni!

Se olikin parooni Windeg, joka nyt nopeasti nousi vaunuista alas ja astui asuinhuoneukseen, jossa tyttärensä jo portailla oli häntä vastaan-ottamassa. He näkivät nyt toisensa ensikerran häiden jälkeen, ja huolimatta molempain palvelijain läsnä-olosta, jotka olivat hyökänneet ulos tätä ylhäistä vierasta vastaanottamaan, likisti isä lapsensa yhtä intoisesti syliinsä, kuin oli sen tehnyt hää-iltana, kun tytär matkavaatteissaan sanoi hänelle jäähyväiset. Nuori rouva irtautti itsensä viimein hiljalleen hänen syleilystään ja vei hänen muassaan mielihuoneesensa, siihen siniseen salonkiin.

– Mikä äkki-arvaamattomuus, isä! sanoi Eugenia, ilosta ja riemastuksesta vielä hehkuen. – En osannut aavistaakaan tätä odottamatonta tuloa.

Pitäen kättänsä yhä tyttären vyötäisillä parooni istui hänen viereensä sohvalle.

– En ollut minäkään aikonut tänne, lapseni. Mutta eräs matkustus saatti minun näille seuduille, enkä tahtonut välttää parin tunnin kierrosta tavatakseni sinua.

– Matkustusko? Eugenia katsahti kysyvin silmin isänsä puoleen, jonka silmät niin uteliaasti tähystivät tyttären kasvoja, kuin jos hän niistä tahtoisi lukea kertomuksen kaikista näistä viikoista, mitkä Eugenia oli ollut hänestä eroitettuna, mutta kun Eugenian silmät sattuivat nähdä hatun, jota hän vielä piti vasemmassa kädessään, hypähti hän ja vaaleni.

– Oi Jumalani, isä kulta, mitä tuo suruharso merkitsee? Veljetkö? —

– Ne voivat hyvästi ja sanovat sinulle sydämellisiä terveisiä, keskeytti hänen parooni rauhoitellen. Ole huoleti Eugenia! Ei se ole kukaan, joka sinuun likemmin koskisi. Kuolemantapaus on kyllä ollut suvussa, mutta ei se – valitettavasti minun kenties pitäisi sanoa – käy yhdellekään meistä sydämmelle. Mutta siitä annan sinulle tarkan tiedon sittemmin, sano minulle nyt – —

Ei, ei! keskeytti hänet Eugenia levottomana, – minun täytyy ensin tietää, ketä tämä suruharso tarkoittaa. Ketä se on, jonka meidän pitää itkeä?

Windeg asetti harsolla peitetyn hatun vierelleen ja laski kätensä lujemma tyttäreen ympärille; olipa jotakin tuskallista, miltei väkivaltaista siinä herttaisuudessa, millä hän likisti hänen itseensä.

– Minä olen matkalla osoittamaan orpanallemme Rabenauelle viimeistä palvelusta. Maatilansa ovat täällä maakunnassa.

Eugenia kavahti ylös.

– Kreivi Rabenaueko?

– On kuollut! vastasi parooni vakaisesti. – Täynnä elinvoimaa ja terveyttä, moniaita viikkoja ennen aiottua naimistaan. Sitä ei suinkaan kukaan voinut arvata.

Eugenia oli kalmettunut: nähtävä oli, ettei tämä sanoma häntäkään surettanut, ja kuitenkin pani se hänen mielensä ankaraan liikutukseen; hän ei virkkanut mitään, mutta isä näkyi ymmärtävän hänen mielenliikutuksensa.

– Sinä tiedät, että hän ja minä jo aikoja olimme oudot toisillemme, jatkoi hän synkeästi. – Mahdotonta oli kärsiä Rabenauen hurjaa ja raakamaista käytöstä, enkä koskaan unhota, kuinka tuiman kiellon hän antoi minulle vuotta tätä ennen. Hän olisi voinut pelastaa meidät, jos olisi tahtonut; se asia olisi ollut hänelle helppo, mutta hän työnsi minun kovuudella ja kylmyydellä luotansa. Nyt on hän kuollut, kuollut ilman perillisittä; ja minä otan perillisenä sukukartanot vastaan, nyt se jo on myöhäistä, kun jo olen uhrannut lapseni. Pistävä mielikarvaus oli näissä sanoissa. Eugenia nähtävästi koki malttaa mieltänsä ja se hänelle onnistuikin muutamassa hetkessä.

– Oi isäseni, älä minua ajattele! Olenhan – olenhan iloinen ajatellessani, että olen saanut niin runsaan korvauksen kaikista nöyrytyksistä, joita olet kärsinyt; minä vaan niin hämmästyin tästä odottamattomasta ja äkillisestä uutisesta. Eihän meillä ollutkaan toivoa hänen tavaroitaan saada.

– Ei milloinkaan! vastasi parooni synkeästi. – Rabenaue oli nuori ja rehvakas; hän oli naimasillansa! Kuka taisi siis aavistaa, että kolmen päivän tauti tempaisi hänen pois! Mutta, koska hänen nyt kerta piti kuolla, miksi se ei voinut ennen tapahtua? Vielä neljä viikkoa tätä ennen olisi puoli, niinpä neljäskin osa siitä rikkaudesta, mikä nyt minulle virtaa, pelastanut meidät. Minä olisin saattanut viskata rahat, ynnä koron, jota hän kiskoi, sen hylkiön jalkain eteen, joka syöksi minun onnettomuuteen, enkä olisi tarvinnut antaa ainoata tytärtäni alttiiksi. Minä otin uhrisi vastaan, Eugenia; en itseni tähden, sen tietää Jumala; sen tein nimeni ja poikani tulevaisuuden vuoksi. Mutta että tämä katkera uhri on tehty hukkaan, josta muutamain viikkoin satunainen viipymys olisi säästänyt sinun ja minun, sitä sallimuksen ivaa en voi kestää!

– Et saa niin puhua, isä! vastasi Eugenia vakaasti. – Se olisi vääryyttä muita lapsiasi kohtaan. Koska kreivi Rabenaue nyt kerta oli semmoinen, niin hänen poismenoaan emme saata surra, ja se pelastaa sinun paljosta. Minun naimiseni poisti ainoastaan uhkaavimman kohdan; sittekin jäi vielä kyllin semmoista, mikä kovasti ahdisti sinua ja mikä kentiesi ajan oloon olisi saattanut sinun tuon Berkowin häpeälliseen vallan-alaisuuteen. Nyt on vaara iäksi päiväksi mennyt; sinä voit maksaa mitä olet vastaanottanut. Emme enään ole hänelle velkaa!

– Mutta hän on velkaa meille! vastasi Windeg tuimasti – ja hän kyllä varonee itsensä sitä velkaa maksamasta. Se on se, mikä minulle katkeroittaa tämän pelastuksen, jota vähän aikaa tätä ennen olisin ilolla tervehtinyt ja joka nyt pakottaa minun surkuttelemaan sinua kuolemani hetkeen asti.

Eugenia kääntyi pois ja kallistui syvälle kukkasten puoleen, jotka lemusivat astiassa hänen vierellään.

– En olekaan niin onneton, kuin sinä ja veljet luulette, sanoi hän hiljaa.

– Etkö? Luuletko, että olen antanut kirjeesi pettää minun? Jo edeltäkäsin tiesin, että kokisit säästää meitä; mutta jos vielä olisin epäillyt, niin kalpeat poskesi nyt puhuisivat kyllin selvästi. Sinä olet onneton, Eugenia sinun täytyy olla onneton tuon miehen kanssa, joka —

– Isä, te puhutte puolisostani!

Nuori rouva kavahti ylös niin äkisti ja niin kiivaasti, että isänsä peräytyi ja katseli häntä hämmästyksellä, kummastuen yhtä paljon hänen ääntään kuin purppurahehkua, mikä peitti hänen poskensa.

– Suo anteeksi, sanoi hän hämmästyksistään toipuen; – en voi vielä tottua siihen ajatukseen, että tyttäreni on Artturi Berkowin puoliso ja että olen hänen huoneessaan, mutta täytyyhän minun tulla tänne, jos tahdon nähdä lastani. Sinä olet oikeassa, minun tulee säästää sinua, sinua miehessäsikin, jolle nyt kerta olet kuuluva, vaikka selvästi kyllä näen, kuinka paljon olet kärsinyt ja vieläkin kärsit.

Heleä hehku oli verkalleen poistunut Eugenian poskilta, mutta vielä oli niissä nähtävänä kirkas heijastus, kun hän matalalla äänellä vastasi:

– Sinä erehdyt, minulla ei ole syytä valittaa Artturista. Hän on alusta aikain pysynyt etäisyydellä, josta minun tulee olla hänelle kiitollinen.

Paroonin silmä välähti.

En kehoita häntä enkä isäänsä unhottamaan sitä karttavaisuutta, minkä ovat sinulle velkapäät; he eivät laisinkaan ansainneet sitä kunniata, minkä sinä tuotit heidän talollensa, jossa siihen asti aivan vähän kunniata löytyi. – Mutta erään korvauksen voin toki hankkia, Eugenia! Sinä et tule kauemmin kantamaan tuota nimeä, jossa rippuu niin paljon häpeällisyyttä meitä ja muita kohtaan ja joka ei ole vähemmin häpeällinen sentähden ettei laki voi sitä rangaista. Minä olen pitänyt huolen, että se ainakin saa loppunsa.

Mitä tarkoitat? kysyi nuori rouva hämmästyen.

– Olen käynyt tarpeellisiin toimiin ja puuhin, että – tässä näytti parooni tekevän väkinäisyyden itselleen, saadakseen sanaa suustansa – puolisosi voitaisiin korottaa aateliseen säätyyn. Hänelle, mutta en hänen isälleen, voin tämän hyvän työn tehdä. Se ei ole tavatonta, että nimi muutetaan tällaisessa koroituksessa, ja se saa luvan tapahtua tässäkin. Te saatte itse valita jonkun kartanonne nimen, minkä katsotte uudelle aateliselle suvulle soveliaaksi.

– Uudelle aateliselle suvulleko? kysyi Eugenia soinnuttomasti. – Sinä erehdyt isä, ja jos haluat sitä koroitusta ainoastaan minun tähteni – mutta olkoon niin, sinä olet oikeassa, se on ainakin parasta. Minulle on se ajatus ollut hirmuinen, että minun täytyisi ehdottomasti ottaa takaisin, mitä hän kalliisti kyllä on ostanut. Nyt tarjoamme hänelle toki jotakin siitä. Aatelinen arvokirja on hänelle runsaasti palkitseva sen mistä hän luopuu.

Kuohuileva mielen tuimuus puhkuili näissä sanoissa, ja kuitenkin vivahteli kaikessa tässä tuimuudessa hillitty mielikarvaus; Windegille oli toinen yhtä käsittämätöntä kuin toinenkin. Tyttärensä puhe oli hänelle täydellinen salaisuus, ja hän aikoi juuri pyytää siihen selitystä, kun palvelija ilmoitti herra Berkowin, joka halusi sanoa paroonille tervetuliaiset.

Artturi astui sisään ja läheni paroonia, jolle hän sanoi muutamia kohteliaisuuksia hänen odottamattoman tulonsa johdosta. Nuorimies oli taas varsin velttona ja huolettomana. Selvästi näkyi, että hän nyt vaan täytti kohteliaisuuden vaatimusta, joka käski hänen sanomaan appensa tervetulleeksi, ja tämä puoleltaan mukautui tervehtimisen välttämättömyyteen. Koska vieraita todistajia tällä kertaa ei ollut saapuvilla, niin jäi tavanmukainen kädenlikistys tekemättä ja molemmin puolin tyydyttiin kalseaan kumarrukseen; sitte istui vanhempi herra taas tyttärensä viereen ja nuorempi jäi seisomaan siinä silminnähtävässä tarkoituksessa, että niin paljon kuin mahdollista lyhentää tämän pakollisen käynnin vaimonsa salongissa.

Windeg ei olisi ollut niin mailman tapoihin harjaantunut mies kuin hän todellakin oli, jollei hän, ehkä kesken mieltä paisuttavaa puhettansa Eugenian parissa, heti kohta olisi osannut noudattaa seurallista käytöstapaa. Tavalliset kysymykset ja selitykset perheen erinäisistä jäsenistä seurasivat; kreivi Rabenauen kuolema mainittiin aiheeksi tähän matkustukseen ja siihen sovitti surkutustansa Artturi, jolla ei ollut yhtään aavistusta niistä muutoksista, mitkä tämä kuolemantapaus oli aikaansaattava hänen uutten sukulaistensa suhteissa. Viho viimein parooni siirtyi toiseen asiaan.

– Muuten tuon pääkaupungista erään sanoman, joka teillekin herra Berkow, on suurimmasta arvosta, sanoi hän kohteliaasti. – Saanen otaksua, että isänne halu tulla aateliseen säätyyn koroitetuksi ei ole teille mikään salaisuus, ja nyt saatan vakuuttaa teille, että se on täytymäisillään. Yhdessä kohdassa tapasin kyllä voittamattomia esteitä; herra Berkowia itseänsä vastaan on näettesen eräitä – turhia luuloja, joita tuskin käynee voittaminen; sitä vastoin tahdotaan hyvin mielellään merkitä häntä edellä muita yhtenä meidän etevimmistä tehdastelijoistamme sillä tavoin, että annetaan hänen pojalleen aatelis-arvo. Toivon, lyhyesti sanoen, saattavani onnitella teitä siihen.

Artturi oli kuullellut tätä puhetta vakaisena. Nyt katsahti hän ylös, ja samassa silmäsi Eugenia uteliaasti häntä silmiin, vaikka niissä sillä kertaa ei ollut mitään keksittävänä.

– Tohdinko kysyä teiltä, herra parooni, oliko tässä asiassa isäni halu vaiko sääli tytärtänne enimmin vaikuttavaisena?

Windeg koki peittää pientä nyrehdystä. Hän oli epäilemättä odottanut Artturin kiitollisuutta, ja nyt tuli sen sijaan tämä kummallinen kysymys.

– Molemmin puoliset toivotuksemme tietysti yhtyivät toisiinsa, sittekuin aviollinen yhdistys kerta oli vahvistettuna, vastasi hän vähän raskautettuna. Muuten en salannut jo silloinkaan herra Berkowilta epäilyksiäni koroituksensa suhteen ja sain vakuutuksensa, että hän itse hätätilassa luopuisi siitä ainoan poikansa ja perillisensä eduksi, jolle yksistään hän tietysti soisi loistoisan tulevaisuuden.

– Minua pahoittaa, ettei isäni ole antanut minulle tietoa asian juoksusta: olen kuullut jaariteltavaksi, että hän sitä haluaa, sanoi Artturi kylmästi. – Ja minua pahoittaa vielä enemmin, herra parooni, että olette käyttäneet puoltamustanne kunniaan, josta minun valtaväkisin täytyy luopua.

Parooni kavahti seisomaan ja katsoa töllötti vävyänsä.

– Suokaa anteeksi, herra Berkow! en suinkaan kuullut oikein! Minusta oli niinkuin olisitte luopumisesta puhuneet.

– Aatelis-arvosta luopumisesta, jos se minulle tarjottaisiin – niin on, herra parooni!

Windeg nyt kokonansa joutui hämmille, mikä varmaan ei usein hänelle tapahtunut.

– Noh, sitte täytyy minun kumminkin pyytää teitä sanomaan syyn tähän lauhkeimmasti sanoen eriskummalliseen kieltämiseen. Olenpa oikein halukas kuulemaan.

Artturi käänsi silmänsä vaimoonsa, jonka poskille sanansa olivat nostaneet heleän punoituksen. Heidän silmäyksensä yhtyivät toisiinsa ja viipyivät hetkisen aikaa toisissaan, mutta ei näyttänyt vaimon silmäys vaikuttaneen miehessä suurta myöntyväisyyttä, sillä äänensä vivahti hyvin tuntuvasti ynseydelle, kun vastasi:

– Eriskummallisuus ei liene niinkään hylkäyksessäni kuin tarjouksen laadussa. Jos aatelisuus olisi annettu isälleni niistä ansioista, joita hänellä kieltämättä on teollisuudessa, niin minäkin olisin sen vastaanottanut perintönä häneltä. Kunnian osoituksena se on, sekin niinkuin moni muu, ja semmoisena se on arvossa pidettävä. Vaan hänelle ei ole nähty hyväksi suoda tätä kunnian osoitusta, ja minä tietysti en ole se, joka otan punnittaakseni niitä "luuloja", jotka voivat esteenä olla; mutta omasta puolestani en saata ensinkään vaatia semmoista kunnian osoitusta ja katson sen tähden paraaksi, ettemme yllytä pääkaupunkilaisten luuloa siitä, että yhdistys Windegin sukuun välttämättömästi pitää tuoda aatelisen nimen seurassaan.

Hän oli aivan huolettomasti lausunut nämä viimeiset sanat ja kuitenkin Eugenia vihoissaan puri huuliaan; hän tiesi niiden tarkoittavan häntä yksistään. Tahtoiko siis Artturi irtauttaa issensä kaikesta, mikä vielä antoi Eugenialle oikeuden ylenkatsoa häntä? ja kumminkin Eugenialla nyt oli enemmin kuin milloinkaan halua sitä tekemään.

– Näynpä tosiaankin erehtyneen niissä suhteissa, jotka saattivat teidät hakemaan tätä yhdistystä, sanoi parooni pitkästi – ja minä saan tunnustaa, etten ollenkaan teidän puoleltanne odottanut näitä puolustuksia, jotka lienevätkin uudempaa syntyä, sillä ennen naimistanne näytitte pikemmin olevan vastapuolista mieltä.

– Ennen naimistani! – Sanomattoman karvas myhäily liikkui Artturin huulilla. – Silloin en vielä laisinkaan tiennyt, mitenkä teidän seuroissanne, herra parooni, minua ja suhteitani arvosteltiin. Sittemmin on se sangen surkuttelemattomalla tavalla minulle ilmoitettu, eikä siis pitäisi teitä hämmästyttää, jos minä luovun niissä liikanaisena kuokkavierana olemasta.

Eugenian sormet puristivat niin kovasti vastikään astiasta ottamaansa ruusua, että tämän hennon kukkasen kävi samaten, kuin äskettäin hänen viuhkansa Artturin kädessä; se putosi katkenneena laattialle. Artturi ei sitä havainnut. Hän kääntyi Eugeniaan miltei selin, siinä kun seisoi kääntyneenä isälle, joka katseli häntä niin kuin ei oikein tietäisi, oliko se todellakin vävynsä, joka seisoi hänen edessään.

– Minä tietysti en tiedä aavistaakaan, kuka on teille antanut nämä kaiken puolin liioitellut ilmoitukset, vastasi hän vakaisesti,– mutta minun täytyy pyytää, että tässä asian haarassa otatte Eugeniankin lukuun. Seuroissa, missä hän arvattavasti tulevana talvena tulee olemaan pääkaupungissa, hänen – suokaa anteeksi, herra Berkow – ei käy kantaminen tuota alhaista nimeä: se ei kuulunut isänne eikä minun tarkoituksiin.

Pitkään ja synkeästi silmäsi nyt Artturi puolisoonsa, joka ei vielä ainoallakaan sanalla ottanut osaa tähän keskusteluun, vaikka kyllä hänellä muullosti oli tapana saattaa mieltänsä ja tahtoaan vallalle.

– Ennen talvea suhteet voivat muodostua aivan muiksi, kuin miltä nyt näyttävät. Jättäkää asia Eugenialle ja minulle! Tätä nykyä minun täytyy särjetyllä mielellä pysyä vastapuolisena, Koska tämä koroitus koskee minuun yksistään, niin tottapa minulla myös yksinäni on oikeus se vastaanottaa tahi hyljätä ja minä hylkään – antakaa anteeksi, herra parooni – jyrkästi semmoisen kunnian, josta saisin kiittää vaimoni aatellista nimeä yksistänsä.

Windeg nousi seisaalle loukkautuneena. – Siis en saata muuta tehdä, kuin peruuttaa ne toimet, joihin jo on käyty, niin etten asiaan sekoittuisi vielä pahemmin, kuin mitä jo olen sekoittunut. – Mutta ethän, sanaakaan sano, sinä Eugenia. Mitä sanot herra aviomiehesi ajatuksista?

Vastaus jäi nuorelta rouvalta antamatta, sillä samana hetkenä aukaistiin ovi, vaan ei hiljaa niinkuin tavallisesti palvelijan toimesta, mutta tempaamalla riistettiin se auki, ja ilmoittamatta sysäsi herra Wilpponen kalman vaaleana huoneesen unohtaen kaikki ne ulkonaiset vaatimukset, jotka hän muuten niin taitavasti osasi noudattaa.

Onko herra Berkow täällä? Antakaa anteeksi, armollinen rouva, minun täytyy tulla tulisesti herra Berkowin puheille!

– Mitä on tapahtunut? kysyi Artturi, mennen vastaan nuorta miestä, jonka masentunut ulkonäkö todisti tavallista suurempaa onnettomuutta.

– Onnettomuuden sattumus! vastasi Wilpponen, miltei hengelle kykenemättömänä. – Alhaalla kulkuaukossa. – Isänne on pahoin haavoittunut, sangen pahoin, – tirehtööri lähetti minun!

Hän ei tullut pitemmälle kertomuksessaan, sillä Artturi oli jo rientänyt sivutse hänen ja ovesta pois. Nuori kirjuri yritti juuri lähteä seuraamaan häntä, kun parooni käytävässä pidätytti häntä.

– Oletteko sanoneet pojallensa kaiken tapahtuman totuuden? kysyi hän vakaisesti. – Minulta ette tarvitse mitään salata. Onko herra Berkow kuollut?

– On! vastasi Wilpponen. – Hän oli nousta purnusta päällysmies Hartosen kanssa – köydet katkesivat – Hartonen pelastui hypyllä likimmäiselle pengerrykselle. Herra Berkow suistui syvyyteen. Ei yksikään ihminen voi ymmärtää, mikä onnettomuuteen oikeastaan on syynä, mutta salata ei sitä voida. Olkaa varovat, kuin ilmoitatte sen armolliselle rouvalle, sen pyydän teiltä herra parooni! – minun täytyy pois.

Hän riensi Artturin jälkeen, jota vastoin Windeg palasi salonkiin, jossa tyttärensä ankarassa mielen liikutuksessa tuli häntä vastaan.

– Mitä olet saanut kuulla, isä? sanansaattajan kasvot puhuivat enemmästä kuin haavoista. Mitä on tapahtunut?

– Pahinta! vastasi parooni maseutuneena. – Me olemme vastikään toki kovasti syyttäneet sitä miestä, Eugenia; nyt on vihasta meidän ja hänen välillä tullut loppu – kuolema on ratkaissut riidan!

* * * * *

Ensi viikko surulliselle juhlallisuutene oli mennyt, mutta painava synkeys, mikä täyttää kunkin murhekodon, ei ollut poistunut, vaan kävipä vielä raskaammaksi kun oli päästy kaikesta levottomuudesta, mikä oli seurannut kaikista näistä järjestelyistä, surun osoituksista ja vieraitten vastaamisista. Ulkonaisesta osanottamisesta todistuksia ei puuttunut. Berkowin asema, tuttavuudet ja liittämykset tekivät hänen kuolemansa merkilliseksi tapaukseksi. Ruumiin saatto, johon tietysti kaikki tehtaan virkamiehet ja vuorilaitosten työmiehet olivat liittyneet, oli ollut loppumaton. Mahdoton paljous kutsumus-kortteja ja kirjeitä täytti nuoren perillisen kirjoituspöydän, ja vaimonsa luona kävivät kaikki paikkakunnan herrasnaiset. Kummallekin osoitettiin kaikkea mahdollista huomaavaisuutta, osoitettiin senpä mieluummin kuin tässä ei tullut kysymykseen turhain luuloin voittamisesta, kuten parooni niin periviisaasti oli lausunut. Ei kellekään käynyt tämä kuolemantapaus erittäin sydämelle, kenties ei ainoalle pojallekaan, jonka hyväksi ainoasti vainaja kumminkin oli tehnyt niin paljon; sillä työläs on rakastaa, missä ei laisinkaan kunnioitusta ole. Muuten oli vaikea arvata, oliko isän kuolema koskenut Artturi Berkowiin syvälle, vaiko vaan pinnalle. Joka näki hänen touhunsa ja toimensa muiden parissa, uskoi kyllä jälkimäisen kohdan, ja yhtähyvin oli hänestä tuon surullisen tapauksen jälkeen tullut ankaran vakainen ja miltei luoksepääsemätön kaikille, paitsi niille, joiden kanssa hänen oli välttämättömästi seurasteleminen. Eugenian mielen tyyneys ei voinut ketään kummastuttaa, joka oli likemmin tutustunut asian haaroihin. Hänessä, samoin kuin hänen isässään, katosi Berkowin kuoltua kaikki viha häntä kohtaan; muusta tunteesta ei koskaan ollut kysymystäkään – ja valitettavasti asianlaita oli samainen monen muun suhteen; sillä aivan monella oli ollut syytä siihen.

Insinöörejä ja työmestareita oli tämän onnen nostattaman miehen pönäkkä ja törkeä käytös kovin usein loukannut; heidän oppinsa ja taitonsa hän arvostelikin ainoastaan kauppatavaraksi, jota hän maksamalla saisi niin paljon kuin tahtoi – kuin että he nyt kaipaisivat mokomaa esimiestä, joka piti arvossa, ei heidän luonnettaan, ei kunnollisuuttaan eikä taitojaan, vaan ainoastaan heidän mahdollisimman suurinta kelpaavaisuuttaan hänen hyödyksensä. Vielä pahemmin oli asianlaita työmiehissä. Heissä vallitsi täydellinen huolimattomuus, jossa ei voinut keksiä pienintäkään säälimistä eli osanottavaisuutta. Berkow oli kuitenkin, vastoin kaikkea mitä muuten taittiin hänestä sanoa, ollut teollinen nero ensimäistä lajia. Hän oli köyhyydestä ja alhaiselta asemaltaan kohonnut melkeän korkealle, oli aikaan saattanut laitoksia, jotka laajuudessa vetivät vertoja maan etevimmille, ja hankkinut itselleen aseman, jolla olisi voinut olla tuhansille ihmisille siunaukseksi. Siunaukseksi hän ei kumminkaan ollut; hän ei tahtonut olla. Sentähden välttämättömästi hänen muistoonsa kiintyiki se ajatus, mikä hänen kuolemansa jälkeen huomattiin koko hänen ympäristössään ja kaikissa hänen laitoksissaan, tuo kenenkään mainitsema, mutta kaikkein omistama: Jumalan olkoon kiitos!

Mihin määrään perintö semmoisen elämän ja semmoisen kylvön jälkeen todella oli niin kadehdittava, kuin näytti, jääköön sanomatta. Oli miten oli, niin tämä perintö vieritti kokonaisen taakan tehtäviä nuoren perillisen hartioille, joihin tehtäviin hän yleisen arvelun mukaan, oli perin kykenemätön. Tosin oli hänellä kaikenlaisia ammattimiehiä, päällysmiehiä ja edesvastauksen alaisia ympärillään; mutta jota enemmin hänen isänsä oli osannut pitää heitä kaikkia tahtonsa alaisina ja totuttaa heidät johtoonsa, sitä enemmin nyt isännän kättä ja silmää kaivattiin, kaivattiin isäntää itseäkin. Nyt piti pojan ottaa ohjat käteensä, ja jo ennen sen tehtyään täytyi hänen pitää hyvänään se arvelu tahi pikemmin päättämys, jota kaikkein hänen alamaistensa nureksumiset osoittivat. Nämä olivat jo yksimieliset siitä, että hän olisi mitättömäksi luettava.

Neuvoittelusalissa olivat kaikki virkamiehet odottamassa nykyistä esimiestä, joka oli käskettänyt heidät sinne täksi tunniksi. Mutta joka vaan olisi nähnyt näiden herrain neuvontietämättömät, levottomat ja osaksi huolestuneet kasvot, olisi huomannut, että tässä oli kysymys jostakin muusta kuin ainoastaan tapamuotoisesta tervehdyksestä ja esittelystä.

– Tämäpä kova oli! sanoi tirehtööri Sihvoselle, joka vastikään oli tullut pääkaupungista. Pahin, mikä ylimalkain taisi tapahtua! Jo kauan olemme tienneet, että he keskenään neuvoittelevat ja tuumivat, ja samoinhan asianlaita on kaikissa lähisissä tehtaissa. On nähty kinan lähenevän, on käyty toimiin ja puuhiin sitä vastaan, mutta että sen nyt jo piti tulla, juuri tällä hetkellä! Se saattaa meidät kokonaan heidän valtoihinsa.

– Hartonen on hyvästi aikansa valinnut, sanoi yli-insinööri tuimasti. Hän tietää hyvin kyllä mitä tekee, kun astuu yksinään etukynteen, ilman toisitta tehtaitta. Esimies kuollut, kaikki työt seisahtuneet ja epäjärjestyksessä, perillinen kykenemätön tarmokkaasti asioihin käsiksi käymään – silloin tulee hän vaatimuksineen! Aina olen sanonut sen teille, tuo Hartonen on meille nuoli lihassa. Työmiehet ovat hyviä, eikä sovi heitä moittia, jos he viimein vaativat jotakin vakuutta hengelleen purnussa ja välttämättömimpiä elämän tarpeita. He ovat kauan kyllä kestäneet rasittavia suhteita ja ovat niinikään tehneet järjellisiä vaatimuksia, joihin käy myöntäminen. Mutta mitä he tahtovat määrätä meille tämän johtajan kautta, sehän menee yli kaiken terveen järjen, sehän on täydellistä kapinaa kaikkia oloja vastaan.

– Mitähän nuori herramme nyt aikoo tehdä? kysyi joksikin alakuloisesti Wilpponen, joka neuvottomain ja levottomain joukossa oli neuvottomin ja levottomin kaikista.

– Mitä hänen nykyisissä suhteissa täytyy tehdä, vastasi Sihvonen vakaisesti, – myöntyä vaatimuksiin.

– Suokaa anteeksi, sitä ei hän voi! puhkesi yli-insinööri sanomaan. Sepä kukistaisi kaiken järjestyksen ja muutaman ajan kuluessa hävittäisi hänen peräti. Minä ainakaan en jää tehtaisiin, jos niin käypi.

– Ja kuitenkaan häntä muu keino ei auta, sanoi Sihvonen, olkapäitään kohauttaen. Johan olen sanonut, että asiat eivät ole niin loistoisat, kuin huhu tietää sanoa. Meillä on viime aikoina ollut vahinkoja, melkoisia vahinkoja; me olemme olleet pakoitetut kaikilla suunnilla hankkimaan tavaroille menekkiä, uhranneet summia laitoksiin – noniin, me olemme kokonaan teostemme vallassa. Jos tehtaat pidättävät muutamia kuukausia ja jos emme voi täyttää tälle vuodelle tehtyjä välipuheita, niin loppumme on käsissä.

– Tottapa väestö on saanut siitä jotakin vihiä, sanoi insinööri synkeillä mielin, muuten eivät tohtisi tuommoista vastustamista yritellä; mutta tiedättehän kyllä hyvin, ettei käy peruuttaminen, mitä kerta on myönnetty. Hartonen on koettava kaikkia keinoja päästäksensä asian perille, ja jos hän todellakin pakollisen olomme aikana onnistuisi – entäs, mitä herra Artturi sanoi, kun ilmoititte hänelle miten asiat ovat?

Varsin omituista oli, etteivät herrat koskaan kutsuneet häntä "herra Berkowiksi" tahi "isännäksi", ikäänkuin heille olisi ollut mahdotonta asettaa nuorta herraa mihinkään näitten olojen yhteyteen; he kutsuivat häntä yhä vaan "herra Artturiksi" tahi "nuoreksi herraksi", kuten tapansa aina oli ollut häntä nimittää. Tuon viimeisen kysymyksen johdosta kaikkein silmät kääntyivät Sihvosen puoleen.

– Hän ei virkkanut niin mitään, vastasi Sihvonen. "Kiitän teitä, Sihvonen!" Siinä oli kaikki tyyni. Hän otti vaan paperit, jotka pahan pulamme todistuksena otin hänelle viedäkseni ja sulkeutui huoneesensa. Sittemmin en ole hänestä kuullut mitään.

– Minä olin hänen puheillensa eilen illalla ja esittelin hänelle vuorityömiestemme vaatimuksia, sanoi tirehtööri. – Tosin hän kalmettui, kun Jobin sanoma ensin mainittiin; mutta sitte kuulteli hän ääneti, sanaakaan virkkamatta, ja kun tahdoin tuoda esiin muutamia ehdoituksia ja lohdutuksen perusteita, siinä varmassa uskossa, että nyt ruvettaisiin neuvoittelemaan, niin hän toki laski minun menemään tieheni. Hän tahtoi ensin miettiä asiata yksinään. Ole hyvä ja huomaa: herra Artturi tahtoo miettiä! Aamulla sain käskyn kutsua teidät kaikki tänne neuvoittelemaan.

Sihvosen suun äärille ilmaantui taas tuo vanha halveksimisen irvistys.

– Luulen voivani edeltäkäsin sanoa teille tämän neuvoittelun päätöksen: myöntäkää mitä hyvänsä, suostukaa ehdottomasti, tehkää mitä tahdotte, mutta paras asia tänä hetkenä on takaus siitä, että tehdas pysyy käymässä. Ja sitte julistaa hän, menevänsä kaupunkiin armollisen rouvan parissa ja antaa asiain täällä käydä miten taivaan herralle ja Hartoselle näyttänee hyväksi.

– Mutta nytpä onnettomuudet häntä ahdistavat! Toinen kolaus ottaa kun toinen jättää! virkahti Wilpponen, joka jalomielisellä suuttumuksella otti poissa olevaa puoltaaksensa; väkevämpikin voisi sortua.

– Niin teillä on aina surkuttelemusta heikkoudelle, pilkkasi häntä

yli-insinööri. Viime viikolla te puolustitte jyrkästi voimallista.

Herra Hartonen sai silloin iloita erinomaisesta ystävyydestänne.

Vieläkö nytkin haaveksitte mitään hänen uroudestansa.

– En, taivaan tähden! sanoi Wilpponen, miltei inhostuen. Minä oikein kauhistun sitä miestä, ainakin – herra Berkowin kuolinhetkestä alkaen!

– Minä niinikään, sanoi yli-insinööri lyhyesti, ja niinpä luulen meidän kaikkeinkin tekevän. Onpa kauheata, että meidän täytyy juuri hänelle näyttää voimattomuuttamme, mutta kun ei ole todistajia, on paras olla vaiti. – Luuletteko tosiaankin ilkeyttä mahdolliseksi? kysyi Sihvonen, alentaen äänensä.

Tirehtööri kohautti olkapäitään.

– Tutkinto on vaan vahvistanut sen tosi-asian, että köydet katkesivat Ne ovat voineet katketa itsestään, mutta onko se niin ollut, sen tietää Hartonen yksinään. No niin, tutkinto ei ole saattanut mitään valkeuteen, ja jos joku toinen olisi ollut johtajana, niin epäluuloa tosin ei olisi syntynyt. Se mies voi vaikka mitä!

– Mutta ajatelkaapas, eikö hän antautunut suurimman hengenvaaran alttiiksi. Hypäys mikä pelasti hänen, oli ihka hengen uhan työ, jota ei yksi kymmenestä olisi koettanut, ja joka ei toiselle olisi onnistunutkaan. Hän sai olla valmis itse syöstymään syvyyteen ja rusentumaan.

– Huonosti tunnette Hartosen, sanoi yli-insinööri, päätä pudistaen, jos luulette häntä silmänräpäyksenkään aikaa arveluttavan panna henkensä alttiiksi, jos hän tahtoo yrittää jotakin, jossa henki vaaraan joutuu. Olittehan paikalla, kun hän heittäytyi hevosten eteen. Sillä hetkellä hänen mielensä oli pelastaa, ja jos hän tahtoo pahaa tehdä, niin hän varsin vähän huolii siitä, että hänen oma henkensä on vaarassa. Siinäpä juuri sen miehen kauheus onkin, ettei hän huoli itsestään eikä muista, vaan hätätilassa uhraisi itsensäkin, jos —