Читать книгу: «Artturi Berkow», страница 19

Eugenia tiesi, ettei kukaan estänyt Hartosta sisään tulemasta; molemmat palvelijat olivat, Artturin jyrkästä käskystä, hänen oman huonekertansa etusalissa. Nyt, kun kaikkein mielet olivat kuohussa, kaikki järjestyksen siteet puretut, eihän voinut tietää, jos yksinäisten vallattomuus kävisi niinkin pitkälle, että huoneisin ryntäisivät. Levottomuus oli nyt häätänyt nuoren rouvan miehensä huoneisin, jotka olivat toisessa kylkirakennuksessa ja joiden akkunoista hänen sopi nähdä milloin miehensä palasi; mutta täällä olivat ovet vartioimatta ja Eugenia siis yksinään.

– Mitä täältä tahdotte, Hartonen? kysyi hän, rohkaisten mieltänsä. Enpä uskonut, että tämän kaiken tapahduttua, koettaisittekaan tulla huoneisimme ja tunkea tänne asti isäntänne työhuoneesen. Tiedättehän, ettei hän enään saata ruveta teidän puheille.

– Senpä tähden juuri haenkin häntä, muutama sana hänelle virkatakseni! Luulin tapaavani hänen yksinään. Teitä en hakenut armollinen rouva!

Viimeisiä sanoja puhuessaan oli hän astahtanut likemmä. Eugenia väistyi ehdottomasti, huoneen perimmäiselle puolelle: Hartonen nauroi ääneen.

– Miten pari tuntia voi kaikki muuttaa! Aamulla anoitte minulta suojelusta ja kuljitte käsikynkässäni, viedessäni teitä puhki hälinän, nyt menette minua pakoon niinkuin ette olisi hengestännekään turvattuna minun likelläni. Tottapa herra Berkow on käyttänyt tämän ajan näyttääksensä teille, etten ole rosvoa enkä murhaajatakaan parempi, eikö tosi?

Nuori rouva rypyitti hienoja silmäkulmiaan, kun, valloittaen pelkonsa, lyhyesti ja vakaasti sanoi:

– Menkää tiehenne täältä, Hartonen! Mieheni ei ole täällä, näettehän sen; ja jos hän olisikin, niin tuskin jättäisin teitä yksinään hänen seuraan.

Minkä tähden ette? kysyi Olli pitkään puhuen ja kolkosti katsellen Eugeniaa. Minkä tähden ette? kysyi hän kiivaammin, kun Eugenia yhä oli puhumatta.

Eugenian rohkea luonto oli vietellyt hänen usein varomattomaksi, eikä hän nytkään ajatellut sanainsa mahdollisia seurauksia, kun hän vakaasti vastaten soi suunsa sanella tuon vaarallisen vastauksen.

– Sen tähden, että likemmälle päästyänne jo kerran ennenkin olette näyttänyt, miten voitte olla Berkow nimelle vaarallinen!

Hartonen vavahti ja kalvettui. Näytti ensi hetkenä kun olisi hänen mieli ollut purkaa sydäntänsä entisellä raivoudellaan, mutta hän ei tullut niin pitkälle. Kalsea vakavuus vallitsi yhä edelleen hänen kasvoissaan ja äänensä oli yhtä koleana ja verhottuna, kuin se kaiken keskustelun aikana oli pysynyt.

– Tuoko se siis olikin! sanoi hän puoli-ääneen. Noh, olisipa minun pitänyt ymmärtää, että tuon viime vihdoin tulisi löytää tien teillekin!

Eugenia näki kummastuksella tuota vakavuutta, jota hän tässä ei odottanut, ja joka kuitenkin oli onnettomuutta ennustava; mutta tuopa juuri saikin hänen rohkaisemaan vielä vaarallisemman koetuksen. Tämän päivän aamupuoli oli näyttänyt hänelle miten valtansa oli rajaton ja hänen halutti nyt Artturin hyväksi saada selvälle kuka tämä Artturin vastustaja taistelussa oli. Hän arveli, että totuutta ei kiellettäisi häneltä, jos kiellettäisiinkin se koko muulta maailmalta.

– Te tiedätte siis mitä ajatukseni on? alkoi hän uudelleen. Te ymmärrätte mitä minä tarkoitan? Saatatteko valheena kieltää sen huhun, joka on liitettynä tuohon onnettomaan hetkeen, Hartonen?

Hartonen laski käsivartensa ristiin ja katsoi synkein silmin lattiaan.

– Ja jos nyt tekisin sen, uskoisitteko minua?

– Eugenia oli ääneti.

– Uskoisitteko minua? kysyi hän kerta vieläkin, mutta äänellä, kun olisi henkensä ja elämänsä vastauksesta rippuva.

Eugenia suvaitsi silmänsä luikahtaa hänen kasvoilleen, jotka näyttivät samaa tuskallista mielen ponnetta kuin äänensäkin; nuo kasvot olivat vielä kalmakat, mutta kokonaan ja avoinna käännetyt Eugeniaan.

– Rikokseen luulen teidät kykeneväksi, jos vihanne on herätettynä – mutta valheesen en!

Ollin rotevaa rintaa paisutti syvä henkitys – ja ikäänkuin päästäkseen Eugenian kaikesta pelvosta, astui hän askelen takaisin.

Noh, kysykää, sitten, armollinen rouva! Tahdon vastata teitä.

Nuorta rouvaa vapisutti vienosti, siinä kun nojahti sohvan laitaan, hän ymmärsi mikä vaara hänellä siinä oli, jossa hän rupesi tuommoisen miehen puheille, mutta hän teki kuitenkin tuon painavan kysymyksen.

– Puolisolleni puhutaan, että se oli jokin muu kuin vain paljas tapaturma, joka katkosutti köyden onnettomuuden päivänä. Sekö sen teki, Hartonen?

– Sen teki tapaturma, taikka ehkä pikemmin, jos niin tahdotte – sen teki sallimus! Entinen isäntämme oli korjatuttanut hina-laitoksensa, ja tämä niinkuin kaikki mitä hän teki, tarkoitti ainoastaan palvelusta, eikä työntekijäin turvaa. Ja mitäpä siitä jos muutama sata työmiestä, joitten, oli joka päivä siinä kulkeminen, joutuikin vaaraan! Kuljetettiinhan siinä kahdesti ja kolmastikin heitä raskaampia painoja, suunnattomia malmimöhkäleitä hinattiin ylös samalla koneella, ja nämä välikappaleet täyttivätkin viime vihdoin virkatoimensa, mutta tällä kertaa työmiehistä ketään ei sattunutkaan, vaan itse herraan. Siinä ei ollut ihmisen sormi, joka pani köyden katkeamaan juuri sinä hetkenä kun sen oli määrä kannattaa hänet; minun käteni siinä ei ainakaan ollut, armollinen rouva! Minä näin vaaran lähestyvän; me olimme juuri tulossa viimeiselle penkerelle. Minä rohkenin tehdä pitkän askeleen ja hänen —

– Hänen syöksitte syvyyteen? keskeytti hänen Eugenia, henkeänsä vetämättä Hartosen viivähtäessä.

– En ainakaan! minä vaan soin hänen syösähtää sinne. Olisin toki voinut pelastaa hänen jos olisin tahtonut. Olihan minulla siihen säpsän verran aikaa. Oma henkeni kyllä oli vaarassa; hän olisi voinnut temmata minun penkereeltä tultuani hänelle avuksi, vaan sitä en olisi epäillyt tehdä minkä kumppalin, minkä työjohtajan hyväksi tahansa, mutta – sitä miestä auttaakseni en sitä tehnyt. Samana hetkenä välähti päähäni kaikki mitä hän meille oli tehnyt, että itse hänelle nyt vaan tapahtui sama, mitä hän joka päivä meille oli suonut, ainoastaan säästääkseen rahaa, ja ettei minun pitäisi sekaantua taivaan toiminnoihin, jos nyt muka kerran kävi siksi, että oikeutta jaettaisi hänellekin. En kättäni liikahtanut, ehkä kyllä kuulin hänen porunsa ja seuraavana hetkenä kaikki jo oli myöhäistä, – tynnyri syöksi syvyyteen ja hän sen ohessa!

Hartonen vaikeni. Eugenia katsahti häneen sydän täynnä kauhistusta ja säälimystä. Hän tiesi aivan hyvin, että syytökset, mitkä Hartonen linkoili vainajaa vastaan; olivat paikallaan, ja jos olisikin hän itse, vaaran tarjona ollessa, ojentanut vihatulle Berkowille pelastavan käden, niin ei toki toinen, joka nyt seisoi hänen edessään, muka tiennyt anteeksi antaa eikä unhottaa kärsimystään! hän antoi vihamiehensä silmin nähden surmautua.

– Oletteko puhuneet minulle täyden totuuden, Hartonen? Uskonne ja kunnianne menettämättä?

– Uskoni ja kunniani menettämättä, armollinen rouva!

Silmäyksensä, synkeä mutta vakainen, yhtyi Eugenian silmiin; ei ollut mitään enään epäilemistä, kun hän nuhdellen sanoi:

– Ja miksi ette epäluulon kumoamalla saata asiaa selville? Miksi ette sano muillekin, minkä nyt olette minulle sanoneet?

Kopea ylenkatse vivahti hänen kasvoissaan.

– Sentähden, ettei kukaan uskoisi minua. Ei yksikään, eipä liioin isänikään. Hän on oikeassa; kaiken aikani olen ollut hurjapäinen ja hillimätön, kumonnut kaikki mitä tielleni on tullut, enkä ole huolinut, mitä minusta on sanottu; siitä olen nyt saanut vetää sakkoja. He tiesivät jokainen minun vihaavan vainajaa, ja kun nyt onnettomuus tapahtui yksin minun läsnä ollessani, niin tiettypä se, että minä olin siihen syypää. Eihän siitä ollut epäilemistäkään. Oma isäni on omain korvani kuullen sen sanonut minulle, ja kun en voinnut vastata hänelle hänen kysymykseensä, josko olin ihan puhdas Berkowin kuolemaan – enhän muuta olisi tarvinnut kuin ojentaa käteni pelastaakseni häntä, enkä kumminkaan tehnyt sitä – kun en voinut vastata hänelle: olen, niin hän ei ensinkään tahtonut minua kuulella. Eikä hän olisi uskonutkaan minua, vaikka olisin itseni puhtaaksi vannonutkin. Sitte kuulustelin asiata sieltä ja täältä toverienkin kesken, ja jos eivät he mitään puhuneet, niin huomasin kuitenkin heidän käytöksestään, että luulivat minun valehtelijaksi. Kerjuun heidän puolustustaan minun ei sopinut ruveta, ja siis soin minä asian kallistua minne halunsa oli; kylliksi oli minulla muunkin puolesta heidän ystävyyksistään ja toveruksistaan. Olisiko oikeudessa minua hengeltä ahdistettu, niin siinä kyllä olisin sanonut, miten asia oli, mutta kysymys on, olisiko sittekään kukaan uskonut minua?

Eugenia pudisti leppeästi päätänsä.

– Teidän täytyy puhdistaa itsenne tuosta epäluulosta, Hartonen, ja te olisitte voineet sen tehdä, jos täyttä totta olisitte sitä koettaneet, mutta kopeutenne ja röyhkeytenne kaiketiki esti teidät sitä tekemästä. Te olette vastustaneet epäluulon ylpeydellä, ja silläpä se juuri on saatettu vahvistukseen. Nyt olette hyljätty tehtaista, kaikilta johtajamiehiltä ja puolisoltani – —

– Mitä minun tulee herra Berkowia kysyä! katkasutti hän röyhkeästi, mitä minun tulee kaikista muistakaan huolia! Kirotkoot minua tahi älkööt, se on minulle yhtä. Mutta sitä minä en salli, että te armollinen rouva käännytte minusta pelvolla ja ynseydellä, pahaa kun ette luule minusta, liioinkaan nyt kun näen silmistänne että uskotte minua – ja kaikki muu on minusta yhdentekevä!

– Minä uskon teitä, sanoi Eugenia vakavasti. Ja minun pitää puhdistaa teidät mieheni silmissä, ainakin pahimmasta epäluulosta. Että jätitte auttamatta siinä kun olisitte voinut auttaa, siitä en tahdo päättää. Asiasta teidän on vastaaminen omassa tunnossanne! Mutta Artturin ei pidä kauemmin uskoa, että isänsä murhaaja on se, joka seisoo häntä vastassa. Sovinto ei nyt enään voi tulla kysymykseen, siksi olette saattaneet hurjuuden liika pitkälle. Vasta muutamia hetkiä tätä ennen olen oppinut tuntemaan, mitä on ollut tapahtumassa ja mitä ehkä vieläkin voi tapahtua, jos ryntäys huomenna on uudistuva purnua vastaan. Hartonen – nuori rouva oli nyt heltynyt niin varomattomaksi, että astui likemmälle häntä ja laski suotuisasti kätensä hänen käsivarrelleen, – Hartonen, me olemme joutunut kauhistuttavan tapaturman äärelle. Te olette pakoittanut mieheni turvan hakuun, kun hän itse ja väkensä on saatettu vaaraan, ja hän on päättänyt käydä avun hakuun. Jos verta on vuotaminen huomenna, jos täytyminen on niin käydä, niin ajatelkaa kenenkä siitä on vastaaminen.

Eugenian lähestyminen ja käsi hänen käsivarrelleen eivät jääneet Ollista ilman vaikutuksetta; mutta tällä kertaa tuo ei ollut hyvällistä. Ollin äänestä katosi katoamistaan entinen kolea vakavuus hänen vastatessa: – Minunko vastaaminen? Olkaa varoillanne, armollinen rouva! Asiasta on ehkä teidänkin vastaaminen, jos se kohtaisi esimerkiksi semmoista, ketä te rakastatte. Herra Berkow ei varmaankaan tule huoneissa viipymään, jos tuolla pihalla on otteluun käyminen, senpä tiedän, ja tiedän kyllä senkin, ketä ensin käyn hakuun, kun kahakka kerta on saanut alkunsa!

Eugenian käsi jo kauan oli pois tempaistu, kun hän itse otti väistääksensä Ollin vierestä. Tuon äänen hän kuuli ja näki samassa silmäilynkin, joka oli varoittava hänelle: ainiaanhan se oli tuo masennettu kontio, joka siinä hetkenä vielä totteli hänen ääntänsä, kentiesi osoittaaksensa hänelle jo tulevana kaiken kauhistuttavan raivonsa; ja tuo peljätty hetki näytti nyt tulleeksi; Ollin silmät uhkasivat myöskin häntä.

– Hartonen, muistakaa että olette isäntänne puolison puheilla, puhkesi hän sanomaan, suotta koettaen taivuta häntä järkeen; jos te vihaatte häntä. —

Isäntääkö? puuttui hän hurjalla ivalla hänen puheesen. Hänestä tässä ei ole kysymystä; hänen puheille minun on ryhtyminen toveri joukkoni etunenässä. Artturi Berkow on se, jota vihaan, siitä syystä että te olette mennyt hänelle vaimoksi, että te rakastatte häntä, ja minä, minä rakastan teitä, Eugenia, enemmän kuin ketään koko avarassa maailmassa. Älkää noin säikähtykö siitä! Varmaan te olette huomanneet sen aikoja sitte; enhän ole ensinkään voinut hillitä itseäni, kohta kun olen joutunut likellenne. Olen koettanut polkea ja tukehduttaa sen valtaväkisin – mutta ei ollut miksikään; eikä ole miksikään nytkään, vaikka vasta tänä päivänä olen saanut kokea tuon vanhan tarinan, että vertaiset sujuvat ainoastaan vertaisilleen, ja että moiselle kuin minä tuskin toki suodaan pienen ylimyksellinen hartioitten nykähys, ehkä henkikin rohjetaan menettää. Mutta josko nyt taas hengen hukkaaminen tulisi kysymykseen, niin siinä minä en uhraa omaani, siihen hurjaan tapaan kun tein teidän tänne tullessanne hevostenne kavioiden alla; silloin se koskee toisen. Olen jo kerta ennenkin Berkowille kantanut kuoleman vihaa, silloin en luullut voivani enään pahemmin vihata ketään ihmistä. Mutta nyt on toisin. Toisen murhaajaksi tosin en joutunut, mutta onpa olemassa toinen, jonka saattaisin tappaa, hänen yksin! Isästä ei niin mitään, mutta tapaanko kerran pojan yksinään semmoisessa tilassa, siinähän sanottakoon: hänkö vai minä, vaiko me molemmat!

Kauhistuttava hetki tuo oli, kun miehen miltei yltynyt kiiho särki sulkunsa, valloilleen päästetty, turmiota tuottava koski, jota ei mikään enään voi tyrehdyttää eikä estää. Eugenia näki, että joka sana, joka änähdys tässä olisi turhaa, ja että kaikki valtansa nyt oli mennyt loppuun. Hän ei olisi pakoon pääsevä. Olli oli häneltä anastanut tien ovelle, mutta hän riensi kellon nauhaa tapaamaan ja riuhtoi sitä ankarasti. Palvelijat tosin olivat toisella puolella kartanoa, mutta ainahan voi kello sinnekin kuulua.

Hartonen oli astunut hänen jälissään. Hän tahtoi temmata hänen kätensä irti kellon nauhasta, mutta samassa oli itse häntä pois tempaamassa käsi, joka innostaan sai voiman lennättää tuon jättiläisen miehen syrjälle kuin lapsen. Artturihan oli tuo, joka nyt seisoi heidän välillään, ja ilosta huudahtaen, mutta samassa myös kuoleman tuskaisena otti Eugenia pakonsa puolisonsa turviin; hän arveli mitä nyt olisi tulossa.

Olli oli noussut jaloilleen mitäänkään äännähtämättä, mutta raivosta tuntemattomaksi julmistuneena. Tuli, joka leimahti hänen silmissään, huomatessaan kuka vastustajansa oli, aavisti välttämättömän surman; mutta Artturi oli jo äkillisellä mielenjänteellä siepannut käteensä yhden pistuoleista, jotka rippuivat kirjoituspöytänsä takana, ja laskien vasemman kätensä puolisonsa vyötäisille ojensi hän tämän surmaavan aseen valloittajata vastaan.

– Pois takasin Hartonen! Äläkä vaan rohkene toisten lähestyä! ainoakin askel puolisotani likemmälle ja te oikoilette kuolleena lattialla!

Hartonen malttui; ehkä kyllä julman raivoksissa, millä hän aikoi heitä masentaa, niin näki hän kumminkin että pistuolin suu oli vakavaan ja tarkkaan ojennettuna häntä puoleen, ja ettei tutissut käsi, joka sitä suuntasi; jo toisella askelella olisi lyyjy häneen tarttuva ja vastustaja olisi häntä voittava; hän puristi vaan oman kouransa, joka oli aseen puutteessa.

– Minä olen pistuolia vailla, minä – sanoi hän hampaitaan kiristellen; olisi minulla niitä, olisimme tasahyvät, herra isäntä, mutta – no ei! semmoisiksi emme tule koskaan. Te olette katsoneet puoltanne paremmin kuin minä; tyhjät minun ovat käteni teidän aseitanne vastaan, ja onhan sitte huokeata nähdä, kummanko onneksi tuo lyhempi korsi joutuu.

Artturi ei päästänyt häntä silmistään.

– Te, Hartonen, olette pitäneet huolen siitä, että nyt aina jännitetyt aseet pitää olla käsillä. Asumukseni ja vaimoni minun toki pitää varjella teiltä, vaikka kuolemankin maksulla. Pois takaisin, sanon vieläkin kerran!

Taas vaiheteltiin tuo molemmin puolinen palavan tulinen silmäys näiden kahden kesken, samoin kuin edellisessäkin tähdellisessä yhteentulossa, jossa he molemmat näyttivät punnitsevan toistensa voimia, ja nyt niinkuin silloinkin oli nuori isäntä se, joka joutui voittajaksi, vaikka nyt olikin käynyt niin pitkälle, että hänen tarvitsi käyttää toisia aseita kuin silmiänsä. Hän seisoi vielä liikahtamatta, sormi kirpaisimella, ja silmillään seuraten jokaista vastustajansa liikettä, kunnes tämä otti peräytyäkseen.

– En ole koskaan pitänyt henkeäni suuressa arvossa, sanoi Olli pöyhkeästi; sen luulen teidän molempain kylläksenne nähneen, mutta ei sittekään haluta minun antaa itseäni kynnyksellänne tappaa; välillämme tilit vielä eivät ole tehtynä. Älkää noin tutisko, armollinen rouva! Olettehan hänen sylissään, ja hän on turvattuna; vielä nyt on hän turvattu, mutta emme me vielä ole lopussa. Ja jos nyt seisottekin siinä, niin kuin ei voisi mikään erottaa teitä toisistanne, niinkuin olisitte toisiinne liitetyt kaikeksi iankaikkisuudeksi, niin kyllä kerta tulee minunkin aikani ja silloin teidän tulee minuakin ajatella!

Hän meni. Raskaat askelensa kopsahtivat vierashuoneessa, ulkopuolisessa huoneessa, ja ääni niistä katosi lopuksi ulkona. Nuori rouva likistyi likemmä puolisonsa rintaa; hän oli nyt nähnyt, kuinka Artturi osasi suojella häntä.

– Tulitpa hyvään aikaan, Artturi! sanoi hän, vielä vapisten peljästyksestä. Olin lähtenyt huoneistani vastoin varoitustasi; se oli varomattomasti tehty, sen ymmärrän; mutta minä tahdoin odottaa sinua täällä, luullen toki huoneissa vielä olevani ilman vaaratta.

Artturi laski aseen ja syleili häntä innokkaasti.

– Mutta etpä ollutkaan, sen olemme nyt nähneet. Mitä Hartosen oli tehtävä täällä työhuoneessani?

– En tiedä. Hän haki sinua, arvattavasti ei hyvässä tarkoituksessa.

– Minun pitää olla varoillani vaikka viimeisiin, sanoi hän hiljaisesti ja laski pistuolin kirjoituspöydälle. – Näethän, että jo olen hankkinut aseita tuommoisiinkin tapahtumiin, mutta arvelen että tämä vaan oli alkajaisia huomispäivälle, jolloin varsinainen ryskytys alkaa. Pelkäätkö, Eugenia? Anottu apu voi vasta illan puoleen olla täällä; meidän täytyy yksinämme kestää koko päivä vihollistemme rynteitä.

– Sinun rinnallasi en pelkää mitään. Mutta, Artturi, – äänensä todisti rukoilevaista tuskallisuutta – älä vaan enään yksinäsi mene ryskeen keskelle niinkuin puolenpäivän aikana! Hän on siellä, ja hän on vannonut kuolemasi.

Artturi nostahti hiljaa nuoren puolisonsa päätä ylemmälle ja katsahti uskollisesti ja vakaasti häntä silmiin.

– Elämä ja kuolema eivät toki yksistään ole Hartosen käsissä; totta löytyy toinenkin, joka asiasta päättää. Älä murehdi, Eugenia! Minä olen täyttävä kaikki vaatimukset, mutta toisin nyt on käyminen kuin ennen; nythän tiedän miten vaimoni huolehtii minusta; sitä ei ole niin vähällä unohtamista.

Tuolla ulkona, paltalla seisoi Olli Hartonen. Hämärä oli käynyt synkeämmäksi; hänen kasvoistaan ei enään käynyt näkeminen mitä mielessään, hengähti kun silmiänsä käännähti huoneiden akkunoihin, joista äskeisin oli lähtenyt; mutta äänensä todisti sen, kun hän puoli-ääneen, ikäänkuin vannoen, jupisutti samaa uhkausta, jonka hän jo Artturille oli lausunut. Hän tahi minä, taikka jos niin on täytyminen käydä – me molemmat.

* * * * *

Toisena aamuna! Tuopa oli ajatus, joka huolestutti ei ainoastaan Artturin puolisoa, vaan koko hänen talonväkeänsäkin. Nythän oli tulossa tuo peljätty aamu ja näytti toteuttavankin sen pelvon, millä oli käyty sitä vastustamaan. Niin varhainen kuin aika vielä oli, olivat tehtaan virkamiehet jo isäntänsä luona. Olivatko he kokoontuneet sinne neuvoittelemaan vai olivatko he paenneet sinne? – näyttipä miltei niinkuin olisivat sen tehneet, sillä kasvonsa olivat kalpeat ja pöyhistyneet, ja puheet ja vastaukset, ehdoitukset, voivotukset ja änkkäykset kuuluivat sekaantuvan toinen toisiinsa.

– Minä pidän vieläkin siitä, mitä jo sanoin: paha oli, kun ne kolme miestä vangittiin! intti Sihvonen, tirehtöörin puoleen kääntyneenä. Se kyllä olisi voitu tehdä, jos sotaväen apu jo olisi ollut täällä, mutta ei ikänä omin neuvoimme. Nyt he ryntäävät huoneesen pelastamaan vankeja, ja me häädymme laskemaan ne vapaiksi.

– Suokaa anteeksi, mutta sitä emme saa tehdä! sanoi yli-insinööri, joka tavallisesti oli vastaista mieltä kuin molemmat kumppalinsa. Kyllä kestämme ryntämisen ja kovalle käydessä otamme puolustautaksemme näissä huoneissa; paitsi sitä on herra Berkowkin päättänyt sen tehdä.

– No niin, tepä tiedättekin paraiten hänen päätöksensä; tehän olette hänen ainoa neuvon antajansa! arveli tirehtööri vähän noukastuneena, kun ei saattanut kerskata semmoisesta isäntänsä luottamuksesta, vaikka virkansa ehkä pikemmin olisi pitänyt oikeuttaa häntä siihen.

– Herra Berkowin on enimmiten tapa yksinään tehdä päätöksensä, vastasi yli-insinööri karmiasti. Olen vaan nyt, kuin tavallisestikin samaa mieltä kuin hänkin. Olisipa se vastoin oikeuden ja velvollisuuden vaatimuksia, ja päälliseksi todistaisi se vaivaisenkin kurjuutta jos päästettäisiin irti ne kolme pahantekijää. Tarkoituksensa oli hävittää työkoneet meiltä.

– Hartosen käskystä! virkkoi siihen Sihvonen.

– Yhtä kaikki! he yrittivät panemaan sitä toimeen. Herra Berkow joutui oikeaan aikaan konnantekoa estämään, ja tahtoisinpa nähdä ken olisi päästänyt heidät rankaisematta. Hän panetti heidät kiini ja siinä teki hän oikein. Hartonen toki ei ollut tässä työssä; hän oli vielä purnussa, missä meteli oli täydessä kiihkossa, ja missä hän ei kauemmin voinut estää miehiä menemästä työhön, kun oma isänsä rupesi häntä ahdistamaan.

– No niin, ja onneksemme joutui purnumestari meille avuksi, sanoi tirehtöri. Tottapa hän näki, ettei ollut hänellä enään muuta neuvoa estääksensä julmuuksia, koska aamulla itsestään tarjoutui viemään väkeä työhön, vaikk'ei tuo toimi olekaan hänelle kuuluva. Kylläpä hän tiesi ettei poika rohkenisikaan vastukseen ryhtyä, ja muitten joukossa ei ollut ketään, joka liikahti sormeakaan kumppaleitten neuvoksi, kun näkivät johtajan väistyvän. Ainoastaan vanhusta saamme kiittää, että kaivoksen suun saimme vapaaksi.

– Sitähän sanonkin, vakuutti Sihvonen vieläkin; kaivoksen aukko otettiin väkisin, enempi kuin puolet työmiehistä pysyivät jo hiljaisena, ja ellei heitä olisi yllytetty kumppaleitansa kiini panemalla, niin olisi seikka kokonaan päättynyt siivoon ja rauhaan.

– Siivoon ja rauhaanko, Hartosen vallan aikana? pilkkaili yli-insinööri; siinä te perin petytte. Hän haki ryntäykseen syytä, minkälaatuista tahansa, ja olisi toki syyn puutteessa alottanut kahakan ilmankin. Kuitenki lienee tämä aamu hänelle näyttänyt että valtansa on kukistuva hornan liukkaasti, että tänäpänä kentiesi hän viime kerran on hallitsemassa joukkojansa, ja silläpä hän nyt viimeisiänsäkin rohkenee. Mies on nyt ymmärtävä, miten hänen on käyminen, ja silläpähän järjettömän tapaisina laahaa muassaan onnettomuuteen kaikkia, ketkä vaan vielä pelvosta tahi vanhasta tavasta häntä tottelevat. Hänellä ei ole enään mitään menetettävänä, ja meitä hän kaikista vähimmin säälii.

Heidät keskeytti herra Wilpponen, joka kasvoistansa kalpeana peräytyi akkunan ääreltä, jonne hän äsken oli asettautunut.

– Melu käy yhä jyntevämmäksi, sanoi hän vapisten; ei ole enään epäilemistä, he aikovat rynnäköllä huoneisin, jos ei vaan herra Berkow suostu pyyntöihinsä. Puiston ristikko on jo sapsahutettu maahan, kaikki aljo-istutukset tallatut ja lannistetut. Oih! tuota tekoa, entä tuo mieltä ylentävä kukkaisryhmä paltalla —

– Pitäkää nyt takananne tuo hellyytenne; sanoi yli-insinööri, samalla kun tirehtööri ja Sihvonen kiiruhtivat akkunalle. – Nyt, kun melskeen tekijät ryntäävät huoneisin, te ajattelette tallatuita kukkaispensaita. Ettekö halukkaammin istahtaisi pöydän äärelle laatimaan kujerruksianne runosanoiksi. Senpä luulisin runoilijalle oikeaksi asemaksi.

– Kovaksi onnekseni olen minä jo jonkun aikaa huomannut herättäväni herra yli-insinöörin tyytymättömyyttä, puhuisin taikka tekisinkö mitä hyvänsä, vastasi herra Wilpponen loukkautuneena, mutta kuitenkin salaisella älyn nurjuudella, joka näytti esimiestä vielä enemmin suututtavan.

– Sillä, ettette puhu ettekä tee mitään sen oivempaa! mumisi hän, kääntyen häneen selin ja mennen likemmälle toisia herroja, jotka akkunasta katselivat yhä yltyvää meteliä.

– Käypä arveluttavaksi; sanoi tirehtööri levottomasti. – Ne uhkaavat jo porstuan ovia. Meidän on asiasta ilmoittaminen herra Berkowille.

– Suokaa hänen olla muutama hetki rauhassa! väitti yli-insinööri. Minun mielestäni hän on päivänkoitteesta alkaen ainiaan hellittämättä valvonnut puoltamme, että meidän pitäisi suoda hänen olla hetkisen vaimonsakin puheille. Onhan meillä käyty kaikkiin välttämättömiin toimiin, ja kovan onnen tullessa hän kyllä on paikallaan; senhän tiedämme.

Hän olikin oikeassa. Artturi, jolla varhain aamusta oli ollut alinomaista tointa käskyjen antamisesta, sääntöjen jakelemisesta ja itsen-omaisesta asioihin puuttumisesta, oli tähän asti tuskin nähnytkään vaimoaan ja oli vasta muutama hetki tätä ennen seurannut häntä läheiseen huoneesen. Siellä lienee hän ilmoittanut hänelle millä kannalla asiat olivat, sillä nuoren puolison käsivarret olivat tuskallisesti luotuina hänen kaulallensa.

– Et vaan saa mennäkään pihalle, Artturi: se on turhaa, hillittömän rohkeata yritystä! Mitä yksinäsi voit raivostuneelle joukolle? Eilen he sotivat keskenään, kun otit mennäksesi heitä hillittämään, mutta tänäpänä he kaikki tarkoittavat sinua. Sinä saat kalliisti maksaa rohkeutesi, minä vaan en päästä sinua menemään!

Artturi irroitti itsensä hellästi mutta vakaasti hänen syleilystään.

– Minun täytyy, Eugenia! Se on ainoa keino, millä myrskyä vielä käy pidätyttäminen, eikä tuo ole ensikerta kuin olen semmoiseen ottava osaa. Ja mitäpä itse eilen illalla teit tänne tullessasi?

– Minun teki mieli tavata sinua, sanoi Eugenia äänellä ikäänkuin hän sillä olisi tahtonut todistaa mitä rohkeudellaan oli tarkoittanut. Mutta sinun tekee mieli kiskoutua pois minusta ja antautua Hartosen silmittömälle raivolle. Muista vaan eilen-illallista melskettä ja tekemänsä uhkaukset! Ja onko sinun välttämättömästi meneminen: eikö ole muuta mitään neuvoksi, niin suo kumminkin minun olla seuranasi. Minä en ole pelko; minua tuskistuttaa ainoastaan kun tiedän sinun olevan yksinäsi.

Artturi kallistui totisena mutta lempeydellä hänen helmoilleen.

– Sen tiedän, että olet urhea, puolisoseni, mutta minä muuttuisin raukaksi melskeen parissa, jos vaan tietäisin, että heiltä tuleva kivi olisi mahdollinen satuttaa sinuakin. Tänäpänä olen kaiken miehuuteni tarpeessa, ja sitä ei sallittaisi minulle, jos näkisin sinun vaarassa, voimattomana suojella sinua. Tiedän, mistä syystä tahdot olla seuranani; sinä luulet minun olevan turvassa Hartoselta, siinä kun sinä seisot vieressäni. Mutta älä pety; siitä tuli loppu eilen illalla; siitä asti sinullakin on osasi siinä vihassa, millä hän minua vainoaa, ja vaikka ei niin olisikaan – tässä kadotti äänensä lempeisen sulonsa ja otsansa kävi rypyille – niin en tahdo turvastani kiittää tuota miestä, joka on loukkauksena niin sinulle kuin minulle, ja joka on täältä pois pantava jo senkin tähden, vaikka käytöksensä muuten ei sitä vaatisikaan.

Nuori rouva lienee huomannut hänen sanainsa totuuden; hän painoi päänsä alempaan puhumattomalla tottelevaisuudella. – Artturi riensi jaloille.

– Kah nyt! meteli on taas alkava! Minun pitää mennä! Tänäpänä on yhdessä olomme supistettu vaan hetkiin, ja nekin joutuvat olemaan häiriöllisiä sinulle, armas vaimoni! Etpä milloinkaan saattanut palata tänne surkiampaan aikaan.

– Olisitko pikemmin minutta tahtonut kestää tämän myrskyn? kysyi

Eugenia hiljaa.

Innollinen lempeys valisti nuoren miehen synkeistyneet kasvot.

– Ilman sinuttako? Tähän asti olen sotinut kuin mies toivottomalla maalla. Eilisestä aikain tiedän että ottelu voi olla jommoisestakin arvosta, kun elämäni onni ja tulevaisuus siinä on voitettavana. Sinä olet palauttanut molemmat, ja vaikka myrsky nyt rajuaisi vieläkin kovemmin joka haaralta meitä vastaan, niin luotan taas onneeni, kun olen taas saanut sinun puolelleni.

Tehtaan herrain kesken yhä kiivaammaksi käynyt väittely pysähtyi kun Berkow puolisonensa astui huoneesen, mutta liike, joka joka kulmalta ilmaistiin, oli enemmän kun ainoastaan kunnioitusta isännän tulolle. Kaikein totiset, murentuneet ja levottomat silmät tarkastelivat hänen kasvojaan, ikäänkuin keksiäkseen niistä toivoa tahi pelkoa. Kaikki tungeksivat hänen ympärilleen niinkuin olisi hän keskus, josta etsivät tukea ja turvaa. Kaikille kävi henkitys huokeammaksi hänen sisään astuttua, ikäänkuin olisi vaara osaksi jo silläkin voitettuna. Tämä kiihko, todellinen kun oli, näytti Eugenialle kylläksi, minkä aseman puolisonsa oli saavuttanut heidän keskellä, ja käytöksensä laatu heidän parissa näytti vielä selvemmin, että hän ymmärsi sen pitää omanansa. Kasvonsa, jotka nuori rouva joku hetki sitä ennen oli nähnyt niin tuiki alakuloisina, osoittivat nyt, kun hän kohtasi kaikki nuo huolestuneet silmäykset, ainoastaan levollista vakaisuutta, ei sen enempää, ja käytöksessään oli vakavuus, joka välttämättömästi rohkaistutti alakuloisimmankin.

Noh, hyvät herrat, näyttääpä nyt joksikin uhkaavalta ja tuimalta tuolla pihalla. Meidän täytyy varustauta jonkunlaisen piirityksen, kentiesi rynnäkönkin vastustamiseen. Mitä luulette?

– He tahtovat vankeja pois, sanoi tirehtööri, luoden apua anovan silmäyksen Sihvosen puoleen, joka myös astui esiin.

– Niin on, herra Berkow, ja minä pelkään, ettemme voikaan vastustaa kapinaa. Kolmen vuorityömiehen vangitseminen on tällä kertaa siihen ainoana syynä; mitä jos se poistettaisiin —

– Niin he kohta etsisivät toisen syyn – keskeytti hänen Artturi, ja näytetty pelko saattaisi heidät perin hillittömiksi. Emme saa näyttää heikkoutta eikä pelkoa, muuten viime lopussa joudumme hukan perille. Seuraukset ennustelin kyllin, panettaissani kiini ne kolme miestä, mutta tuommoista rohkeutta vastaan ovat kovat kourat välttämättömät. Vangit ovat kiini pidettävät kunnes sotaväki saapuu.

Tirehtööri peräytyi ja Sihvonen nostatti olkapäitään; he olivat tulleet tuntemaan isäntänsä sen verran että tiesivät, ettei auttanut väitellä tämmöistä äänenlaatua vastaan.

– Enpä näekään Hartosta heidän joukossaan, sanoi Artturi yli-insinöörille. Hän tavallisesti on ensimäinen melussa ja metelissä; tänäpänä hän näyttää vaan kiihottaneen lauman hyökäykseen ja sitte menneen tiehensä. Häntä ei näy missään.

– En ole nähnyt häntä nyt neljännes-tuntiin, vastasi yli-insinööri mietteellisesti. Kunhan vaan ei keksisi jotakin uutta hälinää. Te kutsuitte vahdit pois konerakennuksista.

– Totta kaiketi! Ne harvat miehet, mitkä meillä ovat, me tarvitsemme paremmin täällä kotona, ja sittekuin kaivokseen mentiin väkisin, purnu ja koneet ovat suojatut. He eivät voi niille mitään, tuhoamatta omia tovereitaan, jotka ovat siellä alhaalla.