Читать книгу: «Kolme runokertomusta», страница 4

Kaikk' elo katos rantamalla tuon pamauksen kuullessaan. Pois lensi korppi, ulinalla pakeni koira raadoiltaan. Kameli karkas hoitajalta. pois härkä ponnahti ikeen alta. Hevonen laukkas herratonna. vöin, valjain rikki riuhdotuin. Syvällä suossa rupikonna kurnutti kuuluvammin suin. Sudet ne ulvoi luolissaan, joiss' ukkosena kaiku paukkui; shakaalit kaukaa vastaan haukkui; se soi niin kurjan surkeaan kuin yhteen parkuis lapsi paha ja ulvois hurtta hoikkamaha. Ja kotka jätti kallion ja pörrörinnoin piiriin nousi hän nopein siivin auringon. Kun sauhu sankka tielle sousi, hän kirkuin ylös ilmaa ui vapaaseen päivän valohon. – Ja niin Korintto kukistui!

MAZEPPA

1.

Niin päättyi päivä Pultavan, miss' onni Ruotsin urhon kääntyi ja kukkuloilta kunnian sen sankarjoukko veriin nääntyi. Kavala sodan maine kai jo Kaarleen, kantajaansa, suuttui ja onneks ylvään tsaarin muuttui, ja Moskova taas rauhan sai, siks kunnes kauhun päivä kerta enemmän häpeää ja verta toi turmaks joukon mahtavamman ja nimen kaatoi korkeamman – syvempi tuho johtajalle, salaman isku maailmalle.¹¹

2.

Niin Sallimus sen päivän sääti ja Kaarlen, kauan voittaneen, haavoittuneena pakoon hääti öin, päivin kautta maan ja veen. Pakoa tuota auttaakseen tuhanten veri vuoti tiellä, mut ykskään ään' ei moittimaan kohonnut kuningasta vielä, kun valtans' ol' jo varjo vaan. Sen ratsu kaatui – Gierta antoi omansa – palkaks kuolon kantoi. Tää kesti kauan, kunnes kaatui ja aroon korpin ruoaks maatui. Syvälle metsään synkimpään – kun vahtitulet vainolaisen etempää loisti uhkaavaisen – kuningas kulki yöpymään. Kas sekö kunnia, min vuoksi niin usein kansain veri juoksi?

He tammen alle pysähtyivät, hän siihen voipuu, väsähtää; jäsenet jäykät, haavat syvät ja tunti synkkä, tuima sää hält' unen, levon kaiken esti, ja kuume kiehui suonissaan, mut silti kuninkaallisesti, valittamatta vaivojaan, hän kärsi – tuskat tuimimpansa ne rautatahtons' alle taipui, ja vaivat kuuliaisiks vaipui kuin ennen nöyrtyi moni kansa.

3.

Urosten joukko! Ah, kuin vähän! Yks päivä harventi ne tähän, mut polossaankin jäännös sen ol' uljas, ritarillinen. He istui vaiti, allapäin, kuningas, ratsu kumppaleina: eläimet, ihmiset ne näin on vaaran tullen tovereina.

Mazeppa myös maan kamaralle asettui vanhan tammen alle. Hän itse, tuo Ukrainan pylväs, ol' yhtä vanha, yhtä ylväs. Hän ensin suki ratsuaan, mi höyrys, vaahtos vaivoistaan; hän sille lehvävuoteen loi, sen harjan oikoi, karvan siisti, silt' yöks pois suitset, valjaat riisti iloisna, kun se söi ja joi, vaikk' ensin hälle hätää toi, ett' orhi parka nälkään kuolis, jollei yön kasteheinää huolis. Mut karaistuna herran lailla se kesti – unta, ruokaa vailla. Se nöyrä ol' ja tulinen, ja täysin tehtävänsä täytti, nopea, vahva, iloinen ja taiten tartarilta¹² näytti. Se tottel' ääntä, kutsun kuuli, tuns' tuhansista Mazeppan, ja öin, kun ulvoi myrskytuuli ja pilvet peitti taivahan, se häntä illast' aamuun seuraa kuin noutajaansa nuori peura.

4.

Mazeppa maahan viittans' suuren ja keihään laski tammen juureen. Aseitaan sitten tutki vielä, ne kestäneetkö surmantiellä, ja tokko ruuti sankin täytti ja tulta iski terä piin; hän säilää sormissansa käytti ja huotraa, vyötä koitti niin. Ja nyt tuo kuulu kunnon mies eväänsä, pullons' esiin kaivoi ja illallisen laati vaivoin, mi herkullinen ei kenties. Nyt Kaarlelle ja sotilaille kursailematta vähääkään hän jakoi, leikkas eväistään, ettei vain kukaan jäisi vaille. Hymyillen Kaarle leikkas palan ja osamiesnä atrioi, iloisen ottain mielialan, vaikk' kovaa tuskaa haavat toi. Hän sanoi: "Meit' on tässä monta urosta oivaa, väkevää, mut yhtään ei niin sanatonta ja surman suussa ripeää kuin sa, Mazeppa! Päällä maan paria toist' en tunne minä – paits' Aleksander Suurta vaan – kuin sun Bukefalos ja sinä. Sa skyyttain maineen eelle ennät, kun ratsus kanssa kenttää lennät." Mazeppa vastas: "Lemmon nurjan ma ratsaskoulun käydä sain!" – "Kuin, vanha päämies! taitos hurjan näyt oppineen sa hyvin vain." Mazeppa näin: "Se pitk' on juttu, ja meill' on eessä tiukka tie, ja kintereillä tuima tuttu, meit' yks vain kymmenelle lie. Me saamme rientää lemmon lailla, ett' oltais Borystheneen mailla. Ei, herra! käykää lepäämään, ma urostenne unta jään yöks vartioimaan." – "Kerro pois", kuningas virkkoi, "tarinas, ma tahdon kuulla kokemas, kenties ne mulle unta tois, mik' ei viel' aio silmiin tulla, vaikk' ois jo tosi tarvis mulla."

"No, jos se teille unta tuottaa, niin muistoihini palaan, Sire! Kakskymment' taisin olla vuotta – ol' kuninkaana Kasimir – Jan Kasimir – ma paashi olin, kuus kesää hovin pihaa polin. Se herra tuiki oppinut ei teidän majesteetin lailla sotia käynyt, voittanut ja kadottanut kaukomailla. Hän eduskunnan riidat kesti ja eli sangen hiljaisesti. Mut harmia hän kyllin sai vuoks naisten lemmen, runotarten, ja tuskissaan hän joskus kai jo sonnustihe sotaa varten. Mut pian hältä harmi haihtui ja uuteen naiseen, kirjaan vaihtui. Hän Varsovassa juhli julki, ja kilvan kunnioittamaan huveja uljaan hovin kulki ritarit, naiset riemuissaan. Hän oli Puolan Salomo, niin runoniekat lauloi jo, paits' yhtä, vailla vuosirahaa, mi senvuoks kantoi silmää pahaa sepittäin pilkkarunon kostoks, kosk'ei hän muka ollut ostoks. Se oli laulun, tanssin hovi, runoihin puhkes herrain povi, ma myös tein jonkun laulelon nimeltä 'Thyrsis Toivoton'.

Siell' eräs kreivi palatiini myös nähtiin, upporikas mies ja mahtava kun mandariini, hän arvons' aina näyttää ties, kuin taivas häll' ois kotilies. Hän rikas ol' ja ahnas, ylväs ja Puolan vallan vankka pylväs; hän aarteit' aarteihinsa liitti ja suurta sukupuutaan kiitti, siks kunnes päähänsä sai pikaa – kai siinä oli vanhaa vikaa – ett' ansiot nuo vanhempain hän otti omiksensa vain. Niin vaimonsa ei miettinyt, min ikä nuoremp' oli puolta; hän loistoonsa ol' väsynyt ja toivoi, katui, kantoi huolta: hän hiukan itki hyveen tähden, unelmoi, kärsi mailman nähden, sydämet monet silmin pauloi, lumosi, tanssi, leikki, lauloi, mut vartoi tyynnä tilaisuutta – tuot' onnen oikkua, mi niin tylyimmän naisen helläks muuttaa ja kääntää kaihon kyyneliin – kun kreivilleen hän nimet antais, sen jotka paratiisiin kantais – vaikk'ei juur', lempo soikoon, niistä sen ansainneetkaan kilvan kiistä."

5.

"Voin harmaapäänä virkkaa vielä ett' olin miestä, missä muut; mua kukkanansa kerskui siellä pojat ja urhot partasuut; ma seikkailuja paljon koitin ja niissä hovin herrat voitin. Ma olin reipas, uljas, nuori, ja ryhti toinen, toinen pää; mi nyt on ryhmyistä kuin vuori, se silloin seestä, sileää. Mut aika, huolet, sodan vaivat näköni tuiki toiseks saivat, nyt tuskin vanhat tututkaan mua tuntis, oma sukukaan. Tuo muutos tapahtui jo ennen kuin ikä orjakseen mun sai, ja näättehän: ei aikain mennen oo mennyt miehuus, tarmo kai. En muuten tässä tammen alla näin yöllä istuis, tarinois, kun tähteä ei taivahalla, mi vuoteelleni valon lois. Mut asiaan: On juurkuin väilyis Theresan kuva silmissäni tuoll' alla kastanjain ja päilyis niin elävänä minuun päin. En voi, ah, kertoella kielin suloa armaan, miten mielin. Häll' oli silmä itämainen, niin tumma kuin on taivas tuo, siks veri puhdas puolalainen ja tuli Turkinmaan sen luo. Mut siitä säihkyi vieno valo kuin kultaisesta kuusta yön, ja syväss' ui sen synkkä palo, ja suli virtaan sädevyön. Se täys ol' lemmen tulta, vaivaa, kuin marttyyrin, mi maasta pois luo silmäns' innoin valoon taivaan, kuin kuolo hälle riemu ois. Ja otsa ol' kuin järvi kesän, johon on päivä tehnyt pesän, kun illan laine hiljaa läikkyy, ja taivaan kansi veessä väikkyy. Ja posket, suu! mut vaiti vain! hänt' ennen lemmin, lemmin vielä. Haa! meikäläiset lempii ain' – hyvää tai pahaa – kiihkomiellä. Me raivossakin rakastamme, ja kuva menneen kuoloton meit' ajaa takaa hautahamme – niin Mazeppankin käynyt on!"

6.

"Kun milloin hänet nähdä voin, ma huokailin ja jumaloin; hän lausunut ei sanaakaan, vaan vastas vaiti katseillaan. Tuhansin äänin, mykin merkin me silloin kuullaan, nähdähän, ja aatos säihkyy sätein herkin levottomana lempijän; ne tuovat oudon tuttavuuden ja tunteen tulisen ja uuden, mi syyttömätkin sydämet palavin pauloin sitoo siten ja johtaa tuskat tuliset kuin sähkölanka, hiis ties miten! Ma näin ja itkin, vaikeroin ja pyrin turhaan etäämmälle, siks kunnes tutuks tulin hälle ja julki jutellakin voin. Ah, kuinka hälle haastaa mielin, mut suuni juurkuin sulkeutui, ja vienot kuiskeet hellin kielin väristen huulillani ui, siks kunnes…

 
On näet muudan peli mitätön, joskin
hupainen, se päiviämme lyhenteli, en muista
nimeäkään sen. Mut kerran – kun jo
kauan koitin – satuimme siinä rinnakkain,
viis huolin, tappasin tai voitin, kun vierellä
vain olla sain ja lempimääni nähdä, kuulla,
kun hymyili hän sulosuulla. Kuin vahtimies
ma vartioin – niin tehkööt meidänkin nyt
yöllä! – siks kunnes todeks taata voin,
ettei hän toimella ja työllä peliä seurannut,
vaan mietti, välittämättä voitoistaan tai
tappioistaan; niin hän vietti pelissä aikaa
aatteissaan kuin kahlittuna, vaikkei juuri
häll' ollut pelionni suuri. Ajuuni silloin aatos
kulki ja selvän selon mulle soi, ett'
olentonsa jotain sulki, mi mulle toivon tulen
toi. Nyt multa kirpos kieli suusta ja sanat
tunki tulvanaan, sekaisin sotkin maasta,
kuusta – viis siitä – kun hän kuuli vaan.
Ken kuulee kerran, kuulee toisen, sen
sydän ei oo hyytä jään, eik' yksi kielto
immen moisen voi murtaa
mieltä kenenkään."
 

7.

"Ma lemmin, mua lempi hän – te, Sire, viel' ette mailman nähden lie huollut hurmahuulten tähden – siks juttuni ma lyhennän ja teiltä säästän ikävän. Mut kaikk' ei taida synnyltänsä haluinsa tulta hallita tai teidän lailla itseänsä ja kansain voimaa vallita. Ma oon – tai olin ruhtinas, mi tuhannet voi tuleen laittaa ja surman suuhun, mutta kas, en omaa tahtoain voi taittaa. No niin – ma tarun täydennän: Ma lemmin, mua lempi hän; kyll' lemmen leikki onnen luo, mut lopuks lemmon tuskat tuo. Me salaa yhdyimme ja kun ma illoin lensin lehtimajaan, hän toiveet tulisimmat mun toteutti, raukes rakastajaan. Yöt, päivät yhtä oli mullen, nuo hetket taivaani ol' nyt, en ole harmaapääksi tullen ma niiden vertaa viettänyt. Ukrainan mielin mennä soisin, jos kerran ne viel' elää voisin, ja paashiks päästä taas, ah, jolla ol' hellin sydän omanaan, ja siks voi onnellinen olla, kun maailmans' ol' miekassaan; muit' aarteit' ei, ei muuta kultaa, kuin nuoruutta ja rinnan tulta. Me salaa yhdyimme – se lempi, sanotaan, puolt' on suloisempi. Sit' en ma tiennyt – antanut eloni oisin uhriks aivan, jos hänet oisin rohjennut omistaa eessä maan ja taivaan. Ma sadattelin sata valaa, kun täytyi yhtyä noin salaa."

8.

"On moni silmä lemmen tiellä, niin kävi meidänkin – kenties vois paholaista sietää vielä, jos käyttäytyis kuin herrasmies. Niin, paholainen! – tuskin, ei! Lie ollut pyhimys tai pappi, jolt' onnemme jo unen vei, ja hälle kasvoi kateen sappi. Niin, kerran yöllä tuli pulma vakoojat meidät kiinni sai; ol' kreivi vimmainen ja julma, ma aseeton; min tein ma kai, vaikk' ois mull' ollut teräspuku, kun heitä ol' niin suuri luku. Likellä kreivin linnaa, minne apua mistään saanut en, vain päivän koitto kuulti sinne, jo viimeiseksen' luulin sen. Luin Maarialle rukouksen, apua pyhäin anoin niin ja tyydyin työhön sallimuksen, kun portille mua potkittiin. Niin meidät eroitettiin; kunne Theresa joutui, sit' en tunne. Ja kreivi palatiini suuttui, sen ylväs hahmo harmaaks muuttui eik' aivan suotta, syyttäkään. Hän raivos, koska tästä yöstä vois seuraukset häpeään tuon suuren sukupuunsa syöstä ja tahran ylhään kilpeens' antaa, jot' ei sen kirkkaus vois kantaa. Kosk' itseään hän ihmislasten ylimmäks luuli, kenpä vaan ois voinut siihen väittää vasten, vähimmin minä, mato maan. Hyi, hovipoika! Moiseen moskaan kuningas kelvannut ehk' ois – mut paashi pahainen! – en koskaan kuvata kreivin vimmaa vois."

9.

"Hevonen tänne!" – Huovit toivat Ukrainan orhin uljaimman, arojen varsan vapahan. Näkyi ett' aatteen siivin voivat sen jalat lentää; luonnonlaatu sill' oli hurja, hirven lailla, kosk' oli valjait' ollut vailla ja eilen vasta kiinni saatu. Se korskui, potki, harjaa heitti ja pystyyn karkas turhaan niin; vihan ja pelon vaahto peitti sen, kun se luoksen' saatettiin. Nuo roistot selkään sen mun kantoi ja kiinni köytti; ruoskaa antoi he ratsulle, mi ryntäs pois kuin tuima tulvavirta ois."

10.

"Eespäini! eespäin! – Mä hetkeks näännyin, en nähnyt tietä, mille käännyin; jo aamun hämy kattoi maan, mut ratsu kiiti eespäin vaan. Ja viime ääni, min sain kuulla, kun syöksyin surman saalihiks, ol' pilkkanauru, ilkisuulla min huus nuo konnat hyvästiks ja tuuli kantoi kuultaviks. Ma kiukustuin ja pääni käänsin, ma purin nuoraa, joka sitoi ja kaulani sen harjaan nitoi; niin itsein puoliks pystyyn väänsin ja kirouksen karkean taa ulvoin konnain korvahan. Mut tuskin he sit' enää kuuli, kun ratsu lens' kuin myrskytuuli, ikävä kyllä – koska mielin sen maksaa heille samoin kielin. Sen kostanut oon sittemmin: on poissa portit, ristiraudat, ja laskusillat, valiihaudat, ja paalutukset, kivetkin. Pihoilla noill' ei kukat puhkee, kanervaa kasvaa vallit vain, miss' ennen seisoi sali uhkee, sa kiertää voisit tunnittain, uneksimatta että kerran siin' oli linna suuren herran. Näin riemuiten kuin tornit paloi ja vallisarvet vaipui sen, ja katto hehkui, hiiltyi, valoi sulavan lyijysatehen, mi kostolleni teitä loi. He tuskin silloin luulla voi, kun mun he, jotta surman saisin, salaman selkään sitoi sen, ett' eloss' sinne palajaisin kanss' orhin kymmentuhannen, ja multa kiitokset niin kuumat sais kreivi ja sen turman tuumat. He mulle teki tempun nurjan, kun niin mun vangiks vaahtoiseen sitoivat selkään ratsun hurjan – mut ma sen maksoin korkoineen. Näet aika kaikki tasoittaa – ja jos vain vartoo, valvoo, vahtii, ei koskaan vältä ihmismahti leppymätöntä kostajaa, mi kärsimäänsä kauan sietää ja kostaa koron kanssa tietää."

11.

"Ees, eespäin! raisu ratsu liiti kuin tuulen siivet sillä ois; kaikk' ihmismajat ohi kiiti, me riensimme kuin myrsky pois tai meteorin virvavalo, kun öinen revontulten palo tuhansin soitsuin säihkyää. Ei kylää, kaupunkia, majaa, vaan kenttää aavaa, pimeää, ja mustaa metsää vailla rajaa. Kaikk' oli tyhjää, joskus vaan hajonnut torni harmaa meille, rakettu teljeks tartareille, vilahti ohi vuoreltaan. Vuos sitten täällä raivo riehui ja Turkin julma lippu liehui, ja mihin spahein ratsut polki, siin' nurmest' uus ei noussut olki. Ol' taivas synkkä, sumuinen, ja tuuli lauloi valitellen, sit' aioin säestää huokaellen, mut ratsuni kun lens' kuin nuoli, ma rukoella voinut en, ja huuliin huokauskin kuoli. Kuin sade kylmä hiki multa vuos ratsun harjaan leiskuvaan, mut korskuin, silmät säihkyin tulta se riensi eespäin raivoissaan. Ma toivoin, että vauhti sen väsyisi vihdoin – mut se kantoi mun ruumiini kuin höyhenen; sen paino varsan vimmallen vain uutta kannustusta antoi. Rampautuneita raajojain jos koitin vaivoin suoristella ja irroittaa, niin korskuella se alkoi ankarammin vain. Ma kiljahdin – vaikk' ääni se säikkyi, karkas tieltään pois, heristi korviaan ja suuttui, kuin sotatorven kuullut ois. Jäsenieni veri valoi nuo lihaa syövät sitehet, ja kielelläin jo jano paloi kuin hornan tuskat tuliset."

12.

"Sai vastaan metsä – laaja, synkkä, miss' ikihongat huminoi; ol' niiden rivi jylhän jynkkä, sit' tuimin tuul' ei taittaa voi, jok' aroilt' ulvoo Siperian ja pyyhkii tieltään metsät pian. Ne harvass' ol' ja välimaan tiheä pensasviita tukki; se komeana lehvi, kukki, siks kunnes syys taas viimallaan saloihin harmaan hallan kantaa ja puille kuolinpunan antaa, mi on kuin hurme hyytynyt sodassa sortuneitten päällä, kun talviyö on kylmännyt päät haudattomat hallanjäällä niin lujaan, että korppi lakkaa, kun turhaan hyiseen poskeen hakkaa. Se oli pikkumetsä sankka, miss' seisoi joku kastanjai ja kuusi kookas, tammi vankka, mut erillään – ma muuten kai en oiskaan päässyt ehein nahoin. Tiet' antoi pensaat eikä pahoin mua leikelleet, ja haavat sai kipua kestää, kohmettua, siteeni piti kiinni mua. Me kiidimme kuin myrskytuuli, jäi jälkeen sudet, pensaat, puut, mut kintereiltä kohta kuulin, kuin ulvoi taas nuo verisuut; ei kilpaan pysty niiden tiehen ees koiran vimma, kiihko miehen. Ne seuras aivan jäijissämme, vaikk' alkoi aamu sarastaa, ne sylen päässä vierellämme samosi metsää sakeaa, samoin kuin salaa kaiken yötä ne laukanneet ol' meidän myötä. Oh, ett' ois ollut miekka mulla ja voimat tappeluhun tulla, kyll' oisin voinut kuolla – mutta niin tehnyt ois myös monta sutta.