Читать книгу: «Ylimys», страница 8

XIII LUKU

Lady Valleystä, lintujen suojelijatarta, oli kiitettävä siitä, että Monklandin hovin alueella ei ollut ammuttu yhtään pöllöä, ja nuo hämärän pehmeästi liitelevät henget kirkuivat ja ajoivat takaa saalistaan kaikkien muiden, paitsi hiipivien myyrien suureksi hyödyksi. Jokaisen farmin, mäkituvan ja kentän poikki ne liitelivät näkymättöminä, halkoen pimeätä ilmaa. Niiden tiedusteluretket ulottuivat aina nummelle saakka, aina tuon villin kivisen miehen luokse, jonka alkuperän niiden viisaus kenties tiesi. Audrey Noelin huvilan ympärillä niitä oli taajaan kuin varkaita, sillä niillä oli juuri siellä kaksi pesää pitkässä, vanhassa muratin peittämässä muurissa, ja ne näyttivät ikäänkuin varjelevan tuon olkikattoisen asumuksen omistajatarta – niin lukuisia olivat niiden liehuvat hyökkäykset, niin pehmeän pitkiä niiden vartiohuudot. Nyt kun ilma oli totisesti lämmin, niin että myyrät olivat täynnä elämäniloa, ne huomasivat nuo mehuisat olennot tavattoman hyvätuoksuisiksi, ja niiden kustannuksella jokainen pöllöpari ruokki erittäin hienoja pikku pöllöjä, joilla oli juhlalliset suuret päät, kirkkaat suuret silmät ja sellaiset siivet, joilla voitiin lentää vain alaspäin. Tuskin kului yhtään hetkeä puolipäivästä suloisiin pikkutunteihin asti, jolloin kukaan ei kuunnellut niitä, niiden tervehtimättä hyvin suurta, hiljaista, siivetöntä pöllöä, jonka ne huomasivat päivisin liikkuvan hiirenpoluilla tai päivin ja öin siivoavan valkeita ja välistä sinisiä ja välistä harmaita sulkiaan suuressa neliönmuotoisessa reiässään ylhäällä etuseinällä. Eivätkä ne voineet ollenkaan ymmärtää sitä, että tällä naaraslinnulla ei ollut kärkästä ryöstöhalua eikä tapaa huhuta pitkään ja pehmeästi. Sen päivän iltana, jolloin Audrey Noel oli saanut vastaanottaa vieraita niin aikaisin aamulla, hän riensi raitille pimeän tultua keinuvin askelin, ohut pitkä vaippa harteilla, tukassa musta silkkinauha, hän riensi ikäänkuin tapaamaan noita näkymättömän yön vakavia ja siivekkäitä liitelijöitä. Kaukaiset, yhtämittaiset äänet, jotka vaikenivat vasta pitkän ajan perästä auringon laskettua, olivat tuskin tauonneet kaikumasta ilmassa, mihin myöhäinen toukokuun tuoksu oli kietoutunut yhtä lujasti kuin hajuvesi naisen hameeseen. Kuului vain jonkun koiran haukunta, vaeltavien kuoriaisten pärinä, virran laulu, huuhkajan "huhuu", mitkä ilmaisivat tämän suloisen yön sydämen sykinnän. Mitään valoja ei ollut, joiden avulla yön kasvot olisi voitu nähdä. Ne olivat kätketyt ja tuntemattomat, niin että kun joku lamppu jossakin mökissä loi välähtävän säteen vastapäiselle penkille, niin tuntui siltä, kuin joku vaeltava maalari olisi tehnyt kuvan kivistä ja lehdistä mustaan ilmaan, pannut sen purppurakehykseen ja jättänyt sen siihen riippumaan. Yö oli kuitenkin, jos olisi vain voitu havaita, yhtä täynnä mielenliikutusta kuin tuo nainenkin, joka kulki eteenpäin, väistyen syrjään, jos joku tuli vastaan, pysähtyen jäähdyttämään kuumia kasvojaan iltakasteella, astuen nopeasti tyynnyttääkseen kiihtynyttä sydäntään. Etsiessään itselleen vertauskuvaa tuntematon yö ei olisi voinut saada itselleen koskaan parempaa kuin tämä kuljeksiva haamu, ei olisi voinut saada mitään ilmaisemaan paremmin salattua kaipuutaan, mustien siipiensä liehuvaa, näkymätöntä lyöntiä ja salaista haluaan nousta kapinaan omaa tuntemattomuuttaan vastaan…

Sinä aamuna olivat kaikki olleet melkein mykkiä Monklandin hovissa, pikku Ann'ia lukuunottamatta. Jokainen tunsi, että jotakin olisi ollut tehtävä, eikä kuitenkaan tietänyt mitä. Puolipäiväaterialla tehtiin vain yksi viittaus tilanteeseen, ja se oli seuraava Harbingerin kysymys:

"Milloin Miltoun palaa?"

Tuntui siltä, että hän oli sähköttänyt ja ilmoittanut saapuvansa myöhään yöllä autolla.

"Mitä pikemmin, sitä parempi", mutisi sir William, "meillä on vielä kaksi viikkoa jäljellä".

Mutta kaikki olivat huomanneet lausuttujen sanojen sävystä, miten vakavana tuo vanha vaalitaistelija piti tilannetta.

Kun otettiin huomioon sotahuhujen vaimeneminen ja tuo mrs Noelia koskeva juoru, niin oli tosiaankin syytä olla levoton.

Iltapäiväposti toi lordi Valleysiltä kirjeen, mikä oli merkitty kiireelliseksi.

Lady Valleys avasi sen pienellä irveellä, mikä hänen lukiessaan kävi syvemmäksi. Hänen sievät, kukoistavat kasvonsa saivat alakuloisen sävyn, mikä nähtiin niissä vain harvoin. Itse asiassa hänessä ilmeni koko joukon arvokkuutta, kun hän sai tuon vastenmielisen uutisen.

"Eustace ilmoittaa aikovansa naida sen mrs Noelin" – niin sanottiin hänen miehensä kirjeessä – "onnettomuudeksi minä en tiedä mitään keinoa, millä hänet voitaisiin estää. Jos te voitte keksiä jonkin sopivan varoituskeinon, niin olisi hyvä käyttää sitä. Rakkaani, nyt on itse piru irti."

Asianlaita oli tosiaankin sellainen! Sillä jos Miltoun, tietämättä mitään tuosta pahanilkisestä huhusta, oli jo saanut päähänsä naida hänet, niin mitä ei hän olisi päättänytkään tehdä nyt? Ja lady Valleysissä heräsi henkiin maailmannainen. Tästä avioliitosta ei saanut tulla mitään. Se soti kaikkea hänen vaistoaan vastaan, hänen, joka ei ollut käytännöllinen ainoastaan luonteenlaadultaan, vaan myöskin elämäntavoiltaan ja tottumuksiltaan. Hänen lämmin ja täysiverinen luonteensa piti suuresti rakkaudesta ja huvituksista, ja jollei hän olisi ollut käytännöllinen, niin tämä puoli hänen luonteestaan olisi ollut hänelle hyvin haitallinen, hänelle, joka niin runsaasti otti osaa julkiseen elämään. Kun nyt vaara uhkasi häntä itseään, niin hän tunsi erittäin elävästi, mitä tällainen vastenmielinen suhde – semminkin jos avioliitto oli kysymyksessä – merkitsi julkisuudessa toimivalle miehelle. Samalla kertaa hänen äidinsydämensä oli kuohuksissa. Eustace ei ollut koskaan ollut siinä määrin kiintynyt häneen kuin Bertie; kuitenkin hän oli hänen ensimmäinen lapsensa. Ja kuullessaan nyt uutisen, joka merkitsi sitä, että tuli menettämään hänet – sillä sitä täytyi tosiaankin "kahden sielun avioliiton" merkitä (tai mitenkä nuo sanat nyt kuuluivatkaan) – hän tunsi itsensä oudon mustasukkaiseksi tuota naista kohtaan, joka oli voittanut hänen poikansa rakkauden, jota hän itse ei ollut koskaan voittanut. Tuosta mustasukkaisuudesta aiheutunut tuska nosti hänen kasvoilleen hetkeksi henkevän ilmeen, mikä kuitenkin pian muuttui kärsimättömyydeksi. Miksi hänen piti naida hänet? Asia oli toisin järjestettävä. Ihmiset puhuivat siitä jo kuin jostakin luvattomasta suhteesta. No niin, ihmiset saivat pitää hyvänään minkä olivat keksineet. Jos asiat kääntyivät huonolle tolalle, niin tämä ei ollut ainoa vaalipiiri Englannissa, eikä loppua tarvinnut kauan odottaa. Mikä tahansa oli parempi kuin avioliitto, mistä oli iänikuinen vastus. Mutta tulisiko siitä sitten niinkään suuri vastus? Kaiken kaikkiaan kauneus merkitsi liikaakin paljon! Jospa vain hänen historiansa ei olisi liiaksi kuuluisa! Mutta millainen oli sitten hänen historiansa? Oli mieletöntä, että sitä ei tiedetty! Sehän tässä olikin pahinta, että ihmisistä, jotka eivät kuuluneet piireihin, oli niin vaikea saada tietää mitään! Ja hänessä heräsi tuo melkein julma viha, joka syntyy niin nopeasti ihmisissä, jotka lapsesta saakka ovat kasvaneet siinä uskossa, että he ja vain he muodostavat koko maailman. Tässä mielentilassa lady Valleys ojensi kirjeen tyttärilleen. He lukivat sen ja ojensivat vuorostaan Bertielle, joka äänettömästi palautti sen äidilleen.

Järjestettyään asiat niin, että pääsi kahden kesken Courtierin kanssa, Barbara sanoi hänelle biljardihuoneessa, samana iltana:

"Minä tahtoisin, että vastaisitte erääseen kysymykseen, mr Courtier."

"Jos saan ja jos voin."

Hänen lyhyt hameensa oli marjakuusenvihreä, ja tulenpunaisine säikeineen se muistutti hänen tukkaansa, niin että hänessä oli tummaa, valkeaa ja kullanväriä, mikä melkein häikäisi. Ja hän seisoi siinä hyvin hiljaa, nojaten biljardipöytää vastaan, pitäen sen reunasta kiinni niin lujasti, että hänen käsiensä sileät selkämykset vapisivat.

"Me olemme juuri kuulleet, että Miltoun aikoo kosia mrs Noelia.

Ihmiset eivät ole koskaan salaperäisiä ilman hyvää syytä, vai miten?

Minä tahtoisin, että sanoisitte minulle – kuka hän on?"

"En luule aivan oikein ymmärtäväni tilannetta", mutisi Courtier.

"Sanoitteko te – että aikoo kosia häntä?"

Nähdessään, että Barbara ojensi kätensä ikäänkuin rukoillen totuutta, hän lisäsi:

"Miten voi teidän veljenne kosia häntä, häntä – joka on naimisissa!"

"Oh!"

"Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että te ette tietänyt sen vertaa."

"Me luulimme, että tässä on tapahtunut avioero."

Se ilme, josta aikaisemmin olemme maininneet – tuo erikoinen valkeankuuma, ivallinen, iloinen katse – ilmestyi heti Courtierin kasvoille. "Jo ovat joutuneet omaan ansaansa, kuten tavallista! Antakaa kauniin naisen elää yksinään – ihmisten suut pitävät lopusta huolen."

"Asia ei ole sentään niin hullusti", sanoi Barbara vakavasti, "sanotaan, että hän on tehnyt eron miehestään".

Courtier puri huultaan.

"Teidän on nyt parasta kuulla tuo historia. Hänen isänsä oli maalaispappi ja minun isäni ystävä, niin että minä tunnen hänet lapsuudesta saakka. Stephen Lees Noel oli hänen isänsä apulainen. Audrey naitettiin – hän oli vain kaksikymmenvuotias ja oli tuskin tavannut ketään muuta miestä. Hänen isänsä oli sairas ja halusi ennen kuolemaansa nähdä tyttärensä turvattuna. No niin, Audrey huomasi melkein heti kohta, kuten niin monet muut, että oli tehnyt mahdollisimman suuren virheen."

Barbara tuli hieman lähemmäksi.

"Millainen oli sitten tuo mies?"

"Tavallaan hän ei ollut pahakaan, mutta oli noita ahtaita, tunnontarkkoja, paksupäisiä miehiä, joista tulee mitä kiusoittavimpia aviomiehiä – hän oli hyvä egoisti. Tämänlaatuisella papilla ei ole koskaan mitään menestystä. Kaikki, mitä hän joutuu suorittamaan tai sanomaan, saa hänet tuomaan aina esiin huonoimmat puolensa. Sellaisen miehen vaimo ei ole orjaa parempi. Audreyssä alkoi viimein kiusaantuminen tulla näkyviin, vaikka hän olikin senlaatuinen ihminen, joka kestää viimeiseen asti. Hänen mieheltään meni neljä vuotta tämän oivaltamiseen. Sitten nousi kysymys, mitä heidän oli tehtävä. Mr Lees Noel oli korkeakirkollinen ja hänellä oli senmukainen käsitys avioliitosta. Mutta onneksi hänen ylpeytensä oli loukattu. Oli miten oli, he erosivat toisistaan pari vuotta sitten, ja täällä hän nyt on, Audrey, synkkänä ja ylevänä. Ihmiset sanovat, että se oli hänen syynsä. Hänen olisi pitänyt tietää oma sydämensä – kahdenkymmenen vuotiaana! Hänen olisi pitänyt hillitä itsensä ja kätkeä se jollain lailla. Kun heidän paksunahkaiset armeliaat sielunsa ovat kuluneet, niin mitä he tietävät tuntehikkaan naisen kärsimyksistä! Suokaa minulle anteeksi, lady Barbara – minä kiihdyn tämän johdosta." Hän vaikeni; sitten, nähtyään Barbaran katseen, hän jatkoi: "Hänen äitinsä kuoli, kun hän oli syntynyt, hänen isänsä pian hänen naimisiinmenonsa jälkeen. Onneksi hänellä on riittävästi rahaa elääkseen kaikessa rauhassa. Mitä hänen mieheensä tulee, hän muutti seurakuntaa ja elää nyt jossakin Englannin sisäosissa. Tietysti on sellaisiakin, jotka säälivät tuota raukkaa! He eivät näe koskaan toinen toisiaan, ja, mikäli minä tiedän, he eivät kirjoita toisilleen. Siinä on, lady Barbara, tuo yksinkertainen tarina."

Barbara sanoi: "Kiitän teitä", ja kääntyi pois, ja Courtier kuuli hänen mutisevan: "Mikä häpeä!"

Mutta Courtier ei voinut sanoa, oliko se mrs Noelin vai hänen miehensä kohtalo vai Miltouniin kohdistuva ajatus, joka sai hänet lausumaan nuo sanat.

Barbara hämmästytti häntä itsenäisyydellään, mikä oli melkein kovaa, ja kieltäytymällä näyttämästä tunteitaan. "Mutta millainen nainen hänestä tulisikaan", ajatteli Courtier, "jos ylhäisöelämän kuivettava kirous ei saisi kangistaa ja kutistaa häntä! Jospa innostuksen sallittaisiin tunkeutua hänen sieluunsa ja hedelmöittää sitä!" Hän muistutti hänestä suurta pähkinänväristä liljaa. Courtier näki hänet hengessään kukkana, joka kiskottuna maaperästään liiteli vapaana puolueettomassa ilmapiirissä. "Mikä kiihkeä ja ylevä olento hänestä voisi tulla! Miten hän säteilisi ja mitä hyviä tuoksuja hänestä lähtisi! Henkilöity Ranskan lilja! Kaikkien valon ja avaruuden ylevien kukkien sisar!"

Nojaten ikkunansa syvään komeroon hän katseli tuntemattomaan yöhön. Hän saattoi kuulla pöllöjen huhuilun ja tuntea sydämen jyskivän jossakin pimeässä, mutta hän ei saanut mitään vastausta kyselyihinsä. Tuliko hän – tuo suuri pähkinänvärinen lilja – koskaan huomaamaan, ei vain ulkonaisesti, vaan koko sielullaan, millaisessa ympäristössä hän oikein eli, voidakseen tulla naiseksi, joka hengittää, kärsii, rakastaa ja nauttii koko maailman runoilijasielulla? Pystyikö hän koskaan ratsastamaan esiin suursielujen pienen, ylevämmyydellään muista eroavan ryhmän kanssa? Courtier ei ollut kahteenkymmeneen vuoteen käynyt kirkossa, siksi, että oli kauan sitten tuntenut, ettei voinut mennä maansa moskeoihin heittämättä jaloistaan vapauden kenkiä, mutta hän luki raamattuaan, pitäen sitä suurena runoteoksena. Ja vanhat sanat tulivat hänen mieleensä: "Totisesti sanon minä teille, huokeampi on kamelin mennä neulansilmän lävitse, kuin rikkaan tulla taivaan valtakuntaan." Ja nyt, katsellessaan yöhön, jonka pimeys näytti sisältävän vastauksen kaikkiin salaisuuksiin, hän koetti ratkaista tämän tytön tulevaisuuden arvoitusta, tulevaisuuden, johon näytti kietoutuvan tuo suurempi arvoitus, se, missä määrin henki voi vapautua tässä maailmassa sitä kahlehtivasta aineesta.

Kuului kuin kuiskaus, ja tuolla alhaalla, ikäänkuin kohoten merestä, tuli esiin kuu, levittäen kalpean valoharson, näyttäen itse alastomalta taivaan esirippua vastaan. Yö ei tuntunut enää tuntemattomalta. Hämärässä puutarhassa Dianan patsaan muodot paljastuivat hitaasti hänen silmiensä eteen, ja sen takana – ikäänkuin sen temppelinä – kohosi kypressipuun korkea spiraali.

XIV LUKU

Vasta paluumatkalle lähtiessään Miltoun sai nähdä tuon Bucklandburyn uutisten numeron, missä oli kerrottuna hänen ilta-seikkailunsa. Se tuli pienen kirjeen kera, sinisellä kynällä merkittynä.

Hyvä Eustace, lähetykseeni – niin epäoikeutettua ja häpeämätöntä kuin sen sisällys onkin – kannattaa kiinnittää huomiota. Mutta me emme tule tekemään mitään ennen paluutasi.

Uskollinen ystäväsi William Shropton.

Miltounin saama vaikutus olisi kenties ollut toisenlainen, jollei hän olisi ollut niin vakavasti päättänyt pyytää Audrey Noelia vaimokseen. Mutta joka tapauksessa on epäiltävää, olisiko hän tehnyt muuta kuin hymyillyt ja repinyt rikki tuon lehden. Totisesti, sellainen seikka saattoi niin vähän haavoittaa tai häiritä häntä persoonallisesti, että hän ei pystynyt näkemään, miten se saattoi haavoittaa ja häiritä muita. Jos se vaikutti niihin, jotka sen lukivat, niin sääli heitä! Hän halveksi totisesti, joskin vaatimattomasti kaikkia hölmöjä, kuuluivatpa ne sitten mihin yhteiskuntaluokkaan tahansa, eikä hänen päähänsä koskaan pälkähtänyt poiketa tuumaakaan radaltaan näiden oikkujen vuoksi. Liioin ei hänen mieleensä juolahtanut, että mrs Noel, jonka hän oli käärinyt mielessään lumouksen verhoon, olisi mahdollisesti voinut kärsiä jokapäiväisten ihmisten halpamaisuudesta. Näistä kahdesta asiakirjasta Shroptonin kirje kiusasi häntä tosiaankin enemmän. Tuntui siltä, kuin hänen lankonsa olisi nostanut suuren melun tyhjästä!

Hän tuskin nukahti koko matkallaan uinailevan maaseudun läpi, liioin ei hän mennyt maata saavuttuaan Monklandiin. Hänellä oli sellaisen innostuneen miehen tunne, joka on saavuttamaisillaan jotakin suurta. Hänen henkensä ja aistinsa olivat tulessa – sillä sellainen oli tuo nainen, ettei sallinut minkään hänen jäsenensä nukkuvan, ja tästä vaikutuksesta Miltoun oli iloinen.

Hän joi hieman teetä, meni ulos ja alkoi astella erästä polkua pitkin nummelle päin. Kello ei ollut vielä kahdeksaakaan, kun hän saapui lähimmän kukkulan huipulle. Ja siellä hänen allaan ja ympärillään ja hänen yläpuolellaan oli maata ja taivasta, jotka voittivat hänenkin innostuksensa. Se oli kuin suuri symfonia tai avatun sydämen ihmetyttävä ylevyys, siinä ilmeni itse Jumala ja hänen monet luonnonlaatunsa. Rajattomalle, siniselle keskitaivaalle oli levinnyt vakavuus, ja kolme suurta pilveä kulki itäänpäin ajatusten tavoin, jotka kätkevät itseensä alhaalla olevien kohtalot, ja liikkuivat hitaasti merta kohden, niin että suuret varjot täyttivät laaksot. Ja maa, mikä oli jäljelläolevan taivaanosan alla, hohti ja värisi kaikissa väreissä, ikäänkuin käärittynä jumalalliseen hymyyn. Tuulella, joka tuli pohjoisesta, missä pienemmät pilvet liitelivät vaaleiden lintujen tavoin, ei ollut mitään ääntä, sillä se oli kaikkien rajojen yläpuolella ja äärimmäisen vapaa. Miltounin edessä, kun hän kääntyi tätä tuulta vastaan, oli alavampien maiden sumuisten ruoho- ja punaisten neilikkakenttäin sekä ruskeiden vainioiden sokkelot, missä siellä ja täällä näkyi talojen ja kirkontornien valkeat ja harmaat huiput ja piirteet, häviten etäisyyden siniseen verhoon, mitä rajoitti kaukainen kukkularivi. Hänen takanaan ei ollut mitään muuta kuin nummen levoton pinta punaisenruskeana. Tässä kesyttömässä viileydessä ei voitu nähdä mitään ihmispurtta, lukuunottamatta yhtä – tuota aavemaista Dartmooren vankilan runkoa, kaukana taivaan rannalla. Ei kuulunut mitään ääntä, ei tuntunut mitään hajua, ja Miltounista näytti siltä, kuin hänen sielunsa olisi jättänyt hänen ruumiinsa ja tullut osaksi Jumalan juhlallisuutta. Kuitenkin, kun hän seisoi siinä paljain päin, tuo outo hymy, joka asusti hänen kasvoillaan syvän tunteen hetkinä, osoitti, että hän ei ollut antautunut kaikkeuden valtaan, vaan että hänen oma henkensä oli vain terästynyt ja että tästä juuri johtui hänen ilomielisyytensä. Hän painautui kivien muodostamaan kuoppaan. Aurinko tunkeutui sinne, mutta mitään tuulta ei tuntunut, niin että kuiva suloinen tuoksu huokui nuorista kanervan vesoista. Tämä lämpö ja tuoksu hiipi hänen henkensä kilven läpi ja varastautui hänen vereensä. Kiihkeitä kuvia nousi hänen eteensä, hän näki loppumattoman syleilyn. Yhdestä syleilystä sai elämä alkunsa, siitä tämä maailma lukemattomine muotoineen ja lajeineen missä ei tavata koskaan kahta samanlaista. Ja hänestä itsestään ja hänen tulevasta vaimostaan oli syntyvä muotoja, jotka vuorostaan saivat sijansa tuossa suuressa kaavauksessa! Tämä näytti ihmeelliseltä ja oikealta – sillä niiden piti olla arvokkaita muotoja, joiden tehtäväksi jäi hänen mielestään niin välttämättömien ja suurien perintätapojen säilyttäminen. Ja sitten hänessä nousi yksi noita kevytmielisiä, luonnollisen halun aaltoja, joita vastaanhan oli niin usein taistellut ja jotka hän usein oli vain vaivoin voittanut. Hän nousi ja juoksi rinnettä alas hypellen kivien ja tiheimpien kanervapensaiden yli.

Audrey Noel oli myöskin ollut aikaisin jalkeilla, vaikka olikin mennyt myöhään levolle. Hän pukeutui hitaasti, mutta hyvin huolellisesti, ollen niitä naisia, jotka kapinoivat kohtaloa vastaan, siksi, että he ovat ylpeitä eivätkä pidä siitä, että heidän kärsimyksensä saavat muut ihmiset kärsimään, ja myöskin siksi, että heidän ruumiinsa tuntuvat heistä pyhiltä, mitkä on uskottu heille sen vuoksi, että ilahduttaisivat niillä muita. Kun hän oli pukeutunut, niin hän katsahti peiliin vähemmän luottavasti kuin tavallisesti. Hän tunsi, että hänen kaltaistansa naista ei pidetty suuressa arvossa näinä päivinä, ja ollen herkkätuntoinen hän ei ollut koskaan tyytyväinen ulkonäköönsä tai pukuihinsa. Mutta siitä huolimatta hän eleli epätyydyttävää elämäänsä, koska hän auttamattomasti tahtoi näyttää niin lumoavalta kuin mahdollista, ja vaikkapa kukaan ei olisi tullutkaan häntä tapaamaan, niin hän ei koskaan tuntenut näyttävänsä kyllin lumoavalta. Hän oli – kuten lady Casterley oli sattuvasti aavistanut – senlaatuinen nainen, joka turmelee miehet olemalla liian suloinen heille; hänestä ei ollut mihinkään niiden mielestä, jotka tahtovat, että naisten tulee puolustaa oikeuksiaan; kuitenkin hänessä oli jotain passiivista, hyvin tuhoavaa stoalaisuutta. Hänellä oli vähän tai ei ollenkaan aloitekykyä, mutta hän teki tehtävänsä sellaisella perinpohjaisuudella, mikä saattoi aloitekykyisen häpeään. Luonteeltaan kykenemättömänä pyytämään muilta mitään hän kaipasi rakkautta kuten kasvi vettä. Hän saattoi antautua kokonaan ja kuitenkin jäädä omituisen koskemattomaksi. Sanalla sanoen hän oli toivoton, ja hänestä pitivät tavallisesti ne, jotka ymmärsivät hänet sellaiseksi. Tästä kaikesta huolimatta hän ei ollut suinkaan noita "suloisia naisia" – hän vihasi tuota nimitystä – sillä hänessä oli taipumusta notkeaan kyynillisyyteen. Hän "näki" erittäin selvästi, aivan kuin hän olisi ollut syntynyt Italiassa ja yhä vieläkin kuljettanut mukanaan tuota kirkasta, kuivaa ilmakehää sielussaan. Hän rakasti hehkua, lämmintä ja väriä, hänen mystisisminsä oli pakanallista. Hänellä oli vähän pyyteitä – hän tyytyi asioihin sellaisina kuin ne hänestä näyttivät.

Kun hän tänä aamuna oli haistellut geraniumin kukkia ja kiinnittänyt kaikki ne pienet hakaset, jotka pitävät kaikkein hienoimmatkin naiset koossa, hän meni alas pieneen ruokasaliinsa, sytytti spriilampun, otti sanomalehden ja jäi odottamaan teeveden kiehumista.

Tämä hetki päivästä oli hänelle kaikkein rakkain. Joskin kaste oli jo varissut hänen elämästään, niin sitä oli joka aamu ulkona luonnon kasvoilla ja hänen kukkastensa kasvoilla. Hän tunsi suurta huvia, kun sai katsella, miten nuo pienet olennot puutarhassa olivat nukkuneet, miten monta poikasta oli syntynyt aamunkoiton jälkeen ja mitkä niistä kärsivät ja kaipasivat huolenpitoa. Hän joutui sen tunteen valtaan, joka uusiintuu joka aamu yksikseenelävissä ihmisissä, sen tunteen, että he eivät ole yksinään, kunnes päivän kuluessa taas tulevat tästä seikasta vakuutetuiksi. Ei niin, että hän olisi ollut toimeton, sillä hän oli saanut Courtierin toimesta tehtäväkseen arvostella musiikkia eräässä naislehdessä, mihin työhön hän oli luonteeltaan sopiva. Tämä, hänen kukkansa, hänen oma musiikinharrastuksensa ja tuttujen mökkiläisperheiden askareet anastivat melkein kokonaan hänen aikansa. Eikä hän kaivannut mitään parempaa kohtaloa kuin olla alinomaa toimessa, hänellä kun oli kiihko saada tehdä sellaista työtä, mikä ei kaivannut mitään aloitekykyä, kuten on ominaista sellaisille ihmisille, jotka ovat haluttomia ponnistelemaan. – Hän pudotti äkkiä sanomalehden, meni aamiaispöydällä olevan kukkamaljan luokse ja otti pois kaksi lavendelin kukkavanaa. Pitäen niitä loitolla itsestään hän meni puutarhaan ja sinkautti ne aidan yli. Näiden kahden niin aikaisin kehkeytyneen oksan uhraaminen, oksain, jotka hänen palvelustyttönsä oli koonnut ja asettanut hänen eteensä, oli sellainen toimenpide, jota kaikkein vähimmän olisi odottanut sellaiselta henkilöltä, joka ei mitenkään tahtonut loukata toisten tunteita ja jonka silmät paistoivat aina kukkasia katsellessa. Mutta totta puhuen lavendelin tuoksu – tuo tuoksu, jota hänen miehensä kuljetti mukanaan nenäliinoissaan ja vaatteissaan – vaikutti häneen vielä nytkin niin vahvasti, että hän ei voinut sietää sitä huoneessaan. Jos mikään niin tämä toi hänen mieleensä sen miehen, jonka kanssa elämä oli vähitellen muuttunut kidutukseksi. Päästyään vapaaksi tästä tuoksusta hänessä alkoi tulvia kokonainen muistin virta. Hänen mieleensä muistui ne kolme vuotta, jotka hän oli tarvinnut huomatakseen, että oli kahlehdittu iankaikkiseen onnettomuuteen, hänen mieleensä muistui tuo äkillinen ero ja se, miten hän hiipi pois hankkiakseen kiihtyneille hermoilleen tilaisuuden tyyntyä. Hänen mieleensä muistui, mitenkä hän ensimmäisenä vapautuksenvuotenaan, mikä ei kuitenkaan merkinnyt hänelle vapautta, oli kahdesti muuttanut olinpaikkaa voidakseen unhottaa historiansa – ei siksi, että olisi hävennyt sitä, vaan siksi, että se muistutti häntä hänen onnettomuudestaan. Hänen mieleensä muistui, miten hän oli tullut Monklandiin, missä rauhallinen elämä oli antanut hänelle takaisin hänen kimmoisuutensa. Ja sitten hän muisti vielä senkin, miten oli tavannut Miltounin ja miten tämä tuttavuus tuotti hänelle odottamatonta iloa ja rohkeata nautintoa neljänä ensi kuukautena. Ja hän muisti kaiken salaisen ilonsa, toisen elämän hiljaisen identifioimisen hänen oman elämänsä kanssa, ennenkuin hän tunsi, tai edes aavisti rakkautta. Ja kun Miltoun kolme viikkoa sitten oli auttanut häntä ruusujen sitomisessa ja koskettanut häntä, niin hän oli saanut sen tietää. Mutta vielä silloinkin ja aina Courtierin onnettomuusyöhön asti hän ei ollut uskaltanut tunnustaa sitä itselleen. Ajatellen nyt enemmän häntä kuin itseään hän kysyi itseltään tuhansia kertoja, voitiinko häntä, mrs Noelia, jostakin syyttää. Hän oli antanut hänen rakastua itseensä, hän, joka ei kuulunut hienostoon ja oli kuollut nainen! Anteeksiantamaton synti! Kuitenkin kaikki riippui siitä, mitä hän oli valmis antamaan! Ja hän oli suoraan sanoen valmis antamaan kaikkensa, vaatimatta mitään. Miltoun tunsi hänen asemansa, sen hän oli sanonut hänelle. Rakkaudessaan häntä kohtaan mrs Noel riemuitsi ja tuli jatkuvasti riemuitsemaan, tuli kärsimään sen vuoksi, valittamatta. Miltoun oli oikeassa uskoessaan, että sanomalehtijuoru ei pystynyt haavoittamaan häntä, vaikkakin hän jäi loukkaamattomaksi kokonaan toisista syistä kuin niistä, joita Miltoun kuvitteli. Mrs Noel ei ollut Miltounin tavoin tuntematta kipua siksi, että sellaiset vihjaukset muiden ihmisten yksityisasioihin olivat alhaisia ja raakoja, joihin ei kannattanut kiinnittää huomiota. Hän ei ollut oppinut vielä katselemaan asioita niin ylevältä ja yleiseltä kannalta, hän ei tuntenut itseään haavoitetuksi yksistään vain siksi, että oli hengessään jo niin syvästi Miltounin omaisuutta, että oli melkein iloinen siitä, että ihmiset paljastivat hänelle loputkin hänestä. Mutta Miltounin vuoksi hän oli sieluaan myöten liikutettu. Hän oli tahrannut hänen kilpensä ihmisten silmissä ja (sillä hän oli omituisen käytännöllinen ja näki asiat niiden oikeissa suhteissa) kenties pysäyttänyt hänen uransa, ties miten moneksi vuodeksi!

Hän istuutui juomaan teetään. Kun hän ei kuulunut itkeviin naisiin, niin hän kärsi äänettömästi. Hän tunsi, että Miltoun oli tuleva hänen luokseen. Hän ei tietänyt ollenkaan, mitä sanoisi hänen tultuaan. Miltoun ei voinut pitää hänestä sellaista huolta, kuin hän piti hänestä! Hän oli mies, ja miehet unhottavat pian! Ah! Mutta hän ei ollut niin monien muiden miesten kaltainen. Hänen silmiinsä ei voitu katsoa tuntematta, että hän saattoi kärsiä hirveästi! Tässä kaikessa mrs Noelia ei liikuttanut hänen oma maineensa ollenkaan. Elämä ja hänen selvä tapansa katsella asioita oli saanut hänet syvästi vakuutetuksi siitä, että naisen maineen kallisarvoisuus oli kuvittelua, jonka miehet olivat kokonaan keksineet omaksi hyväkseen, oli kulunut fetishi, jonka miehet olivat romaaneissa, näytelmäkappaleissa ja tuomioistuimissa kavalasti ja välttämättömästi kohottaneet palveluksen esineeksi. Hänen vaistonsa sanoi hänelle, että miehet eivät voineet tuntea olevansa varmoja naistensa omistamisesta, jolleivät voineet uskoa, että nämä pitivät äärettömän suuressa arvossa sukupuolimainettaan. Mitä he tahtoivat uskottavaksi, siihen he uskoivat! Mutta mrs Noel ajatteli toisin. Ne suurisieluiset naiset, jotka hän oli tavannut ja joista hän oli lukenut, olivat tehneet häneen aina sen vaikutuksen, että maine oli heille aina henkistä ja että sillä oli hyvin vähän tekemistä sukupuolen kanssa. Oman tuntemuksensa perusteella hän tiesi, että yksinkertaiselle naiselle maine merkitsi sitä, että suhtautui hyvin mieheensä tai parhaaseen naistuttavaansa. Maailmannaisista – ja niitä oli niin monenlaatuisia, muotinaisista alkaen – hän oli aina huomannut, että niiden arvo ei ollut sisäistä, vaan kaupusteltavaa, että se ei ollut mikään kunniakehä, vaan markkinatavaraa. Hän ei vähimmässäkään määrässä pelännyt sitä, mitä ihmiset saattoivat sanoa hänen suhteestaan Miltouniin; liioin ei hänen mielestään hänen purkamaton avioliittonsa estänyt häntä rakastamasta häntä. Hän oli salaisesti tuntenut itsensä vapaaksi aina siitä saakka, kun oli huomannut, ettei ollut oikeastaan koskaan rakastanut miestään. Sulasta passiivisuudesta hän oli jatkanut velvoituksenmukaista elämää eroon saakka ja myöskin siksi, että hänen luonteensa vastaista oli tuottaa kipua kenellekään. Se mies, joka yhä vieläkin oli hänen puolisonsa, oli nyt hänestä yhtä kuollut, kuin jos hän ei olisi koskaan syntynytkään. Oli totta, että hän, mrs Noel, ei voinut enää mennä naimisiin, mutta hän saattoi rakastaa. Jos tämän rakkauden täytyi kuihtua ja kuolla, niin ei se aiheutunut suinkaan mistään moraalisista epäilyistä.

Hän avasi lehtensä hitaasti, ja melkein ensimmäiset sanat, jotka hän luki vaaliuutisten joukosta, olivat seuraavat:

"Mr Courtieria kohdanneen loukkauksen johdosta meitä on pyydetty ilmoittamaan, että se nainen, joka seurasi lordi Miltounia mainitun herran avuksi, oli mrs Lees Noel, arvoisan Stephen Lees Noelin, Clathamptonin kappalaisen puoliso, Warwickshirestä."

Tämä epäilyttävä töherrys toi vain surullisen hymyn hänen huulilleen. Hän jätti teensä ja meni ulos raittiiseen ilmaan. Siellä hän näki Miltounin tulevan portista sisään. Hänen sydämensä hyppi. Mutta hän kulki eteenpäin rauhallisesti ja tervehti tulijaa alasluoduin katsein, aivan kuin mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei olisi tapahtunut.