Читать книгу: «Ylimys», страница 2

III LUKU

Eräässä hyvin korkeassa, valkeilla laudoilla päällystetyssä, niukasti kalustetussa huoneessa lordi Valleys tervehti kunnioittavasti anoppiaan.

"Saavuin tänne autolla yhdeksässä tunnissa, hyvä rouva – ei niinkään huonoa ajoa."

"Tulosi huvittaa minua. Milloin tapahtuu Miltounin vaali?"

"Yhdeksäntenäkolmatta päivänä."

"Mikä vahinko! Hänen pitäisi olla kaukana Monklandista, koska kerran – tuo tuntematon nainen oleskelee siellä."

"Ah, vai niin, sinä olet kuullut hänestä jotakin."

"Sinä olet kaiken suhteen niin huoleton, Geoffrey."

Lordi Valleys hymyili.

"Nämä sotahuhut", hän sanoi, "alkavat käydä kiusallisiksi. En osaa tarkalleen sanoa, miten maa suhtautuu niihin."

Lady Casterley nousi:

"Sillä ei ole mitään kantaa. Kun sota alkaa, niin se suhtautuu siihen oikealla tavalla. Niin on aina käynyt. Tarjoapas minulle käsivartesi. Onko sinun nälkä?"…

Kun lordi Valleys puhui sodasta, niin hän teki sen sellaisen henkilön tavalla, joka täysi-ikäiseksi tultuaan on elänyt niiden parissa, jotka ohjaavat kansojen kohtaloita. Hänen oli mahdotonta – kuten suuressa ansarissa olevien liljojenkin – nähdä tai tuntea niiden tavoin, jotka olivat puutarhan ulkopuolella. Kiintyneenä oman luokkansa parhaisiin ennakkoluuloihin ja tapoihin hän eli elämää, joka oli sen verran kosketuksissa suuren yleisön kanssa, kuin häneltä voitiin odottaakin. Tosiaankin hän toiminnan ja käytännöllisen älyn miehenä jollakin tavalla tunsi tavallisten ihmisten mielipiteet. Hän oli vallan oikeassa sanoessaan tietävänsä paremmin, mitä kansa tarvitsi, kuin ne, jotka siitä asiasta jaarittelivat. Sellainen oli tosiaankin asianlaita, sillä luonnonladultaan hän oli lähempänä kansaa kuin sen johtajat, vaikka hän ei olisikaan pitänyt siitä, että tämä olisi hänelle sanottu. Hänen maailmanmiehyytensä ja poliittisen älykkyytensä oli elämä istuttanut luonteeseen, jonka voima oli käytännöllisyydessä ja mielikuvituksen puutteessa. Hänen tehtävänsä oli olla vaikuttava, muttei toimelias tai halukas tekemään ideoista niiden loogillisia johtopäätöksiä; hänen ei pitänyt olla ahdas eikä puritaaninen niin kauan kuin "hyvän tavan" ulkokuori säilytettiin koskemattomana; hänen piti olla vapaamielinen maanomistaja aina siihen asti, kuin hänen etunsa eivät joutuneet vakavasti kärsimään; hänen piti suosia taiteita niin kauan kuin ne eivät paljastaneet mitään tavatonta; hänellä piti olla varma katse, hellät kädet, rautaiset hermot ja sellaiset mainiot tavat, joissa ei ollut mitään tavanomaisuutta. Aviopuolisona hänen tuli olla huoleton, isänä suvaitseva, poliitikkona huolellinen ja vilpitön, ihmisenä huvittelun, työn ja raittiin ilman ystävä. Hän ihaili ja oli hyvin rakastunut vaimoonsa eikä ollut koskaan katunut naimiskauppaansa. Kenties hän ei ollut koskaan ollut pahoillaan mistään, jollei kenties siitä, ettei ollut vielä voittanut Derby-kilpailuissa tai täysin onnistunut saamaan omia erikoisia sinipilkkuisia pointteri-koiriaan synnyttämään ehdottoman tyypillisiä jälkeläisiä. Hän kunnioitti anoppiaan, kuten yleensä periaatetta.

Tämän pienen, vanhan naisen persoonallisuudessa oli tosiaankin varttuneen järkähtämättömyyden hirveä voima – sellaisen henkilön peritty varmuus, jonka arvovalta ei ollut koskaan joutunut kysymyksenalaiseksi, henkilön, joka pitkäaikaisen etuoikeuden, tietyn, selväpiirteisen tosiasiallisuuden ja synnynnäisen käskemistavan vuoksi on totisesti menettänyt kyvyn käsittää sitä, että hänen arvovaltaansa voitaisiin koskaan epäillä. Sitä, mitä hän tiesi omasta sielustaan, hän ei ollut tavallisella tavallaan oppinut; itse asiassa hän ei ollut sitä oppinut ollenkaan, vaan saanut sen täysin valmiina toimeliaalta, vallanhaluiselta temperamentiltaan. Terästyneenä sen johdosta, että oli säätynsä mukaisesti ollut pakotettu perin pohjin tuntemaan yleisten asiain enimmin silmiinpistävät puolet; varustettuna aseilla, jotka johtoaseman vaatima kulttuuritraditsioni tarjosi; aatteiden, mutta aina vain samojen elähdyttämänä, ilman johtajaa ja vain oman johtamistapansa alaisena hänellä oli tahto, joka oli yhtä peloittava kuin ne kaksiteräiset miekat, joita hänen agincourtilaiset tai poitiersilaiset esi-isänsä, Fitz-Haroldit, olivat käytelleet – hänessä oli sellainen henki, joka vaistomaisesti hylkäsi oman itsensä tai toisten sisäisen tuntemisen, tuntemisen, jonka saa aikaan tuo hullu tapa tutkia omaa mieltään, miettiä ja ajatella, mikä kaikki on auktoriteetille niin turmiollista. Jos lordi Valleys oli aristokratian koneiston runko, niin lady Casterley oli sen sisällä oleva teräsvieteri. Hän oli koko elämänsä ajan ollut hartaan teeskentelemätön ja yksinkertainen vaatetuksessaan, selvä ja suora tavoiltaan, hän oli noussut aikaisin ja tehnyt työtä, mitä vain käteen sattui, aina myöhään yöhön asti, eikä hän ollut sen ränstyneempi 78: nnella ikävuodellaan kuin useimmat muut naiset 50: nnellä. Hänellä oli vain yksi heikko puoli – mihin hänen voimansa oikeastaan perustui – se, että hän ei nähnyt sen aseman luonnetta ja laajuutta, mikä hänellä oli maailmanjärjestyksessä.

Hän soveltui ihmeen hyvin siihen huoneeseen, missä he söivät päivällistä ja minkä harmaat seinät Fragonardtyyliin maalattuine friiseineen sisälsivät monia, nyt jotenkin himmeitä luonnottaria ja ruusuja, samoin huonekaluihin, jotka näyttivät eläneen yli aikansa. Pöydällä ei ollut muita kukkia kuin viisi liljaa vanhassa hopeisessa maljassa, ja seinälle, ison ruokakaapin yläpuolelle, oli ripustettu lordi Casterley-vainajan kuva.

Lady Casterley lausui:

"Minä toivon Miltounin kulkevan omia teitään."

"Siinähän se pulma juuri onkin. Hän kärsii pöhöttyneistä periaatteista. – Toivoa vain täytyy, että hän osaisi olla sekoittamatta niitä puheisiinsa."

"Anna hänen olla, mitä hän on, ja toimita hänet erilleen tuosta naisesta niin pian kuin vaalit ovat tapahtuneet. Mikäs onkaan hänen oikea nimensä?"

"Jokin rouva Lees Noel."

"Miten kauan hän on siellä ollut?"

"Luullakseni vuoden."

"Etkö sinä tiedä mitään hänestä?"

Lordi Valleys kohautti olkapäitään.

"Vai niin!" sanoi lady Casterley. "Sinä et välitä ollenkaan koko asiasta. Minun täytyy lähteä sinne itse. Luulen Gertruden ottavan minut vastaan. Mitäs on sillä mr Courtierilla tekemistä sen naisen kanssa?"

Lordi Valleys hymyili. Tässä hymyssä oli koko hänen kohteliaan ja mukiinmenevän filosofiansa sisältö. "Minä en sekaannu toisten asioihin", näytti tuo hymy sanovan. Nähdessään tämän lady Casterley puristi yhteen huulensa.

"Mr Courtier on oikea kapinannostaja", sanoi hän. "Minä luin hänen sotaa vastustavan kirjansa – se on mitä kiihoittavinta, viittaillen pääasiallisesti Grantiin ja Rosensteiniin. Minä olen äsken juuri nähnyt sen hedelmiä oman veräjäni ulkopuolella, sotaa vastustavien agitaattorien meluavan lauman muodossa."

Lordi Valleys sai estetyksi haukotuksen.

"Niinkö? Minä luulin, että Courtierilla ei olisi mitään vaikutusvaltaa."

"Hän on vaarallinen. Useimmat idealistit ovat sellaisia, joista ei tarvitse välittää, mutta hänen kirjansa on taitava."

"Minä toivoisin vain, että nämä huhut loppuisivat, sillä ne saattavat vain molemmat maat naurettaviksi", mutisi lordi Valleys.

Lady Casterley kohotti lasinsa, joka oli täynnänsä veripunaista viiniä. "Sota pelastaisi meidät", hän sanoi.

"Sota ei ole mitään leikintekoa."

"Siitä saisi alkunsa parempi asiaintila."

"Niinkö luulet?"

"Kansakuntana me saisimme jälleen johtavan aseman, ja demokratia olisi työnnetty taka-alalle viideksikymmeneksi vuodeksi."

Lordi Valleys teki kolme pientä suolakasaa ja pysähtyi laskemaan niitä. Sitten kohauttaen hieman kulmakarvojaan, mikä näytti merkitsevän sitä, että itsekin epäili omia sanojaan, hän mutisi: "Minun teki mieleni sanoa, että me olemme kaikki nykyjään demokraatteja… Mitä nyt, Clifton?"

"Teidän kuljettajanne tahtoisi saada tietää, milloin auton pitäisi olla valmiina."

"Heti päivällisen jälkeen."

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin hän käänsi kiemurakoristeisen rautaisen veräjän kautta Lontooseen vievälle tielle. Päivä pimeni, ja värjyvällä taivaalla pilvet kokoontuivat ja ajelehtivat sinne tänne ilman minkäänlaista päämäärää. Mitään suuntaa ei ollut näköjään määrätty niille. Ne olivat kokoontuneet taivaan kannelle kuten jättiläisharakat, jotka lentelevät ristiin rastiin. Ilmassa oli sateen tuoksua. Auto ei nostanut mitään pölyä, kiiti vain eteenpäin hakien lyhtyineen tietä. Putney Bridgellä ajoneuvojono pysäytti sen kulun. Lordi Valleys katsahti oikealle ja vasemmalle. Ankkurissa levien jokialusten lyhdyt, joen äyräällä olevat lamput ja sen kummallekin puolelle tiheään rakennettujen talojen tuhannet valot kuvastuivat veden pinnasta. Tuon suuren, ikuisesti merta kohden soljuvan olennon kiemurteleva, kalpea runko ei synnyttänyt hänen mielessään mitään vertauskuvia. Vuosia sitten hän oli ollut sen kanssa tekemisissä, kauppaministeriössä, ja tiesi tarkalleen, miten likainen se oli ja miten se kävi hirveän kapeaksi juuri siinä paikassa, missä hän olisi toivonut sen olevan leveä. Kuitenkin, kun hän sytytti sikarin, hänet valtasi omituinen tunne – sellainen kuin hän olisi ollut lähellä rakastamaansa naista.

"Suokoon Jumala", hän ajatteli, "että noista huhuista ei tulisi mitään!" Auto kiiti pitkin vilkasliikenteistä katua Lontoon hienoa keskustaa kohden. Iltalehtien ilmoitustaulut ja katuvierissä olevien paperikauppiaiden myymälät eivät tarjonneet kuitenkaan mitään rauhoittavaa kuvaa.

"Salahankkeet lisääntyvät.

Uusia paljastuksia.

Vakava asema uhattuna."

Ja jokaisen ilmoitustaulun edessä voitiin nähdä ohikulkijain virrassa pieni pyörre – mikä syntyi henkilöistä, jotka poikkesivat kurkistamaan uutisia ja sitten jättivät sen homman jatkaakseen taas matkaansa. Valleysin kreivi tuli ihmetelleeksi, mitä he mahtoivat ajatella! Mitä mahtoi liikkua noiden näytetauluja kohden kääntyneiden, kalpeiden lihapyöröjen takana!

Ajattelivatko he ollenkaan mitään, nuo kadulla liikkuvat miehet ja naiset? Miten he suhtautuivat tähän uhkaavaan vedenpaisumukseen? Siinä oli naamaa naaman vieressä, typeränä ja tunteettomana, ilmaisematta mitään toimekasta halua, ainakaan ei mitään innostusta, tuskin edes mitään pelkoa. Piru vieköön! Liioin he eivät voineet vaikuttaa tämän asian kulkuun enempää kuin mehiläisetkään saattoivat estää sitä, että joku ohikulkeva pojanviikari hävitti niiden pesän! Oli epäilemättä vallan totta, että kansa ei ollut koskaan voinut sanottavasti vaikuttaa sodan syntymiseen. Ja hänen mieleensä muistuivat erään viikkolehden sanat, lehden, jota hän tasapuolisena miehenä pakotti itsensä aina lukemaan. "Tietämättä mitään tosiasioista, 'isänmaa' ja 'isänmaallisuus'-sanojen hypnotisoimana, laumavaiston muukalaisiin nähden synnynnäisen vastenmielisyyden valtaamana, avuttomana kärsivällisyytensä, stoalaisuutensa, hyvän uskonsa ja luottamuksensa vuoksi niihin, jotka ovat häntä ylempänä, avuttomana oman herraskaisuutensa, keskinäisen epäluottamuksen, yhteishengen puutteen ja huolettomuuden vuoksi huomisesta – miten voimaton ja säälittävä onkaan katukansa sodan uhatessa!" Tämä lehti, vaikka olikin taitava, oli tuntunut hänestä aina sietämättömän tyhjäntärkeältä!

Oli epäilyksenalaista, saattoiko hän tänä vuonna päästä Ascotiin. Ja hänen ajatuksensa kiitivät hetkeksi hänen lupaavaan, kaksivuotiseen Casettaansa, sitten, saaden ikäänkuin voimakkaan sysäyksen häpeästä, hän käänsi ne amiraalivirastoon ja epäili sitä, oltiinko siellä täysin selvillä kaikista mahdollisuuksista. Hänellä itsellään oli vaatimaton paikka hallituksessa, sellainen melkein nimellinen virka, jollaisia pidetään välttämättömänä, kun tahdotaan kehittää tulevia ministereitä koulituista miehistä, joille tällä haavaa ei ole voitu keksiä mitään vaativampaa asemaa. Amiraalivirastosta hänen ajatuksensa luiskahtivat takaisin anoppiin. Ihmeellinen vanha nainen! Millainen valtiomies olisikaan hänestä tullut! Liiaksi taantumuksellinen! Piru vieköön, miten suoraviivaisesti hän suhtautui siihen mrs Lees Noeliin! Ja asiantuntijan mielihyvällä hän muisteli tuon naisen kasvoja ja vartaloa, jotka hän oli samana aamuna nähnyt kulkiessaan hänen huvilansa ohitse. Salaperäinen tai ei, mutta puoleensavetävä tuo nainen oli! Hyvin suloinen pää tummine hiuksineen, jotka aaltoillen lankesivat keskeltä kahtia kumpaisellekin ohimolle – hyvin hurmaava olento, ei mitään virheitä! Epäilemättä hänellä oli ollut joku historiansa – mutta mitäs se liikutti häntä, lordi Valleysiä! Sääli aina sellaisia naisia!

Rykmentti territoriaali-armeijaa, mikä palasi harjoituksista, esti hänen autonsa kulun. Hän nojasi eteenpäin tarkastellen sitä samalla kriitillisellä, älykkäällä, hillityllä katseella, jolla hän olisi tutkinut koiralaumaa. Kaikki synkkyys ja miettiväisyys oli nyt hävinnyt hänen mielestään. Reilua väkeä, joka kyllä pystyi tekemään täyttä tiliä itsestään! Heidän kasvoiltaan, jotka ulkoilma oli saanut hohtamaan punaisilta, kuvastui passiivisuus tai puoleksi hyökkäävä, puoleksi leikillinen itsetietoisuus. Heitä eivät ilmeisestikään vaivanneet abstraktiset epäilyt tai mitkään sodankauhujen synnyttämät mielikuvat.

Joku kohotti eläköönhuudon "terriereille". Lordi Valleys näki ympärillään pienen hattumeren nousevan ja laskevan ja kuuli tuon jotenkin terävän ja kehoittavan äänen paisuvan käheäksi, korkeaksi meluksi ja sitten äkisti sammuvan. "Näyttävät aika innokkailta!" hän ajatteli. "Hyvin pienestä he syttyvät! Maassa on kylliksi taisteluhalua!" Ja ilon väristys kävi taas hänen lävitseen.

Sitten hänen autonsa, viimeisen sotilaan mentyä ohitse, tunki hitaasti harhailevan väkijoukon lävitse, mikä tunkeili rykmentin takana, väkijoukon, johon kuului kaikenikäisiä miehiä, nuorisoa, muutamia naisia, nuoria tyttöjä, jotka käänsivät häneen huolimattoman, tuijottavan katseensa, ikäänkuin olisivat olleet liian kaukaisia suhtautumaan millään mielenkiinnolla tuohon mukavasti ohikulkevaan mieheen.

IV LUKU

Monklandissa, valkeaksi maalatun olkikattoisen huvilan pienessä, valkeaksi maalatussa "vierashuoneessa" istui samaan aikaan kaksi miestä avonaisen lieden ääressä puhellen keskenään. Matalalla tuolilla heidän välissään nojasi taaksepäin tummasilmäinen nainen, kuunnellen tarkkaavaisena, hienot sirot sormenpäät yhteenpuristettuina tai kohotettuina tulta kohden. Silloin tällöin sortui pesässä joku halko ja käänsi hehkuvan syrjänsä päällepäin. Lieden ja lampun valo näytti niin imeytyneen valkeihin seiniin, että niistä huokui heikkoa lämmintä. Hopeanharmaat yöperhoset lensivät sisään pimeästä puutarhasta ja vaappuivat kieppuvien shillingien tavoin väriltään kuluneen, vihreän maljakon yläpuolella, mihin oli pantu tulipunaisia ruusuja. Kuten aina tällaisissa vanhoissa, olkikattoisissa majoissa, tuntui täälläkin savun, ruusujen ja kukkien tuoksua.

Vasemmalla istuva mies oli kenties 40-vuotias, hiukan keskimittaa pitempi, voimakas, vilkas ja suora. Hänellä oli siniset silmät ja ilmeikkäät kasvot, jotka hehkuivat pienestäkin liikutuksesta. Hänen tukkansa oli hyvin heleä, melkein punainen, ja hänen punaiset viiksensä, jotka ulottuivat aina leukaan asti, näyttivät, kuten Don Quixoten, korskeilta ja taisteluunvaativilta.

Oikealla oleva mies oli lähempänä kolmeakymmentä, kieltämättä pitkä ja hyvin hoikka. Hän istui jotensakin kokoonvetäytyneenä matalassa nojatuolissaan, kädet ristissä toisen polven ympärillä. Hieno, hillitty hymy oli hänen huulillaan. Ruskettuneine, sileäksiajettuine leukoineen ja syvällä olevine, hyvin eloisine silmineen hänen laihat kasvonsa näyttivät omalla tavallaan kauniilta.

Nämä kaksi niin perin erilaista miestä tarkastelivat toisiaan kuten lähetysten olevat koirat, jotka kauan sitten ovat huomanneet olevan parasta pysyä erillään, mutta äkkiä ovatkin tavanneet toisensa sellaisessa paikassa, missä mahdollisesti eivät voi keskenään tapella. Ja nainen piti heitä silmällä. Hän tuntui olevan toisen omistaja, mutta oli aina, pelkästä rakkaudestaan koiriin, silitellyt ja taputellut toista. "Niin, mr Courtier", sanoi nuorempi mies, jonka kuiva, ivallinen ääni samoin kuin hänen hymynsäkin näytti puolustavan hänen silmäinsä kiivasta intoa, "kaikki se, mitä te sanotte, sisältää vain niinsanotun liberaalisen hengen puolustuksen. Ja, suokaa anteeksi minun suoruuteni, tuo henki, ollen kotoisin filosofian ja taiteen valtakunnasta, surkastuu heti sillä hetkellä, kun se koskettaa käytännöllisiä asioita."

Punaviiksinen mies nauroi. Hänen äänensä oli omituinen – samalla niin miellyttävä ja niin ilkeä.

"Sattuvasti sanottu", hän lausui, "ja kaukana siitä, että sanoisin jotakin sitä vastaan. Mutta koska sovitteleminen kuuluu politiikan olemukseen, niin kastien ja auktoriteettien ylimmäiset papit, kuten te, lordi Miltoun, harjoittavat sitä aivan yhtä paljon kuin mikään liberaalinen professori."

"Sitä minä en myönnä!"

"Myöntäkää tai olkaa myöntämättä, te suhtaudutte yleisiin asioihin jokseenkin samalla lailla kuin kirkko avioliittoon ja avioeroon; te olette yhtä kaukana elämän todellisuudesta kuin ne, jotka uskovat vapaaseen rakkauteen, ja tuskinpa teidän kannallanne on suurempaa puoleensavetäväisyyttä. Teidän katsantokannassanne on kuoleman siemen itsessään – se on liiaksi kuivunut ja kaukana asioista voidaksenne koskaan ymmärtää niitä. Mutta jos te ette voi ymmärtää, niin ette voi liioin hallitakaan. Te voisitte yhtä hyvin pitää kätenne housuntaskuissa kuin mielipiteinenne sekaantua politiikkaan!"

"Pelkään, että meidän täytyy jatkuvasti olla yhtä mieltä siinä, että olemme asioissa eri kannalla."

"No niin, kenties minä osoitan teille liian suurta kunnioitusta. Te olette sittenkin ylimys."

"Te puhutte arvoituksellisesti, mr Courtier."

Tummasilmäinen nainen siirrähti hieman paikallaan. Hänen kätensä teki pienen liikkeen, ikäänkuin katkeruuden hälventämiseksi. Nousten äkkiä ja puhuen kunnioittavalla äänellä vanhempi mies sanoi:

"Me väsytämme mrs Noelin. Hyvää yötä, Audrey. Minun pitää jo toki lähteä." Hänen kuvansa piirtyi avonaisen ranskalaisen akkunan pimeätä taustaa vastaan, kun hän kääntyi antamaan viime iskua:

"Minä vain tahdoin sanoa, lordi Miltoun, että teidän luokkanne on kuivakiskoisin ja käytännöllisin kaikista koko valtakunnassa – olisi ihme, jos ette säästyisi kaikilta runoilijan haaveilta. Hyvää yötä!" Hän astui ulos viheriälle nurmikolle ja hävisi.

Nuori mies istui liikkumattomana. Lieden hohde valaisi hänen kasvojaan, niin että näytti siltä, kuin jokin henki olisi asettunut hänen huulilleen ja säteilisi hänen silmistään. Äkkiä hän sanoi:

"Uskotteko sitä, mrs Noel?"

Vastaukseksi Audrey Noel hymyili, nousi sitten ja meni ikkunan luo.

"Katsokaapas minun rakasta korpisammakkoani! Se tulee tänne joka ilta."

Eräällä kuistikon paadella, keskellä lampusta lähtevää valovirtaa, istui kultainen pieni sammakko. Kun Miltoun saapui katsomaan, niin se tepasteli toiselle syrjälle ja katosi.

"Miten rauhallinen teidän puutarhanne onkaan!" hän sanoi. Sitten hän tarttui mrs Noelin käteen, nosti sen hyvin hellästi huulilleen ja seurasi vastustajaansa pimeyteen. Oikea rauha vallitsi tuossa puutarhassa. Yö tuntui kuuntelevan – kaikki valot olivat sammuneet, kaikki sydämet lepäsivät. Pienen valkean tähden kera se vartioitsi jokaista puuta, jokaista kattoa ja uinuvaa väsynyttä kukkasta, samalla lailla kuin äiti vartioi nukkuvaa lastaan, kumartuen sen ylitse ja laskien rakkaudessaan sen hiukset ja pannen merkille sen pienimmätkin liikahdukset.

Väittely tuntui tosiaankin lasten lorulta tänä vienona yönä. Ja tuon naisen kasvot, joka jäi siihen ikkunan ääreen yksikseen, muistuttivat tämän suloisen yön lämmintä sävyä. Ne olivat herkkätuntoiset ja tasasuhtaiset – eikä niiden harmonia ollut kylmää kuten muutamissa kasvoissa – vaan näytti värisevän, tulvivan ja hulmuavan, aivan kuin joku henki olisi ottanut niissä tyyssijansa.

Hänen kauttaaltaan sametinvihreässä puutarhassaan, missä tummat varjot laskeutuivat marjakuusien alle, vain valkeat kukat näyttivät valvovan ja katselevan häntä ikävöiden. Puut seisoivat synkkinä ja hiljaisina. Eivät edes yölinnut liikkuneet. Vain pikkuinen puro alhaalla laakson pohjassa korotti äänensä, käyttäen hyväkseen tilaisuutta, kun päivän äänet olivat vaienneet.

Audrey Noelin luonteen mukaista ei ollut suinkaan torjua luotaan mitään henkeä, joka liikkui hänen lähellään. Hänellä ei ollut tapana kapinoida. Mutta tänä yönä, vaikka rauhan henki oli niin lähellä, hän ei näyttänyt tuntevan sitä. Hänen kätensä vapisivat, hänen poskiaan kuumotti, hänen povensa aaltoili, ja huokauksia kumpuili hänen avoimesta suustaan.