Читать книгу: «Ylimys», страница 11

XIX LUKU

Tasaisesti kiihtyvä tuuli oli tuonut tullessaan joukon pilviä lounaasta. Syntyneinä keskellä Atlanttia ne purjehtivat ensin eteenpäin nopeasti ja pehmeästi suuren laivaston valkeiden venheiden tavoin ja pimittivät sitten auringon sullottuna massana. Noin neljän tienoissa ne ratkesivat satamaan, kulkien tuulen mukana vaakasuorasti, suhisten kylmää uhkuvasti. Ilo katosi nummelta, samoin kuin nuoruus ja lumous häviää elämän kylmän sateen langetessa. Kalliot lakkasivat olemasta korkeita, villejä linnoja ja muuttuivat pelkiksi harmaiksi kasvannaisiksi. Välimatkat hävisivät, käet vaikenivat. Mitään kuolemassa ilmenevää kauneutta, mitään traagillista suuruutta ei ollut havaittavissa – kaikki oli yksitoikkoista ja voivottavaa. Mutta seitsemän tienoissa aurinko mursi itselleen tien verhon läpi ja leimahti ilmiliekkiin. Suuren tähden tavoin, jonka säteet levisivät taivaanrannalta ilmakukkulan huipulle asti, se paistoi hämmästyttävän synkäntenhoisasti. Pilvet pirstoutuivat sen nuolten vaikutuksesta ja kasaantuivat saframinvärisinä, ikäänkuin ihmeissään. Tämän uuden suuren tähden tukalankuumassa lämmössä kanerva alkoi hiukan höyrytä, ja sen märkien, aukeamattomien kellojen hohde muistutti lukemattomia pieniä tulia. Nuo molemmat veljekset olivat läpimärkiä nelistäessään äänettömästi kotiin. Kun olivat aina hyviä ystäviä, heillä ei ollut koskaan paljon sanottavaa toisilleen. Sillä Miltoun tiesi katselevansa asioita toiselta kannalta kuin Bertie, ja Bertie antoi veljensä vain vastenmielisesti tietää, mitä hänen mielessään liikkui, samoin kuin hän vastenmielisesti jakeli diplomaattisia tietojaan tai tallin salaisuuksia tai jotakin sellaista, mikä saattoi vähentää hänen vaikutusvaltaansa. Hän menetteli näin siitä syystä, että pelkäsi vähentävänsä omaa arvonantoaan omaa stoalaista itsetietoisuuttaan kohtaan, loukkaavansa jotakin sielunsa esikammiossa asuvaa ylpeyttä. Mutta vaikka hän puhelikin vähäsen, niin hänellä oli mietiskelyn voimaa – mitä usein tavataan selväpiirteisillä, sapekkaisuuteen taipuvaisilla miehillä. Ollessaan kerran Nepalissa metsästysretkellä hän oli viettänyt kokonaisen kuukauden vain ghurka-palvelijan seurassa, joka ei osannut ollenkaan englantia. Niille, jotka kysyivät häneltä, eikö hän ollut ollut hirveän kiusaantunut sen johdosta, hän oli aina vastannut: "En ollenkaan, ajattelin koko paljon."

Miltounin huoliin hän suhtautui veljelle kuuluvalla myötätunnolla ja sillä suvaitsemattomuudella, mikä on ominaista paatuneille vanhoillepojille. Naiset olivat hänestä oikeita kissanpoikasia. Hän epäili sielunsa pohjasta noita olentoja, joilla oli sellainen ilmeinen voima houkutella esiin miesten salaisuuksia. Hän oli niitä miehiä, joissa nainen jonakin päivänä saattoi herättää todella hienon mieltymyksen, mutta jotka siihen saakka suhtautuvat täysin miehellisellä tavalla koko tuota sukupuolta kohtaan ja sen jälkeen koko sukupuolta kohtaan, yhtä lukuunottamatta. Naiset olivat, kuten elämä itsekin, olentoja, joita piti vartioida, käyttää huolellisesti ja pitää sopivan alistetussa asemassa. Ainoa viittaus, minkä hän sentähden teki Miltounin huoliin, oli hyvin äkkinäinen.

"Vanha veli, toivon, että lopetat jo tuon turhan suremisen."

Sanoja seurasi häiritsemätön hiljaisuus. Mutta heidän tultuaan mrs Noelin huvilan kohdalle Miltoun sanoi:

"Vie sinä minun hevoseni, minun täytyy poiketa tänne…"

Mrs Noel istui pianon ääressä, sormet toimettomina, tarkastellen nuotteja. Hän oli istunut tällä lailla useampia minuutteja, mutta ei ollut vielä kajonnut koskettimiin.

Kun Miltounin varjo sulki valon, jonka avulla hän muutenkin näki niin huonosti, hän säpsähti ja ponnahti pystyyn. Mutta hän ei mennyt häntä vastaan eikä puhunut mitään. Sanaakaan sanomatta Miltoun tuli sisään ja seisoi lieden vieressä, katsellen alas tyhjää hiiliristikkoa. Kilpikonnankuoren värinen kissa, joka oli väijynyt pääskysiä, häiriintyi hänen tulonsa johdosta ja vetäytyi ikkunalta erään tuolin alle.

Tämä äänettömyys, jonka kestäessä kysymys heidän tulevaisuudestaan oli ratkaistava, näytti molemmista ikuiselta. Kuitenkaan ei kumpikaan heistä voinut tehdä loppua siitä.

Koskettaen hänen hihaansa mrs Noel sanoi lopulta: "Tepäs olette märkä!"

Miltoun värisi tämän aran omistusoikeuden merkin johdosta. Ja he seisoivat jälleen hiljaisuudessa, mitä häiritsi vain ääni, mikä syntyi kissan nuollessa käpäliään.

Mutta mrs Noelin kyky vaieta oli vahvempi kuin Miltounin, joka lopulta puhui.

"Suokaa anteeksi tuloni. Jotakin on järjestettävä. Tuo huhu – "

"Oh!" sanoi mrs Noel. "Voinko minä tehdä jotakin teitä kohdanneen kiusan lopettamiseksi?"

Miltounin huulten vuoro oli käyristyä. "Hyvä Jumala! Ei, antaa niiden puhua!"

Heidän katseensa olivat kohdanneet toisensa, ja kohdattuaan kerran näyttivät kykenemättömiltä eroamaan.

Mrs Noel sanoi viimein:

"Voitteko koskaan antaa minulle anteeksi?"

"Mitä niin – se oli minun syyni."

"Ei, minun olisi pitänyt tuntea teidät paremmin."

Näissä sanoissa ilmenneen tarkoituksen syvyys – kaiken sen hirveä ja hieno myöntäminen, sen nimittäin, mitä mrs Noel oli ollut valmis tekemään, tuo niihin liittyvä epätoivoinen tieto siitä, että hän, Miltoun, ei ollut, eikä ollut koskaan ollut, valmis "kestämään aina tuomiopäivään asti" – tempasi Miltounin mukaansa.

"Se ei ole aiheutunut pelosta – uskokaa minua, kaikin mokomin."

"Uskon kylläkin."

Seurasi toinen pitkä, pitkä äänettömyys. Mutta vaikka he olivatkin niin lähellä, että melkein koskettivat toisiaan, he eivät katsoneet enää toisiinsa. Sitten Miltoun sanoi:

"Sitten tässä ei ole muuta tehtävää kuin sanoa hyvästi."

Näiden hänen huuliltaan päässeiden selvien sanojen johdosta, jotka huulet, vaikka juuri hymyilivätkin, eivät ollenkaan voineet salata hänen kurjuuttaan, mrs Noelin kasvot kävivät yhtä värittömiksi kuin hänen vaalea pukunsa. Mutta hänen suurentuneet silmänsä näyttivät pelkästä muiden värien puutteesta saaneen itseensä koko hänen eloisuutensa ja vuodattavan nyt ylpeää ja surullista nuhdetta.

Väristen ja puristaen itseään käsillään Miltoun käveli ikkunaa kohden. Kuulematta pienintäkään ääntä hän kääntyi taaksepäin. Mrs Noel seurasi häntä katseellaan. Miltoun nosti käden kasvoilleen ja poistui nopeasti. Mrs Noel seisoi hetkisen paikallaan, sitten, istuutuen uudestaan pianon ääreen alkoi tutkia nuottirivejä. Mutta kissa pujahti takaisin ikkunalle väijymään pääskysiä. Auringon valo sammui hitaasti saarnen latvoissa. Alkoi vihmoa vettä.

XX LUKU

Claud Fresnay, kreivi Harbinger, oli kolmannellakymmenelläensimmäisellä ikävuodellaan Englannin ja Skotlannin kenties kaikkein vähimmän työn rasittama pääri. Erään esi-isän, joka hankki maata ja kuoli 130 vuotta ennen Nettlefoldin kaupungin perustamista eräälle sen pienelle palaselle, ja isän, joka kuoli pojan pienenä ollessa, myytyään viisaasti sanotun kaupungin alueen, ansioksi oli luettava se seikka, että hänellä, Harbingerilla, oli nyt maanvuokrain ohella hyvin suuret korkotulot. Solakkana ja hyvärakenteisena sievine, terävine piirteineen hän teki ensi näkemältä voimakkaan vaikutuksen – mikä heikkeni jonkun verran, kun hän alkoi puhua. Tämä ei aiheutunut niin paljon hänen puhetavastaan – nopeine erikoisuuksineen ja tapoineen laskea kaikki leikiksi – kuin siitä hänen herättämästään tunteesta, että hänen aivonsa valitsivat vähimmän vastarinnan tien. Hän oli itse asiassa niitä persoonallisuuksia, jotka ovat kylliksi huomatuita politiikassa ja yhteiskuntaelämässä ulkomuotonsa, asemansa, varmuutensa ja erikoisen pontevuutensa vuoksi, millä on puoleksi alkuperäistä, puoleksi pelkkää perittyä taipumusta käyttää oikoteitä. Hän ei ollut kylläkään joutilas, hän oli kirjoittanut erään kirjan, oli matkustellut, oli tilanomistajayhdistyksen puheenjohtaja, rauhantuomari, hyvä kriketinpelaaja ja usein esiintyvä sujuva puhuja. Olisi ollut väärin sanoa hänen yhteiskunnallisten uudistusten harrastustaan keinotekoiseksi. Se oli tavallaan todellista ja osoitti varmastikin, että häneltä ei kokonaan puuttunut mielikuvitusta eikä hyväsydämisyyttä. Mutta siinä oli aivan liikaa tuota ylimysten kouluille ominaista tapaa – tuota erikoisesti englantilaista tapaa, joka on niin mahtava ja huvittava, että se muuttuu kokonaan toiseksi luonteeksi – tapaa ottaa kaikki yhden luokan ennakkoluulojen ja arvomittojen kannalta. Koska käytännöllisesti katsoen kaikki hänen läheisimpänsä olivat uppoutuneet siihen, hän ei luonnollisestikaan huomannut tuota tapaa; tosiaankaan ei ollut olemassa mitään, jota hän ei olisi politiikassa niin suuresti valittanut, kuin tuo ahdas ja ennakkoluuloinen käsityskanta, jonka hän huomasi nonconformisteilla ja työväenpuolueen politikoitsijoilla. Hän ei olisi koskaan myöntänyt sitä, että tietyt ovet olivat suljetut häneltä hänen syntyessään, salvatut hänen mennessään Etoniin ja teljetyt ulkoapäin hänen mennessään Cambridgeen. Oli myönnettävä, että hänen ohjesäännöissään oli paljon arvokasta – korkea rehellisyyden taso, vilpittömyys, urheilunharrastus, mieskohtainen puhtaus, itseluottamus, yhtyneenä kaiken (niin sanoaksemme) virallisesti tunnustetun raakuuden vastenmielisenä-pitämiseen ja terveeseen käsitykseen siitä, miten valtiota on palveltava ja koulun hyväksi työskenneltävä. Mutta hän olisi tarvinnut paljon enemmän alkuperäisyyttä voidakseen suhtautua elämään jollakin muulla kuin sillä tavalla, mihin hän syntyperänsä ja koulutuksensa perusteella oli tottunut. Ymmärtääkseen täysin Harbingeria olisi pitänyt olla katselemassa ennakkoluulottomin silmin ja aivoin jotakin suurta krikettikilpailua, missä hän poikana ollessaan oli saanut kehityksensä, ja olla joltakin korkealta puolueettomalta paikalta tarkastamassa lunchin aikaan kilpakenttää, mikä köydestä köyteen ja paalusta paaluun oli ihmeellisen parven peittämänä, parven, jossa kaikki kulkivat tarkalleen samalla lailla, tarkalleen sama ilme kasvoilla, tarkalleen samanlainen hattu päässä – parven, joka säilytti tapojen ja uskontunnustuksen täydellisimmän yhtäläisyyden, mitä koskaan on tavattu maailman alusta lähtien. Hänen ympäristönsä ei ollut suosinut omintakeisuutta. Sitäpaitsi hän oli luonteeltaan pikemmin nopea kuin syvä, eikä elämä jättänyt häntä juuri yksikseen tai hiljaisuuteen. Hän joutui päivin ja öin kosketukseen ihmisten kanssa, joille politiikka oli enemmän tai vähemmän peliä, häntä tavoiteltiin kaikkialla, hän oli vapaa kaikesta kurista – oli ihme, että hän oli niinkin vakava kuin oli. Koskaan ennen hän ei ollut rakastunut, ennenkuin viime vuonna Barbara, esiintyessään ensi kertaa seuraelämässä, oli "satuttanut häntä kaikkein arimpaan paikkaan", kuten hän – muiden ollessa kysymyksessä – olisi saattanut sanoa. Vaikka olikin niin syvästi liikutettu, hän ei ollut vielä kosinut häntä – hänellä ei ollut ollut aikaa, niin näytti, tai ei kenties kylliksi rohkeutta tai vakaumusta. Ollessaan lähellä Barbaraa hänestä tuntui mahdottomalta mennä pitemmälle tietämättä etukäteen kohtaloaan, ollessaan hänestä erillään hän tunsi melkein huojennusta, siksi, että niin paljon oli tehtävänä tahi sanottavana ja niin vähän aikaa siihen käytettävänä. Mutta nyt näinä parina viikkona, jotka hän pyhitti Miltounin asialle, hänen tunteensa olivat käyneet häiritseviksi.

Hän ei myöntänyt Courtieria levottomuutensa syyksi, sillä kaiken kaikkiaan Courtier ei ollut mitään, oli vain "äärimmäinen", joka saattoi tulla kysymykseen, ja äärimmäiset kiihdyttivät aina Harbingerin sisintä, synnyttäen hänessä erikoisen hymyn ja äänensävyn. Kuitenkin hänen silmänsä, kun ne vain osuivat tuohon vilkasveriseen, kiinteään, ivalliseen naamaan, osoittivat eräänlaista kylmää tarkastelua, tai ilmestyi niihin pelonsekaista tummuutta. On totta, että he tapasivat toisensa vain harvoin, sillä hän vietti suurimman osan aikaansa autonajossa ja puheidenpidossa, kun Courtier taas pääasiallisesti kirjoitti ja ratsasti, hänen jalkansa kun oli vielä liian heikko kävelemiseen. Mutta kerran tai kahdesti hän oli myöhään yöllä tupakkahuoneessa joutunut ivalliseen keskusteluun tuon menetettyjen asiain puolustajan kanssa, ja hyvin pian huonosti salattu kärsimättömyys oli ilmennyt hänen ääneensä. Oli käsittämätöntä, miten joku saattoi tuhlata aikansa koettamalla ratsastaa kuolleella hevosella kuuhun! Tosiasiat olivat tosiasioita, ihmisluonne ei tullut koskaan olemaan muuta kuin ihmisluonne! Erittäin ärsyttävää oli nähdä Courtierin silmäin kiiltoa, panna merkille hänen äänensä sävyä, joka tuntui sanovan: "Nuori ystäväiseni, keittonne jäähtyy!"

Eräänä aamuna tuollaisen kohtauksen jälkeen, nähdessään Barbaran rientävän ulos ratsastuspuvussa, hän kysyi, saiko tulla mukaan talliin, ja läksi astelemaan hänen rinnallaan harvinaisen äänettömänä, outo tunne sydämessä, kurkku selittämättömän kuivana.

Monklandin hovin talli oli niin laaja kuin moni maalaistalo. Siihen mahtui kolmekymmentä hevosta, mutta siinä oli nyt vain kaksikymmentäyksi, pikku Ann'in ponykin niihin luettuna. Koko kreivikunnassa ei ollut sen veroista korkeudessa, valaistuksessa, kirkkaudessa ja ilman puhtaudessa. Näytti tosiaankin mahdottomalta, että mikään hevonen olisi koskaan sellaisessa paikassa siinä määrin unhottanut itseään, että olisi muistanut olevansa hevonen. Joka aamu pikkuinen porkkana-, omena- ja sokeripala-astia oli pantuna pääkäytävän viereen niiden käytettäväksi, jotka halusivat ruokkia noita kalliita asukkaita.

Sidottuna pilttuiden kummallakin puolella oleviin vaskirenkaisiin, turvat ovea kohden käännettyinä, niitä oli aina nähtävänä kymmenkunta kappaletta, kaulat kaarevina, korvat höröllään, loimet hohtavina, ihmetellen asiain menoa, toimeliaiden tallirenkien rauhoitellessa niitä vihellyksillään, valmiina nostamaan turpansa nähdessään jonkun tulevan sisään.

Laajassa irtokarsinassa, tallin pohjoispäässä, Barbaran kastanjanvärinen lempiratsu, jonka kaikki kuusitoista esi-isää olivat poikkeuksetta kantakirjassa, seisoi aivan hiljaa, kaula käännettynä, kun kuuli hänen tulonsa. Se pureskeli paraikaa appeen sekaan pantua omenaa, ja sen aistimuksissa tapahtui taistelu tuon herkun miellyttävän maun ja erään äänen välillä, minkä se tajusi lähtevän porkkanoista. Kun Barbara avasi oven ja sanoi "Hai", niin se riensi hoitajaansa kohden, osoittaakseen riippumattomuuttaan, mutta kun hän sanoi: "Oh, kas niin!" niin se kääntyi ympäri ja tuli häntä kohden. Pehmeine hohteineen sen paksujen, kastanjanväristen luomien alla olevat silmät tarkastelivat häntä ylt'yleensä. Huomatessaan, että hänen porkkanansa eivät olleet etupuolella, se kurkotti kaulaansa, antoi turpansa harhailla hänen vyötäistensä ympäri ja nipisti hieman huulillaan hänen rautakintaista kättään. Kun se ei tuntenut porkkanan makua, se veti pois turpansa ja puhalsi. Sitten, astuen varovasti, jottei olisi polkenut hänen jalalleen, se töytäsi häntä hieman lautasillaan, kunnes äkkikäänteellä pääsi hänen taakseen ja puhalsi pitkään ja matalasti hänen niskaansa. Kun tämäkään ei haissut porkkanalta, niin se pisti turpansa hänen olkapäänsä yli hänen poskeaan vastaan ja kuolasi hieman. Porkkana ilmestyi Barbaran vyötäisten kohdalle, ja kurkottaen päällään se koetti tavoittaa sitä. Tuntiessaan sen lujasti ja pehmeästi leukansa alla se nuuskasi uudestaan ja työnsi häntä hyvin hienosti polvellaan. Mutta kykenemättä vieläkään tavoittamaan sitä se veti pois päänsä, perääntyi eikä ollut huomaavinaankaan häntä. Ja äkkiä se tunsi kaksi esinettä kaulassaan ja jotakin pehmeää painettavan turpaansa vastaan. Se sieti tämän äänettömästi luimistaen korviaan. Tuo pehmeä alkoi painaa sen turpaa vastaan. Höristäen jälleen korviaan se työntyi hieman taaksepäin, uteliaampana, mutta tuo pehmeä perääntyi. Äkisti se huomasi saaneensa porkkanan suuhunsa.

Harbinger oli katsellut tätä näkyä omituisen kalpeana, nojaten irtokarsinan seinää vastaan. Sen loputtua hän sanoi:

"Lady Babs!"

Hänen äänensä sävy mahtoi olla tosiaankin outo, sillä Barbara pyörähti ympäri.

"Niin?"

"Miten kauan minun täytyy olla näin?"

Muuttamatta väriään tai luomatta katsettaan alas Barbara katsahti häneen heikonkysyvällä mielenkiinnolla. Hänen katseensa ei ollut raaka, eikä siinä ollut vallattomuutta taikka sukupuoli-ilkeyttä, kuitenkin se säikähdytti Harbingerin rauhallisella tutkimattomuudellaan. Mahdotonta oli sanoa, mitä siihen kätkeytyi. Harbinger tarttui hänen käteensä, kumartui sen yli ja sanoi matalalla äänellä:

"Te tiedätte minun tunteeni. Älkää olko julma minua kohtaan!"

Barbara ei vetänyt pois kättään, tuntui kuin hän ei olisi ajatellutkaan sitä.

"Minä en ole ollenkaan julma."

Katsahtaessaan ylös Harbinger näki hänen hymyilevän.

"Sitten – Babs!"

Harbingerin kasvot olivat lähellä Barbaran kasvoja, mutta tämä ei perääntynyt, pudisti vain päätään. Harbinger kiihtyi.

"Miksi?" hän kysyi ja, aivan kuin tuohon torjuvaan liikkeeseen sisältynyt vääryys olisi äkkiä iskenyt häneen, päästi irti hänen kätensä.

"Miksi?" hän sanoi uudestaan, terävästi.

Hiljaisuutta häiritsi vain pyöreän ikkunan ulkopuolella olevien varpusten viserrys ja Halin ääni, Halin, joka pureskeli viimeistä porkkananpalasta. Harbinger tunsi jokaisessa hermossaan irtokarsinan suloisenkatkeran hajun sekaantuvan Barbaran hiusten ja vaatteiden tuoksuun. Ja melkein säälittävästi hän sanoi:

"Miksi?"

Mutta pannen kätensä ristiin selkänsä takana Barbara vastasi kohteliaasti:

"Hyvä ystävä, miten minä voisin tietää, miksi?"

Hän olisi tyynesti antanut syleillä itseään, jos Harbinger olisi vain uskaltanut. Mutta sitä hän ei tehnyt, vaan siirtyi irtokarsinan seinustalle. Purren sormeaan hän tuijotti Barbaraan synkästi. Tämä siveli hevosensa turpaa. Kuiva raivo alkoi kaivella Harbingerin sydäntä. Tämä tyttö oli työntänyt luotaan hänet – Harbingerin! Hän ei ollut tietänyt, ei ollut aavistanut, miten paljon kaipasi Barbaraa. Saattoiko tämän nuoren, tyynen, hyvätuoksuisen, hymyilevän olennon eläessä olla ketään muuta, joka olisi pannut hänen päänsä pyörälle, saanut hänen hermonsa pakottamaan ja sydämensä täyttymään kaipuulla! Hän tunsi itsensä tällä kertaa kaikkein onnettomimmaksi mieheksi.

"Minä en tule jättämään teitä", hän mutisi.

Barbara vastasi vain hymyllä, joka oli hieman utelias, myötätuntoinen, melkein suloinen, aivan kuin olisi sanonut:

"Kiitän teitä – kuka tietää?"

Ja melkein äkisti, yardin päässä toinen toisistaan, puhellen hevosista he palasivat taloon.

Puolenpäivän tienoissa Barbara lähti Courtierin kanssa ratsastusretkelle.

Lounaismyrskyä – jota oli kestänyt kolme päivää – seurasi säteilevä tyven, ja jo pelkkä eläminen merkitsi mielenliikutusta. Pienen puron rannalla, mikä virtasi nummen reunaa pitkin villin, kivisen miehen alapuolella, ratsastajat pysähdyttivät hevosensa, kuunnellakseen vain ja vetääkseen ilmaa sisäänsä. Elämän ylensuloinen kuoro oli muuttunut mitä ihanimmaksi sopusoinnuksi. Mikään noista pienistä, toisiinsa kietoutuneista, virtain, tyynen ilman, elukkain, ihmisten, mehiläisten tai lintujen piipityksistä ei työntynyt esiin liian karkeasti maata ympäröivän äänivaipan läpi. Oli keskipäivä – tuo tyyni hetki – mutta tuo auringon ylistyslaulu sen liian pitkän poissaolon vuoksi ei tauonnut hetkeksikään. Ja maan yllä oli tuoksuva alusvaate, suloinen, hyvin hienosti kudottu nuoresta sanajalan, kanervanvesan, lehtikuusen, savun ja orapihlajan hajusta. Näiden kahden – ääni- ja tuoksupeitteen päällä oli sininen ilmahuntu, tuo äänetön laaja tasanko, vain vapauden siipien pingoittamana.

Nautittuaan kauan päivän ihanuudesta ratsastajat nousivat melkein äänettöminä nummen laelle. Siellä he jälleen istuivat hiljaa hevostensa selässä, tutkien maisemaa. Kaukana etelässä ja idässä lepäsi meri, selvästi nähtävänä. Kaksi pientä, villiä ponylaumaa kulki laitumella toisiaan vastaan, alhaalla kukkulan kupeella.

"Näin minä tahdon istua ja laulaa, rakkaani käsivarsillani, katsellen kahden karjalauman sekaantumista toisiinsa, kaukaisen, jumalaisen, sinisen meren ollessa tuolla alhaalla!" sanoi Courtier matalalla äänellä.

Ja toisen vaitiolon jälkeen, katsoen kiinteästi Barbaraa kasvoihin, hän lisäsi:

"Lady Barbara, pelkään että tämä on viimeinen kerta, kun saamme olla kahden kesken. Kun minulla on nyt tilaisuus, niin täytyy minun tuoda esiin kunnioitukseni. Te tulette aina olemaan jumaloimanani tähtenä. Mutta teidän säteenne ovat liian kirkkaat, minun täytyy palvoa teitä matkan päässä. Seitsemännestä taivaastanne katselkaa sentähden alas minuun suopein silmin älkääkä aivan kokonaan unhottako minua."

Tämän puheen kestäessä, missä iva ja into niin oudosti sekaantuivat toisiinsa, Barbara istui hyvin hiljaa, hehkuvin poskin.

"Niin", sanoi Courtier, "vain kuolematon saa syleillä jumalatarta. Sovinnaisuuden rajojen tuolla puolen minä tulen istumaan jalat ristissä ja kumartumaan maahan kolmesti päivässä."

Mutta Barbara ei vastannut mitään.

"Varhain aamulla", jatkoi Courtier, "jätettyäni vapauden synkät ja suuret asuinsijat, minä tulen kohottamaan katseeni suuren hengen temppeleihin, missä minä olen näkevä teidät uskon silmillä".

Hän pysähtyi, sillä Barbaran huulet liikkuivat.

"Pyydän, älkää loukatko minua."

Courtier kumartui eteenpäin, otti hänen kätensä ja vei sen huulilleen. "Nyt me voimme ratsastaa eteenpäin…"

Kun lordi Dennis sinä iltana istui pöydässä, vastapäätä sisarensa tyttärentytärtä, niin tämä teki häneen ulkonäöllään hyvin syvän vaikutuksen.

"Hyvin ihana lapsi", hän ajatteli, "mitä rakastettavin nuori olento!"

Barbara oli asetettu Courtierin ja Harbingerin väliin. Vanhan miehen vielä terävät silmät tarkastelivat näitä molempia. Vaikka olivatkin huomaavaisia naapureilleen, he molemmat katselivat syrjäsilmällä Barbaraa ja toinen toistaan. Tämä seikka oli ilmeinen lordi Dennisille, jonka valkeakärkisen parran ja viiksien väliin syntyi hymy. Mutta hän odotti, kalastajan vaisto kun kehoitti häntä olemaan laiminlyömättä mitään paikkaa vedestä, kunnes huomasi lapsen vaikenevan ja lepäävän, ja tarkasti huolellisesti, nähdäkseen mitä piti tuleman. Vaikka Barbara oli niin tyyni ja söi täydellä ruokahalulla, niin hänen silmänsä vilkaisivat Courtieriin. Tuo äkillinen katse näytti lordi Dennisistä kiihtyneeltä, aivan kuin jokin olisi kuohuttanut häntä. Sitten Harbinger puhui, ja Barbara kääntyi vastaamaan hänelle. Hänen kasvonsa olivat nyt tyynet, hieman hymyilevät, hitusen innostuneet ja kiihoittavat elämänilossaan. Tämä sai lordi Dennisin ajattelemaan omaa nuoruuttaan. Mikä loistava pari! Jos Babs meni naimisiin nuoren Harbingerin kanssa, niin koko Englannissa ei ollut hienompaa paria. Hänen katseensa siirtyi takaisin Courtieriin. Kylliksi miehevä! Häntä sanottiin vaaralliseksi! Hänen katseessaan oli kuohuntaa, huolellisesti hillittyä – saattoi kenties vetää tyttöä puoleensa! Hänen oleellisesti käytännölliselle ja kirkkaalle mielelleen Courtierin kaltainen henkilö teki ällistyttävän vaikutuksen. Hän piti hänen katseestaan, mutta epäili hänen ivallista ilmettään ja hänen päähänsä nousevaa verta. Aika poika – epäilemättä – saattoi vaeltaa aatteineen, tuo humanisti! Lordi Dennisistä humanistit olivat hyvin omituisia. Ne loukkasivat kenties hänen kuivaa ja tarkkaa muotoaistiaan. He etsivät aina raakuutta tai vääryyttä ja tuntuivat olevan hyvillään, kun löysivät sitä – he kiihtyivät vainutessaan sitä, ja kun sitä oli koko joukon olemassa, niin he eivät olleet koskaan aivan normaalitilassa. Aatteissa elävät ihmiset olivat itse asiassa hänestä, tosiasioihin tyytyvästä, aina hieman kiusoittavia! Barbara liikahti, ja se sai hänet takaisin todellisuuteen. Oliko tuo pikku Babs tuon hiuskruunun ja noiden jumalaisten olkapäiden omistaja, Babs, joka oli ratsastellut hänen kanssaan? Aika oli varmastikin aika piru! Barbaran silmät etsivät jotakin. Seuratessaan hänen katseensa suuntaa lordi Dennis joutui katsomaan Miltouniin. Mikä ero näissä kahdessa! Molemmat epäilemättä nuoruuden huolissaan, mitkä välistä, kuten hän liikaakin hyvin tiesi, kestivät melkein vanhuuden päiviin asti. Lapsi loi veljeensä omituisen katseen, ikäänkuin olisi pyytänyt tältä apua. Lordi Dennis oli aikoinaan nähnyt monen nuoren olennon jättävän vapaudenmajansa ja astuvan suureen arpajaistaloon, hän oli nähnyt monen voittavan ja menettävän siten ikuisiksi ajoiksi elämänsä kylmyyden, hän oli myöskin nähnyt monen silmäin himmenneen tuon talon ikkunaluukkujen takana, sen johdosta, että olivat nostaneet tyhjän lipun. Ajatellessaan, että "pikku" Babs oli tuon tutkimattoman salin kynnyksellä, hän kävi hyvin alakuloiseksi, ja noiden kahden Barbaraa katselevan miehen näkeminen tuntui hänestä vastenmieliseltä. Taivaan tähden älköön hän missään tapauksessa menkö niin pitkälle, että ottaisi tuon keski-ikäisen, punatukkaisen veitikan, jolla saattoi olla ajatuksia, mutt'ei mitään sukuluetteloa. Takertukoon nuoruuteen ja omaan säätyynsä, menköön naimisiin tuon nuoren miehen kanssa, saattakoon hänen päänsä pyörälle, hänen, joka näytti kreikkalaiselta jumalalta, tosin väärään aikakauteen joutuneelta, hän kun oli saanut viikset. Lordi Dennis muisti Barbaran näistä miehistä ja heidän erilaisesta elämästään lausumat sanat. Jokin romanttinen halu tai jokin senlaatuinen vaikutti hänessä! Ja jälleen lordi Dennis katsahti Courtieriin. Don Quixotetyyppi – mies, joka ratsasti päätä pahkaa kaikkea vastaan! Tehköön vain niin – mutta hänestä ei ollut Babsille! Barbara ei ollut loistavan Garibaldin loistava Anita! Oli luonteenomaista lordi Dennisille – yhtä hyvin kuin muillekin – että hänestä vapauden sankarivainajat olivat paljon rakkaampia kuin elävät vapaudensankarit. Niin, Babs kaipasi jotakin enempää, tai oliko se kenties jotakin vähempää, kuin nukkumista paljaan taivaan alla rakastamansa miehen tai tämän puolustaman asian vuoksi. Hän kaipasi huvia ilman suuria ponnistuksia ja hieman valtaa, ei mitään sellaisen naisen epämukavaa jälkimainetta, joka oli kestänyt tulikokeen, vaan kauneuden ja yhteiskunnallisen arvonannon mainetta ja valtaa. Tällainen kuvittelu, jos se sitä sitten oli, ei olisi ollut mitään muuta kuin nuoren tytön romanttisuutta. Pitikö luopua todellisuudesta haihtuvan varjon vuoksi? Ei mitenkään! Ja jälleen lordi Dennis loi tarkan katseensa sisarensa tyttärentyttäreen. Nuo silmät ja tuo hymy! Niin! Hän tuli kyllä selviytymään tästä ja ottamaan tuon kreikkalaisen jumalan, tuon kuolevan gallialaisen – kumpi niistä nyt sitten tuo nuori mies saattoi ollakin!