Читать книгу: «Etelämeren seikkailuja», страница 4

Tämä oli jo liikaa villapäille. Sillä välin kun he tappelivat aarteista, irroitettiin vene rannasta ja me etenimme neljänkymmenen jalan päähän. Ja seuraavina neljänä tuntina sain juuri siltä rannalta kolmekymmentä työmiestä.

Erään erikoisen kohtauksen muistan vielä. Se sattui Malaitalla, villeimmällä saarella itäisistä Salomon-saarista. Alkuasukkaat olivat olleet erittäin ystävällisiä, emmekä luonnollisesti voineet aavistaa, että koko kylä oli kaksi vuotta kerännyt rahaa ostaakseen valkoisen miehen pään. Ne lurjukset olivat kaikki päänmetsästäjiä ja pitivät erityisessä arvossa valkoisen miehen päätä. Koko rahasto kuuluisi sille, joka hankkisi pään. Kuten sanoin, he olivat erittäin ystävällisiä, ja sillä kertaa olin ainakin sadan jalan päässä veneestä. Otoo oli varottanut minua, ja kuten tavallista, kun en välittänyt hänestä, kävi kaikki hullusti.

Ennenkuin tiesinkään, suhisi pilvi keihäitä vastaani mangrovepensaikosta. Ainakin tusina osui minuun. Minä juoksin, mutta kompastuin keihääseen, joka oli tarttunut pohkeeseeni, ja kaaduin maahan. Villapäät ryntäsivät minua kohti, käsissään pitkävartisia, viuhkan muotoisia kirveitä hakatakseen näillä pääni poikki. Palkinnon voiton innossa he juoksivat toistensa tielle. Sekasorrossa väistin iskut heittelehtimällä sinne tänne hiekalla.

Silloin tuli Otoo jättiläistaistelijana. Jollain tavalla hän oli saanut käsiinsä raskaan sotanuijan, ja siinä rymäkässä se oli parempi ase kuin pyssy. Hän seisoi aivan heidän keskellään, joten he eivät voineet heittää keihäitään ja heidän tomahawkinsa (kirveensä) olivat vain tiellä eikä miksikään hyödyksi. Hän taisteli minun puolestani vihan vimmassa. Hänen tapansa käsitellä nuijaa oli hämmästyttävä. Heidän kallonsa murtuivat kuin kypsät appelsiinit. Vasta sitten, kun hän oli ajanut heidät kaikki pakoon, ottanut minut käsivarsilleen ja lähtenyt juoksemaan venettä kohti, sai hän ensimmäisen haavansa. Veneeseen saapuessa hänellä oli jo neljä keihäänpistoa. Siellä hän sai heti käteensä winchesterin ja kaatoi miehen joka laukauksella. Sitten sousimme kuunariin ja sidoimme haavamme.

Seitsemäntoista vuotta elimme yhdessä. Hän teki minut siksi, mitä nyt olen. Olisin tänä päivänä laivanisäntä, värvääjä tai vain muisto, ellei häntä olisi ollut. – Te tuhlaatte rahojanne liiaksi, sanoi hän eräänä päivänä. – Nyt on helppo niitä saada, mutta kun tulette vanhaksi, olette kuluttanut tällä tavalla kaikki ettekä voi saada uusia. Minä tiedän sen, herra. Olen tutkinut valkoisten miesten tapoja. Näillä seuduilla on paljon vanhoja, jotka nuorena ovat ansainneet paljon rahaa. Nyt heillä ei ole mitään. He odottavat vain, että sellaiset nuoret miehet kuin tekin tulisivat tarjoomaan heille viskyä. Musta mies on orjana viljelysmailla. Hän saa kaksikymmentä dollaria vuodessa ja tekee työtä ankarasti. Päällysmies ei tee raskasta työtä, hän ratsastaa hevosellaan katselemassa, miten mustat raatavat. Hän saa kaksitoista sataa dollaria vuodessa. Minä olen merimies kuunarilla. Minä saan viisitoista dollaria kuukaudessa. Minä teen työtä ankarasti. Kapteenilla on kaksinkertainen aurinkoteltta ja hän juo olutta pitkäkaulaisista pulloista. En ole vielä koskaan nähnyt hänen tarttuvan köyteen tai airoon. Hän saa siitä viisikymmentä dollaria kuussa. Minä olen vain merimies. Hän osaa purjehtia. Herra, luulen olevan teille edullista oppia purjehtimaan…

Otoo kannusti minua siihen. Hän purjehti kanssani toisena perämiehenä ensimmäisellä kuunarillani, ja hän oli paljon ylpeämpi minusta kuin minä itse.

– Kapteenilla on hyvä palkka, herra, mutta hänellä on laiva hoidettavanaan eikä hän ole koskaan vapaa huolista. Omistaja hyötyy vielä enemmän – hän vain istuu maalla palvelijoineen ja laskee rahojaan.

– Niin, mutta kuunari maksaa viisituhatta dollaria – vanhakin kuunari, väitin minä. – Minusta tulisi vanha mies ennenkuin saisin säästöön viisituhatta dollaria.

– Valkoisilla miehillä on lyhempiäkin teitä ansaita rahaa, jatkoi hän osottaen sormellaan kokospuita kasvavaa rantaa.

Me olimme sillä kertaa keräämässä Salomonsaarilta lastiksi norsunluupähkinöitä pitkin Guadalcanarin itärannikkoa.

– Tämän ja seuraavan joensuun väliä on kaksi penikulmaa, sanoi hän. – Tasanko ulottuu kauas sisämaahan. Se ei ole nyt minkään arvoista, mutta ensi vuonna – kuka tietää? – taikka nousevana vuonna voidaan siitä maksaa paljon rahaa. Täällä on ankkuripaikka. Suuret höyrylaivat voivat kulkea pitkälle ylös jokea. Te voitte ostaa tätä maata neljän penikulman laajuudelta kymmenellä tuhannella tupakkapalmikolla, kymmenellä viskypullolla ja Snider-kiväärillä, jotka maksavat teille kenties sata dollaria. Te jätätte kauppakirjan komisariolle, ja ensi vuonna tai sitä seuraavana myytte maan ja ostatte kuunarin.

Seurasin hänen neuvoaan ja hänen sanansa toteutuivat, paitsi että kesti kolme vuotta kahden sijasta. Sitten seurasi Guadalcanarin ruohokenttien vuokraus – kaksikymmentätuhatta aaria – yhdeksänsadan yhdeksänkymmenen yhdeksän vuoden ajaksi. Minulla oli ollut vuokrasopimus hallussani tasan yhdeksänkymmentä päivää, kun myin sen eräälle yhtiölle koko suuresta summasta. Aina Otoo keksi edeltäpäin hyvät kaupat. Hän takasi myös, että huutokaupassa sadalla punnalla ostettu Doncaster saadaan nostetuksi meren pohjasta, mikä – kulut pois laskettuina – tuotti kolme tuhatta puntaa. Hänen neuvonsa mukaan ryhdyin viljelystyöhön Savaiissa ja kokoskauppaan Upolulla.

Me emme olleet enää niin paljon merellä kuin vanhoina aikoina. Olinhan jo kylliksi rikas. Menin naimisiin ja asemani parani joka vuosi, mutta Otoo pysyi aina samana entisten päivien Otoona, kulkien kaikkialla talossa ja konttorissa piippu hampaissa, shillingin ihokas yläruumiillaan ja neljän shillingin housut lanteillaan. En voinut saada häntä tuhlaamaan rahoja. Hänelle ei voinut maksaa muulla kuin rakkaudella. Ja Jumala tietää, että sitä hän sai täydellä mitalla meiltä kaikilta. Lapset jumaloivat häntä, ja jos hänet olisi voitu hemmottelulla turmella, niin olisi vaimoni sen varmasti tehnyt.

Entä lapset! Hän ohjasi heidän ensimmäiset askeleensa tässä maailmassa. Hän alotti opettamalla heidät kävelemään. Hän valvoi heidän sairasvuoteellaan. Yksitellen, kun he tuskin vielä taisivat kävellä, hän vei heidät laguuniin ja harjotti oikeiksi vesieläimiksi. Hän opetti heille enemmän, kuin mitä minä koskaan olin tiennyt kalojen elämästä ja tavasta niitä pyydystää. Samoin hän teki metsässä. Seitsemän vanhana tiesi Tom enemmän metsäelämästä kuin ihmiset siitä yleensä tiesivät. Kuuden vuoden ikäisenä Mary kiipesi Sliding-vuoren ylitse värähtämättä ja minä olen nähnyt vahvojen miestenkin tuupertuvan sillä matkalla. Ja kun Frank oli täyttänyt kuusi vuotta, otti hän shillingin rahan kolmen sylen syvyydestä ylös.

– Kansani Bora-Boralla ei pidä pakanoista, he ovat kaikki kristityitä enkä minä pidä Bora-Boran kristityistä, sanoi hän eräänä päivänä, kun minä, aikeessa saada hänet hiukan tuhlaamaan rahoja, jotka oikeastaan olivat hänen, koetin taivuttaa häntä matkustamaan saarelleen eräällä meidän kuunarillamme – matkasta olisi tullut oikein kuninkaallinen, jos se vain olisi tehty.

Sanoin: meidän kuunarillamme, vaikka ne olivat laillisesti minun.

Kerran yritin saada häntä rupeamaan yhtiötoverikseni.

– Olemmehan olleet tovereita aina siitä saakka, kun Petite Jeanne meni haaksirikkoon, sanoi hän viimein. – Mutta jos teidän sydämenne sitä haluaa, niin ruvetaan vaan yhtiökumppaneiksi laillisestikin. Minulla ei ole mitään tehtävää ja kuitenkin on minulla suuret menot. Minä syön ja juon ja poltan hirveästi. Se maksaa paljon, sen tiedän. Minä en maksa mitään biljaardipelistä, koska pelaan teidän pöydällänne. Mutta maksaahan se siltä. Särkällä kalastaminen on rikkaiden huvia, ajatelkaa, miten paljon maksavat koukut, siimat ja muut. Te olette oikeassa, meidän pitää ruveta yhtiökumppaneiksi. Minä tarvitsen rahani ja saan ne kyllä rahastonhoitajalta.

Laadimme siis oikein kirjallisen sopimuksen, joka vahvistettiin oikeudessa. Mutta vuoden lopussa oli minulla taas valituksen syytä.

– Charley, sanoin minä – sinä olet vanha veijari, oikea saituri ja kitupiikki, viheliäinen maakrapu. Sinun osuutesi vuoden voitosta on useita tuhansia dollareita. Kasööri on antanut minulle tämän paperin. Siitä käy ilmi, että sinä koko vuonna olet nostanut tasan kahdeksankymmentä dollaria ja kaksikymmentä senttiä.

– Onko minulla jotakin saatavaa? kysyi hän huolestuneena.

– Sanoinhan minä, sinun osuutesi on tuhansia, tuhansia, vastasin minä.

Hänen kasvonsa kirkastuivat sisällisestä ilosta.

– Hyvä on, sanoi hän, – katsokaa, että kasööri pitää tarkkaa tiliä rahoistani, kun minä niitä tarvitsen, ja kyllä minä ne käytän, ei saa puuttua senttiäkään.

– Jos puuttuu, lisäsi hän hetken kuluttua innokkaasti, – saa kasööri maksaa ne omasta taskustaan.

Kuten myöhemmin sain tietää, oli hän jo silloin käskenyt Carruthersin kirjoittaa testamentin yksin omaan minun hyväkseni, ja se säilytettiin Amerikan konsulinvirastossa.

Mutta loppu tuli, niinkuin täytyy tulla kaikille inhimillisille liitoille. Se tapahtui Salomonsaarilla, joilla me olimme eläneet nuoruutemme hurjimpina päivinä. Siellä me nyt taasen olimme – pääasiallisesti huvimatkalla, mutta myöskin tarkastamassa omaisuuttamme Florida-saarella ja mahdollisuuksia helmenkalastamiseen Mboli-salmessa. Veneemme olivat Savon rannalla, jonne olimme poikenneet ostamaan harvinaisia esineitä.

Savon ympärillä oli runsaasti haikaloja. Alkuasukkaiden tapa täällä oli haudata kuolleensa mereen, joten seutu oli tullut mieluiseksi olinpaikaksi pedoille. Sattumalta jouduin lähtemään rannasta pienessä kanootissa, joka oli liiaksi lastattu ja keikahti kumoon. Siinä oli neljä neekeriä paitsi minua – tai oikeastaan siinä riippui. Kuunari oli noin parinsadan kyynärän päässä. Huusin juuri venettä, kun yksi neekereistä alkoi kiljua. Hän piti kiinni kanootin päästä, ja sekä hän että kanootti upposivat useita kertoja. Lopulta hän päästi otteensa ja hävisi. Hai oli hänet vienyt.

Kolme jäljellä olevaa neekeriä yritti kiivetä kanootin pohjalle. Minä huusin ja kirosin ja löinkin lähimpää melalla, mutta eihän se auttanut. He olivat sokeita hädässään. Kanootti olisi kannattanut korkeintaan yhden heistä. Nyt se kääntelehti puolelta toiselle ja paiskasi heidät takaisin veteen.

Jätin kanootin ja lähdin uimaan kuunaria kohti toivoen, että joku vene ottaisi minut ennenkuin olisin perillä. Yksi neekereistä seurasi minua, ja me uimme rinnakkain aivan hiljaa, silloin tällöin pistäen päämme veteen tähystääksemme petoja. Sen miehen huuto, joka oli jäänyt kanootin ääreen, ilmoitti meille, että hänetkin oli otettu. Katsahdin veteen ja näin suuren hain ihan allani. Se oli hyvinkin kuusitoista jalkaa pitkä. Näin, miten sitten kävi. Se tarttui keskeltä neekeriin ja ui pois saaliinsa kanssa. Neekeri raukan pää, käsivarret ja hartiat olivat koko ajan vedenpinnalla, ja hän huusi sydäntäsärkevästi. Tällä tavalla hai kulki useita satoja jalkoja, kunnes se vihdoin hävisi veteen.

Minä uin kiivaasti toivoen, että se olisi viimeinen hai rannalla. Mutta oli vielä yksi. Oliko se ahdistellut ensin neekereitä vai oliko se ollut tappelussa muualla, sitä en tiedä, mutta se ei ainakaan pitänyt niin kiirettä kuin nuo toiset. En voinut enää uida niin nopeasti, sillä suurin osa voimia kului hain tähystelemiseen. Olin varuillani kun se teki ensimäisen hyökkäyksensä. Kaikeksi onneksi sain molemmat käteni sen kuonolle, ja vaikka se vetikin minut melkein upoksiin, sain sen kuitenkin poistumaan luotani. Mutta pian se alkoi uudestaan kierrellä ympärilläni. Toisella kerralla pelastuin samalla tavalla. Kolmas hyökkäys epäonnistui molemmin puolin. Se liukui samassa sivulle, kun yritin painaa käteni sen kuonolle, mutta pedon hiekkapaperinahka – minulla oli hijaton pusero – raapaisi nahan toisesta käsivarresta, olasta kyynärpäähän. Olin jo aivan uupunut ja menettänyt kaiken toivoni. Kuunariin oli vielä kahdensadan jalan matka. Kasvoni olivat vedessä vahtiakseni hain liikkeitä, kun näin ruskean ruumiin liukuvan välillämme. Se oli Otoo.

– Uikaa kuunarille, herra, sanoi hän. Ja hänen äänensä oli iloinen, ikäänkuin olisi kaikki ollut leikkiä. – Tunnen hait, ne ovat kuin veljiäni.

Tottelin uiden hitaasti eteenpäin, kun taas Otoo ui ympärilläni pysytellen aina minun ja hain välillä ivaten sen hyökkäyksiä ja rohkaisten minua.

– Siellä on tullut jokin vika taavetteihin ja nyt he selvittävät köysiä, selitti hän noin minuuttia myöhemmin ja sukelsi torjuakseen uuden hyökkäyksen.

Kuunariin oli vielä kolmekymmentä jalkaa, ja minä olin ihan uupunut, jaksoin tuskin liikuttaa jäseniäni. Meille heitettiin köysiä laivasta, mutta ne olivat liian lyhyitä. Kun hai huomasi, ettei meistä ollut sille mitään vaaraa, kävi se yhä rohkeammaksi. Se oli usein vähällä tarttua minuun, mutta joka kerralla tuli Otoo väliin ehkäisemään. Luonnollisesti hän olisi voinut helposti pelastaa itsensä, ellei minua olisi ollut.

– Hyvästi, Charley, huohotin minä – en jaksa enää. Tiesin, että loppuni oli tullut ja että seuraavassa tuokiossa nostaisin käteni ylös ja vaipuisin.

Mutta Otoo nauroi minulle ja sanoi:

– Näytänpä teille uuden tempun, tahdon antaa haille pienen muiston.

Hän ui taakseni, juuri kun hai aikoi karata kimppuuni.

– Hiukan enemmän vasemmalle! huusi hän. – Siinä on köydenpää vedessä.

Vasemmalle, herra, vasemmalle!

Muutin suuntaa ja ojensin käteni. Olin melkein tajuton. Kun käteni puristi köyttä, kuulin huutoa kauempaa. Käännyin – Otoo oli hävinnyt. Seuraavassa silmänräpäyksessä kohosi hän jälleen pinnalle. Molemmat kädet olivat ranteista poikki ja veri pursui tyngistä.

– Otoo! huusi hän hiljaa. Ja minä voin hänen kasvoissaan nähdä sen rakkauden, joka tärisytti hänen ääntään.

Silloin ja ainoastaan silloin koko yhdyselämämme aikana hän mainitsi minua sillä nimellä.

– Hyvästi, Otoo! huusi hän.

Sitten hän upposi ja minut kiskottiin kannelle, missä pyörryin kapteenin käsiin.

Niin kuoli Otoo, pelastajani, joka teki minusta miehen ja pelasti minut viimeiseksi työkseenkin. Me kohtasimme hirmumyrskyn leuoissa ja erosimme hain hampaissa, ja sillä välillä oli seitsentoistavuotinen toveruuselämä, jonka vertaista ei ole koskaan ollut kahden miehen, ruskean ja valkoisen välillä. Jos Jehova taivaassaan pitää huolta jokaisesta varpusestakin, silloin ei ole pienin hänen valtakunnassaan Otoo, ainoa Bora-Boran pakana.

Mc Coyn jälkeläinen

Pyrenees keinui hiljalleen meressä rautakyljet syvälle vaipuneina vehnälastin painosta, joten pienestä, ulkohankaisesta kanootista oli miehen helppo kiivetä laivaan. Kun miehen silmät kohosivat partaan tasalle, niin että hän voi katsoa laivaan, oli hän näkevinänsä siellä hienoa, melkein tuntumatonta sumua. Se saattoi olla näköhäiriökin, kuin kalvo, joka äkkiä oli laskeutunut hänen silmilleen. Miestä halutti pyyhkäistä se pois, mutta äkkiä hänen johtui mieleensä, että ehkä hän oli tulossa vanhaksi ja että oli aika hankkia San Fransiskosta silmälasit.

Astuttuaan laidan ylitse, hän katsahti ylös korkeisiin mastoihin ja sitten pumppuihin. Ne eivät olleet työssä. Mitään ei näyttänyt puuttuvan suuresta laivasta ja häntä ihmetytti, miksi oli nostettu hätämerkki. Hän ajatteli onnellisia saarelaistaan ja toivoi, ettei vain olisi kysymys jostakin tarttuvasta taudista. Kenties laiva oli ruokavarojen tai veden puutteessa. Hän kätteli kapteenia, jonka riutuneet kasvot ja huolestuneet katseet ilmaisivat, että jossakin oli vika, mitä se sitten mahtoi olla. Samassa tulokas tunsi heikkoa, kummallista hajua. Se muistutti palaneen leivän käryä, mutta se oli kuitenkin jotakin muuta.

Hän katseli uteliaana ympärilleen. Kahdenkymmenen jalan päässä tilkitsi väsynyt merimies kantta. Samalla kun katse viivähti miehessä, näki hän miehen käsien alta kohoavan hienon savukiehkuran, joka pyöri ilmassa ja hävisi. Nyt hän oli tullut kannelle ja hänen paljaiden jalkojensa paksun pohjanahan läpi tunkeutui leutoa lämpöä. Nyt hän tiesi, missä hädässä laiva oli. Hänen katseensa lensi sinne, missä koko miehistö katseli häntä huolestunein kasvoin. Hänen vaaleanruskeiden silmiensä loiste kohtasi heidät kuin siunaus, hyväillen ja ikäänkuin peittäen heidät syvän rauhan vaippaan.

– Kuinka kauan se on palanut, kapteeni? kysyi hän äänellä niin tyynellä ja lempeällä, että se muistutti kyyhkysen kuherrusta. Aluksi kapteeni tunsi äänen rauhallisuuden vaikuttavan itseensä, mutta sitten palasi äkkiä mieleen, mitä kaikkea oli saatu kestää ja mitä vielä oli edessä, ja hän harmistui. Millä oikeudella tämä rääsyinen, paikkahousuinen ja puuvillapaitainen maamyyrä tuli tuomaan lohdutusta hänen uupuneelle sielulleen ja ruumiilleen? Kapteeni ei tiennyt ajatelleensa näin, mutta se oli kuitenkin syynä hänen suuttumukseensa.

– Viisitoista päivää, vastasi hän lyhyesti. – Kuka te olette?

– Nimeni on Mc Coy, vastasi tulija hellyyttä ja sääliä ilmaisevalla äänellä.

– Tarkotan, oletteko luotsi?

Mc Coyn siunaava katse liukui kapteenin vieressä seisovaan rotevaharteiseen mieheen, jonka kasvot olivat riutuneet ja parta ajamaton.

– Olen kyllä yhtä hyvä luotsi kuin kuka tahansa, vastasi Mc Coy. – Me olemme kaikki täällä luotseja ja minä tunnen täällä jokaisen tuuman näillä vesillä.

Mutta kapteeni ei voinut hillitä kärsimättömyyttään.

– Tahdon puhutella jotakuta viranomaista ja vielä hiton pian!

– Silloin kelpaan minä yhtä hyvin.

Jälleen tuo salaa lohduttava rauhallisuus, ja laiva oli palava uuni hänen jalkojensa alla. Kapteenin kulmakarvat liikkuivat kärsimättömästi ja hermostuneesti ja käsi puristui nyrkkiin kuin olisi se mielinyt lyödä.

– Kuka hemmetissä te olette? kysyi hän.

– Minä olen ylin virkamies täällä, kuului taas vastaus, joka oli entistäkin pehmeämmällä ja alistuvaisemmalla äänellä lausuttu.

Roteva, leveäharteinen mies purskahti karkeaan, puoleksi hullunkuriseen nauruun, joka kuitenkin oli hysteerinen. Kapteeni ja hän tuijottivat Mc Coyta hämmästyneinä ja epäluuloisina. Olisiko tuolla paljasjalkaisella niin korkea asema täällä, se oli käsittämätöntä. Hänen napittamaton pumpulipaitansa paljasti harmaantuneen rinnan todistaen, ettei hänellä ollut muuta vaatekappaletta paitsi housuja. Kulunut olkihattu peitti huonosti hänen harmaat hapsensa. Puoliväliin rintaa valui siistimätön, patriarkaalinen parta. Moisen vaatekerran olisi voinut ostaa vaikka mistä lumppukaupasta parilla shillingillä.

– Oletteko sukua Bountyn Mc Coylle? kysyi kapteeni.

– Hän oli isoisäni isä.

– Oho, sanoi kapteeni, mutta hillitsi itsensä. – Minä olen Davenport ja tämä on ensimmäinen perämieheni, herra Konig.

He kättelivät.

– Ja nyt asiaan, puhui kapteeni nopeasti ikäänkuin hänellä olisi ollut hirveä kiire. – Laivan sisässä on ollut tulipalo enemmän kuin kaksi viikkoa. Se voi hajota millä hetkellä hyvänsä. Sen vuoksi aioin vetää sen maihin Pitcairniin, hakata auki ja pelastaa rungon.

– Silloin olette tehneet virheen, kapteeni, sanoi Mc Coy. – Teidän olisi pitänyt ohjata Mangarevaan. Siellä on laguunissa erinomainen ranta, tyyni kuin myllynpadossa.

– Mutta nyt olemme täällä, vai mitä? kysyi perämies.

– Siinäpä se pulma onkin. Olemme täällä ja jotakin olisi tehtävä.

Mc Coy pudisti päätään ystävällisesti.

– Täällä ette voi tehdä mitään, täällä ei ole kelvollista rantaa, ei edes kunnollista ankkuripaikkaa.

– Hitto! sanoi perämies, ja kertasi vielä kovemmin: – Hitto! niin että kapteeni antoi hänelle merkin olla hiljaa.

– Älkää puhuko minulle sellaista pötyä! Missä ovat teidän omat kuunarinne, veneenne, kutterinne tai mitä teillä lieneekään? Mitä? Vastatkaa siihen!

Mc Coy hymyili yhtä hempeästi kuin hän puhuikin. Hänen hymynsä oli hyväily, syleily, jonka ympäröi nääntyneen perämiehen yrittäen vetää hänet samaan rauhaan ja lepoon, joka vallitsi Mc Coyn sielussa.

– Meillä ei ole mitään kutteria eikä kuunaria ja kanoottimme me kannamme selässämme kalliolle.

– Saattepa sen tosiaan näyttää minulle, tiuskasi perämies. – Miten pääsette täällä ympärillänne oleviin saariin. Häh, sanokaapa!

– Me emme mene niihin koskaan. Minä käyn niissä joskus Pitcairnin kuvernöörinä. Nuorempana kuljin täällä paljonkin – toisinaan jollakin kauppakuunarilla, mutta eniten lähetysprikillä. Sekin on nyt mennyt tiehensä ja me olemme riippuvaisia sattumalta ohikulkevista laivoista. Onpa täällä joskus kulkenut niitä kuusikin vuodessa, mutta toisinaan saattaa kulua vuosiakin ja enemmänkin, niin ettemme näe ainoatakaan. Teidän on ensimmäinen seitsemään kuukauteen.

– Ja te tahdotte uskotella minulle…! alkoi perämies, mutta kapteeni

Davenport keskeytti:

– Kylliksi jo siitä, menetämme vain aikaa. Mitä on tehtävä, herra Mc

Coy?

Vanhus käänsi ruskeat silmänsä, lempeät kuin naisen, rantaa kohti, ja sekä perämies että kapteeni seurasivat hänen katsettaan, joka Pitcairnin autioilta kalliorannoilta liiteli miehistöön ja heihin, odotellen tuskallisina päätöstä. Mutta Mc Coy ei hätäillyt. Hän ajatteli hitaasti, askel askeleelta, rauhallisesti ja varmuudella, jota ei olisi voinut järkyttää mikään maan päällä.

– Tuuli on nyt heikko, sanoi hän viimein. – Länteen päin kulkee kova virta.

– Niin, sehän se sai meidätkin muuttamaan suuntaa, sanoi kapteeni, joka ei tahtonut joutua häpeään purjehdustaidossaan.

– Niinpä niin, sehän se teidänkin suuntanne muutti, jatkoi Mc Coy. – Mutta tänään ette voi purjehtia tuota virtaa vastaan. Ja jos voisittekin, ei ole missään rantaa. Laiva voisi joutua kokonaan perikatoon.

Hän vaikeni. Kapteeni ja perämies katselivat epätoivoisina toisiaan.

– Minäpä sanon teille, mitä voitte tehdä. Tuuli kovenee keskiyöksi.

Näettekö pilvenhattaroita tuolla ja sumua tuulen puolella? Sieltä se tulee lounaisesta ja lujana. Täältä on kolme sataa penikulmaa

Mangarevaan. Laskekaa sinne, siellä on erinomainen ranta laivallenne.

Perämies pudisti päätään.

– Tulkaa kajuuttaan, niin katsomme merikortista, sanoi kapteeni.

Mc Coy huomasi, miten ilma kajuutassa oli myrkyllinen ja tukehuttava. Hänen silmiään kirveli näkymättömistä kaasuista. Kansi oli kuuma, melkein sietämätön hänen paljaille jaloilleen. Hiki tippui koko ruumiista ja pelokkaana hän katseli ympärilleen. Oli ihme, ettei kajuutta leimahtanut liekkeihin. Hänestä tuntui kuin olisi ollut kuumassa leivinuunissa, missä kuumuus milloin hyvänsä voi kasvaa kauheaksi ja kuivattaa hänet kuin leivän. Kun hän nosti toista jalkaansa ja hieroi jalkapohjaa housun lahkeeseen, nauroi perämies pilkallisesti.

– Helvetin esikartano, sanoi hän. – Itse helvetti on suoraan jalkaimme alla.

– Täällä on kuuma, huudahti Mc Coy tahtomattaan ja pyyhki bandana-nenäliinalla hikeä otsaltaan.

– Tässä on Mangareva, sanoi kapteeni kumartuen pöydän ylitse näyttääkseen mustaa pistettä keskellä kortin valkeata tyhjyyttä. Ja tässä välillä on toinen saari, mikä sen nimi on?

Mc Coy ei katsonutkaan korttiin.

– Se on Crescent-saari, vastasi hän. – Se on asumaton, noin kaksi tai kolme jalkaa vedenpinnan yläpuolella. Laguuni, mutta ilman väylää. Ei, kyllä Mangareva on lähin paikka, mihin voitte mennä.

– No, mennään sitten Mangarevaan, sanoi kapteeni Davenport, keskeyttäen perämiehen murisevat huomautukset. – Kutsukaa miehistö peräkannelle, mr Konig.

Merimiehet tottelivat velttoina toisiaan työnnellen ja yrittäen tuskallisesti kiiruhtaa. Jokainen liike ilmaisi väsymystä. Kokki tuli myöskin kuulemaan ja kajuuttapoika seurasi hänen kintereillään.

Kun Davenport oli heille selittänyt tilan ja puhunut aikeestaan muuttaa suunnan Mangarevaan, puhkesi meteli. Käheän murinan säestäminä kuului epäselviä raivonhuutoja ja toisinaan selviä kirouksia, sanoja tahi lauseita. Yli kaiken kuului kimeä ääni: – Piru vie! Kun jo on oltu viisitoista päivää uivassa helvetissä, niin nyt hän tahtoo taas lähteä matkaan tässä vedenpäällisessä sulatusuunissa.

Kapteeni ei voinut heille mitään, mutta Mc Coyn rauhallisuus näytti vaikuttavan heihin hillitsevästi, niin että murina ja kiroukset häipyivät, kunnes koko miehistö, paitsi joitakuita, jotka käänsivät tuskalliset kasvonsa kapteeniin, katseli mykkänä ja ikävöiden Pitcairnin vihreitä rinteitä ja jyrkkiä rantoja.

Pehmeänä kuin keväinen länsituuli kuului Mc Coyn lempeä ääni:

– Kapteeni, luulin kuulleeni jonkun heistä sanovan, että ovat nääntymäisillään nälkään.

– Niin, kuului vastaus, – niinhän me olemme. Minä en ole saanut muuta kuin laivakorpun ja lusikallisen lohta kahteen päivään. Nähkääs, kun tulipalo huomattiin, piti heti paiskata luukut kiinni, jotta tuli sammuisi. Vasta sitten huomasimme, miten vähän keittiössä oli ruokaa, mutta silloin oli jo liian myöhäistä, emme enää uskaltaneet laskeutua ruumaan. Nälkäisiäkö? Olen yhtä nälkäinen kuin kaikki muutkin.

Hän puhui uudestaan miehille ja taas nousi meteli, uhkauksia ja kirouksia, ja kasvot vääntyivät petomaisessa raivossa. Ensimmäinen ja toinen perämies olivat yhtyneet kapteeniin ja pysyttelivät hänen takanaan, peräpuolen ovella. Heidän kasvonsa olivat jäykät ja ilmeettömät ja miesten kapinallisuus näytti huolestuttavan heitä enemmän kuin mikään muu. Kapteeni katsahti perämieheen kysyvästi, mutta tämä vain kohotti hartioitaan merkiksi avuttomuudestaan.

– Ymmärrättehän, sanoi kapteeni Mc Coylle, – ettei voida pakottaa merimiehiä jättämään turvallista rantaa ja lähtemään merelle palavassa laivassa. Olemmehan olleet tässä uivassa ruumisarkussa kaksi viikkoa. He ovat nääntyneet työstä ja nälästä ja saaneet tarpeekseen tästä laivasta. Me ohjaamme Pitcairniin.

Tuuli oli heikko ja Pyreneesin pohja täynnä törkyä, niin ettei se voinutkaan leikata vahvaa länsivirtaa. Kahdessa tunnissa se oli menettänyt kolme penikulmaa. Miehet tekivät raivoisasti työtä, ikäänkuin käsivoimalla pakottaakseen laivansa luonnonvoimia vastaan. Mutta yhtäkaikki livettiin länttä kohti. Kapteeni kulki rauhattomana kannella silmillään seuraten jokaista savujuovaa keksiäkseen, mistä kohdasta kantta ne nousivat. Kirvesmies etsi alituisesti sellaisia kohtia ja aina kun oli löytänyt, tilkitsi hän yhä tiiviimmäksi.

– Mitä arvelette? kysyi kapteeni taas Mc Coylta, joka seurasi kirvesmiehen työtä katsellen sitä lapsellisella uteliaisuudella ja innolla.

Mc Coy vilkaisi rantaan, joka hävisi yhä kauemmaksi tihenevään sumuun.

– Luulen, että olisi parasta muuttaa suunta Mangarevaan. Tuuli nousee pian ja vie teidät sinne huomisillaksi.

– Mutta jos tuli puhkeaa liekkeihin. Sehän voi tapahtua milloin hyvänsä?

– Pitäkää veneet valmiina siltä varalta. Sama tuuli vie veneet

Mangarevaan, jos laiva syttyisi ilmituleen.

Kapteeni Davenport mietti hetkisen ja sitten sai Mc Coy kysymyksen, jota hän ei halunnut kuulla, mutta jonka hän tiesi varmasti tulevan.

– Minulla ei ole mitään merikorttia Mangarevasta. Yleiskortissani se on kuin kärpäsen pilkku. En tiedä miten on purjehdittava itse laguuniin. Tahdotteko seurata ja luotsata laivani sinne?

Mc Coyn mielenmaltti oli murtumaton.

– Kyllä, kapteeni, vastasi hän huolettomalla äänellä, niinkuin olisi vastannut päivälliskutsuihin. – Seuraan teitä Mangarevaan.

Taasen kutsuttiin miehistö perään ja kapteeni puhui heille välikannen luukusta.

– Me olemme koettaneet päästä eteenpäin, mutta te näette itse, miten kuljetaan taaksepäin tässä kahden solmun virrassa. Tämä herra on Mc Coy, korkein virkamies ja kuvernööri Pitcairnilla; hän tahtoo seurata meitä Mangarevaan. Asema ei siitä päättäen ole vaarallinen. Hän ei tekisi tarjousta, jos hän luulisi menettävänsä henkensä. Olkoon tässä mikä tahansa vaara, hän jää vapaasta tahdostaan jakamaan sen kanssamme, emmekä mekään voi olla huonompia. Mitä sanotte Mangarevasta?