Читать книгу: «Aavoilla ulapoilla», страница 3

VI luku: Tutkintopäivä

Ilmeisesti Fred ja Charley olivat kertoneet heidän käyneen Hiidenpurnussa ja taistelleen Simsonin joukkoa ja Kalaliigaa vastaan. Huojennusta tuntien hän kuuli kellon lyövän yhdeksää ja astui koulutaloon kaikkien poikien luodessa häneen ihailevia silmäyksiä. Katselivatpa tytötkin häntä, mutta arastellen ja säikkyneinä – Joesta tuntui, että juuri siten he olisivat katselleet Danielia, kun tämä astui esiin jalopeurain luolasta, tai Daavidia, joka oli suoriutunut Goliatista. Tämä sankarinpalvonta teki häneen vastenmielisen vaikutuksen; hän tunsi itsensä kiusallisen itsetietoiseksi, mutta toivoi samalla, että koulutoverit olisivat vaihtelun vuoksi kääntäneet katseensa toiseen suuntaan.

Ja pian he sen tekivätkin. Luokalla jaettaessa isoja paperiarkkeja, nousi neiti Wilson, aineen opettaja (tuiman näköinen nuori nainen, joka kulki tietään maailman halki kuin olisi vaeltanut jaädytyshuoneessa ja lämpimimpinäkin päivinä oli luokassa vaippaan tai päällysnuttuun verhoutuneena), ja kirjotti taululle suuren roomalaisen ykkösen "I". Jok'ikinen silmä, viisikymmentä paria, kiintyi odottavana hänen käteensä, ja huoneessa oli haudanhiljaista.

Roomalaisen ykkösen alapuolelle hän kirjotti:

"a) Mitkä olivat Drakonin lait? b) Minkä vuoksi muuan ateenalainen puhuja sanoi, että niitä ei oltu kirjotettu musteella, vaan verellä?"

Neljäkymmentä yhdeksän päätä painui kumaraan, ja neljäkymmentä yhdeksän kynää kulkea rapisi vilkkaasti paperiarkkeja pitkin. Ainoastaan Joen pää pysyi pystyssä, ja hän tuijotti tauluun niin ymmällään, että neiti Wilson, joka kakkosen kirjotettuaan sattui vilkaisemaan olkansa ylitse, pysähtyi katselemaan häntä. Sitten opettaja kirjotti:

"a) Miten aiheutti Ateenan ja Megaran Salamis saaresta käymä taistelu Solonin uudistukset? b) Millä tapaa ne erosivat Drakonin laeista?"

Hän kääntyi jälleen katsomaan Joe Bronsoniin. Tämä tuijotti tauluun yhtä ymmällään kuin ennenkin.

– Mikä sinua vaivaa, Joe? hän kysyi. – Eikö sinulla ole paperia?

– On kyllä, poika vastasi ja alkoi masentuneena terottaa lyijykynäänsä.

Hän veisti siihen terävän kärjen. Sitten hän teki kärjen vieläkin terävämmäksi. Ja lopulta hänen onnistui ääretöntä kärsivällisyyttä käyttäen saada se ihan ihmeteltävän teräväksi. Useat luokkatovereista kohottivat rapinan kuullessaan kummastellen päätään. Mutta sitä ei Joe huomannut. Hän oli liiaksi syventynyt kynäänsä terottamaan ja hautomaan ajatuksia, jotka olivat perin kaukana sekä kynän terottamisesta että Kreikan historiasta.

– Totta kai kaikki ymmärtävät, että kokeet pitää kirjottaa musteella.

Neiti Wilson puhui koko luokalle, mutta hänen katseensa oli kiintynyt Joe Bronsoniin.

Juuri kun kynä oli ohennut niin teräväksi kuin konsanaan saattoi, kärki katkesi, ja Joe alotti työnsä uudelleen.

– Kuuleppas, Joe, minä pelkään, että sinä häiritset luokkaa, neiti Wilson virkkoi viimein epätoivoisena.

Joe laski kynän kädestään, sulki veitsensä napsahuttaen ja ryhtyi jälleen ymmällään tuijottamaan tauluun. Mitä hän tiesi Drakonista tai Solonista tai muista kreikkalaisista.

Hyljätyksi hän tulisi, siitä ei päässyt minnekään. Toisia kysymyksiä ei kannattanut tarkastaakkaan. Ja vaikkapa olisikin osannut vastata pariin, niin suotta oli kirjottaa niitä paperille, se ei kuitenkaan pelastaisi. Sitä paitsi hänen kätensä oli liian arka pystyäkseen kynää käyttämään. Taululle tuijottaminen teki silmiin kipeätä, ja vielä kipeämmältä tuntui, kun ne sulki; ja yksinpä ajatteleminenkin tuotti hänelle tuskia.

Neljäkymmentä yhdeksän kynää kiiti kilpaa, totellen neiti Wilsonia, joka piirteli taululle kysymyksen toisensa jälkeen. Joe kuunteli rapinaa ja katseli, kuinka kysymykset lisääntyivät liitupalan vähetessä, ja koko elämä tuntui hänestä peräti surkealta. Kaikki näytti pyörivän hänen silmissään. Päätä kivisti sisäpuolelta, ja ulkopuolelta sitä kirvelti, ja se tuntui olevan kokonaan omissa valloissaan, välittämättä laisinkaan hänen tahdostaan.

Hiidenpurnun muistot valtasivat hänen mielensä kuin öiset painajaisnäyt, ja mahdotonta oli niitä karkottaa, kuinka koettikin. Hän kiinnitti mielensä ja katseensa neiti Wilsoniin, joka paraillaan istui pöytänsä ääressä, ja juuri kun hän katseli opettajaa, kohosi hänen silmäinsä eteen Tiili-Simsonin hävyttömät ja ärsyttävät kasvot. Turhaa oli ponnistella. Hän tunsi itsensä sairaaksi ja raihnaiseksi, uupuneeksi ja mitättömäksi. Mikään ei pelastanut häntä repuista. Ja kun paperit iänikuisen odotuksen jälkeen viimein kerättiin, antoi hän omansa melkein puhtaana – siihen oli merkitty vain hänen nimensä, tutkintoaine sekä päivämäärä, mitkä oli kirjotettu yläreunaan.

Lyhyen lomahetken jälkeen jaettiin taas Paperiarkkeja, ja laskuopin kokeet alkoivat. Hän ei viitsinyt edes katsahtaakkaan kysymyksiin. Tavallisissa oloissa hän olisi kyllä suoriutunut sellaisista kokeista, mutta nykyisessä mielen- ja ruumiintilassa hän tiesi sen mahdottomaksi. Hän tyytyi painamaan kasvonsa käsiinsä ja odottamaan päivällislomaa. Kohottaessaan kerran päätään kelloa katsoakseen hän havaitsi, että Bessie silmäili häntä levottomana tyttöjen puolelta huonetta. Tämä vain lisäsi hänen närkästystään. Mitä se sisar siinä taas oli huolissaan? Bessien ei tarvinnut pelätä. Hänhän suoriutuisi kokeista, jos kukaan. Miksei hän siis voinut antaa hänen olla rauhassa? Ja niin hän loi sisareen erikoisen ynseän katseen ja painoi kasvot käsiinsä. Eikä hän siitä asennosta kohottautunut, ennenkuin kahdentoista kello soi. Silloin hän antoi opettajalle toisen puhtaan arkin ja asteli ulos poikaparven mukana.

Fred ja Charlie ja hän söivät tavallisesti aamiaisensa eräässä koulukartanon nurkassa, jonka he olivat anastaneet haltuunsa. Mutta tänä päivänä joukko toisia poikia oli jostakin merkillisestä sattumasta valinnut saman paikan ruokasalikseen. Joe tarkasteli heitä vastenmielisyyttä tuntien. Nykyisessä tilassaan häntä ei laisinkaan haluttanut joutua sankaripalvonnan alaiseksi. Hänen päätänsä kivisti ankarasti, ja hän oli myöskin huolissaan siitä, että koko tutkinto oli mennyt penkin alle; ja iltapäivä toisi lisää samaa lajia.

Fred ja Charley kiusasivat häntä. He räkättivät kuin harakat edellisen illan seikkailuista (antaen kuitenkin hänelle oikeudenmukaisen kunnian) ja käyttäytyivät kovin suojelevasti pelokkaina ihailevia tovereitaan kohtaan. Mutta Joen pakinoihin ei kannattanut pyrkiä. Hän murahteli ja vastasi lyhyeen, virkkoi vain "kyllä" tai "ei" jokaiseen kysymykseen, kun häntä koetettiin houkutella keskusteluun osalliseksi.

Hän kaipasi jonnekin yksinäisyyteen, päästäkseen heittäytymään vihreään ruohikkoon ja voidakseen unohtaa tuskansa, kipunsa ja mieliharminsa. Hän nousi ja lähti etsimään sellaista paikkaa, mutta havaitsi, että puoli tusinaa tovereita seurasi kintereillä. Hänen teki mielensä kääntyä päin ja huutaa heille, että jättäisivät hänet rauhaan, mutta ylpeys esti. Haluttomuus ja toivottomuus kuohahti hänen mieleensä voimakkaana aaltona, ja sitten hänen päähänsä pälkähti äkkiä uusi ajatus. Koska kerran oli varmaa, että kokeet olivat auttamattomasti pilalla, niin miksi hän enää alistuisi iltapäivän tutkintokidutukseen, joka ei suinkaan voisi muodostua aamuista kiusaa lievemmäksi? Ja hetken mielijohteen valtaamana hän teki rohkean päätöksen.

Hän kulki suoraa päätä koulun portille ja astui ulos kadulle. Siellä hänen ihailijansa pysähtyivät kummastuneina, mutta hän jatkoi matkaansa kulmaukseen ja katosi näkyvistä. Jonkun aikaa hän harhaili päämäärättä, kunnes saapui sähköraitiotielle. Muuan vaunu sattui pysähtymään kohdalle, ja siitä laskeutui matkustajia. Hän nousi vaunuun ja heittäytyi ulkopuolella olevalle nurkkapenkille. Hänen seuraava havaintonsa oli, että vaunu pyörsi kääntölevyllään ja vieri kolisten nopeasti edelleen. Hänen edessään kohosi suuri höyrylauttarakennus. Mitään kuulematta tai näkemättä hän oli matkannut San Franciskon liikekeskustan halki.

Hän vilkaisi kaupunginkelloon, joka koristi lauttarakennuksen päätyä. Se oli kymmenen minuuttia yli yhden – hän ennättäisi varsin hyvin höyrylautalle, joka lähti neljännestä yli. Hän teki nopean päätöksen, ja laisinkaan ajattelematta, minne matkaisi, hän suoritti kymmenen senttiä lipusta, meni sisään portista ja kiiti ennen pitkää lahden poikki Oaklandin kaunista kaupunkia kohti.

[Oakland on noin 75000 asukkaan kaupunki, suunnilleen penikulman päässä San Franciskosta.]

Yhtä hajamielisenä ja päämäärää vailla hän havaitsi istuvansa tuntia myöhemmin Oaklandin satamalaiturilla, nojaamassa kivistävää päätään hirttä vasten. Paikaltaan hän saattoi silmäillä muutamain pienten purjealusten kannelle. Melkoinen joukko uteliaita tyhjäntoimittajia oli kerääntynyt laivoja tarkastelemaan, ja Joe huomasi mielenkiintonsa heräävän. Siinä oli neljä alusta, ja paikaltaan hän erotti niiden nimetkin. Eräässä aivan hänen kohdallaan olevassa laivassa oli nimi Aave maalattuna suurin vihrein kirjaimin keulaan. Sen takana olevalla kolmella aluksella oli nimet Oikutar, Osterikuningatar Lentävä Hollantilainen.

Kussakin laivassa oli kannen keskiosassa kajuutta, jonka katosta työntyi esiin lyhyt savutorvi, ja Aaveen torvesta kohosi juuri savua. Kajuutan ovi oli auki, ja kattoluukut olivat työnnetyt syrjään, niin että Joe saattoi nähdä sisään. Hän havaitsi kahdenkymmenen korvilla olevan nuorukaisen puuhaavan siellä keittohommissa. Hänellä oli jalassa isot pitkävartiset merisaappaat, yllään siniset housut ja musta villapaita. Kyynärpäihin asti käärityt hihat paljastivat näkösälle tukevat, auringon paahtamat käsivarret, ja nuorukaisen kohottaessa päätään huomasi, että hänen kasvonsa olivat yhtä ruskeat ja ahavoituneet.

Joen nenään tuli kahvin tuoksua, ja pienestä paistinpannusta lähti valmistumaisillaan olevien papujen käry. Kokki laski pannun tulelle, hankasi sitä silavaviipaleella, kun se oli kuumentunut, ja heitti siihen paksun palasen paahtolihaa. Askaroidessaan hän jutteli erään kannella häärivän toverin kanssa, joka uuraana täytteli sankoaan merestä ja valoi sitten suolavettä kannelle kasattujen osteriläjien yli. Tämän suoritettuaan hän peitti osterit märillä säkeillä ja poistui kajuuttaan, missä hänelle oli varattu paikka pieneen pöytään. Kokkikin tuli siihen, ja sitten käytiin yhdessä käsiksi ruokaan. Tämä näky herätti Joen seikkailuhalun vilkkaammilleen. Kas, siinä vasta oli elämää! Nuo miehet ne elivät oikealla tavalla ja ansaitsivat elatuksensa aavalla ulapalla, auringon ja taivaan alla, meren keinuessa ja tuulen puhaltaessa tai sateen valellessa heitä, miten kulloinkin sattui. Jok'ikinen päivä täytyi hänen istua sullottuna samaan huoneeseen viidenkymmenen toisen poloisen kanssa ja vaivata aivojaan ja ahtaa niihin kuivia tiedonrippeitä. Ja sillä välin nämä elivät iloisina, huolettomina ja onnellisina, sousivat ja purjehtivat, keittivät oman ruokansa ja saivat ihan varmaan kokea seikkailuja, joista voi vain haaveilla täpösen täysissä kouluhuoneissa.

Joe huoahti. Hän tunsi, että hänet oli luotu tällaiseen elämään, ei koulupojan päiviä viettämään. Opin, tiellä hän teki auttamattomasti haaksirikon. Tutkinto oli mennyt päin honkia, ja juuri tällä haavaa hän tiesi Bessien palaavan kotiin voitonriemuisena, hänen suoriuduttuaan kunnialla viimeisestä tutkinnostaan. Oh, se oli sietämätöntä! Isä teki väärin pitäessään häntä koulussa. Se saattoi olla kylläkin sopivaa pojille, joilla oli taipumusta lueskella, mutta ilmeisesti häneltä puuttui kokonaan moiset kyvyt. Ja olihan elämässä muitakin aloja kuin opintie. Merille oli lähtenyt miehiä aivan oppimattominakin, he olivat kohonneet mahtavaan asemaan, saaneet haltuunsa suuria laivastoja ja suorittaneet suurtöitä ja piirtäneet nimensä historian lehdille. Miksi ei hän, Joe Bronson, voisi tehdä samoin?

Hän sulki silmänsä ja tunsi ääretöntä sääliä itseään kohtaan. Ja avatessaan jälleen silmänsä hän havaitsi nukkuneensa, sillä aurinko painui nopeasti mailleen.

Oli jo pimeä, kun hän ennätti kotiin. Hän lähti suoraa päätä huoneeseensa ja makuulle, ketään kohtaamatta. Kun hän painui viileiden lakanain väliin, hän huoahti tyydytyksestä, ajatellessaan, että tuli mitä tahansa, niin ei hänen tarvinnut enää olla huolissaan historiasta. Sitten hänen mieleensä hiipi toinen ja varsin vastenmielinen ajatus. Hän tiesi, että taas alkaisi uusi lukukausi ja että kuuden kuukauden kuluttua häntä odotti uusi tutkinto samassa aineessa.

VII luku: Isä ja poika

Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen isä kutsui Joen luokseen kirjastohuoneeseen, ja tämä lähti meikein iloissaan siitä, että odotuksen aiheuttama jännitys vihdoinkin pääsisi laukeamaan. Herra Bronson seisoi akkunan ääressä. Ulkopuolella tirskuttavat varpuset näyttivät kiinnittäneen hänen huomionsa puoleensa sillä hetkellä. Joekin asettui akkunaan katselemaan ja näki nurmikolla varpusen pojan hullunkurisesti kuppelehtien koettavan turhaan pysyä pystyssä heikoilla jaloillaan. Se oli pudonnut akkunaa kaartavassa ruusupensaassa olevasta pesästä, ja varpusvanhemmat olivat aivan epätoivoissaan sen surkeasta tilasta.

– Tuo on niin nuorten lintujen tapaista, huomautti herra Bronson kääntyen Joen puoleen vakava hymy huulillaan. – Ja minun mielestäni sinä, poikaseni, olet joutumaisillasi yhtä tukalaan asemaan. Minä pelkään, että sinun mittasi on nyt täysi, Joe. Olen odottanut tätä jo kaiken vuotta – sinun kehnot todistuksesi, huolimattomuutesi ja tarkkaamattomuutesi, alituinen halusi oleskella poissa kotoa etsimässä kaikenkaltaisia seikkailuja, kaikki ne ovat viitanneet siihen suuntaan.

Hän vaikeni ikäänkuin vastausta odotellen, mutta Joe oli ääneti.

– Minä olen myöntänyt sinulle yllin kyllin vapautta. Omasta puolestani uskon, että vapaudella on merkityksensä. Sellaisessa maaperässä kasvaa parhaita luonteita. Siksi en olekkaan ehkäissyt sinua loppumattomilla määräyksillä ja kiusallisilla rajotuksilla. Olen vaatinut sinulta varsin vähän, olet saanut mennä ja tulla melkein mielin määrin. Olen antanut sinun enimmäkseen olla oma herrasi, sillä olen luottanut siihen, että oikeudentuntosi estäisi sinua vääryydestä ja ainakin saattaisi sinut hoitamaan lukujasi. Mutta olen pettynyt sinun suhteesi. Mitä tahdot minun tekevän? Laadinko sinulle lakeja ja rajotanko aikaasi? Onko minun pidettävä sinua silmällä? Täytyykö minun väkisin pakottaa sinut lukemaan läksysi?

– Minulla on täällä muuan kirje, jatkoi isä hetkisen kuluttua. Hän otti pöydältä kuoren ja veti siitä esiin kirjotetun paperin.

Joe tunsi neiti Wilsonin jäykän ja tylyn käsialan, ja hänen rohkeutensa lamaantui.

Isä alkoi lukea:

– "Lukukauden kuluessa hän on ollut työssään välinpitämätön ja huolimaton, niin että hän oli tutkinnon tullessa kokonaan valmistumaton siihen. Hän ei koettanut vastata ainoaankaan laskuopin ja historian kysymykseen, vaan jätti tutkinnon päätyttyä aivan tyhjän paperin. Näitten aineitten tutkinnot suoritettiin aamupäivällä. Iltapäivällä ei hän edes viitsinyt saapua loppukuulusteluihin."

Herra Bronson herkesi lukemasta ja kohotti katseensa.

– Missä sinä iltapäivällä olit? hän tiedusteli.

– Minä lähdin höyrylautalla Oaklandin puolelle, Joe vastasi välittämättä rikostansa lieventää vetoamalla kivistävään ruumiiseensa ja päähänsä.

– Sehän taitaa olla "kraapaamista", vai kuinka?

– Niin on, Joe vastasi.

– Tutkinnon edellisenä iltana, jolloin sinun olisi pitänyt lukea, sinä katsoit parhaaksi puikkia tiehesi ja ryhtyä tappeluun kaikenkaltaisten renttujen kanssa. Minä en puhunut siitä sillä haavaa mitään. Luulen, että sydämessäni olisin melkein antanut sen sinulle anteeksi, jos olisit menestynyt koulutyössäsi.

Joella ei ollut mitään sanottavaa. Hän tiesi, että asialla oli toinenkin puolensa, mutta tunsi, ettei isä sitä kuitenkaan ymmärtäisi – ei siitä siis kannattanut puhua.

– Sinun pahin vikasi, Joe, on huolimattomuus ja kykenemättömyys keskittää harrastuksiasi. Sinä kaipaat jotain, mitä minä en ole tähän asti ottanut huomioon: ankaraa kuria. Olen jonkun aikaa tuuminut, eikö olisi viisainta lähettää sinut johonkin sotakouluun, missä sinulle määrätään työt ja jok'ikinen hetki vuorokauden neljästäkolmatta tunnista on tarkoin käytettävä.

– Voi, isä, ette ymmärrä, ette saata ymmärtää! Joe puhkesi viimein puhumaan. – Minä koetan kyllä lukea – koetan oikein rehellisesti. Mutta se ei käy – en tiedä, mikä siihen on syynä, mutta se ei käy. Ehkei minusta ole sellaiseen. Ehkä minua ei ole luotu koulutyöhön. Minä tahtoisin päästä ulos maailmalle. Minä tahtoisin nähdä elämää – minä lähtisin mieluimmin merille – vaikka minne hyvänsä, missä saatan jotain tehdä ja tulla joksikin.

Herra Bronson katsoi häneen ystävällisesti.

– Ainoastaan lukemalla sinä voit toivoa pääseväsi eteenpäin maailmassa ja toimittavasi jotain suurta, hän virkkoi.

Joe kohotti kätensä epätoivoissaan.

– Kyllä minä tiedän, miltä sinusta tuntuu, herra Bronson jatkoi. – Mutta sinähän olet vasta poika, hyvin suuressa määrin samanlainen kuin tuo pikku varpunen, jota me tuonnoin tarkastelimme. Ellet sinä kotona kykene hillitsemään itseäsi tarpeeksi, voidaksesi pysyä kirjain ääressä, niin ei sinulla ulkona maailmassakaan, jonne mielesi palaa, ole tarpeeksi malttia suorittaa sen tarjoomia töitä.

– Mutta olkoon menneeksi, Joe, olkoon menneeksi. Kun olet suorittanut lukion oppimäärän ja ennenkuin lähdet yliopistoon, päästän sinut joksikin aikaa maailmalle.

– Päästäkää minut nyt jo, Joe pyysi kiihkeästi.

– Ei, nyt olisi liian varhaista. Eivät sinun siipesi vielä kanna. Sinä et ole vielä valmiiksi muokattu, eivätkä sinun ihanteesi ja toimintatapasi ole vakiintuneet.

– Mutta minä en voi lukea, Joe uhkasi. – Minä tiedän, etten voi lukea.

Herra Bronson katsoi kelloaan ja nousi lähteäkseen.

– Minä en ole vielä tehnyt mitään päätöstä asiasta, hän selitti. – En tiedä, mitä minun on tehtävä – annanko sinun vielä yrittää lukiossa vai lähetänkö sinut sotakouluun.

Hän pysähtyi hetkeksi ovelle ja katsahti taakseen.

– Mutta muistakin, Joe, hän virkkoi, etten ole sinulle vihoissani. Se surettaa minua enemmän kuin harmittaa. Ajattele nyt asiaa ja sano minulle illalla, mitä aiot tehdä.

Isä poistui, ja Joe kuuli ulko-oven lupsahtavan lukkoon hänen jälkeensä. Hän heittäytyi isoon nojatuoliin ja sulki silmänsä. Sotakouluun! Sitä hän pelkäsi kuin villi eläin sadinta. Ei, sellaiseen laitokseen ei hän ikinä lähtisi. Ja lukio sitten – hän huoahti syvään sitä ajatellessaan. Iltaan mennessä oli hänen ratkaistava, mitä halusi tehdä. Hyvä, hän tiesi, mitä halusi, eikä hänen tarvinnut odottaa iltaan asti päästäkseen asiasta selville.

Hän nousi kasvoillaan päättäväinen ilme, pani lakin päähänsä ja poistui pääovesta. Hän näyttäisi isälle, että hän pystyi suorittamaan osansa maailman vaatimasta työstä. Niin hän mietti eteenpäin kulkiessaan. Niin, kyllä hän vielä näyttäisi…

Kouluun ennättäessään hänellä oli jo koko suunnitelma valmiiksi kehitettynä. Oli vain pantava se täytäntöön. Oli aamiaisloma, ja hän pääsi huomaamatta luokkahuoneeseen kirjojaan ottamaan. Pihatietä poistuessaan hän kohtasi Fredin ja Charleyn.

– Mitäs nyt? Charley kysyi.

– Ei mitään, Joe murahti.

– Mitäs sinä siellä hommasit?

– Kävin noutamassa kirjani. Mitäs sinä luulit minun tekevän?

– Älä nyt latele verukkeita, Fred väitti. – Mitä sinä niin salaperäinen olet? Mikset voi kertoa meille, mitä sinulle on tapahtunut.

– Kyllä te siitä aikananne saatte tietää, Joe virkkoi merkitsevästi – merkitsevämmin kuin oli aikonutkaan.

Ja peläten paljastavansa enemmänkin hän käänsi kummasteleville tovereilleen selkänsä ja kiiruhti tiehensä. Hän lähti suoraa päätä kotiin omaan huoneeseensa, missä hän ryhtyi heti järjestämään kaikkea kuntoon. Kaapistaan hän valitsi parit alusvaatteet, muutamia pumpulipaitoja ja puoli tusinaa sukkaparia. Näiden lisäksi hän otti yhtä monta nenäliinaa, kamman ja hammasharjan.

Käärittyään tavarat lujaan paperiin hän tarkasteli myttyään tyytyväisenä. Sitten hän astui pöytänsä ääreen ja otti pienestä sisälaatikosta muutamien kuukausien säästöt, jotka tekivät yhteensä useita dollareita. Tätä summaa hän oli säästellyt heinäkuun neljänneksi päiväksi [Heinäkuun 4:s päivä on Yhdysvalloissa kansallinen juhlapäivä – muistona vuoden 1776 heinäk. 4: nnen p: n itsenäisyysjulistuksesta – , raketteja lennättämällä, leikkipyssyillä ampumalla y.m. tavoin silloin pidetään iloa. Suom. huom.], mutta työnsi sen nyt taskuunsa suuriakaan surematta. Lopuksi hän sieppasi paperiarkin ja istuutui kirjottamaan:

"Älkää etsikö minua. Minä en menesty koulussa, ja nyt minä lähden merille. Älkää olko huolissanne. Kyllä minä pystyn hoitamaan itseni. Minä tulen takaisin joskus, ja silloin te saatte kaikki olla ylpeät minusta. Hyvästi, isä ja äiti ja Bessie. Joe."

Arkin hän jätti pöydälleen, mistä sen saattoi helposti nähdä. Hän pisti käärön kainaloonsa, silmäsi huonettaan viimeisen kerran ja hiipi tiehensä.