Читать книгу: «Kuinka anopista päästään», страница 5

CLETO. Oh!

(Menee.)

11 Kohtaus

Leoncia yksinänsä.

LEONCIA. Toistaiseksi, lemmityiseni, toistaiseksi! Oi kuinka se sentään on totta, ett'ei sielu milloinkaan vanhene! Minä tunnen itseni parikymmentä vuotta nuoremmaksi. Tämän ihmeellisen muutoksen sai ainoastaan hän aikaan – hänen ensimäinen lääkelippunsa tuotti minulle terveyden jälleen, tää viimeinen antoi minulle nuoruuden takaisin. Cleto, sinä olet tehnyt minun kaikkein onnellisimmaksi vaimoihmiseksi!

12 Kohtaus

Leoncia. Dolores.

DOLORES. Mitähän sinä niin iloisella mielellä olet, äiti?

LEONCIA. Ah, jos tietäisit…

DOLORES. Mitä sitte?

LEONCIA (teeskennellen ja hämmennellen). Sitä ei käy niin helposti sanominen.

DOLORES. Mitä siis onkaan tapahtunut?

LEONCIA. Niin odottamatta se on tullut.

DOLORES. Oletko tuon suuren voiton arpajaisissa saanut?

LEONCIA. Kun sitä kaikkein vähemmin ajattelee, onni äkkiarvaamatta yhtyy meihin; tänään se on huoneesemme astunut.

DOLORES (hiljaa). Hän puhuu kai tuosta oudosta herrasmiehestä.

(Ääneen.) Pidätköhän tätä täytenä totena, äiti?

LEONCIA. Minkä tähden minä sitä muuksi päättäisin? Hän on sen minulle vast'ikään sanonut.

DOLORES. Hän on jo sinua puhutellut?

LEONCIA. Hänkö minua puhutellut, hän on minulle tunnustanut…

DOLORES. Tunnustanut?

LEONCIA (olevinansa ollen). Rakkautensa tunnustanut – onko se mikään ihme?

DOLORES. Äiti!

LEONCIA. Hän on jo vuoden umpeensa minua rakastanut.

DOLORES (hiljaa). Minä ymmärrän, matkansa ajasta alkain.

LEONCIA. Mies parka pelkäsi vaan.

DOLORES, Se on tuiki mahdotointa.

LEONCIA. Vähitellen hän rohkaisi mieltänsä;

DOLORES (hiljan). Hän on hourupäinen, kyllä minä sitä ajattelin,

(Ääneen.) Äiti, hän on narri.

LEONCIA. Kuinka! Sentähdenkö että hän minua rakastaa?

DOLORES. Jumala varjelkoon minua semmoista ajattelemasta; mutta hän on hultiton, petturi, joka vaan pitää meitä pilkkanansa.

LEONCIA. Kohtele häntä kunnialla, sen minä sanon sinulle.

DOLORES. Minä kohtelen häntä, niinkuin hän ansaitsee. Jos tietäisit, äiti…

LEONCIA. Mitä minun tulee tietää?

DOLORES. Minulle – minulle myöskin on hän rakkautensa tunnustanut, minä olen nähnyt hänen polvillansa edessäni.

LEONCIA. Sinä myös?

DOLORES. Vähän aikaa sitte. Voi sitä kelvotointa, sitä kavaltajaa!

LEONCIA. Tämä vie hengen minusta, auttakaat, minä kuolen! (Vaipuu tuolille.)

DOLORES (huutaa ovesta). Federico! Mariana!

13 Kohtaus

Leoncia. Dolores. Federico. Mariana.

MARIANA (esiin rientäin). Mummu!

FEDERICO. Mitä on tapahtunut?

LEONCIA. Minä olen murhattu.

MARIANA. Mummu raukka!

FEDERICO. Kuka on rohjennut?

LEONCIA. Minä tahdon kiskoa kielen hänen suustansa.

FEDERICO. Siunatkoon hyvästi, kenen suusta?

LEONCIA. Hän on sen tuhannesti ansainnut.

FEDERICO. Minä en ymmärrä sanaakaan kaikista näistä.

LEONCIA. Hän saa nähdä, mistä minä käyn. Minä olen kärme! (Nousee ylös.)

FEDERICO (hiljaa). Jumalan kiitos, nyt hän tunnustaa sen itsekin.

LEONCIA. Mantiljani, mantiljani tänne – minä tahdon kaivaa silmät hänen päästänsä!

(Pois vasemmalle.)

14 Kohtaus

Dolores. Mariana. Federico.

FEDERICO. Kenen päästä hän aikoo silmät repiä?

MARIANA. Puhu sinä, äiti.

FEDERICO. Mitä onkaan tapahtunut?

DOLORES (suuttuneena). Teidän, teidän yksistänsä on syy siihen.

FEDERICO. Minunko?

DOLORES. Teillä on ystäviä, jotka uhkean kunnian teille tuottavat.

FEDERICO. Kenestä valitatte? Rafaelistako, joka rakastaa teitä?

DOLORES. Hän on viekastelija, joka vaan on tullut meitä pilkkanansa pitämään. (Leoncia tulee tällä välin, mantilja kädessä, vimmapäisenä vasemmalta puolen ja menee ulos perä-ovesta.)

FEDERICO. Rankaisematta hän ei tätä tee, minä vaadin sovitusta häneltä.

MARIANA. Suuri jumala!

FEDERICO. Selittäkäät nyt siis asia meille.

DOLORES. Hän on pettänyt meidän. Heti kun tuo ilkiö oli minulle rakkautensa ilmoittanut, hain minä mummua, salaisuuttani hänelle uskoakseni.

FEDERICO. Ja ystäväni on kentiesi tehnyt sen rikoksen, että hän antoi tämän jo edeltäpäin salaisuuden tietää.

DOLORES. Ei, jotakin vielä häijympää, rakkautensa on hän hänellekin ilmoittanut.

FEDERICO. No varmaankin rakkautensa teihin!

DOLORES. Ei, rakkautensa häneen.

MARIANA. | Mummuunko?

FEDERICO. |

DOLORES. Niin juuri! Mummuun!

FEDERICO. Ystävä raukka! Kyllä minua aavisti, että hän on ruuvia vailla.

DOLORES. Niin minäkin luulin, kun nä'in hänen ypöyksinänsä makaavan polvillaan huoneessa.

FEDERICO. Vai on hän sitäkin tehnyt? Nyt johtuu minulle taas mieleeni kaikki hänen hullutuksensa; Engelsmanni, gurkku, jonka hän tältä sieppasi ja jonka te söitte. – Ystävyys panee nyt pyhän velvollisuuden minun täytettäväkseni, minä en häntä pulaan jätä. (Kilistää kelloa.)

MARIANA. Mitä mielit tehdä?

FEDERICO. Tuottaa tohtoria. (Juan ilmaantuu.) Mene herra Sangredon luo ja sano hänelle, että tänäpänä tänne saapunut vieras tarvitsee häntä, häneen on tullut joku kohtaus päähän.

JUAN (poismennessään itseksensä). Ahaa, minä ymmärrän, hän on tullut hassupäiseksi.

FEDERICO. Menkäät, äiti, ja sinäkin Mariana kulta, hän saattaisi tulla takaisin.

MARIANA. Nuori mies parka!

DOLORES. Ah, minulta on ihana toivo rauennut!

(Menevät.)

15 Kohtaus

Federico. Kohta sen jälkeen Rafael.

FEDERICO. Minä houkkio, minä luulin jo yhdestä anopista pääseväni. (Katsoo oveen päin.) Tuossa näen hänen tulevan; hän oikein hyppää ilosta, vaivainen henki!

RAFAEL (astuu pikaisesti sisään). Federico, Federico!

FEDERICO. Ystäväiseni!

RAFAEL. Minä olen suunniltani, minä olen täydelleen narrimaiseksi muuttunut.

FEDERICO (hiljaa). Hän myöntää sen itsekin.

RAFAEL. Narrimainen ilosta, ihastuksesta!

FEDERICO (hiljaa). Eriskummainen heikkomielisyys!

RAFAEL. Minä suostun nyt sinun pyyntöösi, minä jään tänne.

FEDERICO. Se ilahuttaa minua.

RAFAEL. Merkillistä, ensiksi hän ei tuntenut minua, – mutta kun puhuin gurkusta —

FEDERICO (ääneen). Taas tuo gurkku, tämä näyttää olevan hullun kiinteä aate hänessä. (Hiljaa.) Rafael, Rafael parka!

RAFAEL. Mitä sanot sinä?

FEDERICO. Minä surkuttelen sinua.

RAFAEL. Miksi niin?

FEDERICO (hiljaa). Hän ei tunne tilaansa.

RAFAEL. Etkö tahdo sanoa minulle, minkätähden sinun käy sääliksi minua?

FEDERICO. Sinä olet gurkut päähäsi pannut.

RAFAEL. Kuinka? gurkut päähän? Oletko sinä päästäsi paleltunut?

FEDERICO (hiljaa). Hän ei ymmärrä minua. (Ääneen.) Sinä olet iso-äidille rakkautesi ilmoittanut.

RAFAEL. Tottavie, hän on järjeltänsä mennyt.

FEDERICO. Ei, sinä itse, onnetoin, joka olet iso-äitiä vaimoksesi pyytänyt.

RAFAEL. Minä?

FEDERICO. Jos vielä kerran gurkkuja näet, jätä ne vaan sillensä.

RAFAEL. Nyt rupean todesti pelkäämään sinun aivojes laitaa.

FEDERICO. Jospa et sentään olisi iso-äitiä nähnyt! Kuinka taisitkaan niin vanhaa ämmää kosia?

RAFAEL. Minäkö iso-äitiä kosia?

FEDERICO. Tahdotko, että kaikki sen sinulle kertovat? että kokonainen kuorikunta sitä korviis suristaa? (Huutaen.) Äiti, Mariana!