Читать книгу: «Magnhild», страница 3
IV
Tuosta illasta oli kulunut kaksi vuotta ja kolmattakin kelpo kappale.
Magnhild oli yhtä pitkältä perehtynyt uuteen totunnais-elämäänsä kuin vanhaan.
Kirkkoherra oli käynyt häntä katsomassa kolme neljä kertaa vuodessa, maaten yötä työpajan yläpuolella olevassa suojassa, missä Skarlie muuten vietti yönsä, kotosalla ollessaan. Päivisin hän oleskeli kapteenin tai tullivirkailijan tai nimismiehen luona. Sitä nimitettiin papinajoksi, kun ne päivät tulivat.
Silloin pelattiin shakkia päivisin ja korttia iltasin. Rouva ja neidit olivat myös pari kertaa käyneet alakerrassa tervehtimässä.
Itse lastauspaikalla ei ollut sanottavasti ketään, jonka kanssa Magnhild seurusteli.
Bergeniin olivat Skarlie ja hän tehneet matkan. Mitä sillä lienee tapahtunut tai jäänyt tapahtumatta – vähät siitä, mutta sen perästä he eivät matkustaneet Bergeniin enempää kuin mihinkään muuallekaan.
Skarlie oli enemmän matkoilla kuin kotona, hän harjoitteli rahakeinottelua. Käsityönsä hän melkein oli jättänyt sikseen, vaikka vielä pitikin myymälää. Magnhild itse oli jonkun aikaa seudulle tulonsa jälkeen, arvatenkin Skarlien välityksellä, saanut koulutoimikunnalta toimekseen ruveta erään käsityökoulun johtoon. Nyt hänellä oli joka päivä tunti tai kaksi isossa kansakoulussa, sitä paitsi antoi hän yksityisopetusta täysikasvuisille tytöille. Aika kului muuten käveltäissä, lauleltaissa ja hieman ommeltaissa, mutta lukua hän ei melkein ollenkaan harjoitellut. Se ikävystytti häntä.
Rönnaug oli heti hänen jälkeensä saapunut Öreniin. Hän oli ottanut palveluspaikan likimmällä kyytiasemalla ansaitakseen nopeasti rahoja Amerikan piljettiä varten. Hän ei sanonut tahtovansa virua täällä enää minään hylkiönä.
Magnhild otti huostaansa Rönnaugin rahat ja pelästyi siitä että ne niin nopeasti karttuivat. Sillä hänellä oli omat ajatuksensa siitä asiasta. Nyt oli piljetti ostettu, Magnhild jäisi tänne olemaan ypö yksinään.
Nostihan se vireille monet ajatukset, että matka valtameren poikki tuota outoa ja ehkä suurtakin päämäärää kohti menestyisi toiselta niin helposti eikä toiselta ollenkaan.
Aamulla tämän läpivalvotun yön jälkeen astui hän tavallisen kiertokävelynsä laivalaiturille nähdäkseen höyrylaivan tulevan. Hän näki tavallisen määrän kauppamatkailijoita astuvan maihin, tavallisen joukon kohvertteja kannettavan heidän peräänsä, mutta tänä päivänä näki hän sitä paitsi kalpean, pitkä- ja pehmeä-tukkaisen sekä suurisilmäisen miehen kulkevan ison laatikon ympärillä, jonka hän vihdoin vaivalla sai tavaravaunun päälle hinatuksi. "Varovasti! varovasti!" hoki hän yhtenään. Se oli varmaankin piano.
Kurkistettuaan pikimmältään kouluun näki Magnhild saman kalpean miehen ja ison laatikon hänen takanaan seisovan talonsa oven edustalla. Yksi majatalon isännistä oli mukana. Skarliella oli salin ja makuusuojan yläpuolella olevat huoneet varattuina vuokrattaviksi matkustajille, kun majatalot sattuivat olemaan täysinä. Tämä matkustaja oli kivulloinen ja tahtoi mieluimmin asua yksin.
Magnhild ei ollut ajatellut huonetta pitemmälti vuokrattavaksi ja siten ottaa liikaa huolta vastuulleen. Hän kävi epäröiväksi. Mies tuli nyt lähemmäs. Sellaisia silmiä ei Magnhild ollut vielä milloinkaan nähnyt, ei milloinkaan niin hienoja, niin sielukkaita kasvoja. Kerrassaan lumoovina nuo silmät kiehtoivat häntä. Oli ikäänkuin yht'aikaa kaksi ilmettä tuossa katseessa, sisätysten toinen toisensa takana. Hän ei kyennyt itse tarkemmin tutkimaan seikkaa, mutta se valtasi hänet siinä määrin, että hän pisti etusormen suuhunsa ja unohti vastata.
Nyt vieraan kasvot vaihtoivat ilmettä, hän kävi tähystävän näköiseksi. Magnhild tunsi sen, havahti, punastui, vastasi ja lähti. Mitä hän vastasi? Myönsikö vai kielsikö? Isäntä meni perästä. Vastaus oli siis myöntävä. Magnhildin täytyi ensin astua ylös katsomaan oliko kaikki kunnossa, sillä hän ei luottanut enää omaan säntillisyyteensä.
Syntyi kauhea puuha, kun piano oli hommattava paikalleen ylös; aikaa otti myöskin sängyn ja sohvan siirrot j.n.e. Mutta kerran kaikki puuha kuitenkin loppui, kaikki hiljeni. Kalpea mies oli varmaankin väsynyt. Eikä aikaakaan, niin Magnhild ei enää kuullut yhtään askelta, yhtään kolinaa päänsä päältä.
On erotusta sen hiljaisuuden välillä, joka on täynnä, ja sen, joka on tyhjä.
Ei Magnhildkaan uskaltanut liikahtaa. Hän odotti ja kuunteli. Tulisiko piano soimaan? Olihan vieras säveltäjä, niin oli isäntä sanonut. Olipa hänkin mielestään lukenut tuon nimen sanomista. Millaiseltahan tuollaisen soitto kuuluisi? Täytyisihän siinä ikäänkuin ihmeitä tapahtua! Täytyihän kumminkin siitä helähtää jotakin hänen köyhään elämäänsä, joka siitä kajahtaisi. Hän tarvitsi mielestään jonkin mahtavan hengen ilmestystä itselleen. Hänen katseensa luisui kukkasten yli, jotka koristivat hänen ikkunoitaan ja joilla auringon säteet vilkkuivat. Silmät tähdättyinä "Kauppamatkueeseen erämaassa", joka riippui kehyksissä lasin alla oven pielessä ja joka nyt kerrassaan näytti hänestä niin eloisalta, niin somasti järjestetyltä ryhmiin ja henkilöihin nähden – korvat herkkinä tajuamaan lintujen viserrystä naapurin puutarhassa ja harakkain säkätystä edempänä vainiolla, hän istui iloiten ja odotti. Halki ilon viilsi kysymys: "Tyytyyköhän Skarlie nyt siihen, mitä olet tehnyt? Uusi sohva voi saada vahinkoa, uusi sänky samoin pilaantua?.. Mies on kivulloinen, ei kukaan saata tietää…" Magnhild nousi istualle, otti esiin kynän, mustetta, paperia ja kirjoitti Skarlielle ensi kerran eläessään. Toista tuntia hän ponnisteli ennenkuin kirje valmistui. Se kuului näin:
'Olen vuokrannut salin ja makuukamarin yläpuolella olevat huoneet eräälle kivulloiselle herralle, joka soittaa pianoa. Hintojen määrääminen jääköön sinun tehtäväksesi.
Olen antanut kantaa yhden uusista sohvista (jouhilla täytöstetyn) sekä yhden joustavapohjaisista sängyistä sinne ylös. Vuokralaisemme tahtoo asustaa pehmeästi. Ehkei se ollut minulta oikein tehty.
Magnhild.'
Hän oli pyyhkäissyt pois sanat: "Nyt saan kuulla soittoa." Päällekirjoitus oli tuottanut tukaluutta; hän jätti mitään käyttämättä. "Vaimosi" oli hän ensin kirjoittanut alle, mutta sitten pyyhkäissyt sen. – Tämän muotoisena kirje kyhättiin puhtaaksi ja pantiin menemään; se helpotti hänen mieltänsä. Hän istui taas tyynnä alas odottamaan. Hän kuuli herran saavan päivällistä, hän söi silloin itsekin hiukan ja uinahti uneen. Eipä hän ollutkaan nukkunut juuri ollenkaan edellisenä yönä.
Hän heräsi, – vieras ei vielä soittanut; Magnhild nukkui jälleen ja näki unta, että jossain oli silta pingotettu tunturilta tunturille. Hän sanoi itsekseen että se oli Kölnin viereinen silta, josta suuri kivipainos-kuva riippui seinällä sänkykamarin kohdalla. Mutta nyt se kumminkin ulottui toisen korkean tunturin harjulta poikki syvän laakson toiselle, kohoten korkeana ristikkorakenteena ylös maasta. Kuta kauemmin hän sitä katseli, sitä vienommaksi ja värikkäämmäksi se sukeutui, sillä katso! se oli kutoutunut sateenkaaren säikeistä ja se seisoi säkenöiden ja läpikuultavana kuin kohtisuoraan tunturiselänteeltä selänteelle vedetty viiva. Mutta tämän poikki pingotettiin ristikkäin toinen silta, siitäpä molemmat heilumaan vitkallista, kaksijakoista tahtia, ja pian oli siitä laakso sädemerenä, missä kaikki värit välkkyivät ja heiluivat ristin rastin, siltoja vain ei enää näkynyt. Eipä tuntureitakaan enää ollut, vaan riutuvat värit yksinään täyttivät kaikki ajateltavissa olevat näköalat. Kuinka avarat ne olivat! kuinka kauas hän nyt pystyi näkemään? Hän hätääntyi äärettömyydessä ja heräsi… Hän kuuli soitettavan päänsä yläpuolella. Talon ulkopuolella seistiin paikka täynnä väkeä, joka hiljaa silmäili ylöspäin.
Magnhild ei liikahtanut. Sävel virtasi täyteläänä, valoisa kauneus loisti hänen soitostaan. Magnhild istui kuunnellen, kunnes tunsi soiton virtana valavan päätänsä, käsiänsä, helmaansa. Tästä valui siunausta hänen pikkukodilleen, sen sisäinen kyynelmaailma loisti ikihelmien valossa. Hän työnsi tuolinsa syvemmälle nurkkaan. Mutta sielläkin, missä hän istui, tunsi hän olevansa kaikkihyvän Salliman nähtävissä, joka oli hänen kohtalonsa salannut. Taiteilija soitteli säveliään kuuluviin tiedosta, jota Magnhildilla ei ollut, mutta intohimoksi, joka samassa heräsi hänessä. Hän ojensi ulos kätensä, vetäisi ne kohta takaisin puoleensa ja hyrskähti itkuun.
Kauan tämän ohi mentyä – kun kansa jo oli hajonnut ja taiteilija vaiennut – istui Magnhild vielä paikallaan. Elämällä oli tarkoitus, myös hänkin saisi astua sinne sisään rikasta ihanuutta nauttimaan. Niinkuin nyt lauloi hänessä, olisi kerran laulava hänen ympärillään! Riisuessaan yltänsä käytti hän siihen sekä salia että makuusuojaa jopa puolta tuntia tavallista runsaammin. Hän laskeutui makuulle, ensikerran tuntien omaavansa jotakin, jota varten kannatti nousta. Hän kuuli yläpuolellaan taiteilijan askeleet, jotka olivat köykäisemmät kuin muiden. Myöskin kosketteli hän huonekaluja vienon varovasti; hänen silmistään loisti hyväntahtoisuus, tämä loisto sekä sen takainen syvä, puoleensa vetävä ilme oli se, mitä Magnhild viimeiseksi selvään huomasi.
Seurasi päiviä, joita on mahdoton kuvata. Magnhild kävi opetustunneillaan, mutta riensi niiltä kotia, jossa musiikki otti häntä vastaan, ja talon ympärillä kihisi kuuntelijoita. Hän tuskin ollenkaan enää jätti kotiansa. Joko oli taiteilija kotona ja Magnhild odotti hänen soittoansa, tai lähti edellinen kävelylle ja jälkimäinen odotti häntä kotiin palaavaksi. Magnhild punastui, kun hän käväisi tervehtimässä ja vetäytyi peremmäksi. Jos taiteilija tuli saliin pyytämään jotakin, tärähti Magnhild läpitsensä, kun edellisen jalat kuuluivat lähestyvän. Hän seisoi hämmentyneenä ja tuskin tajusi, mitä mies pyysi siinä seistessään. He olivat tuskin puhuneet keskenään kymmentä sanaa kymmeneen päivään, mutta nainen tiesi jo miehen pienimmätkin totunnaistavat, pienimmät erikoisseikat hänen puvussaan. Hän näki milloin tuo ruskea pehmyt tukka asui korvan takana tai oli vierähtänyt eteen päin, milloin hänen harmaa hattunsa ajelehti niskassa tai kohosi otsalle, milloin hän käytti käsineitä tai milloin oli käyttämättä, milloin hänellä oli hartiot käärittyinä villaroitiin, milloin ei. Entäs nainen itse? Kaksi uutta kesäpukua oli hän teettänyt itselleen, ja kävi vain puettuna toiseen. Uuden hatun oli hän ostanut.
Hän luuli syntyneensä soitantoa varten – mutta ei tuntenut ollenkaan halua minkään alun tekoon. Häntä tyydytti kyllin tuon toisen soitto ja läheisyys.
Hän kehkeytyi päivä päivältä yhä runsaammin versovaan ajatusten silmikkoelämään. Se oli alkuaan valmistaunut hänen uneilu-elämästään, mutta musiikin ilmaa tunsi hän nyt kaipaavansa elääkseen. Hän ei älynnyt, että tuon miehen vieno olento, jota sairaus oli vielä enemmän henkevöittänyt, oli hänen elämässään jotakin uutta, kallista, ajatuksia elvyttävää. Siitä mielihyvästä, jota taiteilija vaikutti ja josta Magnhild punastui, siitä tämä kiitti ja kunnioitti yksin soiton säveliä.
Koulussa sai hän yksityishenkilöä kohtaan mielenkiinnon, jommoista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut, vieläpä merimiehen vaimonkin kanssa, joka siivosi hänen asuntoaan, antausi hän haasteluun. Hänen sielustaan revähti joka päivä rikki joku peittävä esiverho. Hän pehmeni niinkuin siirto-iässä oleva nainen, jota ikää hän ei koskaan ollut kokenut. Kirjoja, joita hän oli pappilassa lukenut tai kuullut luettavan, nousi jälleen uusina eloon hänelle. Nousi ilmi henkilöitä, joita hän ei silloin ollut nähnyt; ne saivat verta, väriä, eloa. Olipa tapauksia elämästä tai kirjoista, jotka aikoinaan olivat liukuneet ohi sumuna; nyt vasta sumu niistä haihtui ja hälveni ja äkkiä astui ilmi elokuvia. Magnhild heräsi, kuten itämainen impi, seraljiin suljettuna, jonakin päivänä herää lauluun akkunansa alta ja turbaanin väläykseen.
V
Kun Magnhild eräänä aamuna hilpeänä ja hiljakseen hyräillen astui saliin mennäkseen avaamaan akkunaa kadulle päin, seisoi herrasnainen vastapäätä avoimessa akkunassa toisella puolen katua.
Talo sitä ympäröivässä puutarhassa oli sangen matala, sen omisti eräs paikalta muuttanut virkamies; lehvästöä oli kutoutunut palmikoiksi akkunain ympärille riippuen nyt osittain näiden päällitse alas. Herrasnainen järjesteli par'aikaa lehtipalmikoita, jotka roikkuivat tiellä. Hänen oli päänsä ympäröity kutreilla, pikemmin mustilla kuin ruskeilla. Silmät loistivat, otsa oli matala, mutta leveä, kulmakarvat olivat sangen suorat, nenä samoin, mutta voimakas ja pyöreä, suu uhkea, kaula kohosi niin komeasti olkapäiden välistä, että Magnhildinkin täytyi se huomata. Avoimet puvunhihat olivat luisuneet takaisin ylös lehväpalmikoiden kanssa otellessa ja paljastivat käsivarret. Magnhild ei saanut silmiänsä hänestä irroitetuiksi. Kun nainen keksi Magnhildin, nyökkäsi hän ylitse tälle ja hymähti.
Magnhild hämmentyi ja vetäysi takaperin.
Samassa tuli eräs lapsi herrasnaisen luo, joka kallistui sen puoleen ja suuteli sitä. Lapsenkin päätä peittivät kutrit, vaikka vaaleat, kasvot eivät olleet äidin ja olivat kuitenkin äidin moiset. Väri se oli harhaanviepä, sillä lapsi oli vaaleanverinen. Lapsi kiipesi tuolille ja katsahti ulos. Äiti kävi taas käsiksi palmikoihin, mutta silmäili Magnhildiin päin. Kummallinen silmäys! Magnhild asetti päähänsä hatun, hänen oli mentävä kouluun, mutta tuo silmäys teki, että hän lähti ulos takatietä ja palasi samaa tietä tuntia myöhemmin.
Herra soitteli. Magnhild seisoi hetkisen somassa puutarhassaan kuunnellen, mutta hänen täytyi mennä sisään nähdäkseen mitä tämä soittelu vaikutti kauniiseen rouvaan. Hän meni keittiöön ja sieltä saliin, mutta pysyi piilossa. Ei! ei mitään vierasta herrasnaista ollutkaan ikkunassa toisella puolen. Magnhild tunsi olonsa keventyneeksi ja astui esiin. Hänen piti siirrellä muutamia kukkaruukkuja auringon mukaan – hänen tavallista työtänsä. Hän oli vähällä pudottaa kukkaruukun kadulle, sillä siinäpä vieras nainen pistikin päänsä sisään avoimesta ikkunasta. "Älä pelästy!" hymyili hän niin suostuttavalla anteeksipyynnön anomuksella, että se voitti kaiken ystävällisyyden tai rukouksen minkä Magnhild ennestään tunsi. "Saanhan minä tulla sisään teille vai kuinka?" Ja ennenkuin Magnhild ajatteli vastausta, oli hän jo tulossa. Toisessa tuokiossa hän seisoi korkeana ja kauniina Magnhildin edessä. Outo tuoksu leijaili hänen ympärillään, hänen astellessaan siellä sisällä jutellen milloin kivipainoskuvista seinillä, milloin laaksosta, tunturista tai kansasta. Äänen sointu, tuoksu, käyskely, silmät, jopa puvun kangas ja aistikkuus ja semminkin rohkea värien yhtymys tenhosi mielet. Siitä silmänräpäyksestä alkaen, jolloin hän huoneeseen astui, oli se hänen omansa, jos hän haisteli kukkaa ja sanoi siitä jotakin, tuli siitä kaksin verroin kukka – se, mitä nämä silmät katselivat, sai juuri sen verran arvoa, minkä hän sille antoi.
Yläkerrasta kuului askelia. Herrasnainen seisahtui, Magnhild punastui. Edellinen hymyili, Magnhild kiirehti sanomaan: "Se on eräs majakas… joka…" "Minä tiedän sen, hän otti minut eilen vastaan laiturilla." Magnhildin silmät lensivät suuriksi. Rouva tuli likemmäs: "Minun mieheni ja hän ovat oikein ystävykset keskenään." Rouva kääntyi hyräillen ja katseli makuukamarin seinän ja ikkunan välisessä nurkassa olevaa lyömäkelloa. "Onko kello täällä jo niin paljon?" Hän katsahti omaa kelloansa. "Meidän piti lähteä ulos k: lo yksitoista tänä päivänä. Te tulette kai mukaan, eikös niin? Näyttäkää meille kauniimmat kohdat metsässä kirkon takana ja siitä ylös vuoren kupeita pitkin!" Magnhild vastasi oitis myöntäen.
"Kuulkaas tiedättekö mitä? Minä juoksen ylös hänen luokseen ja sanon, että te tulette mukaan, ja niin lähdemme heti paikalla!" Hän pusersi lievästi Magnhildin kättä, avasi oven ja juoksi portaita ylös herran luo. Magnhild jäi seisomaan paikalle – aivan kelmeänä.
Päätä pyörrytti, korvissa humisi, Magnhild kellahti. Eipä sentään romahtaen, ei vaan, kohta perästä oli niin tyhjää ja hiljaista. Pari narisevaa askelta ylhäältä eikä sen perästä mitään.
Hän seisoi varmasti kauan niin. Tartuttiin oveen ja hän karkasi molemmin käsin kiinni sydämeensä. Siitä hän tahtoi paeta. Mutta tuo pienoinen valkokutrinen lapsenpää pistäysi ovesta sisään, sen silmät olivat niin raukeat ja vakavat. "Onko äiti täällä?" kysyi hän niin varovasti. "Hän on siellä ylhäällä", vastasi Magnhild, ja oman äänensä soidessa ja sanain sisällyksen kuullessaan tunsi hän itkun ja hänen täytyi kääntyä toisaalle. Lapsi oli vetänyt päänsä takaisin, sulkenut oven.
Magnhild ei ehtinyt heti selventää itselleen, mitä oli tapahtunut, sillä lapsi tuli takaisin alas hänen luokseen: "Äiti tulee; minun piti käydä sinun luonasi. – Miks sinä itket?" – Mutta Magnhild ei itkenyt. Hän ei vastannut lapselle. "Nyt äiti tulee." Ja Magnhild kuulikin rouvan tulon portaista. Silloin hän meni sisään makuukamariin. Hän kuuli muutamia sanoja vaihdettavan salissa lapsen ja äidin välillä sekä sitten kauhukseen käytävän kiinni makuukamarin lukkoon. Rouva tuli sisään. Hänen silmissään ei näkynyt syyllisyyden vilaustakaan, vaan ne levittivät läpi huoneen onnea, lämpöä, avomielisyyttä. Mutta kohdatessaan Magnhildin silmiä, niissä vaihtui ilme, niin että toinen hämmentyi ja loi katseensa maahan.
Rouva tuli aivan perille asti. Hän kietaisi kätensä Magnhildin vyötäisille, laski toisen hänen olkapäälleen. Magnhildin täytyi katsahtaa jälleen ylös ja hän kohtasi silloin tuskallisen hymyn. Se oli samalla niin hyvä, niin luja ja siksi niin houkutteleva, että hän salli tuon painaltaa itseään poveansa vastaan ja pian häntä suudeltiin – ensin hiljaa, ikäänkuin hänen päällensä olisi vain hengitetty, samalla kuin tuo tuntematon, aina myötäseuraava tuoksu ympäröi heitä ja silkkipuku kahisi kuiskauksen tavoin – sitten kiivaasti – povi aaltoili häntä vastaan ja hengitystä vedettiin syvästi ikäänkuin hengenhädässä.
Taaskin ääneti, ja sitten kuiskien: "Tule nyt!" Nainen kävi edellä, taluttaen Magnhildia kädestä. Olihan Magnhild vain lapsi kokemuksessa. Ristiriitaisin tuntein seisoi hän siinä somassa matalassa majassa, jossa vieras rouva asui, edessään avonaiset kohvertit ja vaatteita levitettyinä kahteen suojaan.
Rouva haeskeli eräästä kohvertista ja tuli tuoden esiin valkoisen pitsihuivin. "Tämä sopii teille paremmin kuin se mikä teillä on yllänne, sillä se ei sovi teille ollenkaan", sanoi hän päästäen auki sen huivin ja sitoen päälle toisen ruususolmuun, ja Magnhild tunsi itse tämän sopivan hyvin punaista pukuverhoa vastaan. "Vaan kuinka te pidätte tukkaanne? Teidänhän kasvonne ovat soikeat – ja sitten tuommoinen tukanasento? Ei – " ja ennenkuin Magnhild ehti tehdä vastarintaa, oli hänet painettu alas tuolille. "Nyt minä koetan – !" Rouva alkoi päästää hajalle. Magnhild yritti sanoa jotakin vastaan tulipunaisena ja säikähtyneenä, mutta kohtasi lujan: "Ei suinkaan!" Tuntui ikäänkuin tahtoa säteilevän komean rouvan sanoista, käsivarsista, sormien päistä. Magnhildin tukkalaite hajotettiin, laskettiin irralle, järjestettiin, sidottiin sitten solmuksi niskaan, josta se muuten jäi valtoimena riippumaan. "Katsos nyt!" ja edessä pidettiin peiliä. Kaikesta tästä nuoren naisen hämmennys eneni siinä määrin, että hän tuskin enää tiesi ketä itse katseli peiliä hänen edessään pidettäessä. Komea rouva hänen edessään, tuoksu hänen ympärillään ja hänen polvensa vieressä lapsi, joka vakavin silmin katsellen sanoi: "Nyt sa olet kaunis!" – ja herra ikkunassa, joka myös silmäili alaspäin ja hymyili – Magnhild nousi seisaalle ja tahtoi paeta, mutta ainoastaan joutuakseen rouvan syleiltäväksi sekä peremmälle huoneeseen vedetyksi. "Älä ujostele! Me pidämme vielä hauskaa yhdessä", ja hänen ystävyytensä uhkui taas samaa sydämen hellyyttä, jonka vertaa Magnhild ei vielä koskaan ollut kokenut. "Juoskaa nyt toiselta puolen noutamaan hattuanne, niin saamme sitten mennä!"
Magnhild meni. Hän oli tuskin vielä yksin, kun ahdistus, suru kuristi hänen sydäntään, ja vieras rouva seisoi hänen silmissään inhottavana, päälletunkevana, jopa hänen hyvyytensäkin vääntyneenä – suhtamäärän puutteeksi – Magnhild ei löytänyt sanaa oikein ilmaisemaan sitä mikä häntä vaivasi.
"No, ettekö jo tule?" lausui rouva sädehtien ikkunasta sisään päässään hattu, jonka röytä oli kääritty ylöspäin ja josta heilui väikkyvä sulkatöyhtö. Heittäen taakseen hiuskutrinsa hän pujotti käsineet sormiinsa. "Ei tuo hattu sentään hullummin vaateta teitä. Tulkaa nyt!" – Ja Magnhild tuli. Pienokainen suikelti heti hänen turviinsa. "Minä menen sinun mukanasi!" hän sanoi. Magnhild ei kuullut tätä, sillä hän kuuli vain portaissa asteltavan; Tanden, säveltäjän piti myös tuleman mukaan. "Sinun kätesi vapisee!" sanoi pikku tyttö. Pikainen katse rouvalta, josta Magnhild tunsi punan polttavan kaulaansa, poskiansa, ohimoitaan, – vielä yksi katse Tandelta, joka nyt seisoi katuportailla ja ollen hieman hämillään tervehti. "Menemmekö ylös metsään?" kysyi pienokainen, joka piti häntä kiinni kädestä. "Kyllä", vastasi rouva; "eikös tästä käy oikotie poikki maiden, talon taitse?" – "Kyllä." – "No mennään sitte sitä."
He astuivat jälleen huoneeseen ja ulos takatietä läpi puutarhan ja poikki niittyjen. Metsää kasvoi ylhäällä vasemmalla puolen kirkkoa peittäen alinta tunturinrinnettä. Magnhild ja lapsi astuivat edellä, rouva ja Tande tulivat perässä. "Mikä on nimesi?" kysyi pikku tyttö. – "Magnhild." – "Sepä on mukavaa, sillä minun nimeni on Magda, ja se on melkein samaa kuin Magnhild." Kohta jälestä hän kysyi: "Oletko nähnyt isääni virkapuvussa?" Ei, sitä Magnhild ei ollut nähnyt. "Hän tulee pian tänne hänkin, ja silloin minä pyydän häntä pukeutumaan univormuun." Hän jäi juttelemaan isästään, jota hän tuntui rakastavan yli kaiken muun maailmassa. Toisia sanoja Magnhild kuuli, toisia ei kuullut. Takanatulijat haastelivat niin hiljaa, ettei hän voinut sanaakaan erottaa, vaikka he tulivatkin kohta kintereillä. Kerran vain hän äkkiä katsahtaessaan taakseen huomasi rouvan mielenilmeen huolestuneeksi, Tanden vakavaksi.
He olivat metsässä. "Kah, tässähän meillä onkin heti mitä viehättävin paikka!" puhkesi rouva puhumaan, ja nyt hän sädehti uudelleen, ikäänkuin hänen mielentilansa ei koskaan olisi ollutkaan muuta kuin mitä riemastuneinta. "Tähän me majaudumme!" ja samassa istahti hän heikosti huudahtaen ja naurahtaen. Tande istausi vitkalleen ja vähän syrjemmäs, Magnhild ja pikku tyttö toisella puolella. Pienokainen juoksahti kohta taas ylös, sillä hänen äitinsä halusi kukkasia, sammalia, ruohoja ja heinänkorsia. Hän ryhtyi sitelemään kukkasvihkoja, eikä pienokainen lie nyt ensikertaa hänelle vihon aineksia poiminut, sillä hän tiesi kaikkien eri kukkasten nimet ja tuli aina ihastuksesta ilakoiden tavattuansa jotakin, mitä äiti ei ollut nähnyt, mutta minkä tyttö tiesi olevan tälle mieluisaa.
Ajatuksia lausuttiin. Muutamia, ei kaikkia sieppasi kuuluviinsa Tande, joka oikoi ruohossa ja näytti tahtovan levähtää. Mutta siitä tuokiosta alkaen, jolloin he osuivat juttelemaan eräästä asiasta, joka oli sattunut juuri niinä päivinä, nim. että eräs miehensä hyljännyt vaimo sittemmin joutui rakastajansa hylkäämäksi, otti Tande vilkkaasti osaa keskusteluun soimaten ankarasti rakastajaa, jota taas rouva Bang puolusti: ei ollut muka hyvä toimia rakkauden perustalla, jota ei enää ollut olemassa. Mutta ainakin velvollisuuden perustalla, arveli Tande. Ah, velvollisuudenhan he jo olivat heittäneet hyvästi, vastasi rouva ja pisti kukkia koristeeksi Magdan hattuun. Keskustelun jatkuessa ilmeni aina tilapäisesti, että rouva seurusteli maan parhaissa piireissä, että hän oli laajalti matkustellut ja että hänellä varmaan oli varoja elää missä ja miten vain itse halusi. Ja kuitenkin istui hän vain täällä hiljakseen huolehtien Magnhildin, Tanden ja lapsensa parasta. Kaikille näistä mainituista oli hänellä lempeä sana varalla; jokaisen pikku lauseen hän otti talteen ja sai siitä kohta suetuksi jotakin, samoin kuin niistä ruohonkorsista, joita hän nyt pujotti yksitellen kukkakimppuunsa, jopa niin ettei ne sinne hukkuneet, vaan pääsivät näkyviin.
Tanden kaidat, kalpeat kasvot ihmeen hienoine hymyineen ja pehmeine hiuksineen, jotka ikäänkuin hyväillen kietoivat kasvot kehiinsä, vilkastuivat vähitellen.
Olihan tuo värikäs, lämmin nainen, jonka luona hän nyt istui, osa siitä maailmasta, jossa hän runoili ja eleli.
Se paikka, missä he istuivat, oli koivujen ja haapojen ympäröimä. Mänty ei ollut vielä päässyt näitä kukistamaan, vaikka sen vesat jo törröttivät esiin. Niin kauan saivat myös kukat ja ruoho elää – vaan ei kauemmin.
