Читать книгу: «Hauskoja hetkiä», страница 7

ESIKOISPUHE

Herra valtiopäivämies on pitävä puheen.

Hän on päättänyt sen.

Hän oli tullut valituksi ja saanut valtakirjan käteensä. Saapui sitte pääkaupunkiin. Esitti itsensä klubissa sille ja tälle, vertaisilleen, mutta erittäinkin ensi sijassa ylhäisille herroille.

Ja hän nautti edusmiestoimen ensimmäistä hauskuutta: ylhäiset herrat sinuttelivat häntä, taikka, mikä oli vielä hurmaavampaa, hän sanoi, sai sanoa heitä sinuksi. Sehän on lapsellisuutta! sanovat jotkut; mutta niin se on: edusmiehyydelläkin on lapsentautinsa.

Hän käveli edestakaisin klubihuoneissa ja katseli, kuinka maan isät löivät korttia. Jos hän itsekin osaa korttia pelata, kotiutuu hän pikemmin.

Se on kuitenkin vaan alkusoittoa.

Esirippu nousee vasta esikoispuhetta pitäessä. Onko hän puhuva vai ei, ja koska? Onko odottaminen vai ei? Syökseekö hän sisään päistikkaa vai tutustuuko ensin oloihin ja vasta sitte vähitellen, tarpeeksi asioihin perehdyttyään, uskaltaa astua tuon suuren askeleen?

Siihen tarvitaan päättäväisyyttä, suurtakin.

Huonosti onnistunut esikoispuhe voipi haudata hänet ikipäiviksi, taikka ainakin pitkiksi ajoiksi.

On tosin löytynyt valtiopäivämiehiä, jotka ovat osanneet nousta suuremmoisten kuperkeikkojenkin jälestä. Mutta tokko hän kuuluu niitten joukkoon!

Tunnollinen mies, joka on kuluttanut ja ponnistanut paljon valituksi tullakseen, tuntee aseman painon. Sillä jos hän ei onnistu, niin seuraavana päivänä sanomalehdet nolaavat koko maan ja – mikä on vielä pahempi – vaalipiirin edessä.

Kaikkia näitä seikkoja punnittuaan ja harkittuaan, hän päätti – esiintyä.

Otetaan kohta esille valtion tulo- ja menoarvio, siinähän on sopiva tilaisuus, jota täytyy käyttää.

Hän vetosi sananlaskuihin ja vaikka moni niistä kehoittaa varovaisuuteen, sanoen että onnettaren vaunuissa on järkevästi istuttava ja erittäin varottava ettei niistä keikahda maahan, niin muuan latinalainen sananlasku suosittaa rohkeutta, koska onni on muka rohkealle suotuisa.

No, jos ei muuta tarvita kuin rohkeutta, niin sitä hänessä kyllä on!

Kun hän aamulla, unettoman yön perästä, nousi ylös sillä päätöksellä, että astuu kiistakentälle esikoispuheellaan, sai koko perhe pian tuntea tämän päätöksen merkityksen, niin vaimo ja lapset kuin palkollisetkin.

Nuori maanisä oli ärtyisä, tavallista huonommalla tuulella, sillä aina siitä asti, kun hän oli saanut valtakirjan edusmiestoimeen, oli hänen ennen niin kirkas otsansa peittynyt synkkiin pilviin. Suuret huolet rasittavat häntä. Herranen aika, eiväthän kaikki sitä varten edusmiehiksi tule, että 3-4 vuoden kuluttua pääsisivät osasto- tai ministerineuvoksiksi. Muutamat uneksivat Tiszasta, Apponyista, Szilagyista, vieläpä Andrássystakin. Entäpä jos hänessä olisi vähäisen Tiszaa taikka pikkuruisen Andrássyä? Sitä ei voi tietää. Ihminen kasvaa tehtäviänsä myöten. Hyvä Jumala antaa järkeä ei ainoastaan viran, vaan ministerisalkunkin hoitamiseen, ja mitä ei ole, se saattaa vielä tulla.

Ensimmäinen muutos, mikä sekä ruokapöydässä että kyökissä herätti huomiota, oli se, että kun hän tähän asti oli syönyt kaikkea, mitä hänen eteensä tuotiin, hänelle nyt ei enää maistu entinen mieliruokansa kaalitäytekään.

– Tuommoistako tohditaan minulle tarjota? – kysyy hän vihaisesti.

(Hän katsoi sitä luultavasti vastapuolueen vastaväitteeksi.)

Lapset tulevat ennen kouluunmenoaan näyttämään itsensä isälle.

Hän ei edes katso heihin!

Hän on hajamielinen.

Rouva luopi häneen huolestuneen silmäyksen, mutta mies vastaa vain:

Lapset, jättäkää minut – minun on pidettävä puhe!

Vai niin! Hän pitää puheen. Sillä on kaikki sanottu. Asema on nyt rouvalle selvä, ja hyvänä puolisona, joka miehensä silmistä lukee hänen toivomuksensa, hän tietää että hän tarvitsee lepoa. Pst! Vaiti! Hiljaa! Isä on puhuva! Herra valmistaa puhetta! Häntä ei saa häiritä, ei millään muotoa!

Valtiopäivämies ja vastainen esikoispuhuja sulkeutuu huoneesensa.

Rouva lupaa, ettei kukaan häntä häiritse. Säännöllisesti hän – mies – perheen ylläpitäjänä maksaa kaikki laskut, sillä rouva laskee huonosti ja häntä petetään, mutta esikoispuheen valmistamiseen menevän ajan kuluessa rouva suorittaa höystekauppiaan, teurastajan, leipurin ja muitten, uudenaikuiseen elämään kuuluvien iilimatojen laskut – kahdenkymmenen prosentin koroituksella.

Mies mietiskelee, mihin tapaan hänen on puhuttava.

Ihmiskunta on Demostheneen ajoista asti merkinnyt aikakirjoihinsa erilaisia puhujoita. Mirabeau, Dante ja niin edespäin. Yksi on semmoinen, toinen tämmöinen. Yksi on teeskentelemätön, mutta vaikuttaa todisteittensa painolla; toinen on intohimoinen, tulinen, mukaansa tempaava; kolmas lämmin, neljäs kylmä, viides… Millainen mikin lie ollutkaan – se vaan on varma, että jokainen on onnistunut. Ja sehän on pääasia!

Uusimman ajan historiasta saattaa lukea sellaisistakin, jotka eivät ole olleet suuria eikä merkillisiä puhujoita, mutta jotka ahkerasti seurustelemalla sanomalehtikertojain kanssa ovat voittaneet itselleen tunnustusta. Eräs hänen ystävänsä – joka hyvin usein söi illallista sanomalehtireferenttien seurassa – sai sangen kauniin arvostelun sanomissa semmoisesta puheesta, josta Cicero olisi kääntynyt haudassaan, ei kerran, vaan pari kolmekin kertaa.

Hirveät päivät ja tunnit! Synnytystuskan hetket ovat kauheita. Jo hän ajatteli sitäkin, mitä muuan hyvä ystävä viime valtiopäiviltä oli hänelle kuiskaissut, että hän tuntee erään referentti-hunsvotin, joka varsin halvalla sepittää hänelle puheen, minkä sitte vain tarvitsee ulkoa oppia. Kaksikymmentä floriinia on alhaisella, neljäkymmentä korkeammalla valtiomiehen asteella seisovan puheen hinta ja kahdeksastakymmenestä floriinista hän kirjoittaa korkeimmalla asteella olevan puheen. Sadasta floriinista … no, niin korkea-asteista puhetta ei ole olemassakaan, jonka siitä hinnasta kirjoittaisi.

Mutta joko on olemassa itsetuntoa taikka ei.

Hän ei ryhdy moisiin keinoihin.

Puhe olkoon hänen henkensä tuote, älköön vieras hikoilko hänen kunniansa tähden! Vuotakoon siis hiki hänen omasta jalosta otsastaan!

Ja se vuosikin.

Puhe valmistui – ensimmäisen kerran.

Että hän seuraavana päivänä päivällisen aikana repi sen rikki, oli luonnollista, sillä palatessaan kotia istunnosta hän vakaantui siitä, että edellinen puhuja oli hänen nenänsä edessä käyttänyt hänen todisteitaan.

Hirmuista! Hänellä ei ole puhetta! Entä jos ne yhdeksän puhujaa, jotka ennen häntä ovat puheenvuoroa pyytäneet, luopuisivat siitä ja notarius huutaisi hänen nimensä? Pian … pian! Täytyy tekaista uusi puhe. Mutta mihin tapaan?

Onko hänen puhuminen niin, kuin Deák, vai niin, kuin Lutvikki Kossuth, vaiko ehkä niin, kuin – Frans Kossuth?

Toinen puhe valmistuu, varustettu tyhjillä paikoilla hyvä-huutojen varalle. Näistä hän jo oli pitänyt huolta, ne olivat olemassa ennen kuin puhe. Hän oli puhutellut ystäviänsä, joitten kanssa hänen oli tapa syödä illallista; he olivat luvanneet etteivät jätä häntä tuona vaikeana hetkenä, vaan pysyvät hänen läheisyydessään. He muodostavat hänen ympärilleen ystävärenkaan. Kaksi oikealle, kolme vasemmalle, taakse neljä, eteen viisi. Todellinen henkivartio, joka puolustaa häntä mahdollisia epäsuosionosoituksia vastaan ja rohkaisee, innostuttaa häntä – sanalla sanoen: tekee tunnelmaa. Ja lopuksi, jos puhe sattuisi erittäin hyvin onnistumaan, pakoittaa puhemiestä keskeyttämään istunnon viideksi minuutiksi. "Suuret" puheet ovat meillä tunnetut "viiden minuutin" nimellä.

Jos presidentti jonkun puheen jälkeen julistaa viiden minuutin paussin, on se puhe onnistunut mainiosti. Puoluelehdet riemuitsevat, asianomainen leimataan valtiomieheksi ja vastustajatkin – vaikenevat.

Mutta nuori maanisämme ei uskalla uneksia viidestä minuutista. Hän tyytyisi kolmen, kahden, jopa puolen minuutinkin paussiin.

Ja tuo suuri, kammottava päivä lähenee lähenemistään. Onneksi ei kukaan luovu puheenvuorostaan, jääpi aikaa valmistamiseen.

Sillä välin hän käy ahkerasti istunnoissa, tutkii ja painaa mieleensä yksityisten puhujain esiintymistapaa ja liikkeitä. Kotona, peilin edessä hän harjoittelee, jota tarkoitusta varten hän anastaa rouvan trymoon. Hän huomaa pian, ettei tiedä mitä tehdä oikealla kädellään. Mieleensä juohtuu Bismarckin lyijykynä, jota hän aina kuuluu pitäneen kädessään, pistellen sillä pulpettia. Siinähän on mainio välikappale, millä pitää oikeaa kättä johonkin toimeen sidottuna; se tekee kaikki liikkeet tarpeettomiksi ja antaa kädelle olemassaolon oikeuden.

Heti hankki hän itselleen tusinan pitkiä Bismarck-lyijykyniä. Kaikki oli jo olemassa, paitsi puhe. Hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja valmisti neljännen esitelmän – puhtaimpaan klassilliseen tyyliin. Sitä hän kuitenkin päätti käyttää. Klassillinen, lainalauseilla höystetty ja johonkin määrin akademillinen puhe tekee aina vaikutuksen. Vaikkapa hän lausuisikin sen huonosti, ei sen sisällystä sentään voida kokonaan huomaamatta jättää; tunnustetaan ainakin, että siinä on oppia ja tietoja… Hän siis vihdoinkin olisi tyytyväinen, kotona vain häntä ei tyydytä mikään.

– Nándor, mikähän sinulle enää kelpaa? – kysyy epätoivoisena rouva, kun mies järjestään työnsi luotaan kaikki kolme ruokalajia syötäväksi kelpaamattomina.

– Puhe! Esikoispuhe! – huusi itsensä unohtaen nuori maanisä, joka silloin aamulla oli polttanut viimeisen puheensa.

Viimeisenä yönä maanisä nukkui kovin levottomasti. Ilman puhetta hän meni maata, ilman puhetta hän nousi ylös. Vain unissaan hän puhui, milloin yksityisiä sanoja ääneen huutaen, josta hänen vaimoparkansa kovin pelästyi. Hän herättikin miehensä, mutta pian tämä uudelleen nukkui ja alkoi nyt kiristellä hampaitaan. Varmaankin vastustuspuolueen takia. Väliin hän purskahti nauruun, pilkallisesti virnistellen. Silloin hän luultavasti uneksi olevansa vastustuspuoluelainen, joka tahtoo pilkkanaurulla masentaa aloittelevan puhujan.

Tämmöinen pahaa-ennustava yö oli sen päivän edellä, jonka tuli ratkaista, onko hän nolla vai ei, edustaako hänen vaalipiiriään tyhjänarvoinen mies vaiko semmoinen, jonka sana on lukuunotettava?

Tämä on kysymys; siihen hän itsekin vasta tänään keskipäivällä saa vastauksen. Se on totta, että hän jo aikaisesta nuoruudestaan asti ei ole tuntenut itseään nollaksi, ja kun hän kirjoitti johtavia artikkeleja maaseutulehtiin, häämöitti hänen mielessään jotain sellaista, että hänelle käy ahtaaksi – Macedonia.

Kello on kahdeksan – hän suurusti. Teetä, kaksi munaa ja kinkkua. Pittin oli tapana syödä suurukseksi kaksi munaa, Foxin kinkkua. Varmuuden vuoksi hän söi sekä munaa että kinkkua; ellei hänestä tule Pitt, tulee ehkä Fox. Hän olisi vielä tahtonut syödä päälliseksi käristettyä silavaa, sillä se on Károly Eötvösin suurus – mutta ei sattunut olemaan silavaa kotona.

Ottaessaan hattunsa naulakosta juohtuu hänen mieleensä: vielä on aikaa, vielä saatat ilmoittautua sairaaksi…

Mutta ei! Sen ajatuksen hän torjuu pois arvottomana. Mitä ajattelisi hänestä hänen vaimonsa, joka jo oli kutsunut kaikki ystävänsä tähän premieeriin.

Sumuisessa, syksyisessä tunnelmassa hän näkee Kansallismuseon uljaan, kauniin pylväistön ilmestyvän eteensä. Kuinka hyvä olisi päästä ylihuoneen jäseneksi! [Yli- eli magnaattihuone on pitänyt istuntonsa Unkarin kansallismuseon rakennuksessa, jonka vieressä on alihuoneen kokoushuone. Museorakennuksen edustalla seisoo Unkarin suurimman eepillisen runoilijan János Aranyin kuvapatsas, jonka jalustaa koristaa hänen kirjoittamansa Toldi-nimisen eepoksen päähenkilön kuva. Suoment muist.] Sillä ei ole vaalipiiriä, sen ei tarvitse puhua; vaikkapa kaiken ikänsä vaikenee ja äänestää, ei sekään tee mitään!

Hän pysähtyy János Aranyin kuvapatsaan eteen, hänen silmänsä kääntyvät Nikolaus Toldiin. Kuinka rohkeana, uljaana istuu siinä sankari! Ja yht'äkkiä hänkin alkaa rohkaistua… Onhan hän aina ollut puhuja; parempaa maljanesittäjää kuin hän ei olisi koko komitaatista hakemallakaan löytänyt. Hän vaan nousi ylös ja aatteet jo välähtivät hänen päässään ja sanat tulvailivat hänen huulilleen… Jos joku rohkeni siihen jotain pistää väliin, sai hän heti sanan sanasta. Mitäpä hän siis pelkää, mikä häntä vapisuttaa? Osaahan unkarilainen – jos ei muuta – ainakin puhua! Kummaa, että esi-isämme Árpád aseella, eikä onnistuneella puheella, hankki itselleen tämän maan. Mikä niinmuodoin häntä peloittaa? Hja, tietysti – toista on komitaatti, tuttu piiri, sukulaiset, ystävät, jotka odottavat hänen esiintymistään, jotka ovat niin varmat siitä, että jos tämä mies nousee puhumaan – hän ei lausu tyhmyyksiä!

Mutta valtiopäivät! … uusi yleisö … epäilevät puoluelaiset … häijy oppositsiooni … väijyvät lehterit … viekkaat ja ilkeät sanomalehtikertojat!..

Suuremmalla päättäväisyydellä ei vielä koskaan mikään valtiopäivämies ole antanut päällystakkiaan vahtimestarille kuin hän. Hän tiesi että tänään päivällisen aikana, ennen kello kahta tuossa naulakossa on riippuva joko hänen palttoonsa taikka hän!..

Hän astuu istuntosaliin…

Käy istumaan…

Puheenjohtajan ilmoituksia…

Hän katsoo kelloaan. Se raksuttaa … hänen sydämensä sykkii…

Puoli tuntia kuluu.

Notarius huutaa erään nimen:

– Tódor Koronghy!

Hän kavahtaa pystyyn.

Mutta istuutuu heti. Sillä hän ei ole Tódor Koronghy, vaan Ferdinand Kisfalusy. Ompa onni ettei ole unhottanut nimeään. Tódor Koronghy puhuu … hänkin on aloittelija … lausuu esikoispuheensa, kangertaen. Hän kuului oppositsiooniin ja niin hänen puolueystävänsä, vaikka puhe olikin heikko, auttoivat häntä pulasta hyvä- ja éljen-huudoilla.

Tódor Koronghy istuutuu.

Hälinää … puheenjohtaja soittaa. Huone täyttyy yhtäkkiä. Hallituspuolue tulvailee sisään kaikkialta käytävistä. Ystävärengas ympäröi hänet … edestä, takaa … sekä oikealta että vasemmalta.

Notarius huutaa jo toisen kerran hänen nimensä, hän ei kuule.

Oikeanpuolinen naapurinsa nykäisee häntä kylkeen.

Hän kavahtaa ylös.

Ja lausuu käheästi: "Kunnioitettu huone!"

Sillä hetkellä hän katsahtaa taivaasen – ei, lehterille.

Ja siellä hän huomaa – vaimonsa, ystävättäriensä keskellä, joitten kiikarit kaikki ovat tähdätyt häneen.

Jonkinlainen lämpö juoksee koko hänen ruumiinsa lävitse…

Ja hän alkaa puhua… Hän ei oikeastaan tiedä mitä, sitä vähemmin mitenkä – . mutta hän puhuu, sujuvasti, helposti, ilman seisahdusta. Aluksi se oli vallan hyvä.

Yhtäkkiä hän kuulee: "Oikein!" Se tuli tosin ystäväpiiristä, mutta herätti sen ulkopuolellakin vastakaikua.

Hm! … vai niin! eihän tuo olekaan niin suuri konsti… Tähän asti hän oli lausunut vaan sen, mitä vaalipuheessaan oli esiin tuonut… Nyt … oi! takertuu heti!.. Eipä niinkään! Mieleensä juontuu muuan pääkirjoituksensa maaseutulehteen … sitte vielä toinenkin pääkirjoitus… Tuossa maaseutulehdessä ei kukaan huomannut sitä; täällä sille huudetaan hyväkin…

Naurua! Mikä se?.. Ensimmäinen "hilpeyttä"! … eikä tuolla puolella, vaan täällä, omassa puolueessa, ystävien joukossa. Oikealta naapuri kuiskaa: "varsin onnistunutta!" – "Enemmän, enemmän!" kuuluu vasemmalta; "käy hyvin".

Ja viippunut tasapaino alkaa taas asettua… Hänen suonensa eivät enää tykytä niin kovasti…

Joku vastustuspuolueesta puuttuu puheesen… Hän ei vastaa siihen. Jatkaa vain, katsoen väliin muistoonpanoihinsa. Nämät kyllä eivät ole muistoonpanoja, sikäli kuin hän ei ollut kirjoittanut ainoatakaan sanaa paperille, mutta katsahdus paperiin näyttää hyvältä ja täyttää paussit.

Tämä jo on edistystä, Ensimmäisten kymmenen minuutin kuluessa hän ei mistään hinnasta olisi uskaltanut pitää paussia eikä katsahtaa paperiin.

Hän panee paperin pois … jatkaa.

Taas "oikein" huutoja … ei, tämähän jo on suosionosoitusta! Kas, kas! Ja mikä on vielä enemmän, hänen eteensä on muodostunut kokonainen piiri. Tämä ei enää ole ystävien pieni rengas, tämä on piiri … niinpä niin, "piiri", kuulijain piiri, johon yksi ja toinen vastustuspuoluelainenkin eksyy. Yksi oppositsioonin pääjohtajista, joka puheen alussa otti hattunsa ja aikoi mennä ulos, pysähtyikin matkalla puheenjohtajan lavan eteen … siitä hän, pilkallinen ilme silmissään, kuunteli vähän aikaa aloittelijaa … eikä mennytkään ulos, päin vastoin vähitellen vetäytyi takaisin ja istui paikalleen!

Tämän puhuja selvästi näkee ja sen johdosta tapahtuu hänessä äkkiä suuri muutos.

Nämäthän kuuntelevat minua, niinkuin kotona komitaatissa kuunneltiin; minäpä miellytän, niinkuin kotona miellytin; nauretaan, niinkuin kotonakin; puheeni vaikutus on sama kuin siellä.

Sen mukaan olen täällä kotona!

Itsetunto ja luottamus kasvoivat. Hänen kielensä sujuu ja hän puhuu niinkuin olisi kotona. Taitavasti, järkevästi, lämpimästi. Ensimmäinen kättentaputus!..

Aurinko paistaa sisään ja sen loisto valaisee hänen vaimonsa kasvot, tuolla ylhäällä lehterillä. Nuot kasvot muutenkin loistavat, eivät olisi tarvinneet auringonpaistetta.

Tämä häntä vielä enemmän innostuttaa. Hän tuntee itsessään leijonan heräävän. Alussa hän viisasteli, myöhemmin puolusteli, nyt jo hyökkäilee. Noin oikein husaarimaisesti.

Yksi isku … kaksi iskua … kolme iskua! Vieläpä useampiakin.

Vaan se jo kirveltää.

Ivallinen keskeytys kuuluu toiselta puolelta.

Tähän asti hän ei ollut vastannut keskeytyksiin; hän ei rohjennut riposteerata.

Nyt hän jo letkauttaa takaisin ja onnistuneesti. Hänen puolueensa huutaa "eläköön" … tämä on jo "innokas" eläköönhuuto.

Hän tuntee olevansa hyvällä tiellä, menestyksen tiellä.

Mieliala on erinomainen, nyt vain onnistunut lopetus, vaikuttava pieni tulitus ja kaikki on voitettu.

Ja hän voitti pelin!

Istuutuessaan häntä joka taholta onniteltiin, kolme ministeriäkin tuli ja puristi hänen kättään.

– Viisi minuuttia … viisi minuuttia! – kaikui kaikkialta.

Puheenjohtaja soittaa:

– Istunto lakkautetaan viideksi minuutiksi.

KAHDEN TULEN VÄLILLÄ

Muutamia päiviä on jo sanomalehdissä kiertänyt huhuja ministerimuutoksesta. Eräs salkku saa uuden isännän, koska vapaamielinen puolue on suuresti suuttunut nykyiseen ministeriin. On mahdotonta häntä enää kannattaa. Kulunkiarviokeskustelun aikana hän oli esiintynyt niin, että menetti kaiken luottamuksen.

Ja jos siitä oli vilkas ajatustenvaihto valtiopäiväin käytävissä ja klubissa, niin mitä sitte ministeriössä! Meneekö "hän" ja kuka tulee hänen sijaansa? Sitä tahtoisi tietää pieni ja suuri virkamieskunnassa.

Ministerineuvos Alfons Szecsödyn toimistossakin siitä keskustellaan. Tämä toimisto on merkillinen paikka. Siellä voi saada paraimpia sikareja, parainta luumuviinaa ja tuoreimpia juoruja, jonka vuoksi on hyvin käsitettävissä se virallinen into, millä tässä hauskassa toimistossa kävivät neuvokset, sihteerit ja jotkut semmoiset koncipistitkin, joita herra ministerineuvos suvaitsi kutsua pienelle – "pakinalle".

Kello yhdentoista ja kahdentoista välillä pidetään siellä säännöllisesti kokouksia, joissa virtaa luumuviina ja sujuu pakina ministeriötä koskevista ja koskemattomista asioista, viimeisestä premieeristä, odotettavista nimityksistä, jonkun virkaveljen hairahduksesta (hyvin suosittu puheenaine!), uusimmasta avioerojutusta, kaikki höystetty ahkerasti kokoon kerätyillä pienillä skandaalijutuilla. Kieltämätöntä on, että nämät tunnit kaikille osanottajille olivat virkatunneista hauskimmat. Vähemmän hauskoja ne tietysti olivat niille asiallisille, jotka näitten "pakinain" aikana kärsimättömyydellä vartoivat herra ministerineuvoksen etuhuoneessa ja pöyhkeältä vahtimestarilta saivat sen tiedon, että siellä sisällä pidetään neuvottelua. Se heistä, joka oli hienommalla haistimella varustettu, saattoi neuvottelujen perästä huomata väkevää luumuviinanhajua herra ministerineuvoksen huoneessa, vaikkei ministeriön eikä esittelijän toimialaan kuulunut väkijuoma.

– Tuleeko todellakin Csetnekistä uusi esimiehemme? – kysyi muuan koncipisti, joka, ollen kamariherra, sen perusteella oli päässyt "neuvotteluun" osalliseksi.

– Tiedän sen varmaan – vastasi eräs osastoneuvos. – Minulla on tuttavuuksia, se tietäkää, ja jokaisen henkilömuutoksen minä voin ennustaa neljäkolmatta tuntia aikaisemmin kuin kukaan muu.

Csetneki joutui sitte päiväjärjestykseen ja otettiin kaikenpuolisen arvostelun alaiseksi. Useammat tunsivat hänet mieskohtaisesti, toiset olivat kuulleet hänestä paljon kaikenlaista, mutta kaiken ytimenä oli se, että hän oli "vastenmielinen" mies.

– Ylpeä ja ilman arvoa – kuuluu mukavasta nojatuolista, jossa muuan isomahainen herra venyy.

– Jospa hän vain sitä olisi, mutta hänellä on muuan päähänpisto, mikä monelle teistä, jossa vanhuuden enteet ovat huomattavissa, voipi tuottaa ikäviä seurauksia – lausuu siihen asian tietävinään oleva osastoneuvos jonkinlaisella vahingonilolla.

– Lázár, tämä tarkoittaa sinua! – nauroi eräs ministerineuvos.

– Mitenkä ja mihin nähden se saattaisi minua tarkoittaa? – änkytti Lázáriksi nimitetty henkilö.

– Etkö kuullut mitä hän sanoi vanhuuden enteistä?

– Minussa ei huomaa mitään vanhenemisen merkkejä. Tunnen itseni sangen elinvoimaiseksi, varsinkin virkatoimiin nähden, – vastasi Lázár, mutta hänen kasvojensa väri sillä välin melkoisesti kalpeni.

– Kuuletteko hänen tunnussanansa? Virkatoimiin nähden! Lazi virkansa hyväksi kykenee kaikkiin, vieläpä siihenkin, että nuorentuu! – ilkastelee kamariherra-koncipisti, seuran vanhempien ja nuorempien jäsenten nauraa hohottaessa.

Sillä tämän seuran laskemien sukkeluuksien esineenä oli aina Lázár. Lázár Kovács, osastoneuvos, vanhan järjestelmän jäännös, joka aloitti palveluksensa jo ennen perustuslaillista aikakautta, "saksalaisessa maailmassa", ja sen johdosta suuresti erosi uusista virkamiehistä. Hän oli vielä pelokkaan, varovan, turhantarkan virkavaltaisuuden edustaja, joka tikapuitten alimmalta astuimelta kovin työläästi ja hitaasti, ilman protektsioonia, ainoastaan ankaralla työllään on noussut ylöspäin ja siten paljoa paremmin osaa kunnioittaa asemataan kuin nykyinen sukupolvi, joka joko valtiopäiviltä tipahtaa heti korkeihin virkoihin taikka, vaikkapa alkaakin alhaalta, protektsioonin, tungettelun ja muunlaisten edistyskeinojen avulla niin nopeasti liikkuu eteenpäin, että vanhaa "beamteria" rupee huimaamaan. Hänen aikanaan, ennen kuusikymmentä-lukua ja sen kuluessa, mitä tulevaisuuden toiveita silloin virkamiehillä oli? Millaiseksi on siitä asti virkavalta Unkarissa kehittynyt? Mimmoisia virkaylennyksiä saakaan nyt nähdä! Ennen aikaan vanhenivat virkamiehet maaherraviraston koncipisteina ja se, joka kansliasihteerinä voi vetäytyä lepoon, saattoi jo kerskata kauniista edistyksestä. Sen sijaan jos nyt joku on pysynyt alallaan neljä-viisi vuotta jossakin virassa, hän jo myllertää maat ja taivaat päästäksensä ylenemään. Ennen ei uskallettu mukistakaan, kannettiin iestä hiljalleen ja oltiin vaiti, sillä silloin oli vielä auktoriteettia olemassa ja jos kansliapäällikön apulainen tahi maaherraviraston varaesimies rypisti otsaansa, palautui höllentynyt kuri.

Näissä traditsiooneissa, tämmöisessä koulussa kasvoi Lázár Kovács; näitä vanhanaikaisia mielipiteitä vetivät sitten esiin uudet, käyttääkseen niitä leikintekoon. Ei ketään ollut helpompi pelästyttää kuin Lázária, joka aina pelkäsi että hänet pannaan pensioonille tahi ainakin sivuutetaan. Hän oli kuitenkin vanhin osastoneuvos, ensi vakanssissa hän ylennetään ministerineuvokseksi – tietysti sillä edellytyksellä, että noudatetaan vuorojärjestystä eikä lykätä parlamentista hänen eteensä mitään "einschub'ia". Kaikissa tapauksissa, hänellä on toiveita ylenemiseen. Tämän tietävät hyvin virkaveljet ja pistelevät häntä siitä. Oi, nuot uudet eivät kunnioita ketään … varsinkin koncipisti-kamariherra hioo aina kieltään hänelle. Eikä hän uskalla puolustaa itseään, vaan kärsii pistelyt, ja jota terävämmät nämät ovat, sitä enemmän hän yrittää niille nauraa, jotta kaikki katsottaisiin leikiksi.

– Turhaan sinä nuorennut, Lazikani, virkatoimiin nähden; sinua odottaa pensiooni – ilkkui koncipisti.

– Pensiooni? – nauroi Kovács, ei ilman ponnistuksetta.

– Niinpä niin, pensiooni! – säestivät toiselta taholta useammat, jotka huomasivat että tässä taas tulee pieni jupakka huolestuneen ja pelonalaisen osastoneuvoksen kanssa, joka jokaisen ministeripulan aikana vapisi kuin haavanlehti.

– Jo monta kertaa olette minun peloittaneet, mutta vielä en ole pensioonille pantu – koetti hän leppeästi puolustaa itseään hyökkääjiä vastaan.

– Se vaan, Lazikani, että tuuli ei koskaan vielä ole niin puhaltanut vanhoja vastaan kuin nykyään. Csetneki itsekin on nuori mies eikä voi sietää vanhoja ihmisiä viroissa. Hänen periaatteensa on se, että väistykööt he syrjään ja antakoot sijaa nuorille voimille!

– Hm! mutta sanotaanhan: hyvä on vanhus talossa – intti Kovács, joka kaikin tavoin yritti peitellä pelästystään.

Turhaan! – koko seura huomasi jo, että tuo kelpo ukko taas meni ansaan ja ilman mitään sopimustakaan jatkui pilanteko heti itsestään. Ilkastelu on vain silloin jonkin arvoinen, kun se on täydellinen.

Ensimmäinen, joka käsitti mitä asema vaati ja riensi koncipisti-kamariherralle avuksi, oli asiantuntija osastoneuvos.

– Ystävämme Hugo (se oli koncipistin ristinimi) on oikeassa. Csetneki käy toisinaan vanhempaa sisartani tervehtimässä ja äskettäin hän tälle mainitsi, että hänelle kelpaa vain nuoret työvoimat.

Tämä tieto vakuutettiin joka taholta oikeaksi. Muutkin olivat kuulleet tulevan ministerin armottomista aikeista.

Vahtimestari astui sisään ja ilmoitti, että ministeri kutsuu kunnianarvoisaa herra Szecsödyä, jonka johdosta neuvottelu lopetettiin ja ministerineuvos, suuri mytty asiakirjoja kainalossaan ja erinomaisen arvokkaan näköisenä, astui etuhuoneen lävitse, ilmoittaen siinä odottaville asianosaisille surkuttelunsa, että hänen täytyy rientää hänen ylhäisyytensä luo eikä siten enää tänään voi ottaa vastaan. Tehkööt hyvin ja vaivatkoot itsensä tänne huomenna.

– Eikö huomenna taas ole neuvottelua, armollinen herra? – kysyi vähäisen epähienolla äänellä joku asianosainen, jossa neuvottelusta poistuvat punehtuneet ja naureskelevat virkamiehet olivat herättäneet epäluuloa.

– Tuskin, tuskin – vastasi armollinen herra kiireesti ja katosi.

Mutta vahtimestari avasi ikkunan ja tuuletti huonetta puolen tunnin ajaksi – neuvottelun jälkeen.

Se muodonmuutos, joka Kovácsissa edellä kerrotun neuvottelun jälkeen parin päivän kuluttua tapahtui, herätti yleistä huomiota ministeriössä ja antoi aihetta hupaisimpiin kuiskutuksiin. Koncipisti-kamariherra oli pakahtua naurusta ja hänen hämäyksistään ei tahtonut loppua tulla.

– Oi, oi! Lazikani, sinähän olet muuttanut karvasi, sinustapa on tullut täydellinen keikari! Tuo lyhyt takki, sopiiko se sinun iällesi ja asemallesi? Eikö vanha silinterisi olisi kelvannut vielä tänä vuonna, miksi ostit uuden muodinmukaisen? Ja mitä kaulahuiviisi tulee, niin se jo apulaiskoncipististakin olisi liian räikeä.

Mutta vaatetuksessa tapahtuneet vaihdokset eivät kumminkaan olleet niin suuret kuin se muutos, jonka alaiseksi Kovács itse oli joutunut.

Että niin nuorekkaasen pukuun tarvitaan nuoret kasvotkin ja nuoriin kasvoihin taas notkeat liikkeet, se oli Kovácsille heti selvä. Ja sen johdosta harmaitten viiksien sijasta ennen pitkää tarkoituksenmukaisen voiteen avulla sysimustaksi muuttunut parta koristi hänen huuliaan, joiden tavaton puna herätti epäilyä ihomaalin käyttämisestä. Ja kun viikset olivat mustat, niin tietysti ei poskipartakaan saattanut jäädä harmahtavaksi. Mutta sen värjääminen kysyisi paljon työtä. Tänne siis, parturi, saata se veitselläsi katoamaan! Kasvot siitä varmaankin nuorentuvat, kuu ei se niitä varjosta. Nyt on enää vain tuo tunnettu kaljupäisyys jollakin tavoin autettava, mutta ei sekään kysynyt suurta työtä. Lázár muutenkin jo aikoja sitten on valittanut vetoa virastohuoneissa, josta hän on saanut kärsiä säännöllistä hammas-, pään- ja muuta särkyä. Jos hän vetää tämän syyksi, ei kukaan saata kummastella, että hän vaatimattomalla valetukalla yrittää suojella itseään ilmavirran vahingollisuudelta.

Sellainen hänen entisen olemuksensa perinpohjainen uudistus herätti huomiota ei ainoastaan virastossa, vaan kotonakin, hänen armonsa neuvoksettaren luona.

Lázár tunsi olevansa velvollinen antamaan aviovaimolleen selityksen asiasta.

– Sinä kummastelet, kultani, eikö totta, mikä minusta on tullut. Hja! Ministerimuutos! Saamme uuden ministerin, nuoren tarmokkaan, jolle vanhat eivät kelpaa. Hän etsii nuoria työvoimia … vanhoja uhkaa pensioonille-pano… Ymmärrätkö, pensioonille-pano? Mikä isku se olisi meille, joiden täytyy elää vain virastani… Emme voisikaan elää arvomme mukaisesti muualla kuin linnassa… Ja sinne ylös sinä et kernaasti muuttaisi.

– En tosiaankaan – vastasi Milka. – Pestissä olen elänyt, Pestissä tahdon kuoliakin, Budaan en mene!

Lázár syleili puolisoaan hellästi, mikä jo pitkään aikaan ei ole kuulunut talon tapoihin.

– Emme menekään, sillä, saakeli soikoon, minä olen vielä kaukana pensioonista.

Ja sen jälkeen pikaisilla, keveillä askelilla käyskennellen edestakaisin, pullistaen rintaansa, keikutellen päätään, huitoen molempia käsiään hän jatkoi:

– Laittakaamme niin, ettei ministeri huomaakaan vanhaksi! Katsoppas nyt, Milkaseni, sopiiko miestä, joka näin käy – näin katsoo – näin käyttäytyy, lukea vanhojen joukkoon?

Ja painaen innokkaan suutelon Milkan poskelle, mikä niinikään oli kovin harvinainen herkku tässä vanhentuneessa taloudessa, hän ketterin askelin riensi ulos huoneesta, alas käytävästä, pois talosta, pitkin katua, ja vaikka tuo ketteryys häntä johonkin määrin väsytti, kulki hän samalla ketteryydellä aina virastoonsa asti.

Kun sitten uusi ministeri ryhtyi virkatoimeensa ja hänen alaisensa virkamiehet valtiosihteerin johtamina kävivät hänen luonaan kunniaterveisillä, niin hänen ylhäisyytensä, vastatessaan valtiosihteerin tervehdyspuheesen, erityisellä painolla huomautti odottavansa jokaiselta harrasta, "väsymätöntä" ahkeruutta ja työteliäisyyttä. (Yleistä hyväksymystä.) Puheensa jälkeen hän astui ensimmäisessä rivissä seisovien ylempien virkamiesten luo, pudisti heidän kättään ja vaihtoi pari sanaa heidän kanssaan. Kovácsista. tuntui kuin hänen terävät, urkkivat silmänsä olisivat tahtoneet jokaisesta saada ilmi, paljonko heissä vielä oli työkykyä ja väsymätöntä voimaa, Vanhojen ja isopäisten joukosta kai Lázár Kovács teki häneen hauskimman, elähyttävimmän ja joustavimman fyysillisen vaikutuksen, tämä kun rintansa pullistuksella, kasvojensa hymyilyllä ja jäsentensä heilutuksella herätti yleistä huomiota ja hupaisuutta.

Ainakin Kovács itse oli tyytyväinen tuohon vaikutukseen ja kertoi siitä innostuksella kotona epäilevälle puolisolleen. Sillä Milka epäili, hän kun ei mitenkään voinut saada päähänsä, että kukaan mies tuolla tavoin sievistäisi itseään jonkun ministerin mieliksi, joka ei ole – nainen! Siitä huolimatta hän päätti toistaiseksi jäädä tarkkaavalle kannalle ja olla uskovinaan kaikkia noita taruja, joita hänen miehensä hänelle keksii. Hän ei vain jättänyt silmällä pitämättä sitä uutta muotikauppaa, joka menneen kuun alussa, neljännesvuoden alettua, oli heitä vastapäätä avattu, erään sangen kauniin, vaaleaverisen leskirouvan johtamana. Niin usein kuin herra neuvos poistui kotoa, vaani neuvoksetar aina ikkunasta, eikö tämä tapahtuma saanut aikaan mitään liikuntoa muotikauppijattaren puodissa. Ennen pitkää hän tuli vakuutetuksi … mistä? Kaikenlaisista epäilyttävistä seikoista. Milloin tuo kaunis muotikauppijatar seisoi puotinsa ovessa, ikäänkuin tarkastaaksensa jotakin hattua, milloin häntä ei tosin näkynyt etualalla, mutta varmaankin hän taampana keikaili herra neuvokselle, joka virastoonsa mennen säännöllisesti astui kadun poikki, muotikauppijattaren puodin ohitse, ja kulmassa kääntyi toiselle kadulle. Se on kyllä totta, että hänen ennenkin, kun tuo puoti ei vielä ollut vaarallisenkauniin muotikauppijattaren, vaan vaarattoman ryytikauppiaan hallussa, oli ollut tapa käyttää juuri samaa tietä, mutta – niin viisasteli neuvoksetar – se mies, jolla on vähänkin velvollisuuden tuntoa, muuttaa matkasuuntansa asianhaarain mukaan ja kiertää tiellä olevia muotikauppoja.