Читать книгу: «Kertomuksia», страница 6

Ludde

Kun Ludde oli pienenä ja kävi koltissa ja kun Ludde kasvoi, silloin oli hän juuri sellainen, kuin hänen mammansa toivoi ja juuri sellainen, että kaikki muut mammat sanoivat pahankurisille pikku pojilleen, niin pian kuin ne tekivät tepposiaan: "Katsoppas Luddea! Ludde ei koskaan tee niin."

Ei, Ludde ei koskaan tehnyt mitään. Kotona hän ei koskaan mylläköinyt, ei koskaan ollut vallaton eikä koskaan tottelematon. Kun rouvia tuli hänen äitinsä luo, saattoi hän istua tuntikausia korkeajalkaisella tuolilla heiluttelematta edes jalkojaan, kuten kaikki muut pienet pojat tekivät. Ludde istui aivan hiljaa, pyöreäposkinen naama lauhkeasti ja hyvänsävyisesti hymyilevänä, tosin välistä nukkumaisillaan, mutta aina yhtä hymyilevänä ja hyvänä, silloinkin kun pää nyökähtäen painui rinnalle taikka retkahti taaksepäin, ikäänkuin pieni kaula olisi ollut katketa.

Kun Ludde silloin aukasi vaaleansiniset silmänsä, saattoi hän kyllä nähdä mammain nykivän toisiaan ja hymyilevän niin ihailevan näköisinä, että Ludden sydän paisui ilosta, ja hän päätti aina olla yhtä kiltti.

Hänen mammansa oli onnellinen ja ylpeä. Hänellä ei ollut mitään muuta maailmassa kuin Ludde, mutta tämä poikapa olikin hänen kallein aarteensa.

Hänellä ei ollut koskaan, ei yöllä eikä päivällä, ainoatakaan ajatusta, joka ei jollain tavalla koskenut Luddea; ja enimmän hän ajatteli sitä, kuinka hän voisi varjella poikansa tältä maailmalta ja sen pahuudelta.

Hän oli papin leski, eli eräässä kylässä ja oli kuullut paljon pahaa kaupungin kouluista. Kansakoulukin tuntui hänestä epäilyttävältä; hän pelkäsi, että se voisi vahingollisesti vaikuttaa hänen "omaan Luddeensa", ja siksi hän antoi siivon pastori Vallergrenin ottaa toimekseen hänen kasvatuksensa. Siivo pastori Vallergren oli kiintynyt tuohon lapsi kultaan niin arvaamattoman suuressa määrin, että hän antoi Luddelle opetusta melkein ilmaiseksi.

Kun Ludde oli ripille päässyt, alkoivat maailmanmieliset, ymmärtämättömät ihmiset puhua, että hänen pitäisi lähteä ulos maailmaan ryhtyäkseen johonkin tosi työhön elatuksensa hankkimiseksi. Mutta mamma mietiskeli yöt ja päivät jotain keinoa, miten voisi antaa Ludden ansaita leipänsä tarvitsematta kuitenkaan laskea häntä luotaan. Huono seura saattoi muutoin helposti hävittää kaikki, minkä hänen kasvatuksensa oli aikaansaanut.

Hän otti kaiken leskieläkkeensä säästöpankista, perusti pienen kaupan ja otti Ludden kauppakumppanikseen.

Kauppa ei käynyt huonosti; säästäväisyys, joka meni melkein liiallisuuksiin, teki heille mahdolliseksi panna vuosittain jotain pankkiinkin, ja joka kolmastoista vuosi tuli summa kaksinkertaiseksi pelkkien korkojensa kautta, seikka, jota Ludden mamma ei koskaan lakannut pitämästä ihmeenä, erityisenä Jumalan armona, kiltin Ludden hyväksi. Päästyään neljänkymmenen vuoden ikään, voisi Ludde mennä naimisiinkin, jos hän valitsisi ymmärtäväisen ja säästäväisen tytön, jolla ei olisi liian suuria vaatimuksia.

Alussa, kun Ludde oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, oli hänellä pari kertaa ollut mielettömiä naimatuumia; ja pari kertaa oli sattunut olemaan hävyttömiä palvelustyttöjä, jotka olivat virittäneet verkkoja Ludden alhaisemmille vieteille, mutta hänen äitinsä oli sanomattomaksi ilokseen aina huomannut sen ajoissa ja onnistunut suojelemaan pojan kaikista kiusauksista.

Nyt ei ollut sitä palvelustyttöä maailmassa, joka olisi voinut tulla vaaralliseksi Luddelle, sillä nyt hän tiesi, että hän voisi mennä naimisiin minä päivänä hyvänsä, kun hän vaan saisi sen toimeen ja kun vaan löytäisi jonkun, joka soveltuisi hänelle ja jolla ei olisi liian suuria vaatimuksia. Noin 15 vuotta sitte oli kylässä ollut useampia, jotka kyllä olisivat voineet soveltua, vaikka ne mahdollisesti olivat vähän vaativaisempia kuin Ludde ja kumpp. pitivät varojensa mukaisena. Kuitenkaan ei kukaan ollut tahtonut odottaa niin kauvan, kunnes korko oli kyllin monta kertaa kasvanut pääoman suuruiseksi. Ne olivat menneet naimisiin toinen toisensa perästä ja saaneet lapsia, jotka nyt alkoivat olla naima-ijässä; taikka olivat ne sokeasti heittäytyneet maailmaan, Ludden suureksi kauhistukseksi, ja hankkineet itselleen työtä omin neuvoin.

Ludde oli oikein pahoillaan siitä, ett'ei nyt enää ollut ketään jälellä. Hänestä jo alkoi vähän tuntua siltä, että hän oli sulkasatoinen ja yksinäinen lintu. Mamma saattoi tuntikaudet istua ja nukkua nojatuolissaan, ja silmälasit soluivat yhä alemmaksi ohutta, terävää nenävartta, kunnes ne vihdoin kokonaan tipahtivat hänen polvilleen. Hän tuli myös yhä säästäväisemmäksi, ja joka ropo kävi hänelle rakkaammaksi, mitä enemmän pääoma kasvoi; ja Ludden suureksi murheeksi alkoi ruoka huonontua; usein se oli kypsymätön ja usein palanut.

Eräänä päivänä, kun perunat taas olivat karisseet veitsellä leikatessa ja velliä oli ollut mahdoton niellä, vaikka mamma sitä oikein hyväksi kehui, käytti Ludde hyväkseen mamman puolipäiväettonetta, pujahti leipuriin ja osti 25 äyrillä vehnäleipää, jonka söi verhonsa takana puodissaan.

Tämä hänen myönnytyksensä olentonsa luontopuolelle ei jäänyt seurauksitta: kohta ei mennyt päivääkään, niin ett'ei hän olisi mässännyt 25 äyrin edestä vehnäleipää, ja olipa päiviä, jolloin se ei riittänyt hänen himoansa tyydyttämään – jolloin kokonaista 50 äyriä meni menojaan. Mutta nämät leipuripuodissa mässäämiset lihottivat häntä tuntuvasti; ja lopulta hän niiden vaikutuksesta paisui pyöreäksi ja pulleaksi kuin skoonelainen limppu.

Koska Ludde oli papinpoika, täytyi hänen varovaisesti valita tuttavansa. Ei ollut sopivaa, että hän seurusteli kylän käsityöläisten ja nuorempien liikemiesten kanssa. Hänen piti valita seurapiirinsä säätynsä mukaan, arveli mamma, sillä aina täytyy pysyä pystyssä. Se on velvollisuus itseään kohtaan.

Mutta tässä kuivassa, köyhässä seudussa ei ollut ketään muita Ludden säädystä kuin pappi, ja pappilassa pidettiin senkinlaista miestä, kuin Ludde oli, liian maailmanmielisenä – joka osoittaa, ett'ei kukaan koskaan saavuta täydellisyyttä toisten silmissä.

Kylän läheisyydessä oli kuitenkin suurehko maakartano, jonka omistaja oli noin Ludden ikäinen mies. Hän oli leski ja hänellä oli yksi ainoa tytär, joka aina aikaisimmasta lapsuudestaan oli viettänyt jonkinmoista nomadi-elämää erään naimattoman tädin kanssa. Tyttö – Malvina hän oli nimeltään – oli kadottanut äitinsä heti maailmaan tultuaan, ja tuo täti oli ollut hänelle äidin sijaisena.

Joku aika sitte oli kuitenkin Amor pistänyt nuolensa tuon vanhan neidon sydämmeen; hän oli mennyt kihloihin erään lesken kanssa, jolla oli puoli tivua lapsia ja joka helposti arvattavista syistä ei toivonut itselleen enempää. Siksi täytyi Malvinan raskaalla sydämmellä palata isän lieden luo.

Hän ei valitettavasti ollut koskaan ollut mikään esikuva, ja täti oli aina tehnyt minkä vaan voi, pilatakseen häntä. Hänen kasvatuksensa oli jonkinmoista mosaikkia, hän oli käynyt milloin yhdessä koulussa, milloin toisessa, tuoden mukanaan uusia kujeita, minne vaan tuli, ja ahkerasti koettaen oppia ne vanhat, joissa hän ei ennen ollut ollut mukana.

Maalla hän oli harvoin ollut. Mielessään hän kuvaili maaseutua etupäässä epämääräiseksi vapauden kotopaikaksi, missä pitäisi sopia tehdä mitä tahansa saamatta siitä nuhteita.

Oli sunnuntain iltapäivä heti joulun jälkeen. Malvina oli ollut ulkona kävelemässä ja tuli kotiin kyökin kautta. Hän kuuli ääniä sisältä arkihuoneesta.

"Ken siellä on?" kysyi hän emännöitsijältä, avaten silmänsä seljälleen.

"Ludde", kuului lakoninen vastaus.

"Ludde? Ken se on?"

"No, nyt minä vasta. Ettekö häntä tunne?"

"En."

"Paikkakunnan ainoa nuori herra, tiedän mä. Koettakaapas häntä miellyttää", ilvehti vanhus.

Malvina keikahutti niskaansa.

"Hah! Koettaa miellyttää" – sanoi hän halveksivasti kääntäen selkänsä ja joi vettä kauhasta, salatakseen punastumistaan.

Paikkakunnan ainoa nuori herra! Oli ainakin mahdollista, että tuo voisi rakastua häneen. Ja sitä mahdollisuutta ajatellessaan sai Malvina hirveän sydämmentykytyksen, sillä asiain laita oli niin, että hänellä oli arka kohta, salainen häpeä peitettävä: hänellä ei ollut koskaan ollut ihailijaa. Ja hän oli jo täyttämäisillään kuusitoista vuotta! Hänellä oli aina ollut niin hirveän huono onni. Vanhemmat tytöt olivat aina kaapanneet kaikki saatavissa olleet kimnasistit ja ylioppilaat, ja Malvina oli ollut liian ylpeä, tyytyäkseen pikku poikiin.

Hän seisoi ja joi kulauksen toisensa perästä kauhasta, samalla kuin hän sanomattomaksi harmikseen tunsi, kuinka hänen kasvoissaan tykytti ja kuinka niitä poltteli, niin että kuumuus tuntui korvan lehtiin saakka. Hän tajusi hämärästi, että emännöitsijän piti voida nähdä, kuinka veripunaiset ne olivat, ja että oli joutavaa seisoa siinä selin.

Mitä hän olisikaan antanut, että olisi tänä hetkenä ollut kalpea ja hoikka, oikein kalpea, niinkuin olisi hän juonut etikkaa kymmenen vuotta, ja oikein hoikka ja ryhdiltään kuin viivain! Mutta hän tiesi, että hän oli pyylevä ja pyöreä ja punaposkinen, ja vaikka hän ei olisi tiennytkään, niin pysyi hän siltä pyylevänä ja punaisena.

"No, koska siellä on vieraita, niin menen minä ulos vähäksi aikaa vielä", sanoi hän ja asettui kyökin oveen pihalle päin. "Jääkö hän tänne iltaan saakka?"

"Jää, jää varmaan. Hän on pahin yökyöpeli kuin olla voi, eikä koskaan tiedä mennä kotiinsa."

Malvina hyppäsi kyökin kynnykseltä alas pihaan. Niin intressantia! Nuori herra, joka oli yökyöpeli, eikä koskaan tiennyt mennä kotiinsa, se kai oli jotain hänelle. Häntä kun inhotti se, että hänet ajettiin sänkyyn kello yhdeksän iltaisin. Hän olisi tahtonut antaa uskomattoman paljon, saadakseen tietää, mikä mies tuo vieras oli, mutta hän ei uskaltanut kysyä. Ja minkänäköinen Ludde oli! "Nuori herra", noilla sanoilla oli kaupungissa vallan omituinen kaiku; Malvinan mielestä ne merkitsivät jotain keikarimaista ja hienoa. Sadat vaihtelevat ajatukset lensivät hänen päänsä läpi, kun hän kulki pitkin yksinäistä tietä, saadakseen poskensa jäähtymään kylmässä talvi-ilmassa. Mutta se ei onnistunut; hän tunsi kuinka ne hehkuivat. Eikähän se ollut niin kummaa. Täällä hän vihdoinkin, ensi kerran, saisi koettaa onneaan, ilman että suuret tytöt olisivat hänellä kilpailijoina.

Sittenkun hän aivan hyödyttä oli kulkenut neljännestunnin ja hautonutkin kasvojaan lumella ilman muuta seurausta, kuin että ne tulivat, jos mahdollista, vieläkin kuumemmiksi, juolahti hänelle vihdoin mieleen, että suurten tyttöjen oli tapana peseytyä lämpimällä vedellä, milloin olivat palavoissaan – ja hänen sydämmensä heti keventyi.

Muutamia minuuttia sen jälkeen oli hän taas kyökissä.

"Minä mielelläni tahtoisin lämmintä vettä Callalleni."

"Tehkää hyvin; tuossa sitä on säiliössä."

Hetken päästä tuli hän sisään arkihuoneeseen ja nopea silmäys lensi sohvaa kohden, jossa isä ja vieras istuivat, kumpikin kulmassaan.

Hän oli vertaillut kaikkia kenkiään ottaakseen ne, joissa oli korkeimmat kannat, hän oli koettanut korottua suurimpaan mahdolliseen pituuteen ja kuristautua pienimpään mahdolliseen leveyteen. Ja tuossa hän istui – Ludde! Pyöreä vehnätaikinanaama, kasvojen ilme niin viaton kuin siilattu maito ja pienet porsaansilmät, joista loisti kokonainen maailma tyytyväisyyttä; pöhistyneet, punaiset kädet ja paksut, paisuneet sormet hajallaan polvia vasten.

Malvinaa ei naurattanut; hän olisi tahtonut lyödä jotakin: emännöitsijää, Luddea tahi ketä tahansa.

"Tyttäreni", esitteli isä huolimattomasti. Ludde nousi ylös ja kumarsi odottamattoman kohtelijaasti ja Malvina vastasi ylpeästi päätään nyökäyttäen. Ludden pienistä porsaansilmistä välähti jotain ihailuntapaista, ja tuo vaikutti sovittavasti nuoren neidin mielialaan. Hän tunsi heti, että Ludde aina käsittäisi hänen avunsa paremmin kuin isä ja tuo vanha emännöitsijä.

Herroilla oli pieni totipöytä edessään ja he puhaltelivat savuja pitkistä piipuistaan. Keskustelu taukosi vähän väliä, ja siinä he molemmat istuivat, kumpikin nurkassaan, vedellen miettiväisesti pitkiä savuja. Välistä he kohottivat lasiaan ja sanoivat: "malja!"

Malvina oli kokonaan itsekseen ja omiin mietteihinsä jätettynä. Hän istui toinen jalka allensa tuolille nostettuna ja tuijotti ulos pihalle, missä ohut kalvo vetäytyi vesilätäkköjen ylitse. Ludde katseli häntä yhtä mittaa hiljaisesti maidonhaaleasti hymyillen, jolla tavalla hän 40 vuotta sitte voitti kaikkien mammojen sydämmet. Hänen nyt pyöreään naamaansa liian hyvin peittyneet silmät loistivat mietiskelevästä tyytyväisyydestä, ikäänkuin tää maailma olisi taivaanvaltakunta ja se, mitä hän nyt katseli, sanomattoman hauskaa ja ihmeteltävää. Tuo hiljainen arvonanto ei ollut vaikuttamatta Malvinaan. Hän tunsi itsensä etevämmäksi heistä kahdesta. Hänen ennen niin tulipunainen värinsä oli haihtunut ja hänen pulskat poskensa eivät enää olleet enemmän kuin tavallisesti omenanpunaiset. Ludden säveästä katseesta ei suinkaan tarvinnut punastua.

Sillävälin meni isä ulos tehdäkseen iltakiertonsa pihassa, ja Malvinan sydän alkoi tykkiä vähän nopeammin. Hän oli lukenut Marlittin romaneja ja tiesi siis, että neljissäkymmenissä olevat herrat rakastuvat nuoriin tyttöihin.

Kun vaan Ludde tahtoisi nähdä, että hän ei todellakaan ollut koulutyttö, vaan että varsin hyvin saattoi häneen rakastua ja kosia häntä ja saada rukkaset! Ludde oli pannut piipun pois ja liittänyt sormensa ristiin pyöreän vatsansa yli, jota koristi kultavitjat niin punaiset, ett'ei edes Malvinakaan niitä kullaksi luullut.

"Voi, nyt siellä jäätää", sanoi Malvina naurahtaen hermostuneesti ja koulutytön tapaisesti.

"Onko neiti siitä iloinen?" kysyi vehnätaikinamies.

"Olen, sillä sitte saa luistella."

Täten oli puhelu päässyt alkuun. Ludde puheli kuten pienen lapsen kanssa, jonka leikkien täytyy olla puhelun aineena, mutta samalla hän näytti koettavan miellyttää, ja hänen käytöksessään oli jotain kunnioittavaista, joka saattoi Malvinan hyvinkin korkealle arvostelemaan Ludden savoir vivre'ä ja synnytti hänessä erittäin suloisen tunteen siitä, että hän oli oikeilla jäljillä.

Vähitellen sai hän sitte ilmaistuksi Luddelle, että hänellä oli kauhean ikävä tavallisesti, että hän mielellään kävi kutsuissa ja että hänestä oli hirveän hauskaa ajaa kilpareessä. Ja näitä ilmoitellessaan oli hän puoleksi olevinaan kyllästynyt daami, joka jo oli saanut kytimät kyllänsä tämän maailman suloisuuksista, mutta joka ei voinut olla ilman niitä.

Kun isä tuli sisään, tuntui, kuin hän olisi jälleen kutistunut koulutytön vähäpätöisyyteensä.

Illallisen jälkeen herrat taas ottivat esille pitkät piippunsa; mutta todit eivät enää olleet elähyttämässä ja puhelu kävi vielä hitaammin kuin ennen. Ludden silmät kapenivat pieniksi juoviksi ja viimein ne sulkeutuivat kokonaan; Ludde nukkui, leuka rintaa vasten, suu hymyssä ja piippu kädessä, aivan samalla tavalla kuin hänen valveilla ollessaan. Hän oli näöltään kuin kylläinen ja uninen lapsi, joka hiljaisesti iloitsee siitä, ett'ei tarvitse mennä maata. Ludde ei voinut muuta kuin hymyillä; hänhän oli aina ollut mamman kiltti poika.

Mutta Malvina oli äkeissään. Hänen olisi tehnyt mieli antaa tuolle herralle aika löylyn, niin että hän säpsähtäisi nukuksista ja vetäisisi pois hymyilynsä, kuten erehdyksestä nostetun lipun; hänen olisi tehnyt mieli itkeä harmista sellaisen ihmisen tähden, mutta hän ei voinut tehdä kumpaakaan. Hänen isänsä istui tuossa tyynenä ja levollisena, veteli savuja piipustaan ja seurasi silmillään kiemuroita, ikäänkuin hän olisi ollut yksin huoneessa ja ikäänkuin Ludden viaton uni ei olisi ollut mitään harmittavaa.

Malvina nousi hieman ynseänä, meni pimeään huoneeseen, jonne ovi oli auki, ja heittäytyi suin päin sohvalle epätoivoissaan tämän maailman kurjuudesta. – Sinne nukkui hänkin.

Noin tunti sen jälkeen kuuli hän jalkojen raapinaa arkihuoneesta. Hän kavahti istualleen ja pyyhki hiukset korviltaan. Hänen oli vähän vaikea päästä selville, missä hän oli. Silloin hän kuuli hyvänluontoisen äänen sanovan ikäänkuin hymyn läpi: "Mutta pitäisihän minun sanoa hyvää yötä neidille."

Malvina meni heti ulos. Häntä ei tosiaankaan saisi kohdella kuin lasta, joka menee maata ennenkuin suuret, ja joka ei voi pysyä ylhäällä.

Hän tuli ulos ovelle, räpyttäen silmiään tulen valoa vastaan ja hiukset pörhöllään.

"Hyvää yötä, neiti", sanoi Ludde ja ojensi hänelle kätensä kohtelijaasti kumartaen. "Kiitoksia oikein hauskasta illasta. Toivon, että tavataan useammin."

* * * * *

Muutamia päiviä kului niin, ett'ei Malvina nähnyt ainoatakaan ihmisolentoa paitsi isäänsä ja talon palvelusväkeä. Yht'äkkiä johtui hänelle mieleen että oli jotain, jota hänen välttämättömästi täytyi käydä ostamassa Ludden puodista, ja hän meni kylään, joka oli noin kahdenkymmenen minutin matkan päässä hänen isänsä talosta.

Ludde tuli heti esiin piilopaikastaan tiskin takaa, jonne hän varjoksella oli erottanut itselleen nurkan, johon mahtui nojatuoli ja pieni pöytä. Tämä oli hänen pyhä paikkansa ja täällä hän vietti vehnäleipähummailuaan.

Hän hymyili yhtä astetta lämpimämmin ja ystävällisemmin kuin tavallisesti, kiitti viimeisestä ja mittasi paarrenauhat erittäin kohteliaalla tavalla.

Sitte hän kysyi, eikö neitiä haluttanut tulla sisään tervehtimään hänen äitiään. Kyllä, kyllä neitiä halutti. Ludde nosti tiskin luukkua ja näytti hänelle tien.

Siellä istui kuiva ja keltainen vanha rouva nojatuolissa ja luki paksua, nitomatonta kirjaa, joka näytti hyvin kuluneelta ja jonka hän oli kääntänyt nurin, voidakseen pitää lehdet koossa. Vanha rouva pani kirjansa pöydälle ja silmälasinsa kirjan päälle, meni Malvinaa vastaan, ojensi hänelle kätensä, niiasi ja sanoi olevansa iloinen, kun sai tutustua Malvinaan. Ja Malvina tunsi ylpeänä, että tarvitsi vaan tulla sivistyneitten pariin, tullakseen kohdelluksi kuin täysikasvuinen nainen. Täällä ei ollut kukaan nähnyt häntä lyhyissä hameissa … tuntui oikein suloiselta, kun ei ollut pappaa eikä emännöitsijää mukana, pappa kun oli niin sietämättömän levollinen, niinkuin ei ketään muuta ihmistä maailmassa olisikaan, ja emännöitsijä niin hyväluontoisen pilkallinen, johon ei koskaan kannattanut suuttua.

Vanha rouva näytti olevan hyvin iloissaan Malvinan käynnistä, sanoi, että täällä maalla ei ollut kenen kanssa seurustella, vaan täytyi vaan turvautua "kirjastoonsa" – tätä sanoessaan hän osoitti tuota paksua kirjaa. Hän nyt niin suuresti rakasti lukemista. – Niin, sitä Malvinakin rakasti. Siten heille tuli puheeksi kirjallisuus. Vanha rouva oli parhaallaan lukemassa Maria Sofia Schwartzia, mutta Malvina sanoi mieluummin lukevansa Marlittia ja Molly Bavnia.

Sitte pyysi rouva saada tarjota kupin kahvia, ja Malvina sai istuutua vanhaan vitsatuoliin, jossa oli syvä, istumisesta painunut kuoppa keskellä. Vanha rouva työnsi itse pallin hänen jalkojensa alle, ikäänkuin Malvina olisi ollut ylhäinen nainen, jota piti kunnioittaa.

Rouva puhui paljon hitain, sievistellyin lausein; ja Luddea mainitessaan hän joka kerran sanoi: "poikani Ludvig".

Malvina istui ja nautti. Hän tunsi sanomatonta mielihyvää, hän nojasi taapäin narisevassa vanhassa vitsatuolissa, kuunteli hiilien rätinää rautauunissa ja kuunteli ystävällisen tarkkaavaisena rouvan kertomuksia ja pakinaa siitä, kuinka hän oli ollut nuori ja elänyt kaupungissa ja ollut tanssijaisissa; ja rouvan äidistä ja hänen äidinäidistään, joka oli ollut kauppaneuvoksetar ja niin rikas ja hieno ja saanut oman talon miehensä jälkeen ja ollut niin ankara lapsenlapsilleen. Koko ajan liikkui hidas mummo huoneessa totutulla varovaisuudella, joka johtui siitä, että huone oli hyvin kapea ja että kaikki hyllyt ja pöydät ja kaapit ja ikkunalaudat olivat täynnä vanhoja posliinikaluja: koiria ja vaaseja ja munia ja säästölippaita, kaikkea, mitä voi kerätä vanhasta talosta kaunoälytön vanha nainen, joka ei koskaan raski viskata pois mitään. Mutta tämä kaikki huvitti Malvinaa ja hän seurasi tarkkaavasti vanhuksen liikkeitä, kun tämä poimi esiin kuppia vanhasta, punaiseksi maalatusta kaapista, sokeria vinosta ja narisevasta piironginlaatikosta ja kermaa talletuspaikasta, joka näytti pieneltä, mustalta loukolta, johon mörkö voisi piiloutua. Malvina vastasi niin järkevästi ja vakavasti kaikkeen, ja koko ajan tepasteli Ludde ulos ja sisään puodin ja tuon pienen huoneen väliä, nauttien oudosta hauskuudesta, samalla kun hän hoiti kauppaansa.

Jo oli hämärä, ennenkuin Malvina ajatteli kotiin lähtöä. Hänellä oli mitä varmin tunne siitä, ett'ei kukaan hetkeäkään ollut pitänyt häntä lapsellisena; ja niin mainion hauska oli olla aikaihmisenä ja passattavana. Vanha rouva tarjoutui katsomaan puotia, että Ludde saisi saattaa neiden kotiin. Ja Ludde pukeutui.

Kun he tulivat ulos, oli hyvin kylmä, ja pyöränjäljissä oleva jää pirstautui pieniksi hienoiksi tähdiksi, niinkuin ohut kilisevä lasi heidän jalkojensa alla.

Se kuului niin lystiltä, ja Malvinalle tuli hirveä halu keksiä jotain kepposta, mitä hyvänsä. Hän vilkasi nopeasti Luddeen, mutta tämä ei näyttänyt ollenkaan halukkaalta sellaiseen; hän vaan kulki ja hymyili hiljaa, tavalliseen tapaansa, ikään kuin juuri tämä olisi parasta kaikesta, mitä ajatella voi, nimittäin saada näin astua Malvinan vieressä tiellä. Hän astua juntusti eteenpäin, hitaasti ja tyynesti ja tanakasti, vatsa ulospäin, ikäänkuin hän olisi kantanut jotain edessään.

"Ettekö luistele?" kysyi Malvina vihdoin, menetettyään kaiken toivon voida vietellä Luddea johonkin ilveeseen.

"E-en", sanoi Ludde ja hymyili vielä kirkkaammin kuin muulloin; "mutta luulen kyllä, että osaan vielä luikua laskea."

* * * * *

Oltiin joulun ja uudenvuoden välillä, ja kun ihmiset nyt olivat ostaneet sekä kalaa että kyntteliä ja riisiryyniä, niin ei Luddella ollut paljoa tekemistä puodissa. Hän sai loikoa päivät pitkät nahkasohvallaan, polttaa piippua ja lukea romaaneja, kunnes kirja pudota puksahti lattialle ja Ludde heräsi.

Malvina oli käynyt ostamassa pientä tavaraa pari kertaa ja molemmilla kerroilla oli hänet kutsuttu sisään kahville. Mammalta ei ollut jäänyt huomaamatta, kuinka Ludden mieli oli kiintynyt Malvinaan. Hän näytti vallan erilaiselta, kun Malvina oli siellä, – aivan sellaiselta kuin lapsena ollessaan, kun hän sai uudet vaatteet.

"Mamma", sanoi hän eräänä päivänä (ja hän hymyili niin, että ääntäminen kävi vallan sammaltavaksi, sillä Luddelta oli pari hammasta poissa), "eikö mamman mielestä neiti Bökman ole hyvin hauska tyttö?"

Äiti ymmärsi kysymyksen sisimmän merkityksen.

"On, mutta hän on niin nuori", vastasi hän.

"Niin, sepä se", myönsi Ludde sävyisästi. Hänestä tuntui, kuin ei hän koskaan olisi nähnyt kenenkään olevan nuoren. Tytöllä oli niin punaiset posket ja niin kiiltävät silmät; kun hän nauroi, niin Luddea vavahdutti. Hän tunsi kuni surua, kaipausta tai ikävöitsemistä. Hän tahtoi nauraa niinkuin Malvina, mutta ensi kerran meni hänelle mieleen että hänen naurunsa kuului niin hullulta ja hän häpesi sitä.

Ludde tiesi varsin hyvin, että hän tahtoi mennä naimisiin Malvinan kanssa, mutta hän häpesi puhua siitä, yksin äidilleenkin. Malvina nauroi useammin kuin ennen ja hänen käytöstavassansa huomasi Ludde jotain keikahtelevaa ja heiskahtelevaa, joka hurmasi häntä, mutta joka häntä myöskin pelotti. Kun hän tuli heidän pieneen huoneeseensa, kääntelihe hän niin rivakasti ja liikkui niin varomattomasti, että Ludde istui koko ajan kuin hehkuvilla hiilillä. Saattaisihan hän pudottaa jonkun äidin posliinikalleuksista, ja siinä tapauksessa eukko unohtaisi itsensä ja antaisi tytölle yhden noita läksyjä, jotka Ludde tunsi liiankin hyvin ja jotka hänestä itsestään olivat tehneet sen mallimiehen, mikä hän oli.

Tähän asti oli kuitenkin kaikki käynyt onnellisesti.

Uutenavuotena piti rouva mammalla olla tavallinen kestinsä, jolloin hän kutsumuksellaan kunnioitti kaikkia, jotka vuoden kuluessa olivat hänelle jotain huomiota osoittaneet. Sinne tuli silloin kylän ylhäisemmät käsityöläisrouvat – toiset saivat kauniisti jäädä syrjään, sillä papin leski ei millään muotoa tahtonut talonpoikaisaineksia seurapiiriinsä. Muutoin kuului seuraan enimmäkseen miespuolia, muutamia Ludden parempia kauppatuttavia, jotka joivat totia ja pelasivat korttia.

Malvina oli istunut kotona koko jouluajan ja oli vähällä itkeä ikävästä; hän kävi sentähden hyvin iloiseksi, kun kutsumus tuli, ja hän päätti laittaa itsensä niin kauniiksi kuin mahdollista, että hänet oikein erottaisi muusta seurasta. Kaksi yötä hän makasi papiljotit hiuksissa; ja kun hän astui sisään Ludden mamman vieraskamariin, oli hän näöltään kuin kerubi. Ei saattanut olla epäilystäkään siitä, että hän oli kaupungin lapsi kaikkien näiden maalaisten joukossa.

Nuorisoa ei siellä ollut ketään muita kuin Malvina; mutta hauskalla tuulella siellä oltiin ja mieliala oli hilpeä, sillä kahdesti oli lämmintä kahvia tarjottu ja sitäpaitsi muita herkkuja, niinkuin karamellia ja "muiskuja" ja omenoita ja pähkinöitä. Sekä mummot että rouvat ottivat itselleen runsaan varaston, ja sitte kun he lopuksi olivat juoneet "bischoffia", istuutuivat he pelaamaan "pyrstötähteä" pähkinöistä. Tämä oli loistokohta. Mutta Malvinalla, joka ei peliä tuntenut ja jota ei pyydetty siihen mukaan, oli ikävä. Luddella oli täysi työ isännänvelvollisuuksissaan, joihin hän antautui täydellä todella. Hän pysytteli enimmäkseen herrojen huoneessa, mistä tupakkasavun tuoksahduksia tunki naisten luo. Malvina kuuli hänen joka toinen minutti sanovan "maljanne" ja "ettehän te juo mitään".

Hän näytti aivan unohtaneen, että Malvina oli olemassa, ja mitä iloisemmaksi rouvat tulivat ja mitä innokkaammin he kiintyivät "pyrstötähteen", sitä vähemmän he välittivät tytöstä.

Huoneessa oli hyvin kuuma, ja Malvina pujahti saali päässä ulos saadakseen hiukan raitista ilmaa.

Ulkona oli kirkas kuutamo. Toisessa huoneennurkkauksessa näki hän hoikan vartalon, joka herätti hänen huomiotaan. Hän meni lähemmä ja näki, että poika oli puettu herraspukuun ja että hänen huomionsa oli tarkoin kiinnitetty johonkin, joka tapahtui nurkan takana ja jota hän siis ei voinut nähdä. Hänen uteliaisuutensa oli kuitenkin herännyt ja hän hiipi vielä etemmä. Hän huomasi kaksi keskenkasvuista poikaa, jotka pitkällä papukepillä tavoittelivat jotain, joka oli korkealla pääsemällä, jonne he nähtävästi eivät voineet ylettyä. He nauraa kihistelivät; ja kolmas poikanen, joka oli vähän pienempi niitä kahta, seisoi ja katseli noita temppuja ja näytti niin halukkaalta auttamaan, jos vaan saisi luvan.

"Pojat! Heittäkää pois!" huusi nurkan luona seisova nuorukainen heti, kun huomasi Malvinan. Se oli huomattavasti varoitusmerkki, vaikka se oli olevinaan nuhde.

Malvina oli menehtyä uteliaisuudesta. Tämä oli aivan varmaan jotain hänen mieleistään, vaikka hän ei voinut arvata, mitä. Herraspukuinen nuori mies, joka näytti jokseenkin hänen ikäiseltään, pisti kädet taskuihinsa ja koetti näyttää siltä, kuin olisi hän vaan ulkona kävelemässä tiellä. Hän kulki aivan Malvinan sivuitse, ja yhdellä ainoalla silmäyksellä oli tyttö huomannut, että hänessä oli jotain kaupunkilaisen tapaista, että hänellä oli melkein sotilasmainen suora ryhti ja että hän oli sievä näöltään. Jos hän nyt antaisi hänen mennä, ei hän milloinkaan maailmassa saisi tietää, mitä noilla pojilla oikeastaan oli mielessä – ja se varmaan oli jotain hauskaa. Hän katsoi poikaan: arasti, viekkaasti, uteliaasti.

"Mitä…?" Lauseen keskeytti naurahdus, joka muistutti oravan houkutusääniä. "Mitä ne aikoivat keksiä?"

Jäykkä nuori mies katsoi häneen. Tyttö seisoi siinä niin naurunhätäisenä ja uteliaana, musta pieni saali, jonka hän oli heittänyt päähänsä, näytti kätkevän niin paljon poikamaista pahankurisuutta, kun hän noin sivulle katsoi, pysyen vähän loitompana, valmiina juoksemaan pakoon taikka purskahtamaan nauruun aina asianhaarojen mukaan.

Poika näki heti, että hän oli joutunut tekemisiin hengenheimolaisen kanssa. Sotilasmaista jäykkyyttä lievensi veitikkamainen hymy, joka tanssi ja hyppi hänen suupielissään.

"Ne olisivat…" hän puhui äänellä, joka ei ollut vielä ennättänyt päästä murroksesta – "ne olisivat…" hänen täytyi kumartua ja panna käsi suunsa eteen, sillä hän purskahti nauruun.

"Mitä ne olisivat?"

Malvina oli tullut yhden aivan pienen askeleen likemmä. Hän katsoi pojan kasvoihin iloisesti odottavana, hänen silmänsä nauroivat ja hänen suunsa oli puoleksi auki ollakseen oikein valmiina päästämään naurun purskahduksen, mutta vielä se oli liian aikaista.

Nuoren miehen, jolla oli äänenmurros, täytyi yskiä ja nieleksiä, ennenkuin hän taisi hillitä hilpeyttään.

"Niin" – alotti hän, mutta keskeytti äkkiä. "Neitihän on kestissä tuolla?"

"Niin. Mutta mitä se tekee?" Ei siinä ollut vähintäkään epäilemistä, että hän ja tuo poika kuuluivat yhteen tavalla tahi toisella, ja hän uskalsi mennä vielä askeleen lähemmäksi, niin että he nyt seisoivat vieretysten. Ja ikäänkuin suostumuksesta vetäytyivät he rakennuksen varjoon.

"Oletteko sukua heille?" kysyi nuori mies varovasti.

"En suinkaan. Minä olen Peter Dalsgårdin tytär."

"Ah", huudahti kavaljeeri iloissaan.

"Mitä se oli? Kertokaa."

"Niin, ne ovat … ne ovat panneet ylös sängynuutimen tuolla sisällä."

"Jaha."

"Ne ovat ripustaneet sen keppiin, jonka ovat pistäneet ulos venttiilistä."

"Ah!" Malvina ei vielä ymmärtänyt mitään.

"Jos nyt voisi osua suoraan kepin päähän, niin…"

Nyt hän ymmärsi. Hän pisti kaksi tyttömäisen laihaa kättä mustan saalin alle ja liitti ne ristiin ihastuksesta, joka oli niin ylenpalttinen, ett'ei se voinut päästä ilmoille edes naurun puuskana.

Ilo löydöstään, tuosta nuoresta miehestä, saattoi hänet unhottamaan kaikki arvelut.

"Odottakaahan", sanoi hän ja pani sormen suullensa. "Niin, ne istuvat siellä 'pyrstötähteä' pelaamassa."

Hän näytti aikovan juosta sisään.

"Luistelettehan, neiti?"

"Kyllä."

"Saanko tulla huomenna teitä noutamaan?"

"Kyllä."

Hän kiiruhti sisään ollakseen näkemässä, kun teko pantiin toimeen. Hän iloitsi sanomattomasti kuvaillessaan mielessään, miltä näyttäisi, kun kangistettu sängynuudin pilvenä tulisi iloisten rouvien päälle.

Itse hän tietysti oli varoillaan, kun laviini laski alas pyrstötähteen. Siitäpä vasta huuto syntyi ja kaakotus ja ihmetteleminen! Alussa ei ymmärretty mitään, mutta lopulta selvisi yhdelle terävimmistä rouvista, että ilkeät pojat kai olivat olleet pelissä ja työntäneet sisään kepin.

Indianiulvonnan kuultuansa oli Ludde yhtä hymyilevänä kuin tavallisesti tullut katsomaan, mikä oli hätänä, ja talon miespuolisena isäntänä piti hän velvollisuutenaan esiintyä kostajana. Hän otti puodista pitkän hevospiiskan ja meni hymyillen tekemään oikeutta.