Читать книгу: «Laakson lilja», страница 16

– Sallikaa minun, rakas enkeli, toistaa mitä te sanoitte minulle eräänä päivänä: kuinka te tiedätte nämä asiat?

– Joka surulla on opetuksensa ja minä olen kärsinyt niin monella taholla, että minun tietoni ovat laajat.

Minun palvelijani oli kuullut käskyn, joka annettiin lähdettäessä, hän luuli, että me palaisimme puutarhapengermien kautta ja piti hevostani valmiina puistotiellä: Arabellen koira oli tuntenut hevosen, ja hyvin luonnollisen uteliaisuuden johtamana hänen herrattarensa oli seurannut koiraa metsän halki, jossa hän epäilemättä oli kätkössä.

– Menkää tekemään rauha hänen kanssansa sanoi Henriette minulle hymyillen ja ilmaisematta melankoliaa. Sanokaa hänelle, kuinka suuresti hän on pettynyt minun tarkoituksistani; minä tahdoin paljastaa hänelle koko tuon aarteen hinnan, joka on hänen osakseen tullut; minun sydämessäni ei ole muuta kuin hyviä tunteita häntä kohtaan, eikä etenkään vihaa eikä halveksumista; selittäkää hänelle, että minä olen hänen sisarensa enkä hänen kilpailijansa.

– Minä en mene ensinkään, huudahdin minä.

– Ettekö ole koskaan kokenut, sanoi hän marttyyrien säkenöivällä ylpeydellä, että muutamat menettelyt lähentelevät melkein loukkausta? Menkää, menkää!

Minä kiiruhdin silloin lady Dudley'ta kohden saadakseni tietää, missä mielentilassa hän oli. – Jos hän suuttuisi ja jättäisi minut, ajattelin minä, palaisin minä takaisin Clochegourde'en. Koira vei minut erään tammen alle, josta markiisitar syöksähti esiin huutaen minulle: – away! away! [Pois! Pois!] Ainoa, mitä minä saatoin tehdä oli seurata häntä Saint-Cyr'iin asti, jonne me saavuimme puoliyön aikana.

– Tuo nainen on täysin terve, sanoi Arabelle minulle laskeutuessaan hevosen selästä.

Vain ne, jotka tuntevat hänet, voivat kuvitella itselleen kaiken sen sarkasmin, mikä sisältyi tuohon huomautukseen, jonka hän teki kuivasti ja sen näköisenä kuin hän olisi tahtonut sanoa: – Minä olisin hänen asemassaan kuollut.

– Minä kiellän sinua uskaltamasta kohdistaa ainoatakaan kolmikärkisistä leikinlaskuistasi rouva de Mortsauf'iin, vastasin minä hänelle.

– Enkö minä miellytä Teidän Armoanne tehdessäni huomautuksen täydellisestä terveydestä, jota nauttii teidän kalliille sydämellenne rakas olento? Ranskalaiset naiset ulottavat vihansa, sanotaan, aina rakastajiensa koiriin asti; Englannissa me rakastamme kaikkea sitä, mitä meidän itsevaltiaat herramme rakastavat ja me vihaamme kaikkea sitä, mitä he vihaavat, sentähden että me kuljemme meidän herrojemme kengissä. Sallikaa minun siis rakastaa tuota naista yhtäpaljon kuin te itse häntä rakastatte. Ainoastaan, rakas lapsi, sanoi hän kietoen minut sateesta kosteisiin käsivarsiinsa, jos sinä minut pettäisit, minä en olisi pystyssä enkä levolla, en lakeijain seuraamissa vaunuissa, en Kaarle suuren nummilla, en minkään maailman millään nummella, en vuoteessani enkä isäini katon alla! Minä en olisi enää olemassa, minä. Minä olen syntynyt Lancashire'ssa, maassa, jossa naiset kuolevat rakkaudesta. Tuntea sinut ja luopua sinusta! Minä en väistyisi minkään mahdin edessä, en kuolemankaan, sillä minä kävisin kuolemaan sinun kanssasi.

Hän vei minut kamariinsa, jonne jo oli levitelty monenmoista mukavuutta.

– Rakastakaa häntä, rakkaani, sanoin minä hänelle lämmöllä, hän rakastaa sinua, hän, ei pilkallisella tavalla, mutta rehellisesti.

– Rehellisestikö, poju? sanoi hän riisuen pois amatsoonipukunsa.

Rakastajan turhamielisyydellä minä tahdoin paljastaa tuolle ylpeälle olennolle Henrietten luonteen ylevyyden. Sillä aikaa kun kamarineitsyt, joka ei osannut sanaakaan ranskaa, järjesti hänen hiuksiansa, minä koetin kuvata rouva de Mortsauf'ia kertoen hänen elämästänsä, minä toistin ne suuret ajatukset, jotka olivat aiheuttaneet hänelle ratkaisun, jossa muuten kaikki naiset esiintyvät pieninä ja huonoina. Vaikka Arabelle ei näyttänyt kiinnittävän minuun pienintäkään huomiota, ei hän kadottanut ainoatakaan sanoistani.

– Minä olen ihastunut, sanoi hän, kun me olimme yksin, oppiessani tuntemaan sinun taipumuksesi tuontapaisiin kristillisiin keskusteluihin. Eräällä minun maatiloistani elää kappalainen, joka osaa paremmin kuin kukaan sepittää puheita, meidän talonpoikamme ymmärtävät niitä, niin hyvin tuo prosa on sovitettu kuulijakunnan mukaan. Minä kirjoitan huomenna isälleni, että hän lähettäisi tuon kunnonmiehen postilaivassa, ja sinä tapaat hänet Pariisissa. Kun sinä olet yhden kerran häntä kuunnellut, et sinä tahdo muita kuunnella kuin häntä, sitäkin enemmän kuin hän nauttii myöskin täydellistä terveyttä; hänen moraalinsa ei aiheuta sinulle enää noita sysäyksiä, jotka saattavat itkemään, se virtaa ilman myrskyjä kuten kirkas lähde ja antaa suloisen unen. Joka ilta, jos sinua haluttaa, voit sinä tyydyttää intohimosi saarnoihin päivällistäsi sulattaen. Englantilainen moraali, rakas lapsi, on yhtä paljon ylempänä Tourainelaista, kuin meidän veitsemme, hopeamme ja hevosemme ovat teidän veitsiänne ja eläimiänne parempia. Tee minulle mieliksi ja kuuntele minun kappalaistani, lupaa se minulle! Minä en ole kuin nainen, rakkaani, minä osaan rakastaa, minä voin kuolla sinun edestäsi, jos niin tahdot; mutta minä en ole lainkaan opiskellut Eton'issa, en Oxford'issa enkä Edinburg'issa; minä en ole tohtori enkä hengen mies, minä en voisi siis opettaa sinulle moraalia, olen siihen kokonaan sopimaton, minä olisin äärimmäisen taitamaton, jos sitä koettaisin. Minä en moiti sinun makujasi, sinulla on huonompiakin kuin tämä, minä koetan mukautua siihen; sillä minä tahdon, että sinä löydät minun lähelläni kaiken sen, mitä sinä rakastat, rakkauden nautinnot, pöydän nautinnot, kirkon nautinnot, hyvät viinit ja kristilliset hyveet. Tahdotko sinä, että minä asetan jouhipaidan päälleni tänä iltana? Hän on hyvin onnellinen, tuo nainen, voidessaan tarjota sinulle moraalia! Missä yliopistossa ranskalaiset naiset ottavat oppiarvonsa? Minua raukkaa! minä en voi antaa muuta kuin itseni, minä en ole muuta kuin sinun orjasi…

– Siinä tapauksessa, minkätähden sinä sitten pakenit, kun minä tahdoin nähdä teidät yhdessä?

– Oletko sinä hullu, my dee! Minä menisin Pariisista Roomaan puettuna lakeijaksi, minä tekisin sinun tähtesi mitä järjettömimpiä tekoja; mutta kuinka voin minä puhua tiellä naiselle, joka ei ole minulle esitetty ja joka oli aikeissa ruveta pitämään kolmiosaista saarnaa? Minä puhuisin talonpojille, minä pyytäisin työmiestä jakamaan leipänsä minun kanssani, jos minun olisi nälkä, minä antaisin hänelle muutamia kultarahoja, ja kaikki olisi säädyllistä; mutta pysäyttää vaunut, kuten tekevät alhaiset aatelismiehet Englannissa, sitä ei ole minun ohjesäännöissäni. Sinä et siis osaa muuta kuin rakastaa, lapsi parka, sinä et siis osaa elää? Muutoin, minä en ole vielä täydelleen sinun kaltaisesi, enkelini! Minä en rakasta moraalia. Mutta sinua miellyttääkseni minä olen kykenevä mitä suurimpiin ponnistuksiin. Siispä vaikene, minä ryhdyn siihen! Minä koetan tulla saarnaajattareksi. Minä en salli itselleni enää hyväilyjä voitelematta niitä Raamatun lauseilla.

Hän käytti valtaansa, hän käytti sitä väärin, niinpiankuin hän näki minun silmissäni tuon hehkuvan ilmeen, joka niihin tuli heti kun hänen noituutensa alkoivat. Hän vietti voittoja kaikesta, ja minä asetin alttiisti katoolisten pikkumaisuuksien yläpuolelle tuon naisen suuruuden, joka hukuttaa itsensä, joka kieltää itseltään tulevaisuuden ja tekee ainoaksi hyveeksensä rakkauden.

– Hän rakastaa siis itseänsä enemmän kuin hän rakastaa sinua? sanoi hän minulle. Hän pitää siis jotakin sinua parempana, jotakin, joka et ole sinä? Kuinka voimme me itsessämme arvostella jotain toisin kuin teidän mittapuunne mukaan? Ei ainoakaan nainen, niin suuri moralisti kuin hän lieneekin, voi olla tasa-arvoinen miehen kanssa. Polkekaa meitä, tappakaa meitä, älkää antako meidän koskaan häiritä elämäänne. Meidän osamme on kuolla, teidän elää suurina ja ylpeinä. Teiltä meille tikari, meiltä teille rakkaus ja anteeksianto. Välittääkö aurinko sääskistä, jotka lentävät sen säteissä ja jotka elävät siitä? Ne pysyvät niin kauan kuin voivat, ja kun aurinko häviää, kuolevat ne…

– Tai lentävät tiehensä, sanoin minä keskeyttäen hänet.

– Tai lentävät tiehensä, jatkoi hän välinpitämättömyydellä, joka olisi hillinnyt sellaistakin miestä, joka olisi tahtonut käyttää tuota harvinaista valtaa, jonka hän miehelle antoi. Luuletko sinä, että olisi naisen arvolle sopivaa syöttää miehelle hyveellä voideltuja leivoksia saadakseen hänet vakuutetuksi, että uskonto ja rakkaus ovat sovittamattomia? Olenko minä siis jumalaton? Joko antaudutaan tai kieltäydytään; mutta kieltäytyä ja moraliseerata, se on kaksinkertainen rangaistus, mikä on ristiriidassa kaikkien maiden oikeuksien kanssa. Täällä sinä et saa muuta kuin oivallisia sandwich'ejä [voileipiä. Suom. muist.], joita palvelijasi Arabellen käsi on valmistanut; hänen ainoa moraalinsa on keksiä hyväilyjä, joita ei ainoakaan mies ole vielä saanut ja joita ainoastaan enkelit jakavat.

En tiedä mitään pehmittävämpää kuin englannittaren laskemat leikkipuheet; hän asettaa niihin vakavan kaunopuheisuuden, tuon ylvään vakaumuksen näön, jolla englantilaiset peittävät ennakkoluulojen rajoittaman elämänsä suuret tyhmyydet. Ranskalainen leikinlasku on pitsireunus, jolla naiset osaavat kaunistaa ilon, kun he sen saavat aikaan, ja riidat, joita he keksivät. Se on henkevä koriste, miellyttävä kuin heidän pukunsakin. Mutta englantilainen leikinlasku on happoa, joka syövyttää niin perinpohjin henkilöt, jotka saavat sitä päällensä, että se tekee heistä pestyjä ja suomittuja luurankoja. Älykkään englannittaren kieli muistuttaa tiikeriä, joka vie lihat luita myöten tahtoessaan leikkiä. Se on kaikkivoipa ase paholaiselle, joka virnistellen sanoo: Tässäkö kaikki? Pilkanteko jättää kuolettavan myrkyn haavoihin, joita se nautinnolla repii. Tuon yön aikana Arabelle tahtoi näyttää valtaansa, kuten entinen sulttaani, joka koetellakseen taitavuuttaan huvikseen katkoi viattomien ihmisten kauloja.

– Enkelini, sanoi hän, kun hän oli vaivuttanut minut tuohon puoliuneen, jossa unohdetaan kaikki paitsi onni, myöskin minä olen keksinyt moraalin. Minä kysyin itseltäni, teenkö rikoksen sinua rakastaessani, loukkaanko jumalallisia lakeja, ja minä huomasin, ettei mikään ole uskonnollisempaa eikä luonnollisempaa. Minkätähden Jumala loisi olentoja, jotka ovat kauniimpia kuin toiset, jollei ilmoittaakseen meille, että meidän pitää heitä jumaloida. Olisi rikos olla sinua rakastamatta, olethan sinä enkeli! Tuo nainen loukkaa sinua sekoittaessaan sinut muihin ihmisiin, moraalin sääntöjä ei voi sovittaa sinuun, Jumala on asettanut sinut kaiken yläpuolelle. Eikö sinua rakastaa ole sama kuin lähestyä häntä? Ei suinkaan hän voi vaatia yhdeltä naisraukalta mieltymystä jumalallisiin asioihin. Sinun avara ja valoisa sydämesi muistuttaa niin paljon taivasta, että minä erehdyn siitä, kuten hyönteiset, jotka polttavat itsensä juhlan kynttilöihin! Rangaistaanko niitä niiden erehdyksestä? Muutoin, onko se erehdys, eiköhän se ole valon korkeata jumaloimista? Ne joutuvat perikatoon liiasta uskonnosta, jos voidaan kutsua perikatoon joutumiseksi heittäytymistä sen kaulaan, jota rakastaa. Minulla on heikkous rakastaa sinua, kun sitävastoin tuolla naisella on voimaa pysyä katoolisessa pyhäkössään. Älä rypistä kulmakarvojasi! Sinä luulet, että minä kannan hänelle siitä kaunaa? En, pojuseni! Minä ihailen hänen moraaliansa, joka on neuvonut häntä jättämään sinut vapaaksi ja sallinut minun siten valloittaa sinut, säilyttää sinut ikuisesti itselleni; sillä sinä olet minun ainiaaksi, eikö niin?

– Kyllä.

– Ikuisesti?

– Niin.

– Sinä suot siis minulle armon, sulttaani? Minä yksin olen aavistanut, minkä arvoinen sinä olet! Hän osaa viljellä maita, sanoit? Minä, minä jätän tuon taidon vuokraajille, minä viljelen mieluummin sinun sydäntäsi.

Minä koetan muistella noita huumaavia puheluja voidakseni hyvin kuvata teille tuota naista, tehdäkseni teidän mielessänne oikeutetuksi sen, mitä minä olen hänestä sanonut, ja paljastaakseni teille siten koko tuon ratkaisun salaisuuden. Mutta kuinka kuvata teille, mitä seurasi noita kauniita sanoja! Siinä oli hulluuksia, joita voi verrata meidän uniemme huimaavimpiin mielikuvituksiin; milloin minun kukkavihkojeni kaltaisia tilanteita: sulous yhdistettynä voimaan, hellyys pehmeine hitauksineen vastakohtana kiihkon tulivuoripurkauksille; milloin meidän hurmauksistamme virtaavan musiikin mitä hienostuneimpia sointivärejä; lopuksi mitä viehättävimpiä keskusteluja kaunistettuina mitä hymyilevimmillä ajatuksilla; lyhyesti, kaikki se runous, minkä henki voi lisätä aistillisiin nautintoihin. Hän tahtoi myrskyisen rakkautensa leimauksilla tehdä tyhjäksi ne vaikutukset, jotka Henrietten puhdas ja tyyni sielu oli jättänyt minun sydämeeni. Markiisitar oli nähnyt kreivittären yhtä tarkkaan kuin rouva de Mortsauf oli nähnyt hänet: molemmat olivat arvostelleet oikein toisiansa. Arabellen tekemän hyökkäyksen voima ilmaisi minulle hänen pelkonsa suuruuden ja hänen salaisen ihailunsa kilpailijaansa kohtaan. Aamulla minä löysin hänet silmät kyynelissä ja valvoneena.

– Mikä sinun on? sanoin minä hänelle.

– Minä pelkään että minun liiallinen rakkauteni vahingoittaa minua, vastasi hän. Minä olen antanut kaikki. Tuo nainen on etevämpi kuin minä, hänellä on jotain, jota sinä voit haluta. Jos sinä asetat hänet etusijalle, älä ajattele enää minua. Minä en lainkaan ikävystytä sinua suruillani, katumuksillani ja kärsimyksilläni. Ei, minä kuolen kaukana sinusta, kuten kasvi elähyttävän auringon puutteessa.

Hän osasi kiskoa minulta rakkauden osoituksia, jotka täyttivät hänet ilolla. Mitä tosiaan sanoa naiselle, joka itkee aamulla? Kovuus tuntuu silloin häpeälliseltä. Jos me emme ole vastustaneet häntä edellisenä päivänä, olemme me pakotetut valehtelemaan hänelle seuraavana päivänä, sillä miehen moraali tekee rakkausasioissa valheen velvollisuudeksi.

– Minä olen onnellinen, sanoi hän pyyhkien kyyneleensä; palaa jälleen hänen luoksensa, minä en tahdo sinua pakottaa rakkauteni voimalla, vaan omaan tahtoosi vedoten. Jos sinä palaat tänne, uskon minä, että sinä rakastat minua yhtä paljon kuin minä sinua, mikä minusta aina on näyttänyt mahdottomalta.

Hän sai taivutetuksi minut palaamaan jälleen Clochegourde'en. Sitä väärää asemaa, johon minä olin joutumassa, ei saattanut aavistaa mies, joka oli onnea itsensä täyteen ahminut. Kieltäytyessäni menemästä Clochegourde'en minä ratkaisisin riidan lady Dudleyn ja Henrietten välillä edellisen eduksi. Arabelle veisi minut silloin mukanaan Pariisiin. Mutta mennä sinne, olihan se rouva de Mortsauf'in loukkaamista; siinä tapauksessa minun pitäisi palata vielä pysyvämmin Arabellen luo. Onko nainen koskaan antanut anteeksi tuollaisia rakkauden loukkauksia? Jollei hän ole taivaista laskeutunut enkeli ja kirkastettu henki, rakastava nainen näkee mieluummin rakastajansa kärsivän kuolintuskia kuin hänen olevan onnellisen toisen kanssa. Kuta enemmän hän rakastaa, sitä enemmän hän loukkautuu. Näin kahdelta näkökannalta katsottuna oli minun asemani, kun minä kerran olin lähtenyt Clochegourde'sta mennäkseni Grenadière'en, yhtä kuolettava minun valikoidulle rakkaudelleni kuin edullinen minun satunnaiselle rakkaudelleni. Markiisitar oli laskenut kaikki harkitulla syvällisyydellä. Hän tunnusti minulle myöhemmin, että jos rouva de Mortsauf ei olisi kohdannut häntä nummella, hän olisi asettanut minut alttiiksi kiertelemällä Clochegourde'n ympärillä.

Kun minä lähestyin kreivitärtä, jonka minä näin kalpeana ja masentuneena kuten jotain tuskallista unettomuutta kärsineen henkilön, minussa heräsi, ei tahdikkuuden tunne, mutta se vainu, joka saa vielä nuoret ja jalomieliset sydämet tuntemaan niiden tekojen kantavuuden, jotka suurelle joukolle näyttävät välinpitämättömiltä, mutta jotka suurten sielujen oikeuden mukaan ovat rikoksellisia. Kuten lapsi, joka leikkien on laskeutunut rotkoon poimimaan kukkia, näkee ahdistuksella, että hänen on mahdotonta nousta takaisin, näkee ihmisten maan ylipääsemättömän esteen erottamana, tuntee olevansa ypö yksin yössä ja kuulee villiä ulvontaa, niinpä minäkin heti ymmärsin, että meidät erotti kokonainen maailma. Meidän kummankin sielussa syntyi suuri huuto ja kuten kaiku tuosta murheellisesta Consummatum est! [Se on täytetty! Suom. muist.] jota huudetaan kirkoissa pitkänäperjantaina, hetkellä, jolloin Vapahtaja kuolee, hirvittävä kohtaus, jäädyttävä nuorten sydämille, joille uskonto on ensimäinen rakkaus. Kaikki Henrietten kuvitelmat olivat yhdellä iskulla kuolleet, hänen sydämensä oli käynyt kärsimyksen läpi. Hän, jota nautinto oli niin karttanut, jota se ei ollut koskaan saanut kiedotuksi huumaaviin pyörteisiinsä, aavistiko hän nyt onnellisen rakkauden nautinnot kieltäessään minulta katseensa, sillä hän otti minulta pois valkeuden, joka kuusi vuotta oli loistanut minun elämässäni. Hän tiesi siis, että meidän silmistämme virranneiden säteiden lähde oli meidän sieluissamme; nuo säteet olivat tie, jota myöten tunkeuduttiin toisesta toiseen, yhdyttiin, erottiin, leikittiin kuten kaksi luottavaista naista, jotka sanovat toisilleen kaikki. Minä tunsin katkerasti, kuinka väärin oli tuoda tuon aistillisille nautinnoille vieraan katon alle kasvot, joihin hekuman siivet olivat siroittaneet kirjavaa pölyään. Jos minä eilen olisin jättänyt lady Dudleyn menemään yksin, jos minä olisin palannut Clochegourde'en, jonne Henriette oli ehkä odottanut minua; ehkä… niin, ehkäpä rouva de Mortsauf ei olisi niin julmasti tarjoutunut olemaan minun sisareni. Hän pani kaikkiin kohteliaisuuksiinsa liioiteltua loistoa, hän ryhtyi väkivaltaisesti osaansa ollakseen siitä luopumatta. Aamiaisen aikana hän osoitti minulle tuhansia huomaavaisuuksia, nöyryyttäviä huomaavaisuuksia. Hän hoiti minua kuten sairasta, jota hänen kävi sääli.

– Te olette aikaisin ollut kävelemässä, sanoi kreivi minulle, teillä varmaankin on oivallinen ruokahalu, teillä, jonka vatsa ei ole turmeltu!

Tuo lause, joka ei synnyttänyt kreivittären huulille ymmärtäväisen sisaren hymyä, osoitti minulle lopullisesti asemani naurettavuuden. Oli mahdotonta olla Clochegourde'ssa päivällä ja Saint-Cyr'issä yöllä. Arabelle oli perustanut laskunsa minun hienouteeni ja rouva de Mortsauf'in suuruuteen. Tuona pitkänä päivänä minä tunsin, kuinka vaikeata on olla naisen ystävänä, jota kauan on rakastanut. Tuo muutos, joka on niin yksinkertainen, kun vuodet sitä valmistavat, on sairaus nuorella iällä. Minä häpesin, minä kirosin nautinnot, minä olisin tahtonut, että rouva de Mortsauf olisi vaatinut minun vereni. Minä en voinut hänelle muitta mutkitta soimata hänen kilpailijaansa, hän vältti puhua hänestä, ja kieltää Arabelle oli häväistys, joka olisi tehnyt minut halpamaiseksi Henrietten silmissä, sillä hän oli jalo ja ylhäinen sydämensä salatuimpiin sopukoihin asti. Viiden vuoden tuttavallisen ymmärtämyksen jälkeen me emme tienneet, mistä puhua; sanamme eivät vastanneet ollenkaan ajatuksiamme; me kätkimme toisiltamme kuluttavat tuskamme, me, joille suru oli aina ollut uskollinen tulkki. Henriette teeskenteli onnellisuutta sekä itselleen että minulle; mutta hän oli surullinen. Vaikka hän sanoi itseään joka hetki minun sisarekseni ja vaikka hän oli nainen, hän ei löytänyt ainoatakaan ajatusta ylläpitääkseen keskustelua, ja me pysyimme enimmän osan aikaa pakotetussa äänettömyydessä. Hän lisäsi minun sisällistä kidutustani kuvittelemalla olevansa tuon ladyn ainoa uhri.

– Minä kärsin enemmän kuin te, sanoin minä hänelle hetkellä, jolloin hänen kasvoillaan vilahti aito naisellinen ironia.

– Kuinka? vastasi hän tuolla korkealla sävyllä, jonka naiset ottavat, kun tahdotaan alentaa heidän tunteitaan.

– Niin, minun puolellani on kaikki vääryys.

Tuli aika, jolloin kreivitär osoitti minulle kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, mikä murti minut. Minä päätin lähteä. Illalla, terassilla minä sanoin jäähyväiseni kokoontuneelle perheelle. Kaikki seurasivat minua nurmikolle, jossa minun hevoseni kärsimättömänä tepasteli. Kreivitär tuli minun luokseni, kun minä otin suitset käteeni.

– Menkäämme yksin, jalkasin puistokujaa pitkin, sanoi hän minulle.

Minä tarjosin hänelle käsivarteni, ja me menimme pihan poikki kulkien hitain askelin, ikäänkuin tuntien nautintoa yhteisistä liikkeistämme; me tulimme erään puistikon luo, joka kasvoi ulkopihan kulmassa.

– Hyvästi, ystäväni, sanoi hän pysähtyen, painaen päänsä minun sydämelleni ja kietoen käsivartensa minun kaulaani. Hyvästi, me emme näe enää toisiamme. Jumala on antanut minulle surullisen lahjan katsoa tulevaisuuteen. Muistatteko pelkoa, joka minut valtasi eräänä päivänä, kun te palasitte niin kauniina, niin nuorena ja kun minä näin teidän kääntävän minulle selkänne kuten nyt jättäessänne Clochegourde'n ja mennessänne Grenadière'en? Niin, sanon sen vielä kerran, tuona yönä minä sain luoda silmäyksen kohtaloihimme. Ystäväni, me puhumme tällä hetkellä viimeistä kertaa. Ainoastaan vaivoin minä voin vielä lausua teille muutamia sanoja, sillä se, joka teille puhuu, ei ole enää minun täydellinen minäni. Kuolema on jo koskettanut minussa jotakin kohtaa. Te tulette silloin ryöstäneeksi äidin minun lapsiltani, korvatkaa hänet heille! Te voitte sen tehdä! Jacques ja Madeleine rakastavat teitä ikäänkuin te olisitte alati heidän tähtensä kärsinyt.

– Kuolla! sanoin minä, pelästyneenä katsoen häneen ja huomaten oudon kuivuuden hänen kuumeisissa silmissään, joita on mahdotonta kuvata niille, jotka eivät ole tunteneet rakkaita, tuon hirveän taudin satuttamia olentoja, muulla tavoin kuin vertaamalla hänen silmiänsä kiiltäviin hopeapalloihin. Kuolla! Henriette, minä käsken sinun elää. Sinä olet pyytänyt minulta kerran lupauksia, nyt minä vaadin yhtä sinulta: vanno minulle kysyväsi neuvoa Origet'lta ja tottelevasi häntä kaikessa…

– Tahdotteko te siis nousta Jumalan lempeyttä vastaan? sanoi hän keskeyttäen minut huudolla, jossa kaikui kiihtymys siitä, ettei hänen epätoivoansa oltu ymmärretty.

– Te ette rakasta siis minua tarpeeksi totellaksenne minua sokeasti kaikissa asioissa kuten tuo surkuteltava lady?..

– Kyllä, teen kaiken, mitä tahdot, sanoi hän äkillisen mustasukkaisuuden vallassa, joka sai hänet hetkeksi murtamaan nuo rajat, jotka hän siihen asti oli pitänyt voimassa.

– Minä jään tänne, sanoin minä suudellen häntä silmiin.

Pelästyneenä tuosta myönnytyksestään hän riuhtautui irti minun käsivarsistani ja nojautui puuta vasten, sitten hän kääntyi kotiinsa päin kävellen juoksujalkaa, päätänsä kääntämättä; minä seurasin häntä, hän itki ja rukoili. Nurmikolle saapuneena minä otin hänen kätensä ja suutelin sitä kunnioittavasti. Tämä odottamaton nöyrtyminen liikutti häntä.

– Sinun kaikesta huolimatta! sanoin minä hänelle, sillä minä rakastan sinua, kuten sinua rakasti sinun tätisi.

Hän vapisi silloin puristaen voimakkaasti minun kättäni.

– Yksi katse, sanoin minä hänelle, vielä yksi noita meidän entisiä katseitamme! Nainen, joka antautuu kokonaan, huusin minä, tuntien sieluni valaistuksi tuosta silmäyksestä, jonka hän minuun loi, antaa vähemmän elämää ja sielua, kuin mitä sinä olet minulle nyt antanut. Henriette, sinä olet enin rakastettu, ainoa rakastettu.

– Minä tulen elämään, sanoi hän minulle, mutta parantakaa te itsenne myöskin.

Tuo katse oli sammuttanut Arabellen sarkasmien vaikutuksen. Minä olin siten leikkikaluna kahdella sovittamattomalla intohimolla, jotka minä olen teille kuvannut ja joiden vaikutusta minä vuoronperään sain kokea. Minä rakastin enkeliä ja demoonia; kaksi yhtä kaunista naista, kaunistettuina toinen kaikilla hyveillä, jotka me kuoletamme oman epätäydellisyytemme vihasta, toinen kaikilla vioilla, joita me itsekkyydestä jumaloimme. Kiirehtiessäni puistokujaa pitkin ja kääntyessäni tuon tuostakin nähdäkseni rouva de Mortsauf'in nojautuneena puuta vasten lastensa ympäröimänä, jotka liehuttivat nenäliinojansa, minut yllätti sielussani ylpeyden tunto tietäessäni olevani kahden niin kauniin elämän herra, kahden ominaisuuksiltaan niin erilaisen ylhäisen naisen kunnia, tietäessäni synnyttäneeni niin suuria intohimoja, että kuolema tulisi sille noista kahdesta, jonka minä jättäisin. Tämä tilapäinen ylvästely on saanut kaksinkertaisen rangaistuksen, uskokaa se. En tiedä mikä demooni minua neuvoi odottamaan Arabellen rinnalla hetkeä, jolloin jokin epätoivo, jolloin kreivin kuolema jättäisi Henrietten minulle, sillä Henriette rakasti minua yhä: hänen kovuutensa, hänen kyyneleensä, hänen katumuksensa, hänen kristillinen alistumisensa olivat kaunopuheliaita merkkejä tunteesta, jota ei voitu hävittää, ei hänen eikä minun sydämestäni. Kulkiessani jalkaisin tuolla kauniilla tiellä ja mietiskellessäni näitä asioita minä en ollut enää viidenkolmatta vuotias, minä olin viidenkymmenen. Onhan silloin vielä nuorempi kuin nainen, joka yhdessä hetkessä siirtyy kolmestakymmenestä kuuteenkymmeneen? Vaikka minä yhdellä henkäyksellä karkoitin nuo huonot ajatukset, valtasivat ne minut yhä uudelleen, minun täytyy se myöntää. Ehkäpä niiden alkusyy oli löydettävissä Tuileries'ssa, kuninkaan työhuoneen kattokoristeistä. Kuka saattoi vastustaa Ludvig XVIII: n järkevää neroa, hänen, joka sanoi, että todellisia intohimoja on vasta kypsyneellä iällä, sentähden, että intohimo ei ole kaunis eikä tulinen muulloin kuin silloin, kun siihen sekoittuu voimattomuutta ja kun jokaisessa nautinnossa tuntee olevansa kuin viimeisen panoksensa asettanut pelaaja. Kun minä olin tullut puistotien päähän, käännyin minä ja kiiruhdin nopeasti takaisin, sillä minä näin, että Henriette seisoi vielä paikallaan, hän yksinään! Minä sanoin hänelle viimeiset sovittavien kyynelten kostuttamat jäähyväiset, kyynelten, joiden syy oli häneltä salattu. Ne olivat rehellisiä kyyneleitä, jotka tiedottomasti vuodatettiin tuolle ainiaaksi kadotetulle kauniille rakkaudelle, noille neitseellisille tunteenliikutuksille, noille elämän kukille, jotka eivät puhkea enää uudestaan; sillä myöhemmin mies ei anna enää, hän saa; hän rakastaa omaa itseään rakastetussaan, kun hän sitävastoin nuorella iällä lempii rakastettua itseään. Myöhemmin me istutamme omat makumme, ehkäpä virheemmekin naiseen, joka meitä rakastaa, kun sitävastoin elämän alussa se, jota me rakastamme, vaikuttaa meihin hyveillään ja hienouksillaan; hän taivuttaa hymyilyllä meitä hyvään ja opettaa meille omalla esimerkillään uhrautuvaisuutta. Onneton se, jolla ei ole ollut Henrietteänsä! Onneton se, joka ei ole tuntenut ketään lady Dudleytä! Jos hän menee naimisiin, menettää hän edellisessä tapauksessa vaimonsa, jälkimäisessä hän ehkä joutuu rakastajattarensa hylkäämäksi; mutta onnellinen se, joka voi löytää nuo kaksi yhdessä ainoassa naisessa, onnellinen, Nathalie, se mies, jota te rakastatte!

– Pariisiin palattuamme Arabelle ja minä tulimme toisillemme läheisemmiksi kuin mitä ennen olimme olleet. Pian me jätimme huomaamatta kumpainenkin syrjään sopivaisuuden lait, jotka minä olin itselleni asettanut ja joiden tarkka seuraaminen sai usein maailman antamaan anteeksi sen väärän aseman, jossa lady Dudley oli. Maailma, joka niin mielellään tahtoo päästä kaikkien ulkonaisuuksien perille, antaa niille lain voiman heti, kun se tuntee salaisuuden, jota ne peittävät. Rakastajat, jotka ovat pakotettuja elämään suuren maailman keskuudessa, tekevät aina väärin kaataessaan nuo salonkien oikeustieteen laatimat esteaidat, ollessaan tarkoin noudattamatta kaikkia tapojen säätämiä sovinnaisuuksia: kysymyksessä on silloin vähemmän toiset kuin he itse. Esteiden voittaminen, ulkonaisen kunnioituksen säilyttäminen, komediojen näytteleminen, salaperäisyyden pysyttäminen, koko tuo onnellisen rakkauden sotataito antaa elämälle sisällystä, uudistaa halut ja suojelee meidän sydäntämme tottumuksen velttouksia vastaan. Mutta ollen yleensä tuhlareita nuo ensimäiset intohimot, samoin kuin nuoret ihmiset, hakkaavat metsänsä puti puhtaaksi, sen sijaan että menettelisivät säästäväisesti. Arabelle ei omaksunut noita porvarillisia aatteita, hän oli mukautunut niihin minua miellyttääkseen. Pyövelin kaltaisena, joka edeltäkäsin merkitsee uhrinsa ottaakseen sopivassa tilaisuudessa kiinni hänet, hän tahtoi häväistä minut koko Pariisin silmissä saadakseen minut täydelleen valtaansa. Hän käytti myöskin keimailujaan pysyttääkseen minut luonaan, sillä hän ei ollut tyytyväinen hienoon skandaaliinsa, joka todistusten puutteessa ei saanut aikaan muuta kuin varovaisia kuiskailuja. Nähdessäni hänen niin onnellisena ryhtyvän harkitsemattomiin tekoihin, jotka julkisesti paljastivat hänen asemansa, kuinka minä en olisi uskonut hänen rakkauteensa? Kerta vajonneena laittoman avioliiton suloihin minut valtasi epätoivo, sillä minä näin elämäni suuntautuneen taholle, joka oli vastakkainen Henrietten antamille ja suosittamille aatteille. Minä elin silloin tuollaisessa raivotilassa, joka valtaa keuhkotautisen, kun hän, tuntiessaan loppunsa lähenevän, ei salli tiedusteltavan itseltään hänen hengityksensä korinaa. Minun sydämessäni oli soppi, johon minä en voinut vetäytyä ilman kärsimystä; kostava henki synnytti minussa lakkaamatta ajatuksia, joihin minä en uskaltanut syventyä. Minun kirjeeni Henriettelle kuvastivat tätä moraalista sairautta ja tuottivat hänelle ääretöntä onnettomuutta. "Niin monien menetettyjen aarteiden hinnasta hän olisi tahtonut minun ainakin olevan onnellisen!" sanoi hän minulle ainoassa vastauksessaan, jonka minä häneltä sain. Ja minä en ollut onnellinen! Rakas Nathalie, onni on ehdoton, se ei suvaitse vertailuja. Kun ensimäinen kuumuuteni oli haihtunut, minä ehdottomasti vertasin noita kahta naista toisiinsa, siihen asti en ollut vielä voinut tuota vastakohtaa tutkia. Todenteolla, jokainen suuri intohimo painaa niin raskaasti meidän olemustamme, että se ensiksi osoittaa luonteemme jyrkkyydet ja käyttää hyväkseen tottumuksia, jotka sisältävät meidän huonot ja hyvät ominaisuutemme; mutta myöhemmin kahdessa rakastavaisessa, jotka ovat hyvin tottuneet toinen toisiinsa, alkuperäiset luonteen piirteet vahvistuvat. Molemmatkin arvostelevat silloin toisiaan, ja usein syntyy tuon vastavaikutuksen aikana, jonka luonne kohdistaa intohimoon, vastenmielisyyksiä, jotka valmistavat noita eroja, joilla pintapuoliset ihmiset asestautuvat syyttääkseen ihmissydäntä epävakaisuudesta. Tuo ajanjakso alkoi siis. Vähemmän viettelysten sokaisemana ja ottaen nautintoni yksityiskohtaisesti tarkastettavikseni minä panin toimeen, ehkäpä tahtomattani, tutkinnon, joka vahingoitti lady Dudleytä.