Читать книгу: «Suomalaisen teatterin historia IV», страница 4

Pietarissa Kaarlo jälleen kävi pyytämässä Ida Aalbergia vierailemaan kevättalvella. Myöntävä vastaus tuli myöhemmin, niinkuin näkyy Kaarlon vastauksesta (7/1):

"Arvoisa Rouva Paronitar, olen ollut jotenkin sairaana, vielä huonompi kuin miehenne luona käydessäni, mutta Teidän kirjeenne virkisti minua erinomaisesti. Se oli yhtä hyvä kuin koko joukko kiniinipulvereita. Siis Kleopatra nostetaan haudastaan! Hyvä! Minä olen valmis auttamaan häntä taas lumoamaan alhaisempia henkilöitä kuin Caesareja ja Antonioita. Teidän virkeytenne on ihmeteltävä. Se on vaikuttanut suggeroivasti minuunkin. Nyt en näe mitään esteitä. – [Sitten muista kappaleista, joissa taiteilijatar olisi esiintyvä.] Minulla on ehdotettavana sopiva näytelmä – Sudermannin uusi draama, Das Glück im Winkel [Onnen sopukka]. Siinä on Teille kaunis tehtävä – ei niin meluavan kiitollinen kuin Magda, mutta hienompi ja syvempi. Olen varma että siihen miellytte, en ainakaan nyt tiedä mitään sopivampaa. Ei se ole pitkä, jotenkin rauhallinen, ei vaadi ääneltä erinomaisia ponnistuksia (eikä näyttelijättäreltä toaletteja). Lisäksi uusi ja tätä nykyä Euroopan huomattavin näytelmä." —

Mitään uutta joulukuulla ei enää näytelty; merkillisimpiä uusintoja oli paitse Uramon torppaa Puolan juutalainen (B. Leino pääroolissa). Tammikuun muistopäivinä esitettiin Nummisuutarit ja Regina von Emmeritz, jossa jälkimäisessä nti Rängman näytteli nimiroolia sangen tyydyttävästi. Ensimäinen uusi kappale tuli 10/1 Jalmari Finnen suomentama Emile Augier'n 5-näytöksinen näytelmä Vanhoillisten leirissä (Le Fils de Giboyer). Lindforsia (Giboyer) pidettiin mestarillisena ja toisia hyvinä tehtävissään, mutta kappale meni vain kaksi kertaa. Niinkuin moni muu ranskalainen draama, tuntui tämäkin meikäläisestä yleisöstä vieraalta. – Vähän paremmin onnistui, vaikkei silti toivon mukaan, 26/1 ensi kerran esitetty Shakespearen Talvinen tarina. Näyttämöllepano oli kyllä etevästi toimitettu ja ensi-iltana oli täpötäysi huone innostunut, mutta kassakappaleeksi kaunis runollinen näytelmä ei tullut; se meni vain neljä kertaa. Esiintyjät eivät näy tällä kertaa oikein kohonneen tehtäväinsä tasalle, joskaan esim. rva Raution Hermionelta ei puuttunut jaloa ylevyyttä. Vai vaikuttiko yleisöön tieto siitä, että vielä mahtavampi Shakespearen draama oli tulossa?

Runebergin päivän ohjelmasta, jossa kyllä ei ollut mitään uutta, mainitsemme kuitenkin suomentajan muistoksi "Ei voi" kappaleen. Kolme päivää myöhemmin (8/2) muutti näet Antti Törneroos-Tuokko näiltä mailta. Niinkuin ennen on kerrottu (kts I, 44), oli Tuokko niitä runoilijoita, jotka 1860-luvulla tuotannollaan (Saul) herättivät luottamusta suomalaisen teatterin mahdollisuuteen, ja kun laitos oli perustettu, hän suomentajana uutterasti ja kauvan palveli sekä ooppera- että puhenäyttämöä. Asuen maaseudulla mitä ahtaimmissa oloissa hän 61-vuotiaana kuollessaan oli jo unohtunut. Niitä harvoja, jotka häntä muistivat, oli Bergbom, joka oli toimittanut hänelle käännöstyötä – hänen paras ja pitkinä aikoina ainoa toimeentulolähteensä. Kun vanha runoilija kätkettiin viimeiseen lepokammioonsa, Bergbom teatterin puolesta laski seppeleen hänen kummulleen, lausuen kiitoksen sanoja hyvästä yhteistyöstä.

Sitten oli vain yksi näytäntö, jossa esitettiin E. Littsonin järjestämä 4-kuvaelmainen tanssinäytelmä Vuodenajat, ennen kun Ida Aalbergin vierailu alkoi. Näyttelijätär esiintyi ensin lady Macbethina kolme kertaa. Sen jälkeen seurasi kaksi huomattavaa uutta näytelmää. Toinen niistä oli B. Leinon suomentama H. Sudermannin Onnen sopukka (21/2), ja oli sillä, kiitos olkoon hyvän esityksen, kaunis menestys. Ida Aalberg kuvasi täysin kypsyneellä taiteella, ilman suuria temppuja, ylen vaikuttavasti Elisabet-rouvan tunteiden kehityksen alistuneesta tyyneydestä myrskyiseen kuohuntaan ja sitte taas epätoivoisen tuskan kautta avomieliseen tunnustukseen ja pysyvään onneen ja rauhaan. W. Söderhjelm, joka nyt Hufvudstadsbladetissa arvosteli teatteria, sanoo muun muassa taiteilijattaren kasvojeneleitä aivan mestarillisiksi, niin että häntä olisi voinut sanoittakin ymmärtää. Mutta ei siinä kylläksi, oli kuin hän olisi kohottanut muittenkin esityksen tavallista korkeammalle. Kaikissa havaittiin yhtä harras antauminen tehtäväänsä: Halme parooni Röcknitzinä, Leino Wiedemannina, Pesonen piiritarkastajana, Weckman aliopettajana, nti Kunnas rva Röcknitzinä. – Toinen uutuus oli Paavo Cajanderin²⁹ suomentama Shakespearen Antonius ja Kleopatra, jonka ensi-ilta (11/3) muodostui semmoiseksi voitoksi kuin Regina von Emmeritzin, Faustin, Elinan surman y.m. parhaimmin onnistuneiden suurdraamain premiäärit. Näyttämöllepanossa ei oltu mitään laiminlyöty, jotta maailmankuulu rakkaustragedia, missä länsimaiden ja itämaiden aikanaan loistavimmat edustajat omaksi tuhokseen kohtaavat toisensa, esiintyisi historiallisesti ja runollisesti oikeissa, tehokkaissa puitteissa. Etualalla oli itämaista upeutta ja roomalaista loistoa, taustalla Egyptin ikivanha kultuurimaailma. Ida Aalbergin Kleopatraa ihastuneet katsojat ylistivät parhaimmaksi hänen mestariluomiensa joukossa, luultavasti sentähden että se oli viimeksi nähty, mutta kenties todellisuudenkin mukaan, sillä sallihan itämainen kaunotar rajattomine intohimoineen ja oikkuineen taiteilijattaren käyttää koko alkuperäistä voimaansa vaihtelevien tunteitten välittömään esitykseen. Ja kieltämättä Ida Aalberg kuvasi yhtä mestarillisesti kuningattaren kuin naisen, joista toinen oli yhtä tottumaton kuin toinenkin itseänsä hillitsemään; mutta jos hän niin tehden oli enemmän uudenaikainen kuin shakespearemaisesti suuri ja muinaistyylinen, niin johtui se siitä ettei kukaan voi irtaantua luonnostaan. Antoniuksena Ahlbergkin kohosi ehkä korkeammalle kuin koskaan ennen, mutta Lindforsin Octavius, sanotaan, muistutti liiaksi Napoleonia Rouva Suorasuussa. Leino täytti kunnollisesti Enobarbuksen osan, ja Katri Rautio oli viehättävä Octaviana; muut roolit olivat pieniä. Mahtavampi vaikutus kuin yksityisistä sivuosista, lähtikin yhteisnäyttelemisestä, johon johtaja oli osannut harjottaa lukuisat myötävaikuttajat. Niinkuin tavallisesti suurten näytelmäin onnistumisen jälkeen, huudettiin Bergbomkin esiin; ilman hänen suurenmoista tarmoaan ja nerollista kykyään ei meillä tämmöistä olisi saatu nähdä. – Kun näytelmä meni toisen kerran, sai vieraileva taiteilijatar vastaanottaa komean runsaudensarven ja sen ohella seuraavat säkeet:

Ida Aalberg-Uexkull-Güldenband.

 
Omaksensa, Parhaaksensa
Sinut Suomi ymmärtää.
Meille harva vuosisata
Vertaistasi, suurempata
Näyttelijää synnyttää.
Lumotuilta,
Hurmatuilta
Ota ylistykseksi
Onnen runsaudensarvi,
Jonka siskojesi parvi
Hellin mielin tarjovi.
 

Kaikkiaan näyteltiin Antonius ja Kleopatra 9 kertaa; viimeinen näytäntö oli 29/3, johon loistava vierailu päättyi.

Huhtikuun 2 p. Bergbom lähti lyhyelle ulkomaanmatkalle, ei oman terveytensä takia, sillä tammikuun lopulta saakka hän oli ollut hyvissä voimissa, vaan seuratakseen sisartaan, Augusta af Heurliniä, jonka, lääkärin neuvosta, nuoren tyttärensä kanssa piti matkustaa parannuksille Wiesbadeniin. Kaarlo pysähtyi kuitenkin Berliniin, josta hän kirjoittaa Emilielle:

– "Olen nyt ollut vapaa hengenahdistuksestani, sentähden että olen saanut riittävästi kävellä. Tunnen itseni toiseksi ihmiseksi. – Teatterissa olen nähnyt sangen paljon. Muun muassa 'Der Herr Direktor', joka oli aika hupainen, mutta valitettavasti liian vapaa yleisöllemme. Comtesse Guckerl, jota Finne suositteli, oli totta kyllä täysin säädyllinen, mutta niin peräti muistoperäinen ja 'ewiggestrig' (ikuisesti eilinen), että minua suututti. Mutta mistäpä niitä komedioja ottaa?" —

Noin 25 p. Kaarlo tuli kotia. Hänen poissaollessaan oli teatterissa esitetty kaksi uutta draamaa. Ensimäinen oli Aino Malmbergin suomentama englantilaisen Arthur W. Pineron moderni, vaimon ja miehen puhtautta onnellisen avioliiton ehtona käsittelevä, 4-näytöksinen Tanquerayn toinen vaimo, joka meni ensi kerran 10/4 ja sen jälkeen toisenkin herättämättä yleisön suosiota. Pääosissa esiintyivät: Leino Tanquerayna, rva Suonio Paulana (toisena vaimona) ja nti Tähtinen Elleana (tytär ensimäisestä aviosta). Toinen uutuus oli Martti Wuoren kääntämä L. Tolstoin 5-näytöksinen näytelmä Pimeyden valta; ensi-ilta 22/4. Niin repäisevällä realismilla kuin merkillinen kuvaus venäläisestä maalaiselämästä näyteltiinkin, ei se luonnollisestikaan voinut saada suurta menestystä – siksi se on liian hermojakysyvä. Useat esiintyjät onnistuivat tehtävissään erittäin hyvin. Niin Weckman Nikiittana, rva Rautio Akuliinana, rva Kahilainen Matrionana, rva Olga Leino³⁰ Anjutkana, Närhi Mitritshinä j.n.e. Kappaleen oli harjottanut Kasimir Leino ja se annettiin 5 kertaa joista kaksi alennetuin hinnoin.

Tänäkin keväänä oli lähdettävä kiertomatkalle, sillä puhumatta vuodenajan tavallisesta epäsuotuisuudesta teki venäläisessä teatterissa esiintyvä italialainen ooppera hallaa kaikille teattereille. Aina syksystä saakka oli Bergbomia kehotettu tulemaan Kuopioon; Minna Canth kirjoitti siitä tavan takaa. Mutta kun ei siellä voitu hankkia 400 markan takausta iltaa kohti, suunniteltiin turnee toisin. Bergbom kävi näet joukkoineen Tampereella, Oulussa, Vaasassa ja Jyväskylässä, antaen yhteensä 12 näytäntöä 5/5-20/5. Ohjelmiston päänumerot olivat Anna Liisa, Uramon torppa ja Onnen sopukka. Helluntaiaattona oltiin jälleen Helsingissä. Kaarlo oli matkaan tyytyväinen, sillä puhdas voitto lähenteli 1,500 mk. – Samalla aikaa olivat pääkaupunkiin jääneet näyttelijät näytelleet enimmäkseen alennetuin hinnoin. Keisarillisten Majesteettien kruunauspäivänä 26/5 oli juhlanäytäntö, joka alotettiin soittamalla keisarihymni ja Maamme-laulu ja jossa sitten esitettiin Elämä on unelma. Viimeinen näytäntö (Rouva Suorasuu) oli 31/5.

Näytäntökausi oli jälleen sekä merkillisten – niin kotimaisten kuin vieraittenkin – uutuuksien että taiteellisen työn puolesta ollut huomattavimpia, mutta huolimatta kaikista ponnistuksista lopputulos ei kuitenkaan ollut niin suotuisa kuin Emilie Bergbom oli toivonut. Tulot näytännöistä olivat kyllä noin 21,000 mk suuremmat kuin edellisenä vuonna, mutta matkakustannusten y.m. kautta kohosivat menotkin samassa määrässä.

Syksyllä tapahtuneiden kiertomatkojen johdosta olivat varsinkin perheelliset näyttelijät valittaneet, että ne tuottivat heille vaikeuksia. Sentähden päätettiin, ettei ensi vuonna pitempiä turneita tehtäisi sekä että jos myöhemmin tarpeelliseksi katsottaisiin lähettää seurue pitemmäksi aikaa maaseuduille, niin olisi niille jäsenille, jotka siitä enimmin kärsivät, kohtuullinen korvaus annettava. – Kasimir Leinon sijaan, joka (niinkuin jo ylempänä on sanottu) erosi teatterista, otettiin ohjaajaksi Jalmari Finne.³¹ Muutoin erosi tänä keväänä nti Hanna Kunnas ja tuli seurueen jäseneksi ylempänä mainittu rva Olga Leino. Uusia oppilaita oli Eino Salmela ja nti Helmi Talas.³²

Näytäntöjen luku oli 144 ja esitettiin niissä: 26 kertaa Anna Liisa; 11 Kullervo; 10 Lemmen leikki, Onnen sopukka; 9 Antonius ja Kleopatra, Mustalainen; 7 Figaron häät; 5 Kotoa pois, Uramon torppa, Regina von Emmeritz, Pimeyden valta; 4 Nummisuutarit, Kumarrusmatka, Talvinen tarina; 3 Aino, Haavoja, Kyökissä, Lääkäri vastoin tahtoansa, Voimakkaita naisia, Yhdistysjuhla, Puolan juutalainen, Macbeth, Sigurd Slembe; 2 Pappilan tuvassa, Amalia ystävämme, Ei voi, Vasantasena, Rouva Suorasuu, Elämä on unelma, Reviisori, Wilhelm Tell, Setä Bräsig, Kotikahakka, Luulosairas, Kirjeen kujeet, Vanhoillisten leirissä, Tanquerayn toinen vaimo; 1 Kuopion takana, Naimiskauppa, Pahassa pulassa, Vuodenajat, Saituri, Jeppe Niilonpoika.

Näistä 43 kappaleesta oli kotimaisia 17 ja uusia 14 (5 kotimaista).

XXV

Viideskolmatta näytäntökausi, 1896-97.

Kaarlo Bergbom lähti jo ennen toukokuun loppua ulkomaille ja ensiksi Kööpenhaminaan. Viivyttyään siellä jonkun päivän oli hänen lähdettävä Berliniin, jossa hän odottaisi sisartaan ja josta he yhdessä matkustaisivat Marienbadiin. Oleskelu tällä kylpypaikalla oli näet edellisenä kesänä heistä tuntunut niin virkistävältä, että olivat päättäneet tänäkin vuonna palata sinne. Syy miksi Emilie ei kohta seurannut veljeänsä ei ollut ainoastaan se että pari näytäntöä oli vielä toimeenpantavana ennen seurueen hajaantumista, vaan myöskin kesäkuun 1 p. tapahtuva asunnon muutto. Koska asuminen neljännessä kerroksessa oli epämukava Augusta af Heurlinille, joka ei vieläkään ollut täysin toipunut pitkällisestä taudistaan, oli sovittu että he muuttaisivat saman talon kahteen toiseen, pienempään huoneustoon, joista rouva Heurlin ottaisi alimmassa kerroksessa olevan sekä Emilie ja Kaarlo toisessa kerroksessa olevan, ja yhdistettäisiin asunnot keskenään kiertoportailla. Näin muuttivat jälkimäiset niihin huoneisiin, joissa he sitten asuivat kuolemaansa saakka. Aivan suuri muutos edelliseen verraten tämä ei sentään ollut, sillä nytkin niinkuin ennen oli heidän silmiensä edessä Vanhan kirkon tuuhea puisto, läntiseltä taivaalta paistoi aurinko heidän huoneihinsa, ja vihdoin he entiseen tapaan elivät yhdessä vanhan tätinsä, rva Sanmarkin, ja sisaren perheen kanssa.

Matkalta ei ole ainoatakaan kirjettä. Luultavasti Emilie tapansa mukaan tuli kotia heinäkuun keskivaiheilla, jota vastoin Kaarlo viipyi myöhempään ulkomailla. Kumminkin hän jo elokuun alkupuolella oli Helsingissä, sillä silloin hän sieltäpäin tiedusteli sopisiko hänen käydä Kuopiossa tapaamassa Minna Canthia, jonka terveydentila oli muuttunut arveluttavaksi.

Jo keväällä 30/3 Minna Canth oli kirjoittanut itsestään: – "Minä tänä talvena en ole elänyt ensinkään. Paitse sydänvikaa, jonka sain viime syksynä, ja joka kuitenkin on vaarallisinta ja pahinta, olen kolme kuukautta potenut influensaa ja reumatismia, vuoteenomana melkein koko ajan. Nyt ne ovat niinkuin toivon minut heittäneet, muutamia päiviä olen jo ollut liikkeelläkin, mutta voimat ovat yhä vieläkin huonot." —

Alkukesästä hän sitte kylpi Naantalissa, mutta sai siellä "lievemmän" sydänkohtauksen – niinkuin luuli liiallisista kylvyistä – jonka tähden keskeytti kylpemisen ja matkusti kotiin. Siellä hän jonkun päivän päästä sai kahta kovemman kohtauksen, johon liittyi ankara hengenahdistus. Kun Elli tytär 13/8 vastasi Kaarlon kysymykseen, oli äiti jo viidettä viikkoa ollut vuoteenomana, ainoastaan välistä jaksaen pukea vaatteet päälleen maatakseen peitteen päällä. Lääkäri oli ehdottomasti kieltänyt päästämästä vieraita sairaan luokse, mutta hän luuli, että "Tohtorin" käynti voisi vaikuttaa virkistävästi. Kun tytär tästä neuvotteli lääkärin kanssa, sai sairas vihiä ja sitte tietoakin mistä kysymys oli. Seuraavana päivänä Minna-rouva itse kirjoitti Bergbomille:

"Rakas Tohtori! Olipa se ilosanoma, Tohtori! Eivät yrittäneet minulle vielä mitään virkata, mutta illalla kuulin, kun lääkärini ja Elli keskustelivat jotain erikoisempaa toisessa huoneessa, ja sitten urkin sen tietooni. – En voi sanoa, kuinka iloinen olen Tohtorin tulosta ja siitä ystävyydestä, jota se odottaa. Olenkin täällä niin paljon ajatellut Teitä sairauteni aikana. Sekä Teitä että Emielietä. – Herttaisesti tervetullut, Tohtori! Meillä on huone Tohtorin varalta. Ystävänne Minna Canth."

Bergbom kävi siis Kuopiossa, ja silloin hän viimeisen kerran näki Minnan, sillä vaikka tämä syksympänä yhteen aikaan oli parempi, niin ei hänellä enään ollut vuottakaan jälellä. Mitään lähempiä tietoja käynnistä meillä ei ole, mutta ilmankin se osottaa Kaarlo Bergbomin sydämenlaatua, kuinka hän (niinkuin Minna Canth, ensi kerran tavattuansa hänet, kesällä 1882 oli kirjoittanut Olga Kiljanderille) oli "kaukana kaikesta pikkumielisyydestä", kuinka hän itse tahtoi unohtaa ja saada Minna-rouvankin unohtamaan mitä katkeraa heidän välillään oli ollut.

* * * * *

Syyskauden toimi alkoi taas kansannäytännöillä, joista ensimäinen, Anna Liisa, oli 30/8. Ohjelmistolle uusi kappale, Jalmari Finnen suomentama Alex. Bissonin ja Ferd. Carrén 3-näytöksinen huvinäytelmä Herra ylitirehtööri (Monsieur le directeur), annettiin 18/9. Pääroolit tässä kevyessä – ehkä liiankin kevyessä – mutta hienossa ja hupaisessa näytelmässä olivat Lindforsilla ja Katri Rautiolla. Heidän oivallisen näyttelemisensä ansioksi on luettava, että kappale pääsi täyteen arvoonsa – se meni syksyllä 6 kertaa. Sitä vastoin voitiin vain 4 kertaa antaa Jalmari Finnen kääntämä Franz von Schönthanin ja Franz Koppel-Ellfeldin niinikään 3-näytöksinen huvinäytelmä Kreivitär Kirkassilmä, jonka ensi-ilta oli 30/9. Senkään esitys ei ollut arvoton – opintomatkalta juuri palannut rva Suonio pääroolissa sekä rva Poppius, Rautio, Weckman, Salo, nti Lähteenoja j.n.e. toisissa – mutta koomillisuus oli jokapäiväisempää ja teennäisempää.

Lokakuun päävaltti oli Orleansin neitsyt, yhdeksän vuoden päästä uusittuna. Ensi-ilta oli 14/10, eikä Schillerin romanttinen draama ollut tehoomatta, joskaan ei Maiju Rängman nimiroolissa muuta kuin paikottain kohonnut tehtävän tasalle; se meni syksyllä 8 kertaa. Samalta kuukaudelta on mainittava Molière-ohjelma (28/10), joka käsitti huvinäytelmät George Dandin ja Sievistelevät hupsut, edellinen uusi, jälkimäinen uusinto. Kummassakin oli päätehtävä Lindforsilla, jonka George Dandin ei kuitenkaan luonteen varmassa käsittämisessä kohonnut hänen parhaimpien Molièrehahmojensa rinnalle.

Vihdoin voitiin tänäkin syksynä esittää kotimainen alkuteos, nimittäin A. B. Mäkelän 5-näytöksinen näytelmä Ruukin jaloissa (18/11). Vaikka kappale oli juoneltaan jotenkin sekava ja vailla selvää aatteellista pohjaa, oli sillä Karjalan murteella sepitetyn vuoropuhelun sekä yksityisten luonteiden ja kohtausten luontevuudessa siksi ansioita, että menestys varsinkin ensi-iltana oli sangen hyvä.³³ Näyttämöllä uutuus pysyi vain kolme iltaa. Esityksen ja yleisön suosion huippukohta oli neljännessä näytöksessä, missä Vallinkorva (Rautio) lauloi O. Merikannon säveltämän surunvoittoisen laulun.

Joulukuulla näyteltiin vielä yksi ohjelmistolle uusi kappale: A. Leinon suomentama A. Blanchen 2-näytöksinen ilveily Kuleksiva teatteriseura (2/12). Kumarrusmatkan jälkeen esitettynä vanha farssi hullunkurisine kohtauksineen teki toivotun vaikutuksen; Lindfors oli johtaja Sjövall, Falck nahkurimestari, joka tietämättään joutuu osalliseksi parhaillaan esitettyyn näytelmään. – Varsinaisen värinsä sai sentään joulukuun ja osaksi tammikuunkin ohjelmisto usein ennenkin annetun, mutta aina mieluisan Donizettin oopperan Rykmentin tyttären kautta, jossa tällä kertaa nimiroolissa esiintyi nti Ida Flodin, Ida Basilierin sisaren tytär. Nuori laulajatar, jonka laulua ja näyttelemistä arvosteltiin "sielukkaaksi ja viehättäväksi" menestyi oivallisesti, ja ooppera, jossa muut esiintyjät, samoin kuin kolme vuotta ennen, olivat seurueen jäseniä, esitettiin 10 kertaa (9/12-27/1).

Tänä syksynä Emilie vielä sai kolme kirjettä Minna Canthilta, kaikki marraskuulla. Enimmäkseen niissä puhutaan päällysvaatteesta, "kapasta", jonka Minna pyysi Emilien valita ja ostaa hänelle. Emilie suorittikin asian kirjoittajan täydelliseksi tyytymykseksi. Sen ohella saamme niistä tietää, miten hänen terveytensä oli vaihteleva ja yleensä huono. Syyskuulla hän oli ollut parempi, mutta lokakuulla taas huonompi; marraskuulla unettomuus oli käynyt kovin rasittavaksi. Ymmärrettävää on että semmoisissa oloissa ei ollut puhettakaan kirjailijatoimen jatkamisesta, mutta kuitenkin Minna näyttää seuranneen teatteri- ja kirjallista elämää. Hän lausuu tyytyväisyytensä A. B. Mäkelän kappaleen johdosta. "Hänen uusi kappaleensa oli minulle aivan yllätys. Uusihan tämä on, tietysti, eikä se vanha 'Lemminkäinen'.³⁴ Kunpa hänestä nyt vielä tulisi mies!" Hän on pahoillaan, että Kaarlo oli raihnainen. [Emilie oli kai kertonut sen]. "Hän näytti niin erinomaisen terveeltä syksyllä täällä käydessään." Hän on mielissään, että Bergbomit pitävät Teuvo Pakkalasta. "Hän on noita hiljaisia ja uskollisia, sen vuoksi niin sydämestäni soisin hänelle menestystä." Ja sitten Erkosta: "Onni ettei J. H. Erkko tullut valtiopäiville. Mitenkä hän olisi niihin toimiin soveltunut? Parasta kun pysyy omalla alallaan. Siellä hän voi pysyä eheänä ja saada jotain aikaan." Itsestään kirjoittaen hän valittaa, ettei jaksa työtä tehdä vaan täytyy maata, päivät ja yöt hautoen omia ajatuksiaan. Parempaa hän ei toivoisi kuin että voimat parantuisivat, niin että hän voisi oleskella Bergbom-sisarusten kanssa, nimittäin siten että nämä tulisivat Kuopioon kylpemään. Joulunaikana (26/12) Minnan tytär, Maiju Westerlund (Vuorisalo), ilmottaa äidin jo kaksi viikkoa maanneen lakanoiden välissä ja olevan kykenemätön itse kirjoittamaan.

Tammikuulla näyteltiin Kiven muistopäivänä Erkon Kullervo ja Topeliuksen syntymäpäivänä Regina von Emmeritz sekä niiden ohella Rykmentin tytär, Vasantasena ja kaksi ohjelmistolle uutta kappaletta. Toinen oli Ibsenin uusi draama John Gabriel Borkman, 10/1. Nimiroolin Leino suoritti älykkäästi ja vaikuttavasti, niin kuvatessaan Borkmanin hermostunutta odotusta ja luottamusta uuteen tulevaisuuteen ja niin myöskin hänen murtumistaan, kun hän huomaa erehtyneensä. Gunhildina rva Salo oli ehkä liian tyly olemukseltaan, mutta rva Poppius oli onnistanut Ella Rentheiminä, samoin Lindfors kerrassaan etevä Foldalina sekä rva Rautio hyvä pienessä rva Wiltonin roolissa. Näyttämöllepanosta ansainnee viime näytöksen talvimaisema mainitsemista. – Toinen uutuus oli 29/1 ensi kerran näytelty Z. Topeliuksen kirjoittama, Tuokon suomentama ja Paciuksen säveltämä Kyypron prinsessa. Bergbom oli kauvan miettinyt tämän oopperamaisen satunäytelmän ottamista, se kuului, niin sanoaksemme, hänen isänmaalliseen ohjelmaansa. Syntyneenä sen isänmaallisen ja taiteellisen innostuksen aikana, joka sai Helsingin ensimäisen kiviteatterin muurit nousemaan, se oli esitetty ensi kerran saman teatterin vihkijäisissä 22/11 1860, roolit yksityisten taiteen- ja musiikinystäväin käsissä; nyt se ensi kerran liitettiin varsinaisen teatterin ohjelmistoon, samalla käännettynä "oikealle kielelleen". Jos näet Topelius nähtyään Ida Aalbergin suomalaisella näyttämöllä Reginana saattoi sanoa tämän "tulleen kotia", niin oli hänellä vielä suurempi syy sanoa sitä Kyypron prinsessasta, koska näytelmän aihe on Kalevalan Lemminkäistarina ja loistava prinsessa runojemme Kyllikki. Ettei kappale draamallisena taideteoksena vastaa Erkon Ainoa, on sillä puolustettu ettei se pyydäkään olla muuta kuin "satunäytelmä", ja että sen ansiot sen mukaan ovat vienossa lyriikassa ja satumaisessa loistossa, joiden lähtökohtana on runoilijan nerollinen rohkeus yhdistää suomalaisen muinaisuuden kreikkalaiseen, sekä Paciuksen sävelmissä, korvia hivelevissä kuoroissa ja lauluissa. Oivaltaen mitä näytelmä vaati, Bergbom oli tehnyt voitavansa saadakseen näyttämölaitokset sopusointuun sen kanssa, ja kritiikki tunnustikin, että teatteri tällä kertaa "voitti itsensä". Toinen kuvaelma oli toista kauniimpi, kreikkalaisia ja suomalaisia aiheita oli uskaliaasti yhdistetty (esim. Lemminkäisen palatsissa), mutta samalla niin aistikkaasti, että irvikuva vältettiin. – Esiintyjistä Katri Rautio nimiroolissa oli etevin, varsinkin viime näytöksessä kohoten suureen taiteelliseen voimaan. Muista mainittakoon Halme – Lemminkäinen, Ahlberg – Medon, Kallio – Tiera, vieraana esiintyvä Lilli Kajanus – Anemotis ja Olga Salo – Helka. Kuoroissa oli tietenkin avustajia teatterin ulkopuolelta; Robert Kajanus orkesterineen säesti. – Ensi-illalla oli oikea juhlaleima ja suosionosotukset olivat riemukkaita. Topeliusta, joka oli saapuvilla, tervehdittiin lopussa eläköönhuudoilla, jotka uudistuivat kahta innokkaammin kun esirippu uudestaan nousi ja näyttämölle oli asetettu runoilijan ja Paciuksen seppelöidyt rintakuvat. Sitte huudettiin Bergbomkin esiin, ja kaiken lopuksi laulettiin Maamme-laulu. Bergbom itse kirjoitti 31/1 Betty Elfvingille: "Prinsessa meni loistokkaasti. Topelius ja rouva Pacius itkivät." – Miten miellyttävä, joskus melkein häikäisevä, mutta aina tunnelmallinen kokonaisuuden vaikutus oli, todistaa parhaiten se, että Kyypron prinsessa näyteltiin yhtä mittaa 9 ja myöhemmin 6 (siis yhteensä 15) kertaa täysille huoneille.

Palattuansa kotia, Koivuniemelle, Topelius 31/1 kirjoitti Bergbomille:

"Kaarlo ystävä! Kotiintulleena kiitän sinua ja Emilietä teidän ystävyydestänne, 36 vuoden päästä, herättää Lemminkäinen Tuonelasta ja siitä erinomaisesta tarmosta, jolla te tässä jälleen olette voittaneet kaikki vaikeudet. Minulla on ainoastaan hyvää sanottavaa esityksestä ja koko näyttämöllepanosta. Kiitä puolestani kaikkia myötävaikuttavia, ja sano heille että olin onnellinen kuullessani kappaleen sen oikealla kielellä, suomeksi. Kuoro ja solistit lauloivat oivallisesti, orkesteri luultavasti paranee saatuansa enemmän rauhaa Schubertilta etc. Ne heikkoudet, joista voisi muistuttaa, ovat alkuteoksen, eikä näyttämön, niinkuin esim. Kyyprolaisten esiintyminen Tuonelassa. Auringonsäde on valaiseva Helkan tietä, eikä vaan hänen päätään. Maan henki on esiintyvä jättiläiskorkeana, hän ei näkynyt pimeässä. Tämä on vähäpätöisyyksiä, kiitos kokonaisuudesta, tuottakoon se suomalaiselle näyttämölle onnea! Z. T."

Juuri mainitusta Kaarlon kirjeestä Betty Elfvingille teemme vielä seuraavan otteen, joka koskee teatteriasioita: "Kenraalisi ovat sensuurin luona – kuinka kauvan, 'sen tietää vain Jumala'. Ensiksi koko sensuurihallitus tarkastaa kappaleen, sitte se on käännettävä venäjäksi ja annettava kenraalikuvernöörille. Kuitenkaan se ei tapahdu ennen kun uusi kenraalikuvernööri on nimitetty; Blumenthal (sensori) varottaa nimittäin antamasta asiaa Gontscharoffin ratkaistavaksi, 'sillä hän varmaan kieltää näyttelemisen'. Samoin hän varotti antamasta tietoja sanomiin. 'Se ainoastaan pahentaa asiaa.' Niinkuin näet eivät toiveet ole kovin loistavia, mutta silti ei ole syytä heittäytyä epätoivoon. Parasta lienee ettet puhu asiasta kenellekään, niin ettei se tarpeettomasti toista tai toista tietä tule sanomalehtiin. Jollemme ennen pääsiäistä saa varmaa vastausta sensuurilta, lykkään näyttelemisen tulevaan näytäntökauteen, sillä pääsiäisen jälkeen ei kannata antaa 5-näytöksisiä historiallisia draamoja. Kevättuulet ovat liian vaikeita kilpailijoita. —

"Alussa [syksyllä] teatteri menestyi huononlaisesti oopperan ja (sitäkin enemmän) sirkuksen kilpailun tähden, mutta asiat ovat parantuneet, kiitos olkoon loistavan tammikuun. Nyt on Ida Aalberg tuleva, niin että voimme odottaa hyviä huoneita. – Minulla on ollut influensa, mutta voin taas paremmin. – Santeri Ingman on kirjoittanut suuren historiallisen näytelmän 'Juho Vesainen'. Toinenkin kotimainen draama, nimeltä 'Mari', on tekeillä (aiheet venäläisestä Karjalasta.)" —

Niinkuin kirjeessä sanotaan, saapui Ida Aalberg tänäkin vuonna helmikuulla vierailemaan, ja hänen esiintymisensä Magdana H.

Sudermannin näytelmässä Koti (4 kertaa 19/2-26/2) oli loistava alku.

"Hän on suurempi kuin koskaan", Bergbom kirjoitti nti Elfvingille.

W. Söderhjelm alkaa seikkaperäisen arvostelunsa sanoilla:

"Ida Aalbergin Magda oli elävä sormenpäihin asti ja pienimmässä äänenväreessä. En muista hänen yhdessäkään edellisessä roolissa antaneen niin vähän tilaisuutta muistuttaa manieroiduista elkeistä. Ylipäätään vaikutti hänen esityksensä todella virkistävästi raikkaudellaan ja välittömyydellään – jonka vaikutuksen suuressa määrässä vahvisti taiteilijattaren olennon hämmästyttävä verevyys sekä hänen erinomaisen kauniit pukunsa." Muutkin saivat ehdotonta kiitosta: Leino isänä, Ahlberg pastorina, Halme Kellerinä, rva Mimmy Leino äitipuolena j.n.e. "Esitys oli mitä parasta pitkään aikaan oli annettu." – Sen jälkeen Ida Aalberg näytteli kolme kertaa Cypriennenä (28/2-5/3) Erotaan pois ja kolme kertaa Kirsti Fleminginä (10/3-14/3) Elinan surma kappaleessa, mutta ei missään ohjelmistolle uudessa roolissa. Menestys oli koko ajan ollut hyvä; mutta sairauden tähden, sanottiin sanomalehdissä, taiteilijatar kesken lähti Pietariin.

Harjotettavana oli kuitenkin ollut E. Tammisen suomentama Schillerin Don Carlos, jossa Ida Aalberg oli luvannut näytellä Eboli-ruhtinattaren osaa, ja koska ei käynyt laatuun heittää työtä hukkaan, esitettiin se ilman häntä. Onneksi mainittu rooli ei olekaan määräävä draaman vaikutukseen nähden, vaikutus on enemmän näyttämöllesovittelussa ja – panossa sekä erinäisissä toisissa osissa joita varten oli olemassa sangen tyydyttäviä voimia. Ja kun Don Carlos meni ensi kerran 31/3, luettiinkin näytäntö teatterin kauneimpien iltojen sarjaan. Kaikkeen ulkonaiseen katsoen näyttämömme tarjosi "jotain aivan ihmeteltävää" W. Söderhjelm sanoo. Siinä kohden teatteri oli totuttanut yleisönsä huolelliseen ja oivalliseen, mutta viime aikoina oli vieläkin edistytty taiteellisuudessa ja vaihtelevaisuudessa. Kuninkaalliset huoneet ja henkilöitten puvut olivat hämmästyttävän kauniit ja sirot ja tyyliltään ajanmukaiset. Niinikään oli näytelmä taitavasti soviteltu näyttämölle, niin että se esiintyi melkein selvempänä kuin alkumuodossaan. – Pääroolit olivat seuraavasti edustetut: Leino – Filip-kuningas, Lindfors – kenraali-inkvisiittori, Katri Rautio – kuningatar, Axel Ahlberg – Posa, Weckman – don Carlos, nti Rängman – Eboli. Näytelmä kesti ensimäisenä iltana 5 tuntia, seuraavina vähän vähemmän. Kaikkiaan se annettiin 7 kertaa (sitä paitse Tampereella ja Viipurissa 3).

Näytäntökauden viime viikkoina ilmestyi näyttämölle vielä kolme kotimaista alkuteosta, jotka totta kyllä eivät saavuttaneet suurta menestystä, mutta kumminkin todistavat kuinka teatteri edelleen rohkaisi kirjailijoita yrittelemään. Ensimäinen niistä oli Santeri Ingmanin 4-näytöksinen historiallinen näytelmä Juho Vesainen, jonka ensi-ilta oli 22/4 ja joka kaikkiaan meni 4 kertaa. Huolimatta sujuvasta vuoropuhelusta ja erinäisistä draamallisista kohtauksista tuntui sommittelusta, että näytelmä oli tekijän samannimisen romaanin muunnos – ja kun lisäksi kertomus oli yleisölle hyvin tuttu, niin se tietenkin vähensi mielenkiintoa, jota muutoin yhtä hyvin aihe kuin kelpo esitys olisivat ansainneet. Esiintyjät olivat: B. Leino – Juho Vesainen, Halme – Ahma, Närhi – vanha Vesainen, rva Poppius – Helinä, rva Kahilainen – Martta-muori; rva Suonio – Anni. – Toinen alkuteos oli J. Sjöströmin 4-näytöksinen näytelmä Mari, ensi-ilta 5/5; kaikkiaan 4 kertaa. Tosin se oli sommittelultaan edellistä heikompi, mutta kuitenkin oli siinä kansankuvauksena jotain alkuperäisen raikasta. Näytteleminen oli sangen kiitettävä, eikä kumma kun roolit olivat mitä tottuneimmissa käsissä. Mari oli näet rva Poppius, Martta nti Lähteenoja, Niku H. Kallio, Matti A. Rautio, Iivana Falck, Lauri Lattu, Vaari Närhi. – Kolmas näitä uutuuksia oli vihdoin Matti Kurikan 4-näytöksinen "muinaistaru" Baabelin torni,³⁵ näytetty ensi kerran 18/3 ja kaikkiaan kolme kertaa. Tämä runoteos, jonka nimi todella tarkottaa raamatun Baabelin tornia, oli jonkinlainen itämaalainen satunäytelmä, joka teatterin koristusten sekä soiton avulla enemmän kuin toiminnallaan pyysi herättää tunnelmallista vaikutusta. Hajanaisuus ja selvien aatteiden puute esti sitä sentään syvemmin tehoamasta. – Näytännöt Helsingissä päättyivät 30/5 (Herra Ylitirehtööri). —