Читать книгу: «Muoto- ja muistikuvia I», страница 8

Keskustelu johti siihen, että osakunta asetti tutkijakunnan, johon paitsi kuraattoria valittiin jäseniksi R. F. Hermanson, K. W. Forsman, Hugo Holsti ja Eliel Aspelin, ja tuli syyllisten sille ilmiantaa itsensä. Niitä ilmoittautui 33, jotka tutkijakunta, kysyttyään jokaiselta miten hän oli ottanut osaa naukujaisiin, luokitteli syyllisyyden mukaan. Kun havaittiin, ettei yksikään ollut toiminut johtajana, niin päätettiin vastaiseksi ettei karkotusrangaistusta ollenkaan käytettäisi. Päätös tehtiin äänestyksen kautta, jossa 31 muodosti enemmistön 29 vastaan. Kun klo 11 illalla näin pitkälle oli päästy, kokoontuivat kaikki osakunnat ylioppilastalon juhlasaliin yhteiseen neuvotteluun. Siinä syntyi riitainen keskustelu, joka jäi tuloksettomaksi. Ylipäätään olivat eri osakunnat tulleet melkein yhtäpitävään päätökseen; karkotustuomiolla olisi ainoastaan akkunansärkijöitä rangaistava. Uusmaalaisissa oli 40 osallista (2 karkotettavaa), länsisuomalaisissa 70, savokarjalaisissa? (2 karkotettavaa), hämäläisissä 31, viipurilaisissa? – Klo 12 yöllä palasivat pohjalaiset lukuyhdistyksen saliin (yläkerrassa, Aleksanterinkadun puolella) jatkamaan kokoustaan. Siinä edellinen päätös vahvistettiin, nimittäin ettei ketään meikäläisistä karkotettaisi; muuten oli tutkijakunta jatkava työtään seuraavana päivänä. Kokous päättyi klo 2 yöllä.

Lauantaina 21 p: nä klo 8 aamulla vietiin rehtorille summittaiset tiedot – sillä torstaina hän oli ainoastaan semmoisia pyytänyt – osakuntien kokousten tuloksista, ja meni hän klo 9 niiden kanssa sijaiskanslerin luo. Yleiseen aavistettiin, että osakuntien määräämät rangaistukset eivät tyydyttäisi viranomaisia, sillä olihan niistä päättäen ainoastaan akkunainsärkemistä rikoksena pidetty – siis sitä puolta mielenosotuksesta, joka ei ollenkaan kuulunut ohjelmaan, vaan, tapahtuneena tämän jälkeen, oikeastaan olisi ollut siitä erotettava.

Tänä päivänä osakunnat jälleen pitivät kokouksia, jatkaen asian tutkimusta ja oikeudenkäyntiä, jonka ohella muutamat osakunnat muuttivat päätöksiään. Pohjalaiset kokoontuivat klo 10 a.p. laulusaliin. Nyt ilmestyi heidänkin joukossa yksi akkunansärkijä, joka tuomittiin relegatsioniin; kolme muuta tuomittiin saamaan varotuksen osakunnan edessä. Tänään nousi karkotettavien luku (yhteensä kaikissa osakunnissa) 8: aan.

Edellisenä iltapäivänä olivat pedellit ja vahtimestarit taasen juosseet ympäri kaupunkia kutsumassa ylioppilaita kokoontumaan yliopiston juhlasaliin klo 12 lauantaina, ja yleinen oli huhu, että silloin yliopiston sulkeminen julistettaisiin; mutta myöhemmin kutsumus peruutettiin, niin että kokous jäi pitämättä.

Lauantaina iltapäivällä kutsuttiin kuraattorit rehtorin luokse, ja tämä pyysi nyt heiltä syyllisten nimiluettelot, luvaten kunniasanallaan että ne jäisivät hänen huostaansa, tulematta muitten nähtäviksi. Viipurilaiset, hämäläiset ja savokarjalaiset suostuivat pyyntöön, mutta muut osakunnat kieltäytyivät luetteloja antamasta. Pohjalais-osakunnan enemmistö oli kyllä sitä mieltä, että luettelo olisi ollut annettava, mutta kun (epäilemättä liiallisesta) hienotunteisuudesta päätettiin kysyä syyllisiltä itseltä heidän mieltään, ja useimmat näistä panivat vastaan, täytyi viedä rehtorille kieltävä vastaus. Rehtori oli näyttänyt synkkämieliseltä saadessaan tämän tiedon ja lausunut, että jos asia sanomalehtien kautta tulee Pietarissa tunnetuksi, niin voidaan sieltä määrätä uusi tutkimus toimeenpantavaksi. – Tämän jälkeen lähetettiin kaikki asiapaperit Pietariin. Mikäli professorien mieli tuli tunnetuksi ylioppilasten kesken, näyttivät he yhä arvelevan että yliopiston sulkeminen oli aivan mahdollinen.

Niinkuin edellisestä näkyy, olivat mielenosotuksen aiheuttamat kokoukset täyttäneet koko viikon. Levottomuus ja jännitys olivat niin suuret, että rauhallisesta työstä ei ollut paljon puhetta. Luentojenkin pito joutui epäjärjestykseen, ja milloin ylioppilaat eivät olleet kokouksissa, istuivat he ravintoloissa ja kahviloissa väitellen ja neuvotellen päivän suuresta kysymyksestä. Kun asia oli mennyt Pietariin, tuli, entisen levottomuuden vastakohtana, hiljainen odotuksen aika, joka venyi niin pitkäksi, että koko juttu melkein oli unohtumaisillaan. Tällä väliajalla sattui keisarin syntymäpäivä, huhtikuun 29:s, ja sen johdosta levisi, arvatenkin hyvässä tarkotuksessa tekaistu, huhu (jonka Helsingfors Dagblad saatti julkisuuteenkin) että suuriruhtinas sinä päivänä armosta vapauttaisi naukujat edesvastauksesta. Se ei kuitenkaan toteutunut: turhaan odotettiin sähkösanomaa Pietarista, turhaan että Kothen ilmottaisi uuden kokouksen.

Sunnuntaina 30 p: nä oli pohjalaisilla tavallinen viikkokokous, ja siinä annettiin naukujille ylempänä mainittu muistutus ("föreställning" taikka "skrapa"). Myöskin päätettiin torstaina 4 p: nä toukokuuta viettää juhla eroavan inspehtorin, Yrjö Koskisen, kunniaksi, mutta siitä ei tullut mitään, sillä levottomuus alkoi uudestaan.

Tiistaina 2 p: nä toukokuuta myrskyn enteet esiintyivät mitä uhkaavimmin. Ylioppilaat kiellettiin lähtemästä Helsingistä, ja pohjalaiset kiellettiin viettämästä Koskisen erojaisjuhlaa; heidän tuli odottaa, kunnes naukujaisjuttu oli suoritettu, ja rehtori luuli juuri torstain tulevan ratkaisevaksi päiväksi. Keskiviikkona taivas synkkeni synkkenemistään. Kaupungissa kierteli mitä pelottavimpia huhuja. Yliopisto hajotetaan, sanottiin, niin että kukin tiedekunta sijotetaan eri paikkakuntaan. Yliopiston korkea kansleri luopuu virastaan, ja Adlerberg tehdään kansleriksi. Että yliopisto suljetaan puoleksitoista vuodeksi oli lievin, odotettavissa oleva ratkaisu. Huhu kanslerin luopumisesta ei mitenkään tuntunut mahdottomalta, sillä vanhastaan oli tietty, että kiihkovenäläiset, jotka muutenkin vihasivat Suomen erikoisasemaa, olivat tyytymättömiä siihen että Suomen yliopistolla oli ylhäisempi kansleri kuin millään toisella koko valtakunnassa. – Vihdoin rehtori torstaina iltapäivällä sai sijaiskanslerilta määräyksen, että yliopiston opettajat ja nuoriso olivat kutsuttavat kokoukseen juhlasaliin perjantaina klo 12.

Nyt tuli hätä niille, jotka olivat keskellä tenttipuuhia ja olivat toivoneet ennen lukukauden loppua voivansa suorittaa tutkinnon. Jos yliopisto joksikin aikaa suljettaisiin, menisi heiltä paljon aikaa hukkaan. Levottomuudessaan he riensivät professorien puheille, mutta nämä olivat hekin kerrassaan epätietoisia siitä mitä seuraavana päivänä tulisi tapahtumaan. Näin ollen toimittiin niinkuin sodassa, jolloin niinkuin tiedetään: leges silent. Semmoisille tentandeille, joilla oli ainoastaan yksi tai pari ainetta jälellä, antoivat opettajat arvolauseen joko kokonaan ilman kuulustelua (jos näet professorit ennestään vähänkään tunsivat heidän tietonsa) taikka sillä ehdolla, että he jälestäpäin suorittaisivat tenttinsä. Klo 10 torstai-iltana hist. kielitiet. osaston tentandit ilmottivat Z. Topeliukselle että olivat valmiit julkiseen tutkintoon, ja ystävällisesti hän lupasi järjestää kaikki. N.s. scrutinium pidettiin sitte klo 9 perjantaiaamuna, ja julkinen tutkinto tapahtui klo 1/2 10 – 1/2 12, jonka jälkeen lausunto julistettiin! – Minä olin itse yksi niistä, jotka tässä hälinässä tulivat filosofian kandidaateiksi, ja sain minä ilman tutkintoa arvolauseen Ahlqvistilta, jota vastoin minä myöhemmin kävin tentissä eläintieteen professorin Mäklinin luona.¹³

Perjantaina 5 p: nä klo 12 oli siis juhlasali täynnä akateemista yleisöä, ja jännityksellä siinä odotettiin mitä tuleman piti. Säännöllisen neljänneksen kuluttua sijaiskansleri ja professorit astuivat sisään. Paroni von Kothen oli juhlapuvussa ja näytti mahtavan juhlalliselta asettuessaan samaan paikkaan, josta hän 18 p: nä huhtik. oli pitänyt puheensa. Nyt hänellä oli keisarin allekirjoittama käskykirje, jonka hän luki kaikkien kuultavaksi. Kirje on täydellisenä julaistu ajan sanomalehdissä, mutta mainitsen tässä ainoastaan pääsisällyksen:

H. K. M: ttinsa oli professori Nordqvistin asunnon ulkopuolella tapahtuneista epäjärjestyksistä ja väkivaltaisista melskeistä lausunut erinomaisen tyytymättömyytensä sekä katsoen siihen, että mainittu sivistymätön ja rohkea julkeus, paitsi sitä että se soti lakia ja hyvää järjestystä vastaan, laadultaan oli vihollinen mielenosotus henkilöä vastaan, jonka toimen hallitus on hyväksynyt, tahtonut armossa määrätä, että, jollei 24 tunnin kuluessa tämän tiedoksi tultua kaikkia niitä ylioppilaita, jotka olivat osallisia mainitussa mielenosotuksessa, nimeltään ilmoteta ansaittuun rangaistukseen saatettaviksi, yliopisto viipymättä suljettakoon toistaiseksi ja siihen asti, kunnes siitä toisin määrätään.

Julkiluettuansa käskykirjeen Kothen kehotti syyllisiä omin ehdoin ilmottamaan itsensä. Ilmotus oli tehtävä tiedekuntien dekaaneille ja tuli ylioppilasten sitä varten tiedekunnittain kokoontua lukusaleihin, joissa asia oli suoritettava saman päivän kuluessa, ennen klo 9 illalla!

Ei ollut enää arvelemisen sijaa. Yliopiston portaat olivat koko päivän täynnä ylioppilaita ja muutakin yleisöä. Kaikki oli liikkeellä. Z. Topeliuksen kuultiin lausuvan: "Kun miekka heiluu yllämme, niin täytyy tänne tulla, vaikkei olekaan mitään tekemistä." Syyllisiksi ilmottautui yhteensä 170 miestä.

Lauantaina 6 p: nä klo 9 a.p. alkoi kurinpitokomissionin työ. Ilmottautuneet kutsuttiin osakunnittani komissionin eteen ja jokaista tutkittiin erikseen. – Klo 6 i.p. oli tuomio julkaistava. Jo varhain ennen tätä määräaikaa alkoi yliopistoon tulvata väkeä. Ensin täyttyivät portaat, sitte kokoontui kansaa yliopiston edustalle, niin että lopulta tuhansia käsittävä ihmispaljous oli koossa. Tunnelma vaati ylioppilaita laulamaan, ja koko isänmaallisten laulujen ohjelmisto tyhjennettiin, sillä kauan saatiin odottaa. Laulajille milloin taputettiin käsiä, milloin hurrattiin. Siinä oli elämää!

Vasta klo 8 kurinpitokomissionin tuomio julkilausuttiin: 92 ylioppilasta, jotka olivat olleet mukana sekä valmistavissa kokouksissa että mielenosotuksessa, tuomittiin 5 kuukauden karkotukseen, 49, jotka olivat olleet osallisina joko ainoastaan valmistavissa kokouksissa taikka ainoastaan mielenosotuksessa, 4 kuukauden karkotukseen; muut 29, joiden syyllisyys oli vähemmäksi havaittu, tuomittiin saamaan muistutuksen sopimattomasta käytöksestä.

Laulaen Porilaisten marssia koko ylioppilasten joukko sitte kulki Aleksanterinkatua pitkin talolleen. Kansan paljous kun heitä seurasi, oli katu aivan mustanaan väkeä, enimmäkseen yhteiskunnan ylemmistä luokista, ja kulku muistutti enemmän riemusaattoa kuin muuta. Ylioppilastalon edustalla kansanjoukot hajosivat. Noin 300 ylioppilaan sanottiin viettäneen iltansa Kaivohuoneella, ja oli siellä – niinkuin tavallista siihen aikaan – väkevillä juomilla ollut suuri merkitys ilon ja innostuksen nousuun nähden.

Toukokuun 13 p: nä ilmotettiin tuomituille, että kansleri oli vahvistanut tuomion ja samalla määrännyt karkotusajan laskettavaksi syyskuun 1 p: stä, mikä tietysti suuressa määrässä enensi rangaistuksen ankaruutta.

Koska tässä kertomuksessa erityinen huomio on kiinnitetty pohjalaiseen osakuntaan, kannattanee mainita, että osakunta tuona levottomana lauantaina, jolloin mielenosotusjuttu ratkaistiin, aamupäivällä saattoi erästä toveria, nimeltä Reis, Oulusta, hänen viimeiseen lepokammioonsa. Vainajan omaisista seisoi haudan partaalla yksi ainoa, se nimittäin, jonka suru oli katkerin, vanha äiti.

Yrjö Koskisen erojaisjuhlan päiväksi määrättiin sittemmin toukokuun 10:s, mutta jäi se kuitenkin viettämättä. Syynä oli suuri perhesuru, joka häntä näinä päivinä kohtasi. Kaksi hänen nuorinta poikaansa kuoli kurkkumätään, ja kolmas sairasti edelleen samaa tautia. Kun lapset 8 p: nä klo 6 i.p. haudattiin, pohjalaiset osottaakseen myötätuntoansa yhtyivät surusaattoon; mutta isä oli niin masentunut, että hän ei jaksanut noudattaa kutsumusta juhlaan, vaan lähti ajaksi yksinäisyyteen maalle.

KESÄMATKALTA 1875

Ilta ja aamu Saarijärvellä

Saarijärvi 18 p. heinäk.

Huoleti kiitelkööt muut alppein seutuja kauniiks,

Kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymämaa.

Oliko sokea runoilija, joka lauloi näin, käynyt Saarijärvellä, ennenkuin menetti näkönsä, sitä en tiedä; mutta olemattakaan runoilija voi matkailija nähdä, että Saarijärvi on niitä Suomen seutuja, jotka luonnonkauneudessa kilpailevat monen siinä kohden huomattavimman kanssa maailmassa. Sitä paitsi Saarijärvi on klassillisesti soiva nimi kirjallisuushistoriassamme. Toinen semmoinen on Ruovesi. Molemmat ovat erottumattomasti kiintyneet Runebergin nimeen. Saarijärven Kalmarilla on vastineensa Ruoveden Ritoniemessä. Kummassakin talossa Runeberg on ylioppilaana asunut. Näillä seuduilla hänen suuri henkensä on täyttynyt suomalaisilla kuvilla, hänen eläessään keskellä puhtaasti suomalaista luontoa, keskellä turmeltumatonta, puhtaasti suomalaista väestöä. Ruovedellä runoilija sepitti Hirvenhiihtäjäin ihanat laulut; Saarijärvellä hän oppi tuntemaan Paavon.

Matkalle lähtiessäni sain muutamalta ystävältä kirjeen, jonka osote oli: "Saarijärvi, Kalmari." Ja sitten etenin pitkin Kyrönjoen vartta, missä ruislaiho aaltoili sylenkorkeana ja silmänkantamattoman laajana. Tämä maa on viljavaa. Kaikki koululapsetkin tietävät, että se kasvattaa isojyväistä ruista. Mutta tämä maa tuottaa muutakin. Kodissaan, aaltoilevien vainioiden keskellä, viserteli laululintunen,¹⁴ joka juur'ikään oli etelästä palannut ilahduttaakseen luonnostaan hieman raskaita mieliämme. Napuen kylän ympärillä ruis lainehti sotaisten muistojen maalla, vainioilla, joilla muinoin tuhannet Suomen miehet olivat vuodattaneet sydänverensä ja vaipuneet epätoivoon, pelastaen silloin niinkuin useimmiten muulloinkin ainoastaan kunniansa.

Edelleen sivuutin peltoja, kyliä, kuivia kivimäkiä, kytömaita viivasuorine, satasyltäisine ojineen tullakseni Lapuan Isoonkylään, missä von Döbeln sai verisen voittonsa; sen jälkeen yhä edelleen Lapuanjoen rantaa, jolla nummiluonto alkaa, Salmeen, missä Adlercreutz taisteli, sitte synkempien seutujen halki, Alajärven metsien kautta ja kanervakukkanummien yli Karstulan Lintulahdelle, missä von Fieandt tappeli.

Lintulahdella tapasin vanhan muorin, joka oli ollut seitsenvuotias tyttö silloin kun suomalaiset ja venäläiset seisoivat toiset toisella toiset toisella puolella Lintulahtea, lähettäen veden yli kuolemaniskuja toisiansa vastaan. Muori oli reipas ja sanoi hyvin muistavansa sen päivän, "kun tässä Lintulahdella oli sota". Karstula on autiota seutua niinkuin Alajärvi, mutta Lintulahden majatalo sijaitsee somasti järvenrannalla, samoin kuin seuraavakin, Isomöttölä. Sieltä kulkee tie kaksi majatalon väliä metsä- ja nummiseutujen kautta Kalmarin taloon, joka on ensimäinen majatalo Saarijärven alueella.

Otin kirjeen taskustani ja astuin sisään saajan luokse. Hänen huoneessaan tapasin tutun ylioppilaan puhdistamassa metsästyspyssyä – siis samassa toimessa, jossa varmaankin usein Runebergkin ennen muinoin nähtiin, kun astuttiin hänen kamariinsa täällä Kalmarin talossa.

Ylioppilas, eräs sitä lajia, jota

– viel' ei paina murhe muu, kuin että viiksetön on suu,

rupesi oppaakseni paikalla. Talo, joka nyt on muutaman talonpojan oma, oli aikoinaan asessori Danielson vainajan hallussa, jonka luona Runeberg oli kotiopettajana. Se sijaitsee rakennuksineen aivan tien varrella ja molemmin puolin on vettä. Idässä, pihan alapuolella on pieni Heralampi; länteen päin maa laskee niittyä kohti, jonka tuolla puolen Kalmarin järven lahdelmat lepäävät honkametsäisten harjujen välissä. Sinne päin on kaunis näköala asuinrakennuksen akkunoista, joka on niiltä ajoilta, jolloin talo oli herrasmiehen käsissä. Rakennuksen ja tien välillä on pienoinen puutarha ja siinä vanha sireenipensasmaja. Siinä sanotaan Runebergin runoilleen "Mustasukkaisuuden yöt". Nyt ovat sireenit niin levinneet, ettei niiden keskellä enään ole tilaa istua, vaan muodostavat ne melkein läpipääsemättömän tiheikön. Ei, läpitunkematon pensaikko ei ole, sillä kun aamulla katsoin ulos akkunasta puutarhaan, näin sen läpi tunkeutuvan, olemassaolostaan nauttien – "yhden niitä eläimiä, jotka" (käyttääkseni ranskalaista sanontatapaa) "ravitsevat itseään tammenterhoilla". Ylevästä alhaiseen j.n.e.

Oppaani vei minut mäkeä alas niitylle päin. Tässä oli muinoin ollut koivupuisto, joka oli ulottunut niitylle. Nyt koivut olivat poissa. Talon nykyisen omistajan piti eräänä kesänä lähettää väkensä taittamaan lehtiä lampaille talveksi. Samassa hän katsoi ulos akkunasta ja näki tuuheat koivut. Parempia lehtiä ei ollut saatavissa ja sitä paitsi oli niin mukavaa taittaa lehtiä aivan kotinurkissa. Puiston kohtalo oli ratkaistu. Muuan renki oli kertonut tämän ylioppilaalle sanoen: "itkusilmin niitä koivuja hakkasi kumoon". – Puistossa oli ollut lehtimajoja ja ruohopenkereitä, joiden jälkiä huomaava katsoja näki kannoissa ja mättäissä, jotka olivat tasasuhtaisemmassa asemassa toisiinsa kuin luonnolliset. Niityllä oli kaksi lähdettä. Toisesta joimme raikasta vettä ja poimimme kypsyviä mesimarjoja sen partaalta. A propos marjoja, kertoi minulle ylioppilas, että eräs maisteri pahus oli viemäisillään häneltä hänen mielitiettynsä. Hän oli siis kokenut muutakin murhetta kuin ylempänä mainittua. Sehän muistutti – Mustasukkaisuuden öistä!

Lähteellä kuulimme miten paimenet järveä ympäröivillä harjuilla huhuilivat kokoon sarvikkaita käskettäviään ja miten kaiku palautti äänet toiselta rannalta – ilma oli kirkas ja aurinko läheni taivaanrantaa.

Oli lauantai-ilta. Se joka on maalla asunut tietää, mikä suloinen rauha silloin laskeutuu seudun ylitse. On kuin luonto yhdessä työntekijän kanssa odottaisi lepopäivän tuloa.

Sunnuntai nousi kirkkaana ja lämpimänä. Harjut hehkuivat uuden auringon palossa, mutta järvi, jonka yllä yön sumut lepäsivät, näytti laajenneen mereksi. Kun astui ulos tämmöisenä aamuna, kun ruoho kimmelteli mattona, joka oli miljoonista timanteista kudottu, silloin tunsi luonnossa sen ihanan aurinkoisen aamutunnelman, joka on Runebergin sepitelmille ominainen ja hänen runoutensa unohtumaton tunnusmerkki.

Kun kävelee puolentoista virstaa muutaman harjun yli eteläiseen suuntaan Kalmarista, tulee Aholan taloon, joka muinoin oli asessori Danielsonin oma samoin kuin Kalmari. Talon asema oli erittäin soma pienen lammen rannalla. Kävelyä ei kadu, sillä se talonpoika, joka nyt 24 vuotta on siinä isännöinyt, on kiitettävällä huolella säilyttänyt asessorin aikuiset istutukset. Tuuheat, kauniit koivut pihan ympärillä loivat varjonsa rehevälle, puhtaalle nurmikolle, ja näköala koivujen, valkoisten pylvääntapaisten runkojen välitse niitty- ja metsärantaiselle järvelle tekee talon yhdeksi Saarijärven kauniimpia. Siitä oli omistaja nähtävästi ylpeä. Huomatessaan vieraita, jotka katselivat hänen taloaan ja sen ympäristöä, hän riensi kutsumaan meidät sisään. Hyvästi hoidetuissa huoneissa oli kaikki puhdasta ja siistiä, niinkuin valitettavasti ei tavallista ole varakkaimmissakaan suomalaisissa talonpoikaiskodeissa. Meille tarjottiin hyvää kahvia, Geflen vaakunaa ja paperosseja. Isäntä itse ja hänen kuusi poikaansa eivät polttaneet tupakkaa; mutta vieraanvaraisuus ei sallinut vaatia samaa raittiutta oudoilta.

Kun me puolen tunnin päästä sanoimme hyvästi, isäntä saattoi meitä pihan veräjälle, vasta siellä lausuakseen viimeiset hyvästit. Pihalla oli äsken niitettyä heinää suovissa niinkuin niityllä ainakin. Ei edes polkuja johtanut sen yli, sillä talonväen sisäänkäytävä oli toisella puolella. Omistaja on niin arka talon entisten olojen säilyttämiseen nähden, ettei hän suvaitse jokapäiväisten jalkain tallata pihan nurmea.

Yhtenä iltana ja yhtenä aamupäivänä ennättää tuskin saada mitään mielikuvaa oudon paikkakunnan kansasta ja oloista. Epäilemätöntä on kumminkin, että täällä nykyään on toiset olot kuin Runebergin aikana ja että hänen mestarillisessa kuvauksessaan Saarijärven pitäjästä mainitaan monta piirrettä, jotka eroavat nykyisestä todellisuudesta. Niin esim. savupirttiä enää harvassa tavataan, eikä kotieläimet enään asu saman katon alla kuin niiden omistajat. Edelleen on entinen elämäntapojen yksinkertaisuus väistynyt ylellisyyden tieltä, jonka kasvava varallisuus on tuonut mukanaan.

Kalmarista on 17 virstaa kirkolle. Tällä välillä näkee Saarijärven kauniimmat näköalat: järviä ja metsäisiä harjuja kummallakin puolen tietä. (1875.)

Tämän pikakuvauksen lähetin aikoinaan matkakirjeenä Morgonbladetiin. Eihän sillä muuta arvoa ole kuin että se näyttää, kuinka Runebergin ajan jäljet Kalmarilla olivat vähiin kuluneet tai oikeammin tykkänään hävinneet jo 1875, kaksi vuotta ennen runoilijan kuolemaa. (1911.)

Olavinlinnan 400-vuotisjuhla

28 ja 29 p. heinäk. 1875.

I

Mikä erotus Länsi- ja Itä-Suomen maisemain välillä! Siellä jokia juoksee läpi laajain viljelysmaiden, joiden tieltä metsien täytyy väistyä yhä edemmäs ja edemmäs, ja joiden yli vanhat kivikirkot jyrkkine, naakkain rakastamme kattoineen kauas näkyvät – täällä taasen järviä loppumattomissa jonoissa siintää, metsäisiä saaria täynnä, ja rannatkin metsäisiä, niin että niiltä vain harvoin pilkistää talo pienten peltojen keskellä. Joskus kirkkokin tulee näkyviin, mutta se on useimmiten puusta rakennettu ja uudenaikainen ja siis tyylitön. Kumminkaan ei täällä näytä ollenkaan kuolleelta, ei ainakaan suurilla valtareiteillä. Kallaveden ja Saimaan ulapoita kyntää noin 70 isompaa ja pienempää höyrylaivaa.

Näillä seuduilla on elämää ja liikettä, mutta laadultaan erikoista; näyttää kuin ne olisivat eilen alkaneet, jota vastoin Länsi-Suomessa yksin vainiotkin kertovat lukuisista sukupolvista, jotka niillä ovat astuneet milloin keveitä milloin raskaita askeleita auran jälessä.

Ja kuitenkin, miten pitkällisiä esitöitä onkaan tarvittu, ennenkuin se toimelias elämä, joka nyt tavataan laajassa Savossa, on vauhtiinsa päässyt! Siihen on mennyt neljä vuosisataa.

Tutkiessaan maakuntansa historiaa savolainen saattaa suurpiirteisesti noudattaa havainto-opetusmetoodia.

Olavinlinna on Savon "viljelyksen kehto", ja kehto on vielä paikallaan, nuoren sukukunnan kunnioituksen esineenä.

Herra Eerikki Akselinpoika Tott perusti linnan pienelle kalliosaarelle Kyrönsalmessa, sillä tällä paikalla laajat järvet pohjoisessa ja etelässä kapenevat virtavaksi salmeksi. Tämän aseman hallitsijan oli helppo estää kulku Saimaan vesiltä pohjoisemmille. Hän tahtoi tähän rakentaa vahvan varustuksen Ruotsin vallalle, ja yritys onnistui.

Niin, Tottin suunnitelma seisoo tänäkin päivänä toteutuneena salmen saarella, mutta kulku etelästä pohjoiseen ja päinvastoin on vapaa. Ylöspäin ja alaspäin virtaa höyrylaivat puhkuu, ilman että risahdusta vanhasta linnasta kuuluu.

Kumminkaan ei sääntöä poikkeuksetta.

Olavinpäivänä heinäkuun 28: ntena, aamulla, tykkien pauke jälleen herätti linnan kaiun, joka oli luullut päässeensä ikuiseen lepoon, ja vanha Olavinlinna otti muuriensa suojiin vetääkseen kaiken kansan, joka lähettyvillä liikkui.

Linnan teki mieli palauttaa nuoruutensa tunnelma, se tahtoi kuulla tykkien jylinää, huutoa ja iloa ja riemua muuriensa sisällä.

Olavinlinnan 400-vuotisjuhlan ensimäinen näytös tapahtui torilla kaupungissa, joka sijaitsee salmen läntisen rannan mäillä ja niiden välimailla. Aamulla varhain juhlapukuinen yleisö kokoontui sinne jumalanpalvelusta pitämään, ja rovasti A. J. Gummerus saarnasi tekstistä (Jes. 12, 1 ja Ps. 35, 18): Silloin pitää sinun sanoman: minä kiitän sinua, Herra, ettäs vihainen olet ollut minun päälleni; mutta sinun vihas on palannut, ja sinä lohdutat minua. Minä kiitän sinua suuressa seurakunnassa: paljon kansan keskellä minä sinua ylistän.

Keskipäivän aurinko paistoi, kun alukset kaupungin puolelta virran poikki lähestyivät linnaa, jonka muurit jyrkästi nousevat vedestä. Tykkien jyrinästä hätääntyneinä pääskyset kiersivät linnan kolmen jälellä olevan tornin ympärillä. Ilma oli kuin muistoista kylläinen, niin vilvakka ja lempeä yhdellä kertaa. Minun muistui mieleeni Shakespearen säkeet:

 
On kaunis tämä linnan paikka; ilma
Suloinen, vieno hentoj' aistejamme
Sukoillen kuihkoo.
Kesävieraan pääskyn
Tuon templin-asujamen, pesät hauskat
Todistaa että huokuu täällä taivaan
Imanne henki. Joka nurkkaan, soppeen
Ja patsaaseen ja räystääseen se tehnyt
On riippumajan kehdoks poikasilleen.
Miss' asuu lintu tää ja pesii, siellä,
Sen olen huomannut, on ilma lauha.
 

Linna on valmistautunut vastaanottamaan vieraita. Ulkoporttaalin yläpuolella luettiin latinankielinen tervehdys: "Hyvä ja onnellinen olkoon tämä päivä, jonka muistoa tulevat sukukunnat säilyttävät." Ja edelleen luettiin toisten porttaalien yläpuolella, joiden kautta astutaan kahteen pieneen linnapihaan, niinikään latinankielellä: "Jumala liittäköön onnellisia aikakausia entisiin"; "Oi autuaat, moninkerroin autuaat ne, jotka ovat saaneet kuolla esi-isien silmien edessä"; sekä vihdoin: "Neljä sataa vuotta katsoo alas meihin."

Tämä viimeinen kirjoitus oli sen porttaalin sisäpuolella, joka avautuu suureen linnapihaan. Tämä piha on rajaviivoiltaan tasakylkinen kolmio, ja mainitusta porttaalista tullessa on kolmion asema suoraan vastapäätä. Ylt'ympäri pihaa linnarakennus kohoaa penkereenmuotoisesti. Alkuaan on linna ollut viiden tornin varustama ja koristama. Niitä on vain kolme jälellä, kaikki pohjoispuolella eli vasemmalla sisääntulijasta. Oikealla, rakennuksen etäisimmässä kulmassa nousi muinoin paksu torni, "bastion Dick".

Suuressa linnapihassa suoritettiin juhlaohjelman pääosa, ja se oli sitä varten koristettu. Keskelle peräseinää tai muuria oli puhujalava rakennettu, ruhtinaallinen kruunu yläpuolella, ja lähinnä Runebergin sekä von Döbelnin ja Sandelsin mitaljonimuotokuvien ympäröimänä. Tältä keskuskohdalta sisäänkäytävää päin oli pystytetty rivi vihreillä köynnöksillä ja kukilla koristettuja riukuja, joihin oli kiinnitetty linnan historiassa mainittujen miesten nimi- ja vaakunakilpiä.

Kun kellon lyödessä 12 viimeinen tykinlaukaus pamahti läntisimmästä tornista, kun yleisö oli asettunut istumaan penkeille pihalle taikka pengermäisille muureille taikka mahtaville portaille, jotka ulkopuolitse johtavat "bastion Dick'iin" taikka seisomaan muuriaukkoihin ja akkunoihin, kun kesäaurinko valoi kirkkainta valoaan linnan ja sen vieraitten ylitse, kun vihdoin 30-vuotisen sodan marssi soi linnapihan yli, kautta holvien ja muurien yli kauas lainehtivaan ja vihantaan luontoon linnan ympärillä – silloin virisi oikea kansallisjuhlan tunnelma.

Professori Aug. Ahlqvistin juhlapuhe jakaantui kolmeen jaksoon. Ensin hän muistutti siitä karaistusta metsäkansasta, jolla neljäsataa vuotta sitten oli voimaa rakentaa nämä suojaavat muurit ja tornit, sen jälkeen hän kiinnitti huomion siihen rohkeaan mieheen, joka uskalsi laatia ja kykeni toteuttamaan suunnitelman rakentaa linna vihollisten maahan, sillä tämä seutu oli silloin Suomen rajan ulkopuolella, sekä selosti vihdoin vanhan varustuksen tehtävän vuosisatojen halki. Olavinlinna rakennettiin suojaamaan näitä seutuja säälimättömiä vihollisia vastaan; vanha vartija täyttikin nuoruudeniässään tämän tehtävän sankarin tavalla. Sittemmin tuli hänen asiakseen näissä seuduissa ylläpitää lakia ja oikeutta, ja tälläkin toimellaan hän on ansainnut kunniakruunun. Nyt ei vanhalla linnalla enään ole muuta virkaa kuin kertoa tarinoita menneistä ajoista, varottaa ja kehottaa nuorempia sukupolvia. Erityisellä innolla puhuja kuvaili Ruotsin ajan menestyksellistä sivistystyötä, joka velvottaa meidät katoamattomaan kiitollisuudenvelkaan.¹⁵

Tämän jälkeen tulivat viralliset puheet, ja luettiin julki Suomen Muinaismuistoyhdistyksen adressi, jossa lyhyesti, mutta ylevin sanoin mieleen saatettiin Savonlinnan muinoinen merkitys Savonmaalle, sen merkitys nykyajalle jalona muistomerkkinä esi-isien tuimilta, kovilta ajoilta sekä vihdoin esiintuotiin kiitokset juhlatoimikunnalle ja Savonlinnan kaupungille siitä mitä se oli tehnyt menneitten aikojen muiston viettämiseksi ja elvyttämiseksi.

Mieskuoro lauloi sitten orkesterin säestämänä Maamme- ja Savolaisen laulun.¹⁶

Siihen päättyi tämä juhlaohjelman osasto.

Päivälliset syötiin kaupungissa, kolmessa eri paikassa.

Juhlatanssiaiset "bastion Dick'issä" olivat mielestäni koko juhlan tunnelmallisin osa. Nuoruutta, kauneutta ja säteilevää iloa harmaitten holvien alla, alaltaan ympyriäisessä, muinoisen tornin jalkaa kiertävässä salissa! Toista syltä paksuissa muureissa oli vihreään puettuja kammioita – tykin aukkoja. Salin valaisivat holviin ripustetut kynttiläkruunut; kahdesta leveästä muuriaukeamasta oli vapaa näköala linnapihaan, johon sinne tänne asetetut maljatulet loivat himmeän valaistuksen.

En oikein tiedä kuinka kuvaisin ihmeellistä tunnelmaa, joka lepäsi tämän kaiken yli. Milloin oli kuin olisivat vanhat muurit olleet suutuksissaan siitä turhuudesta, jonka näkivät suojissaan, oli kuin ne olisivat luulleet lasten tekevän heistä pilkkaa; mutta sitten ne taas hymyilivät, niinkuin raskaitten vuosien uurtamat kasvot hymyilevät, äärettömän hellästi, äärettömän anteeksiantavaisesti. Ne iloitsivat siitä, että nuoruus oli niin yhdenlaatuinen vuosisadasta vuosisataan, ja pidättivät synkät tarinansa veritöistä ja väkivallasta. Ne sallivat lasten laskea leikkiä ja nauraa, suunnaten vakavat katseensa uinuvaan ympäristöön.

Ja katso! Nuortenkin mieli kääntyi samaan suuntaan. Runoilija (Julius Krohn) puhui aamun koittaessa isänmaan aamusta, ja muinaisuus ja nykyaika ja tulevaisuus sulivat yhteen satavuotisjuhlan ihanimmalla hetkellä:

"Kunnioitetut juhlavieraat!

"Yö nyt jo on melkein loppunut, meidän lyhyt kesäyö. Vielä muutama hetki, niin uusi päivä valkenee, uusi aurinko koittaa. Kun me silloin katsahdamme ulos näistä linnan tykkireijistä, niin näemme taas joka haaralla ympärillämme selvästi Savon ihanat maisemat. Me näemme ihastellen nuot sadat saaret ja salmet, nuot avarat, kiiltävät seljät ja tyynet rauhaiset lahdelmat, nuot ihanat, vihriät koivikot ja nuot korkeat loukeroiset kalliot. Niin on myös koko Suomen kansalle uusi aurinko koittanut, uusi päivä valjennut. Sen silmä on nyt auki, sen sydän auki näkemään ja ihmettelemään, ihailemaan, rakastamaan tätä kaunista, ihanata isänmaatansa! Eikö se ole sitä jo ennenkin ihaellut ja rakastanut? – Kunnioitetut kansalaiset! Kuka meistä ei olisi tuntenut kuinka nähtyämme ihanaisen, suloisen naisen mieli ihastuu, sydän syttyy! Mutta vasta se, jolle on ollut suotu onni että hän on saanut omana vaimonaan sulkea rintaansa semmoisen ihanan, suloisen olennon, se oikein tietää mikä rakkaus on. Nyt vasta kun Suomenmaa on yksin meidän omamme, tietää myös Suomen kansa vasta täydesti, mitä isänmaanrakkaus on.