Читать книгу: «Alfred Kihlman I (of 2)», страница 25

* * * * *

Tänä Pietarsaaren viimeisenä aikana eli Kihlman ajatuksissaan yhtä paljon jollei enemmän Vaasassa. Kun hän, niinkuin ylempänä on mainittu, oli luopunut aikeesta rakentaa "kivilinnaa", alkoi hän suunnitella kaksikerroksista puurakennusta, ja sitä varten oli jo perustus laskettu ennenkuin hänellä oli käsissä tarkka kustannusarvio. Sen hän näet sai vasta tammikuulla 1863 Vaasassa käydessään, ja tuotti se hänelle suuren yllätyksen. Palattuaan kotia hän kirjoittaa (24/1) äidilleen: "Kadun katkerasti talonrakennustani. Toivoin saavani sen kaksikerroksisena valmiiksi 6,000 ruplalla. Mutta kustannusarviosta näen, että se nousee – voiko sitä kuvitellakaan? – 11,000 taikka mahdollisesti 10,000 ruplaan. Joudunhan siten vararikkoon!" Koska toisen kerroksen vuokra ei olisi tuottanut kohtuullista korkoa kustannuksille, jätti Kihlman senkin sikseen. Näin mahdollisimman mukaan rajoittamalla suunnitelmaansa ja hankkimalla Kruununkylästä ahkeran, taitavan työnjohtajan sai hän vihdoin asiat sujumaan tyydyttävästi, ja sen jälkeen elettiin toivossa, että ennen vuoden loppua voitaisiin asettua uuteen taloon uudessa kaupungissa.

* * * * *

Miten paljon Essenin ja Kihlmanin virsikirja-arvostelua olikaan moitittu, olivat he kumminkin siinä näyttäneet semmoisia tietoja ja semmoista kykyä, että he kumpikin sillä avasivat itselleen uran laajemmille toimialoille. Huolimatta vastustuksestaan kutsuttiin näet Essen keväällä 1863 jäseneksi suomalaiseen virsikirjakomiteaan, jonka piti kokoontua Turkuun kohta juhannuksen jälkeen, samalla aikaa kuin ruotsalainen virsikirjakomiteakin. "Ajatteles, että tulen istumaan saman pöydän ääressä kuin Porvoon piispa, joka 25 vuotta sitten ajoi minut ulos hiippakunnastaan, ja että minulla on oleva sama sananvalta kuin hänellä! Tempora mutantur" – kirjoittaa Essen Kihlmanille. Samaan aikaan tahtoi arkkipiispa kutsua Kihlmanin katkismuskomiteaan, vaikka asia jäi sikseen Kihlmanin vastauksen johdosta. Tässä lähemmät tiedot.

Ensin arkkipiispa (10/4) kirjoitti ja kysyi, eikö Kihlman ottaisi kirjoittaakseen niitä kahta oppikirjaa – toinen kristinopin päätotuuksia esittävä, järjestelmällinen kokoelma raamatunlauseita ja virsikirjaotteita, toinen katekeettinen kristinuskon oppikirja – , jotka papisto kokouksessaan 1859 oli toivonut aikaansaataviksi. Kihlman ei kieltäytynyt kummastakaan tehtävästä, vaikka varsinkin jälkimäinen häntä arvelutti; olivathan tuhannet Ruotsissa ja Saksassa epäonnistuneet siinä yrityksessä. Onnistuakseen, ajatteli hän, pitäisi olla enemmän yleisön suosima kuin hän, jonka teos luultavasti jo edeltäpäin herättäisi epäluuloa. Sitä paitsi olisi työ suoritettava hiljaisuudessa; julkista määräystä hän ei mitenkään tahtonut vastaanottaa. – Tyytyväisenä vastaukseen kirjoitti arkkipiispa sitten (8/5) samasta asiasta, sanoen tahtovansa kutsua Kihlmanin katkismuskomitean jäseneksi. Kiittäen luottamuksesta vastasi Kihlman nyt laajemmin ja luultavaa on, että seuraava kohta hänen kirjeessään vaikutti, että arkkipiispa luopui aikeestaan:

"On selvää, että uskonnon oppikirja luterilaiselle seurakunnalle ei voi sisältää oppeja, jotka ovat ristiriidassa tämän seurakunnan tunnustuksen kanssa. Siinä olen täysin samaa mieltä kuin hra Arkkipiispa. Mutta tämä on ainoastaan asian toinen puoli ja sillä on toinenkin. Käsitys kristinuskosta ei ole kuluneena kolmena vuosisatana pysynyt muuttumatta. Juuri luterilaisessa kirkossa on koetettu tulla selvyyteen erinäisistä kohdista, jotka vielä uskonpuhdistuksen aikana jäivät jonkunlaiseen hämärään, eikä harrastus ole ollut turha. Esimerkkinä mainittakoon sakramenttioppi. Varsinkin lapsenkaste oli 16: nnella vuosisadalla eräs crux theologorum. Siitä esitettiin väitteitä, jotka olivat ristiriidassa kirkon omien perusaatteiden kanssa: oletettiin esim. että lapsi kasteen kautta saapi kristillisen uskon, uskon Kristukseen, vaikka ennen uskottiin ja tunnustettiin: 1) että sakramenttien autuuttava vaikutus oli riippuvainen sakramenttia nauttivan henkilön uskosta, ja 2) että tämä usko aikaansaatiin ainoastaan evankeliumin saarnaamisella. Jos nyt on onnistuttu selvittämään tämä ristiriita, niin eikö sitä ole huomioonotettava uudessa oppikirjassa, eikö ole saavutettuja tuloksia hyväksikäytettävä, ainoastaan sentähden ettei niihin tultu jo uskonpuhdistuksen aikakautena, ovatko ne jätettävät sikseen, vaikka ne ovat sopusoinnussa kirkon yleisten periaatteiden kanssa, ja sen sijaan semmoiset pysytettävät, jotka ovat ilmeisessä ristiriidassa näiden kanssa? Ei yksikään ajatteleva kristitty usko enään, että pienellä lapsella on taikka voi olla erikoista kristillistä uskoa: onko nyt uudessa oppikirjassa, tästä kristillisestä tietoisuudesta huolimatta, opetettava päinvastoin, ainoastaan sen tähden, ettei täydellisempi ja oikeampi käsitys ole merkitty konkordiakirjaan (Formula Concordiae)? Onko seurakuntamme oleva pakotettu oppikirjoissaan aina pysymään siinä, mitä esi-isät 16: nnella vuosisadalla olettivat, vaikka seurakunta sittemmin onkin tullut parempaan vakaumukseen? Ja jos edistyminen on mahdollinen, kuka on astuva etupäässä ja johtava sitä, jollei opettajat? Minun mielipiteeni on sen vuoksi, että oppikirjaa laatiessa ei ainoastaan ole pidettävä silmällä tunnustuskirjoja vaan myöskin oltava oikeutettu ja velvollinen hyväkseen käyttämään mitä vuosisatojen kuluessa on saavutettu kristinuskon puhtaammassa ja täydellisemmässä käsittämisessä, vaikka se ei olisi tunnustuskirjoissa (symboliskt) vahvistettu, jos se vain on yhtäpitävää kristinuskon perustotuuksien kanssa ja johtuu kirkon yleisistä perusaatteista. Siten pysymällä tunnustuskirjain hengessä ja uskonpuhdistuksen suuressa perusaatteessa, Jumalan sanan kuuliaisuudessa, täytetään, käsittääkseni, kaikki vanhurskaus kirkon tunnustukseen nähden samalla kuin huomioon otetaan kehittyneempi kristillinen tietoisuus. Mutta jos vaaditaan enemmän, jos vaaditaan että ankarasti on noudatettava tunnustusta myöskin yksityiskohdissa, jopa siinäkin, missä se on ristiriidassa Jumalan sanan ja itsensäkin kanssa, silloin olen sitä mieltä, että arvossa pidetään vain asian toista puolta, ja olen minä sielustani ja sydämestäni liian paljon protestantti voidakseni tulla käytetyksi niin epäprotestanttiseen tehtävään.

"Mitä oppikirjan muotoon tulee, on minun mielipiteeni, että Luteruksen vähää katkismusta, kuinka suuria ansiopuolia sillä voikaan olla, kumminkaan ei vahingotta voida panna uuden oppikirjan perustukseksi. Minun mielestäni on geneettistä menettelyä noudatettava s.o. kristinuskon sisällys esitettävä niinkuin se itse aikojen kuluessa on kehittynyt, siis tässä järjestyksessä: luominen, lankeemus, synti, laki, armo Kristuksessa, jos laki, niinkuin Luteruksen katkismuksessa asetetaan etupäähän, niin on se väärässä paikassa. Tulisi liian laajaksi lähemmin perustella mielipidettäni, katson riittäväksi, että ainoastaan olen esiintuonut sen."

Kihlman jättää arkkipiispan ratkaistavaksi, voiko hän tulla kutsutuksi komiteaan. "Jos yllä oleva lausuntoni ei ole tarpeeksi kirkollinen, niin toivon, että hra arkkipiispa vapauttaa sekä komitean että minut sovittamattomista väittelyistä." – Arkkipiispa ilmaisi oman kantansa ainoastaan siten, että hän ei kutsunut Kihlmania komiteaan.

* * * * *

Erosta ja muutosta Pietarsaaresta mainittakoon ainoastaan seuraavaa. Lukiossa oli tutkinto toukokuun 29 p: nä, tyttökoulussa ["fruntimmerskolan"], jossa Kihlman piti päättäjäispuheen ja joka kokonaan lakkautettiin [Koulu oli toiminut 10 vuotta. Korkein oppilasluku oli ollut (1856) 36, sittemmin 25 à 30. Väheneminen johtui siitä, että valtio perusti tyttökouluja Ouluun ja Vaasaan. Tämä yksityinen koulu suljettiin ilman vaillinkia. Opettajain palkka oli vaihdellut 17-30 kop. välillä tunnilta. Kihlmanin palkka oli ollut 18-20 ruplaa vuodessa. "Kun palvelee semmoisesta palkasta, on oikeutettu torjumaan kaikki puheet omanvoiton-pyynnistä."], syystä että opettajat lähtivät pois, 30 p: nä ja realikoulussa kesäkuun 1 p: nä, jonka saman päivän iltana kaupunkilaiset pitivät jäähyväiskekkerit koulujen opettajille ja heidän perheilleen. Sen jälkeen tehtiin hyvästijättö-käynnit ja pakattiin omaisuus lähetettäväksi Vaasaan. Kihlmanin tavarat menivät purjealuksessa, rouva ja lapset matkustivat maitse 11 p: nä kuskina luotettava "Luu-Kalle", joka muutoin oli luumyllyliikkeen varsinainen hoitaja, mutta Kihlman yhdessä virkaveljiensä kanssa Österbotten höyrylaivalla 13 p: nä. Silloin olivat kaikki Pietarsaaren "herrat, rouvat ja lapset" laivasillalla hyvästijättämässä. "Me erosimme kaikki vilpittömällä kaipauksella", kirjoittaa Kihlman äidilleen. "Minä ainakin olen viihtynyt hyvin Pietarsaaressa enkä voi koskaan muistella sitä paikkakuntaa muuta kuin ystävyydellä." Ilma oli mitä herttaisin, ja 7 tunnin päästä oltiin Vaasassa.

X
KIELENOPETTAJA: VAASASSA 1863-66

Käydessään toukokuulla Vaasassa tarkastamassa Kehräämö-yhtiön tilejä oli Kihlman tontillaan nähnyt päärakennuksen kohonneena akkunain puolikorkeuteen; kun hän kesäkuulla, lopullisesti jätettyään Pietarsaaren, saapui uuteen olopaikkaansa, oli se jo katon alla, mutta paljon puuttui vielä ennenkuin se oli asuttavassa kunnossa. Sen vuoksi asettui perhe Forssellille, ja oman kodin valmistumista kiirehdittiin mahdollisuuden mukaan. Jopa tapahtui että Kihlman erotti huolimattoman rakennusmestarin ja ryhtyi itse, asuen päiväkaudet työmaalla, "renkikamarissa", valvomaan sisustustöitä. Kuitenkin hän ennen pitkää huomasi, että tehtävä oli hänelle ylivoimainen, ja luovutti komennon entistä luotettavammalle ammattimiehelle. Elokuun keskivaiheilla oli vihdoin kolme huonetta kunnossa, ja isän ja äidin kihlauspäivänä, 17: ntenä, perhe muutti uuteen kotiinsa. Sittemmin valmistui huone huoneen perästä, ja talven tullen oli talo jo täysin asuttu: Kihlman perheineen kuudessa huoneessa paitsi keittiötä ja kahta otsikkohuonetta – toinen Hannan, toinen isän kirjastohuone – jotka muodostivat niin sanoaksemme jäännöksen ajatellusta toisesta kerroksesta ja joiden akkunoista oli ihana näköala ulapalle; maisteri Lindskog kahdessa huoneessa eteläispäädyssä, joihin oli eri sisäänkäytävä; Emma Riska täysihoitolais-lukiolaisineen pienessä rakennuksessa (2 huonetta ja keittiö) pihan pohjoispuolella; ja kaksi lehmää navetassa, joka makasiinirakennuksen ohella rajoitti pihaa itäpuolelta. Piha oli jotenkin laaja, niinkuin pikkukaupungeissamme tavallista on, mutta puutarhaksi määrätty tontinosa oli pieni – molemmilla, pihalla ja puutarhalla, se yhteinen etu, että olivat avoinna etelää kohti. "Talo on kelvollinen ja kauniilla paikalla", vakuuttaa Kihlman äidilleen. – Lähimmät naapurit samassa korttelissa olivat toht. Rancken perheineen, joka asui Vuori- ja Koulukatujen kulmassa, ja kuvernööri, parooni C. G. Wrede perheineen, joka asui Rantakadun varrella eteläänpäin Kihlmanin talosta. Korttelin kaksi keskimäistä tonttia oli asumattomia, ja oli toinen Kihlmanin, toinen Wreden vuokraama. Edellinen näistä kasvoi nuorta koivumetsää, sen läpi kulki Oikotie ("Ginvägen") Koulukadulle, ja siinä oli viehättävä leikkipaikka Kihlmanin, Ranckenin ja viimemainitun kadun varrella asuvan rehtori Hallstenin lapsille; jälkimäisellä oli kuvernöörillä perunamaa, kanala, pukki, kotka ja aikoinaan kenties muitakin eläviä turvallisten aitausten sisällä. Pitkin Koulukatua istutti Kihlman koivuja, jotka vielä lienevät paikoillaan, sillä tontteja ei ole myöhemminkään asuttu, vaan ovat ne tasoitetut lasten leikkitantereksi.

Kesällä ja syksyllä 1863 oli Kihlman, niinkuin on helppo ymmärtää, kokonaan kiinni taloudellisissa puuhissa. Niin sitä enemmän kuin hän Vaasassa tavallaan tuli maanviljelijäksikin. Hänen vanhempansa näet eivät olleet myyneet niitä pieniä viljelysmaita, jotka he ammoisista ajoista omistivat varsinkin Molnträskin rannoilla, vaan joutuivat ne nyt väliaikaisilta vuokralaisilta heidän poikansa hoitoon. Sieltä Kihlman jo ensi kesänä korjautti heiniä lehmilleen, ja hän päätti uudestaan ottaa viljelyksen alle entisen metsistyneen kuokkamaan sekä rakennuttaa tupa- tai ehkä oikeammin huvilarakennuksen samoille paikoille, jossa hänen isällään oli ollut tupansa. Seuraavana vuonna tuuma toteutuikin, ja huvilaan otettiin asukkaita hoitamaan ja vahtimaan tiluksia. Olihan tästä sekä huvia että hyötyä, mutta myöskin paljon kiusaa, sillä kokemus osoitti pian, että oli sangen vaikeaa saada asumukseen luotettavaa väkeä. Äidilleen Kihlman kertoo kaikista näistä niinkuin muistakin kotielämänsä myötä- ja vastoinkäymisistä, mutta tässä ei ole tilaa muulle kuin tekemillemme viittauksille.

Perhe menestyi hyvin uudella paikkakunnalla, joskin elämä Pietarsaaressa oli ollut hiljaisempaa, idyllimäisempää. Rouvalla oli nyt äiti ja sisaret lähimpinä seuralaisinaan, ja lapset olivat terveitä. Seitsemättätoista käyvä Hanna, josta – "silmäterästään" (ögonstenen – tätä lempinimeä Essen usein käytti kirjeissään Kihlmanille Hannasta puhuessa) – isä tänä vuonna kirjoitti äidilleen: "hän kukoistaa, on ahkera ja elää nyt kaiketi onnellisinta elämäänsä", oli suurimman osan suvea sukulaisissa Keuruulla ja tuli kotia vasta kun rakennus oli asuttavassa kunnossa; Oswald, nyt jo viidennellä, oli Pietarsaaressa ollut milloin minkin taudin ahdistama, mutta Vaasassa hän voimistui merikylvyistä; Lorenzo eli "pikku veli" vihdoin oli terve ja iloinen, niinkuin hänen tapansa ennenkin oli ollut. Näin ollen saattoi Kihlman tyytyväisenä alottaa toimintansa uudessa kodissa, josta hän lausuu: "kaikki on varsin siistiä ja enemmän kuin tarpeeksi hienoa kielenopettajalle", ja uudessa ympäristössä, missä hänellä, joka syntyään oli vaasalainen, ei puuttunut ystäviä.

* * * * *

Tänä syksynä toteutui Suomen kansan toivomus, johon Kihlmankin oli sydämestään ottanut osaa: 15 p: nä syysk. avasi keisari Aleksanteri II Helsingissä ensimäiset valtiopäivät – enemmän kuin puolen vuosisadan loma-ajan jälkeen. Essen oli siellä mukana arkkihiippakunnan kappalaisten edustajana; Kihlmanin aika ei ollut vielä tullut. Kumminkin oli jälkimäinenkin huomattavalla tavalla osallinen päivän vietossa. Vaasan yhteiskunta oli näet päättänyt juhlia merkkipäivänä, ja se tapahtui seuraavalla tavalla. Aamulla ammuttiin 101 laukausta Sandöllä "kaupungin vanhoilla kanuunilla, 9 luvultaan, jollemme erehdy" (sanotaan Wasabladetissa) ja k: lo 11 oli hartaushetki kirkossa, missä Kihlman saarnasi. Hänen saarnansa pääajatukset olivat seuraavat:

Me tunnemme enemmän tai vähemmän selvästi, että Jumalan suojaava kaitselmus tarkoittaa maallisiakin asioitamme, ettei hän, joka on opettanut meitä rukoilemaan: Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme, voi paheksua, että käännymme hänen puoleensa, kun maallisen elämämme ehdot ovat kyseessä. – Jumala johtaa kansojen kohtaloita. Kansan menestys ei ole sen suuruudessa eikä suurissa sotajoukoissa; pienikin kansa voi olla onnellinen, jopa säilyttää itsenäisyytensä. Jumalanpelko ja vanhurskaus kohottaa kansan; ylimielisyys, Jumalan ylenkatse, heikomman oikeuden polkeminen, sanalla sanoen, synti vie kansan perikatoon. Näin ollen on kansalla tavallaan kohtalonsa käsissään, syystä että se voi luottaa Jumalan turvaan, jos se tunnustaa hänestä riippuvansa ja tämä tunnustus pääsee voimaan kansan koko elämässä, niin yksityisessä kuin julkisessa. – Näiden perusaatteiden pohjalla loi puhuja katsauksen kansamme historiaan ja osoitti sen nykyisen aseman tunnusmerkkinä olevan, että se oli lakien määräämä, että se oli riippuvainen ei yksityisten eikä hallituksen mielivallasta vaan oikeasta, semmoisena kuin se laeissa oli julkilausuttuna. Säätyjen kokoontuminen todisti parhaiten tämän aseman laadun, todisti että Suomen kansalla oli oikeus päättää omissa asioissaan ja yhdessä hallitsijan kanssa säätää lakinsa ja verottaa itseänsä. Puolen vuosisadan aikana oli kansakunta ollut kielletty harjoittamasta tätä oikeutta; nyt oli muutos tapahtunut, ja "senvuoksi vallitsi tänä päivänä juhlallinen tunnelma koko Suomen kansakunnassa, sen vuoksi sykkivät kaikkien sydämet, niin senaattorin kuin talonpojan, niin harmaantuneen sotavanhuksen kuin nuoren neitosen, ilosta ja toivosta, sen vuoksi olivat ei ainoastaan kansakunnan edustajat tänään kokoontuneet pääkaupunkiin, vaan koko kansakunta oli siellä, kansakunta oli jättänyt jokapäiväiset toimensa ja ajatuksensa siivillä rientänyt valtiollisen elämänsä keskuspisteeseen. Kansakunta ympäröi mitä kauneimpana turvallisuus- ja kunniavahtina ruhtinaansa ja edustajansa, ja vaikka se muodosti silmänkantamattoman paljouden, se hiljaa ja kunnioittaen kuunteli hallitusmahtien keskustelua". – Tänään vietettiin Suomen kansan astumista täysikäisyyden asteelle, ja sen ilo oli oikeutettu, joskin kaksi seikkaa vielä painoi kansan sydäntä: toinen se, että sen valtiollisten oikeuksien harjoittaminen voitiin mielivaltaisesti keskeyttää pitemmäksi aikaa, toinen se, että Suomi, syystä että sillä oli Venäjän kanssa yhteinen hallitsija, saattoi tulla vedetyksi suurvaltioitten keskinäisiin selkkauksiin ja siten joutua sodan jalkoihin. Mutta olihan kansamme sittenkin onnellisempi kuin useimmat ei-itsenäiset kansat. – "Ketä oli Suomen kansan kiittäminen nykyisestä asemastaan? Totta kyllä keisari Aleksanteri I: sen suurisuuntaista jalomielisyyttä ja keisari Aleksanteri II: sen yhtä suurisuuntaista oikeamielisyyttä. Mutta olisikohan semmoista jalomielisyyttä osoitettu mille kansalle tahansa? Eiköhän Suomen kansa urhoollisuudellaan, uskollisuudellaan, lainkuuliaisuudellaan, kärsivällisyydellään ole herättänyt ruhtinaissa kunnioitusta ja tällä siveellisellä voimalla voittanut itselleen, mitä se ei koskaan muulla tavoin olisi voinut itselleen hankkia? Mutta mistä ammensi Suomen kansa tämän voiman? Eiköhän uskosta viisaaseen, pyhään, oikeamieliseen, kaikkivaltiaaseen Jumalaan, joka isällisen lempeästi hallitsee maailmaa ja kuitenkin mieheen katsomatta palkitsee kunkin, kunkin yksityisen ihmisen ja kunkin kansan sen tekojen mukaan?" – Suuremmat oikeudet enentävät vastuuta. Kun saamme ratkaista omat asiamme, tulee meidän osata tehdä se tiedolla ja ymmärryksellä. Jos erehdymme on meidän syyttäminen itseämme. "Ennen kaikkea on otettava menneisyydestä oppia tulevaisuutta varten. Muistakaamme aina, että siveellinen voima, se kunnioitus, jonka herätämme lainkuuliaisuudellamme, maltillamme, uskollisuudellamme ja kärsivällisyydellämme, että tämä voima on sadantuhannen pajunetin voimaa suurempi, että tämä voima on voittamaton. Lopulta täytyy kuitenkin kaikkien, niin ruhtinaitten kuin kansojen, kumartaa oikeaa. Oikea ei tässä maailmassa edisty ilman vastustusta, mutta jos vain pysytään siinä uskollisesti, järkevästi ja maltillisesti, niin on se kumminkin vihdoin voittava". – Valtiopäivät ei ole mikään taikakeino, joka käden käänteessä muuttaa olot. Paljon on meillä tarpeita, paljon uhrauksia vaatii niiden tyydyttäminen, ja kärsivällisesti on parannusharrastusten tuloksia odotettava, eikä ole edes sanottu, että me itse saamme korjata sadon. "Ovathan esi-isämme jotakin tehneet meidän hyväksemme; emmekö me tekisi jotakin jälkeläistemme hyväksi." – Mutta katoavaa on kaikki maallinen, kansatkin, valtiotkin häviävät, ainoastaan Jumalan valtakunta, Jeesuksen Kristuksen perustama, on ijäti pysyvä. "Etsikäämme ijäistä, niin voimme ijäisen valossa arvostella maallisia ilmiöitä, ja uskollisuutemme pienessä, maallisessa, on tuottava ijäisen palkinnon." – Puhe päättyi rukoukseen suuriruhtinaan ja kansanedustajain edestä.

Se vakava isänmaallinen tunnelma, se syvä käsitys juhlapäivän historiallisen tapauksen merkityksestä, joka esiintyy tässä puheessa, todistaa kuinka Kihlman näinä vuosina oli kansalaisenakin kypsynyt.

Juhlimista jatkettiin sitte niin, että porvaristo antoi päivälliset 80 hengelle Holmbergin ravintolassa. Niissä v.t. pormestari J. Kr. Svanljung suomenkielellä esitti ensiksi keisarin ja sitte säätyjen maljan, ja seurasi sen jälkeen Levónin maljapuhe paikkakunnalla jo puolitoista vuotta olleelle kuvernöörille, parooni Wredelle – "kansan miehelle", saman puhe vastatulleelle presidentti S. Ekbomille ja J. Kurténin lukion ja realikoulun opettajille, joten tämä tilaisuus myöskin muodostui Pietarsaaresta palanneen opettajiston tuliaispidoiksi. – Illalla oli vihdoin tanssijaiset Kjellmanin ravintolassa. —

* * * * *

Syystä että Kihlmanin talon sisustustyöt kestivät melkein jouluun saakka, ei perhe halunnut lähteä jouluksi Kruununkylään, eikä mummo myöskään tullut Vaasaan. Sitä vastoin lähti Kihlman Hannansa kanssa vuoden vaihteella matkalle, jolla käytiin Essenillä Ilmajoella, Pietarsaaressa ja Kruununkylässäkin. Enimmän aikaa viivyttiin Pietarsaaressa, jossa matkustajia tutuissa perheissä pidettiin erittäin hyvinä. "Oli oikein hupaista jälleen nähdä kaikki nuo vanhat tutut kasvot", Kihlman kirjoittaa vaimolleen, "tuntui olevan niin ujostelematonta, niin kodikasta, niin gemüthlich". He asuivat apteekkari Schaumanilla, jonka kanssa Kihlman suoritti luujauhomyllyjen tilejä, tullakseen siihen päätökseen, että "tämä liike oli nykyään parhaimpia". Se tuotti 6 prosenttia "ja sitä paitsi käytetyn pääoman vähennystä". Tämä yhteinen liike ja yhteistyössä kehittynyt tosiystävyys aiheutti, että Kihlman ja Schauman jälkimäisen kuolemaan asti ylläpitivät erittäin vilkasta kirjeenvaihtoa, jossa oli puhetta muustakin kuin liikeasioista. Muuten Schauman, joka oli harras kasvitarhan viljelijä, tavantakaa muistutti Kihlmanin perhettä Pietarsaaren ystävistä lähettämällä vihanneksia, kukkia ja kypsiä rypäleitäkin (ensikerran syksyllä 1864). Kihlman puolestaan koetti hankkia menekkiä Vaasassa pohjoisemman kaupungin mainitunlaisille tuotteille.

Vielä matkalla ollessaan sai Kihlman vaimonsa kirjeestä lukea sanoman, että Emma Riska oli kuollut 11 p: nä tammik. (1864). Ei ainoastaan hänen omansa, vanhemman, ja hänen vaimonsa, nuoremman, ystävyyden tähden – joka jälkimäinen pukeutui sanoihin: "Jumalan ikuinen rauha tälle lämpimälle, jalolle sielulle! Kaipaan häntä syvästi" – vaan myöskin sen vuoksi, että vainaja oli asunut heidän talossaan, liikutti tieto Kihlmanin sydäntä. Kotia tultuaan hän hautasi uskollisen ystävättärensä, jolle lukiolaiset kantajina tekivät viimeisen palveluksen. [Emma Riskan jälkeen muutti Kihlmanin talon pienempään rakennukseen ensin neidit Berg, sitte neiti S. Nordenkraft ja 1866 neiti Lovise Alcenius, joka luujauhomylly-yhtiön asiamiehenä osti maalaisilta luita. Luut säilytettiin talon makasiinissa, kunnes ne lähetettiin Pietarsaareen.]

* * * * *

Koulutyötä oli Kihlmanilla Vaasassa vähemmän kuin Pietarsaaressa, nimittäin lukiossa 8 tuntia ja realikoulussa 4, s.o. yhteensä 12 viikossa. Sitä vastoin häneltä ei puuttunut muunlaisia tehtäviä. Jo v: sta 1860 oli Kihlman kuvernööri O. von Blomin määräyksestä Vaasan teknillisen realikoulun johtokunnan jäsen, joulukuulla 1863 Vaasan maistraatti kutsui hänet kaupungin rahatoimikamarin puheenjohtajaksi ja helmikuulla 1864 hänet kutsuttiin Vaasan Piplia- ja evankelisen seuran komitean jäseneksi. Kun tämän lisäksi vielä mainitaan, että hän Vaasaan tultuaan myöskin vastaanotti määräyksen olla Yhdyspankin Vaasan haarakonttorin johtokunnan jäsen (toiset olivat: H. Rosenberg ja Levón) ja samoin valittiin Puuvillakehräämön johtokunnan jäseneksi, niin ymmärrämme, että Kihlmanilla, joka kaikissa toimissaan oli niin erinomaisen tarkka ja tunnollinen, oli tarpeeksi monta rautaa tulessa. – Tässä yhteydessä mainittakoon, että Kihlman jo 1859 oli kutsuttu Suomen Lähetysseuran asiamieheksi, jonka tehtävänä olisi ollut lähetystointa varten kerättyjen rahojen lähettäminen seuran johtokunnalle Helsinkiin. Siihen hän kuitenkin (14/11 1859) antoi kieltävän vastauksen, "siitä syystä etten minä vielä ole voinut tulla vakuutetuksi siitä, että lähetysasia on sopusoinnussa Jumalan tahdon kanssa". Kihlmanin epäilykset lähetysasiaan nähden johtuivat tietenkin Beckin vaikutuksesta.

Mitä seurusteluun tulee, oli se Vaasassa rajoitetumpi kuin Pietarsaaressa. Täällä oli vähemmän sukulaisia kuin siellä, ja uusia tuttavuuksia perhe tuskin etsi. Kirjeistä päättäen on vain yksi uusi seurustelu tuttava mainittava, nimittäin kuvernööri, parooni Wrede perheineen, joka niinkuin ylempänä on mainittu oli lähin naapuri eteläpuolella samoin kuin kauppaneuvos Levón oli lähin naapuri pohjoispuolella. Keväällä 1864 oli Jalasjärvellä karhu kierretty. Parooni Wrede, joka oli innokas metsästäjä, pani silloin toimeen metsästysretken, jolla hän johti toista kymmentä vaasalaista nimrodia ja sitä paitsi (kuopiolaista?) luutnantti Höökiä metsän kuningasta vastaan. Tietysti yksi ei kyennyt pitämään puoliaan niin monta vastaan: karhu kaatui Höökin luodeista. Sittemmin mesikämmen tuotiin Vaasaan (luultavasti viimeinen tätä lajia, joka siellä on nähty), ja Wrede toimeenpani peijaispäivälliset tapauksen kunniaksi. Tässä tilaisuudessa piti Kihlman humoristisen maljapuheen isännälle, omistaen tälle sen kunnian, joka sodassa aina myönnetään päällikölle, vaikka hän itse ei olisikaan vihollisen verta vuodattanut. Niin puhuja teki sitä mieluummin, kun hän eräitten muitten kanssa oli uskaltanut epäillä retken menestystä.

Yleensä Kihlman ja hänen perheensä terveyden puolesta viihtyivät hyvin Vaasassa, mutta kumminkin ansaitsee merkitä, että hän huhtikuulla (1864) käydessään vaasalaisten osakkaitten edustajana Pohjalaisen höyrylaiva oy: n vuosikokouksessa Porissa, vilustui tavalla, joka pitkäksi aikaa teki hänet raihnaiseksi. Onneksi hänen rintansa kesti tämänkin uhkaavan vaaran, ja kesäksi hän jälleen toipui, mikä oli sitä hauskempaa, kun vanha äiti Kruununkylästä nyt tuli katsomaan poikansa uutta kotia. Siten täyttyi Kihlmanin lukuisissa kirjeissä esitetty toivomus saada kokeneelle, rakkaalle äidilleen "jonkunlaisella ylpeydellä näyttää" – niin hän kirjoittaa – "mitä hän oli kyennyt aikaansaamaan". Muuten oli äidillä toinenkin syy tulla: perheeseen oli näet helmikuulla ilmestynyt kolmas poikanen, joka oli saanut isänsä velivainajan nimen, Siegwarth. Tämän tulokkaan oli Kihlman esittänyt äidilleen humoristisessa kirjeessä, jonka pienokainen itse oli kirjoittavinaan rakkaalle Mummolleen: "Vaikka minun voimani eivät juuri sallisi mitään ponnistusta, kaikkein vähimmin kirjalliseen suuntaan, olen kuitenkin katsonut sopivammaksi itse käydä kunniatervehdyksellä Mummoni luona kuin antaa jonkun muun esittää minut. – Mummolla on kolmaskin pojanpoika, jota erotukseksi pikku veli Lorenzosta, saksaksi nimitetään 'Brüderle'. Maallinen elämänurani alkoi perjantaiaamuna 19 p: nä helmik. klo neljänneksen yli 5:n. – Sen jälkeen olen melkein taukoamatta harrastanut iälleni kuuluvien velvollisuuksieni noudattamista. Olen nukkunut, nukkunut yöt ja päivät. Tämä minun menettelyni on enentänyt suosiotani äitini, isäni ja isoäitini y.m. luona, ja lauseita on kuulunut, jotka ovat minulle hyvin imartelevia, mutta joita kainouteni ei salli toistaa. Jos tulevaisuudessakin voin yhtä helposti niittää laakereita, niin tulee minusta varmaan mainio mies. Mutta jättäkäämme tulevaisuus siksensä: Minä en välitä siitä, en ollenkaan, olen, Mummo, todellakin niin tyyni kuin ei minulla tulevaisuutta olisikaan." – Avautuuhan tässä meille vilahdus Kihlmanin onnelliseen kotiin, josta lukiolaistenkin kesken juteltiin, että isä oli ottanut pojan kätkyestä käsiinsä ja sitä ihaillen huudahtanut: "Ganz sonderbar!"

Elokuulla vietti Kihlman iloisia päiviä Essenillä Ilmajoella. Siellä oli näet 21 p: nä Lydia von Essenin ja insinööri Edvin Bergrothin häät. Saman kuun 8 p: nä oli toinenkin tuntemamme Lydia, nimittäin Lydia Bergroth Keuruulla viettänyt häitä v. t. kappalaisen (Kihlmanin oppilaan Helsingin ajoilta) Adolf Vegeliuksen [Kuollut 1868 Perhon kappalaisena.] kanssa, ja tämä nuori pari oli myöskin saapunut häihin Ilmajoelle. Kuvaavaa Kihlmanille on, että hän vähän ennenkuin Vegelius rouvineen lähti Esseniltä pyysi saada puhutella nuorta rouvaa kahdenkesken. Silloin hän oli antanut Gelansa sisaren tyttärelle neuvoja alkavaa uutta elämää varten, sanoen m.m. miten hänen tuli koettaa tehdä kotinsa miellyttäväksi ja että hän ei saisi surkutella miestään, vaikka tällä olisi vaikeitakin tehtäviä, vaan aina rohkaista häntä täyttämään velvollisuuttansa. Kun hän odotti miestään kotia, piti kylmällä säällä olla iloinen roihu uunissa ja lämmin ruoka pöydälle pantavana. Pöytä oli aina siististi katettava ja kesäisin asetit tuoreella krassilla tai persiljalla koristettavat. Semmoisia neuvoja hän antoi puhuen paljon muutakin, niinkuin ainakin isä kodista eroavalle lapselleen.

* * * * *

Muuten tämä vuosi kului ilman merkkitapauksia Kihlmanin elämässä. Joulukuulta on sentään kerrottava, että silloin, 21 p: nä (1864), kuoli kauppias Gust. Th. Forssell Turussa 73 vuoden ikäisenä. Hän oli hovioikeudenneuvos vainajan Forssellin veli ja jätti jälkeensä melkoisen omaisuuden, joka, kun hän itse oli ollut naimaton, joutui jaettavaksi kahdelle sisarelle ja kahden veljen lapsille. Siten hovioikeudenneuvoksetar ja hänen perheensä, jonka toimeentulo oli ollut kaikkea muuta kuin huoleton, pääsi taloudellisesti turvalliseen asemaan; Kihlmanin rouvan osalle tuli noin 25,000 markkaa. – Melkein tasan kuukautta myöhemmin sattui toinen kuolemantapaus, josta tässä siteeraamme Kihlmanin omat sanat kirjeestä äidilleen (5/2 1865): "Viime viikolla saimme tiedon, että lankoraukkani, onneton Oskar Forssell, on kuollut [25 ja puolen vuoden vanhana] Sjählön sairaalassa sunnuntaina 22 p: nä tammik. Kirjoittaja ei sano muuta kuin että hänen tautinsa oli lyhyt. Siten on siis tämä elämä päättynyt, elämä niin täynnä toivoa ja surua. Oskar oli luonnoltaan tavattoman lahjakas; itse viljeli hän luonnonlahjojaan väsymättömällä ahkeruudella. Hän oli todella toivorikas nuorukainen. Ja juuri silloin, kun hän oli herättänyt oikeutetuimpia toiveita, otettiin häneltä kaikki: ensin sumentuu hänen ruumiillinen silmänsä, ja vaipuneena synkkämielisyyteen sen johdosta, että hänen uransa oli katkennut, kalvaa synkkämielisyys, jota pakollinen toimettomuus ylläpitää, hänen sielunvoimiaan, jotka sortuvat pimentääkseen sielunkin silmän. Sen jälkeen elää tämä ennen niin älykäs nuorukainen vielä kolmatta vuotta eläimenlaatuisessa tilassa kertaakaan avaamatta suutansa puheeseen. Voi, miten kurja onkaan ihminen! Kuinka surkeaksi hän voikaan tulla kaikella ymmärryksellään! Kuitenkin oli Oskar nuorukaisen esikuva, ja se, joka jättää jälkeensä semmoisen muiston, ei varmaankaan ole turhaan elänyt. Rauha hänen ylitsensä!" – Tähän lisättäköön vain, että Forssellin muisto ja maine jäi elämään hänen pohjalaisten toveriensa piiriin, jotka olivat hänestä odottaneet enemmän kuin kenties kenestäkään muusta. Julkisuudessa hän tuskin ollenkaan oli esiintynyt, mutta eräs hänen tutkielmansa Saulin luonteesta oli herättänyt ihastusta Fredrik Cygnaeuksessa, joka ilman tutkintoa antoi hänelle aineessaan korkeimman arvosanan. —