Читать книгу: «Baskervillen koira», страница 6

"Eihän tässä mielestäni juuri ole ollut kauan aikaa puhelemiseen", huomautti hänen veljensä samalla kysyvällä katseella kuin ennen.

"Minä puhuttelin tohtori Watsonia ikäänkuin hän asuisi täällä, eikä vaan olisi käymässä", sanoi tyttö.

"Ei voine teitä paljoa huvittaa, onko aika liian varhainen tai myöhäinen kämmekkäin kukkimiselle. Tulette kai joka tapauksessa meidän mukanamme Merripit Houseen?"

Lyhyen kävelyn jälkeen olimme saapuneet jokseenkin vaatimattoman näköisen talon luo, jossa entisinä hyvinä aikoina oli asunut joku karjankasvattaja, mutta joka nyt oli korjattu ja muutettu uudenaikaiseksi asunnoksi. Sitä ympäröi hedelmäpuutarha, mutta, niinkuin saattoi odottaakin, olivat puut kuihtuneita ja vinoja, ja koko paikka teki köyhän ja surullisen vaikutuksen. Meidät päästi sisään omituinen, kuivettuneen näköinen vanha palvelija, jonka puku oli niin kulunut, että se oli aivan sopusoinnussa talon ulkomuodon kanssa. Huoneet olivat kumminkin suuria ja sisustettuja hienoudella, jossa luulin näkeväni tuon nuoren naisen vaikutusta. Kun ikkunoista katselin ääretöntä, graniittikallioiden ja suurten kivien peittämää nummea, joka ulottui näköpiiriin saakka, niin en voinut olla ihmettelemättä, mikä oli mahtanut saada tämän hienosti sivistyneen miehen ja tämän kauniin naisen asettumaan sellaiselle seudulle.

"Omituinen kotipaikan valinta, eikö niin?" sanoi isäntäni ikäänkuin vastaukseksi minun ajatuksilleni. "Ja kumminkin viihdymme täällä hyvin, vai kuinka, Beryl?"

"Kyllä, hyvin viihdymme", vastasi tyttö, mutta sanoilla ei ollut vakuuttavaa sointua.

"Minä pidin ennen koulua maan pohjoisosassa", sanoi Stapleton. "Se työ oli minun luonteiselleni miehelle koneellista ja jokseenkin ikävää, mutta pidin suurena etuna saada elää nuorison joukossa ja auttaa heidän nuorien sielujensa muodostumista, kehittää heidän luonteitaan omani mukaiseksi ja antaa heille korkeita ihanteita. Se tehtävä oli minulle hyvin rakas. Mutta kohtalo ei meitä suosinut. Kouluun ilmestyi vaarallinen kulkutauti, ja pojista kuoli kolme. Siitä iskusta ei kouluni enää toipunut, ja sen häviössä menetin suuren osan pääomaani. Ellen kaipaisi poikia ja heidän iloista seuraansa, niin voisin kumminkin sanoa olevani hyvilläni omasta onnettomuudestani, sillä minun suurelle eläin- ja kasvitieteen harrastukselleni on täällä laaja työala, ja sisareni rakastaa luontoa yhtä paljon kuin minä. Ja tätä kaikkea saatte nyt kuulla, tohtori Watson, sen johdosta, mitä luin kasvoistanne katsellessanne ikkunastamme nummelle päin."

"En voi kieltää todella ajatelleeni, että täällä voisi olla hieman yksitoikkoista asua – ehkä ei teille niin paljon kuin sisarellenne."

"Ei, ei, niin ei minusta suinkaan ole", huomautti tämä.

"Meillä on huvittavia kirjoja, me lueskelemme, ja meillä on hauskoja naapureita. Tohtori Mortimer on alallaan oppinut mies. Sir Charles-vainaja oli myöskin hauska seuramies. Me tunsimme hänet hyvin ja kaipaamme häntä enemmän kuin saatan kuvailla. Luuletteko, että voitaisiin pitää tunkeilevana, jos iltapäivällä kävisin sir Henryn luona saadakseni tutustua häneen?"

"Päinvastoin luulen, että hän suuresti ilahtuisi, jos sen tekisitte."

"Tahdotteko sitten olla hyvä ja sanoa, että aion tulla. Yksinkertaisella tavallamme voisimme ehkä helpottaa hänen asumistaan täällä, kunnes hän oikein kotiutuu olosuhteisiin ja asiain tilaan. Tahtoisitteko te, tohtori Watson, tulla katsomaan perhoskokoelmaani? Luulen sen olevan täydellisimmän koko lounais-Englannissa. Kun olemme ehtineet käydä sen läpi, niin on kyllä ateriakin valmis."

Mutta minä tahdoin päästä takasin sen miehen luo, jota minun oli seurallani suojeltava. Nummen synkkyys, hevosraukan kuolema, se aaveellinen ääni, joka oli asetettu yhteyteen kamalan sukutarinan kanssa – kaikki tämä teki minut levottomaksi. Ja kaikkien näiden enemmän tai vähemmän epämääräisten vaikutelmien lisäksi olin saanut neiti Stapletonin selvän varotuksen, joka oli annettu niin ilmeisellä vakavuudella, että en voinut epäillä sillä olevan jonkun varman aiheen. Vastustin kaikkia yrityksiä saada minua viipymään, ja lähdin heti paluumatkalle samaa ruohoista polkua, jota olin tullutkin.

Kumminkin täytyi löytyä joku oikotie, vaikka en sitä tuntenut, sillä ennenkuin olin ehtinyt maantielle, sain nähdä neiti Stapletonin istumassa suurella kivellä polun vieressä. Hänen poskillaan oli rasituksen tuottama helakka väri, ja hän painoi kättään kylkeensä.

"Minä olen juossut minkä voin, ehtiäkseni teidän tiellenne, tohtori Watson", sanoi hän. "En joutanut edes panemaan hattua päähäni. Minä en voi kauan viipyä täällä, sillä silloin huomaa veljeni, että olen poissa. Tahdon vain sanoa, että valitan erehdystäni pitäessäni teitä sir Henrynä. Unohtakaa, jos voitte, mitä silloin sanoin, sillä se ei ensinkään koske teitä."

"Mutta minä en voi sitä unohtaa, neiti Stapleton", sanoin minä. "Olen sir Henryn ystävä, ja hänen menestyksensä on minulle tärkeä. Sanokaa, miksi niin innokkaasti tahdoitte, että sir Henry ensi tilassa palaisi Lontooseen?"

"Se oli vain naisellinen mielijohde, tohtori Watson. Kun opitte tuntemaan minut paremmin, huomaatte kyllä, etten aina voi selittää syytä sanoihini tai tekoihini."

"Te ette minua eksytä. Minä muistan hyvin äänenne värähdyksen ja silmienne ilmeen. Minä pyydän teitä, neiti Stapleton, olemaan suora, sillä tulostani asti on kuin minua varjot ympäröisivät. Elämä on tullut samanlaiseksi kuin tuo Grimpenin suo vihreine täplineen, joihin voi upota, ellei joku neuvo tietä. Sanokaa nyt, mitä tarkoititte, ja minä lupaan viedä varotuksenne sir Henrylle."

Epätietoisuuden ilme väikkyi hetken hänen kasvoillaan, mutta hänen katseensa oli jälleen tullut kovaksi, kun hän vastasi.

"Te liiottelette asiaa, tohtori Watson", sanoi hän. "Veljeäni ja minua liikutti suuresti sir Charlesin kuolema. Me tunsimme hänet hyvin, sillä hän käveli usein ja mielellään nummen yli meidän luoksemme. Tuo tarina sukua vainoovasta kirouksesta oli häneen syvästi vaikuttanut, ja kun tuo surkea tapaus sitten sattui, luulin minä, niinkuin lienee luonnollistakin, että jotain syytä ehkä sittenkin löytyi hänen pelolleen. Tulin senvuoksi levottomaksi, kun vielä yksi suvun jäsen aikoi asettua tänne; ja tunsin, että häntä pitäisi varottaa uhkaavasta vaarasta. Sitä minä tarkotin – en mitään muuta."

"Mutta mikä tämä vaara sitten on?"

"Tunnettehan te tarun koirasta?"

"Minä en usko sellaisia tuhmuuksia."

"Mutta minä uskon. Jos voitte jotain vaikuttaa sir Henryyn, niin taivuttakaa hänet lähtemään pois paikalta, joka on niin onneton hänen suvulleen. Maailma on suuri. Miksi hän asuisi siellä, missä on vaarallisinta?"

"Juuri senvuoksi, että sitä pidetään Vaarallisena. Sellainen on sir Henry, ja luulenpa, ettei häntä voi saada lähtemään täältä, ellette voi lähemmin määritellä varotustanne."

"Minä en voi sitä lähemmin määritellä siitä yksinkertaisesta syystä, etten mitään varmaa tiedä."

"Vielä tahtoisin tehdä teille yhden kysymyksen, neiti Stapleton. Jos ensi kerran minun kanssani puhuessanne ette muuta tarkottanut, kuin nyt sanotte, niin miksi niin välttämättä tahdoitte, ettei veljenne saa sitä kuulla? Eihän varotuksessanne ole mitään, jota hän tai joku muu voisi moittia."

"Veljeni pitää hyvin tärkeänä, että tilan omistaja asettuu siihen asumaan, sillä hänen mielestään sillä on suuri merkitys nummella asuville köyhille. Hän suuttuisi, jos saisi tietää minun sanoneen jotain, joka voisi saada sir Henryn lähtemään täältä. Mutta nyt olen tehnyt velvollisuuteni, enkä aio enempää sanoa. Minun täytyy kiiruhtaa kotiin, sillä muuten hän minua kaipaa ja epäilee minun tavanneen teidät. Hyvästi!" Hän lähti ja oli muutaman silmänräpäyksen kuluttua kadonnut kallioitten taa, samalla kun minä, mieli täynnä levottomuutta ja pelkoa, jatkoin matkaani Baskerville Halliin.

KAHDEKSAS LUKU

(Tohtori Watsonin ensimmäinen tiedonanto).

Barrymore ikkunan luona.

Tämän jälkeen aion seurata asiain kulkua jäljentämällä kirjeeni Sherlock Holmesille. Ne ovat nimittäin edessäni pöydällä. Yksi sivu puuttuu, mutta muuten ne ovat samassa kunnossa kuin niitä kirjotettaessa ja esittävät minun ajatuksiani ja tunteitani siihen aikaan paremmin kuin muistini, vaikkakin se muutamissa suhteissa on sangen hyvä.

Baskerville Hall, lokakuun 13:na päivänä.

Hyvä Holmes! Ne kirjeet ja sähkösanomat, jotka sinulle olen lähettänyt, ovat hyvinkin tarkkaan kertoneet sinulle, mitä tässä jokseenkin kammottavassa maailman kolkassa on tapahtunut. Mitä kauemmin täällä oleskelee, sitä enemmän joutuu nummen hengen, sen laajuuden ja myöskin sen aaveellisen viehätyksen valtaan. Kun lähtee sen mutkaisille poluille, jäävät heti kaikki jäljet nykyaikaisesta Englannista, mutta samalla saa yhä lisääntyvän tietoisuuden historiantakaisen kansan asunnoista ja toimista. Mihinkä kulkeekin, kaikkialla on näiden unohdettujen heimojen asumuksia, näkee heidän hautojaan ja noita valtavia monoliittejä, joita arvellaan heidän temppeleikseen. Katsellessa noita harmaita kivimajoja, jotka nojaavat rosoisiin kallioseiniin, häviää oma aikakausi silmistä, ja jos näkisi nahkoihin kääriytyneen karvaisen miehen ryömivän esiin matalasta oviaukosta ja asettavan kivikärjellä varustetun nuolen jouselle, niin luulisi juuri hänen kuuluvankin tähän ympäristöön. Se vain on omituista, että näitä ihmisiä on niin suuri joukko voinut asua sellaisella seudulla, joka varmaankin aina on ollut hedelmätön. En ole muinaistutkija, mutta luulisin melkein heidän kuuluneen rauhalliseen, vainottuun rotuun, jonka on ollut pakko tyytyä siihen, mistä muut eivät huolineet.

Tämä kaikki ei kumminkaan koske sitä tehtävää, jonka annoit minulle lähettäissäsi minut tänne, ja luultavasti se ikävystyttää sinun käytännöllistä mieltäsi. Muistan vielä sinun selittäneen, että sinulle oli yhdentekevää kiersikö aurinko maata vai maa aurinkoa. Palaan sen vuoksi niihin seikkoihin, jotka koskevat sir Henry Baskervillea.

Viime päivinä et ole saanut minulta mitään tietoja, mutta se aiheutuu siitä, ettei tähän päivään asti ole ollut mitään tärkeää kerrottavaa. Nyt on kumminkin sattunut hyvin kummastuttava tapaus, jonka sinulle kerron, kun ensin olen ilmottanut sinulle muutamia muita seikkoja, jotka kuuluvat asiaan.

En ole paljoa puhunut tuosta nummella oleskelevasta karanneesta rangaistusvangista. Nyt on täysi syy otaksua, että hän on lähtenyt seudulta, ja se tuntuu todella olevan helpotus piirin köyhemmälle, hajallaan asuvalle väestölle. Neljätoista päivää on kulunut hänen karkaamisestaan, ilman että häntä on näkynyt tai kuulunut. Olisi aivan selittämätöntä, jos hän koko tämän ajan olisi voinut oleskella nummella. Mitä piilopaikkoihin tulee, olisi hänen ollut helppo löytää niitä. Jokaisessa kivi-majassa olisi hän voinut saada suojaa. Mutta ravinto-aineita ei ole saatavissa, ellei hän ole saanut kiinni ja teurastanut jotakin niistä lampaista, joita nummella liikkuu laitumella. Luulemme senvuoksi hänen poistuneen näiltä seuduin, ja asukkaat nukkuvat sen johdosta sitä paremmin.

Meitä on täällä talossa neljä vankkaa miestä, mutta tunnustan usein pelkääväni, kun ajattelen Stapletonia ja hänen sisartaan. Monen peninkulman laajuudella ei heillä ole yhtään naapuria, ja talossa on vain palvelustyttö, vanha miespalvelija, sekä sisar ja veli, jota viimemainittua ei voi pitää erittäin vahvana. He olisivat aivan avuttomia, jos joutuisivat tekemisiin sellaisen roiston kanssa kuin tuo Notting Hillin rosvo. Sekä sir Henry että minä olimme levottomia heidän vuokseen, ja ehdotimme, että tallirenki Perkins viettäisi yönsä heidän luonaan, mutta siitä ei Stapleton tahtonut kuulla puhuttavankaan.

Asia on niin, että ystävämme sir Henry on ruvennut suuresti suosimaan rakastettavaa naapuriamme. Sitä ei ole ihmetteleminenkään, sillä hänen kaltaiselleen toimeliaalle miehelle tulee aika pitkäksi niin yksinäisessä paikassa, ja tuo nuori tyttö on sekä viehättävä että kaunis. Hänen olennossaan on jotain troopillista, jolle hänen kylmä ja tunteeton veljensä on täysi vastakohta. Voihan kumminkin sattua, että hänessäkin kytee salainen tuli. Varmaa on, että veljellä on hyvin huomattava vaikutus tyttöön, sillä olen huomannut, että tämä puhuessaan aina katsoo häneen ikäänkuin tahtoisi saavuttaa hänen hyväksymisensä. Mahtaneeko hän kohdella tyttöä hyvin? Hänen silmiensä kylmä kiilto ja tiukkaan suljetut, ohuet huulet osottavat päättäväistä ehkä kovaakin luonnetta. Sinua varmaan huvittaisi tutkia häntä.

Ensi päivää täällä ollessamme kävi hän Baskervillessa, kuten olen kertonut, ja jo seuraavana aamuna tuli hän meitä noutamaan, näyttääkseen meille paikan, jossa julman Hugon sanotaan joutuneen surullisen kohtalonsa uhriksi. Saimme kulkea muutamia penikulmia nummella, ennenkuin saavuimme paikalle, joka oli niin kammottavan synkkä, että se hyvin on voinut antaa aiheen koko tarun syntymiselle. Rosoisten kalliolohkareitten välistä tulimme vähäiseen alankopaikkaan, jossa jouduimme avonaiselle valkean niittyvillan täplittämälle ruohokentälle. Sen keskeltä kohosi kaksi suurta kiveä, joiden huiput olivat niin kuluneet ja terävät, että ne näyttivät jonkun äärettömän suuren eläimen kulmahampailta. Kaikki vastasi täsmälleen kertomusta tuon vanhan murhenäytelmän tapahtumapaikasta. Sir Henry oli hyvin kiintynyt asiaan ja kysyi useita kertoja Stapletonilta, uskoiko tämä ylenluonnollisten voimien voivan vaikuttaa ihmisten kohtaloihin. Hän oli laskevinaan leikkiä, mutta selvään saattoi huomata, että hän oli tosissaan. Stapletonin vastaukset olivat hyvin varovaisia, mutta ilmeisesti näkyi hän tarkottavan enemmän kuin sanoi, ja että hän ei hienotunteisuudesta tahtonut puhua selvemmin. Hän kertoi useita esimerkkejä sellaisista tapauksista, jolloin kokonaiset suvut saivat kärsiä pahojen henkien vaikutuksesta, ja kun hän lähti luotamme, olimme saaneet sen käsityksen, että hänkin uskoi tuota vanhaa tarua.

Palatessamme söimme väliaterian Merripit Housessa, ja silloin tutustui sir Henry neiti Stapletoniin. Ensi hetkestä näytti tämä tekevän häneen syvän vaikutuksen, ja minä melkein luulen, että taipumus oli molemminpuolinen. Kotimatkalla tahtoi hän ehtimiseen puhua tytöstä, ja sen jälkeen olemme melkein joka päivä tavanneet nuo sisarukset. He syövät tänä iltana päivällistä täällä, ja kysymys on siitä, että me tulisimme heidän luokseen ensi viikolla. Olisi voinut otaksua Stapletonin suosivan tällaisen avioliiton mahdollisuutta, ja kumminkin olen usein nähnyt mitä suurimman tyytymättömyyden merkkejä hänessä, kun sir Henry on osottanut huomaavaisuuttaan hänen sisarelleen. Hän on epäilemättä tähän hyvin kiintynyt, ja hänen elämänsä tulisi jokseenkin yksinäiseksi, jos tyttö menisi naimisiin, mutta olisi kumminkin kovin itsekästä panna esteitä, niin edulliselle avioliitolle. Olen kumminkin aivan varma siitä, että hän koettaa estää heidän tuttavallisuuttansa muuttumasta rakkaudeksi, ja usein olen huomannut hänen koettavan torjua jokaisen tilaisuuden, jossa he jäisivät kahden kesken. Sivumennen sanoen, tulee minulle paljoa vaikeammaksi noudattaa sinun määräyksiäsi ja estää sir Henryä menemästä ulos yksin, jos nyt entisiin vaikeuksiimme vielä yhtyy rakkausjuttu. Minun suosioni vähenisi melkoisesti, jos puustavillisesti noudattaisin määräyksiäsi.

Eräänä päivänä – viime torstaina, ollakseni oikein tarkka – aterioi tohtori Mortimer luonamme. Hän oli pannut toimeen kaivauksia eräällä kummulla Long Downissa ja löytänyt historiantakaisen pääkallon, joka oli häntä suuresti ihastuttanut. Koskaan en ole nähnyt kenenkään niin täydelleen antautuneen intohimolleen. Stapletonit tulivat tänne myöhemmin päivällä, ja kunnon tohtori vei meidät sir Henryn pyynnöstä kuusikujaan näyttääkseen kuinka oli käynyt tuona surullisena iltana. Kuusikuja on pitkä, synkkä käytävä, jonka seininä on kaksi leikattua kuusiaitaa, ja jota molemmin puolin reunustaa kapea ruohokaistale. Käytävän ulkopäässä on vanha rappeutunut huvimaja. Puolitiessä on veräjä, jonka luona vanhus oli seisonut tupakoimassa, ja jossa sikarintuhka oli pudonnut. Veräjä on puinen, valkeaksi maalattu ja salvalla varustettu sekä johtaa nummelle. Minä muistelin sitä arvelua, jonka sinä olit muodostanut tapahtumasta ja koettelin kuvitella kuinka sen mukaan oli käynyt. Seisoessaan Veräjän luona sai vanhus nähdä nummelta päin lähestyvän jotain, joka pelästytti häntä niin, että hän alkoi juosta kaikin voimin, kunnes kaatui maahan kuolleena pelosta ja väsymyksestä. Tällä pitkällä, synkällä käytävällä hän oli paennut – mitä? Jotakin paimenkoiraako? Vaiko jotain mustaa, äänetöntä ja ylenluonnollisen suurta aavekoiraa? Tiesikö kalpea, valpas Barrymore enemmän kuin tahtoi kertoa? Kaikki oli synkkää ja häilyvää, mutta niinpä kuvastuukin aina taustassa rikoksen tumma varjo.

Viime kirjeeni jälkeen olen tavannut vielä yhden naapureista, nimittäin herra Franklandin Lafter Hallista, joka sijaitsee noin neljän engl. penikulman päässä etelään Baskervillesta. Hän on vanhanpuoleinen mies, ja hänellä on punakat kasvot, valkonen tukka, ja luonteeltaan hän on sangen koleerinen. Hänen intohimonsa on Englannin laki, ja hän on oikeudenkäynneillä hävittänyt suuren omaisuuden. Hän puuhaa vaan puuhaamisen tuottamasta ilosta ja on yhtä valmis puoltamaan mitä kantaa tahansa, joten ei suinkaan ole kummastuttavaa, joskin tämä huvi tulee hänelle jokseenkin kalliiksi. Väliin hän sulkee jonkun kulkutien ja vain uhmatakseen estää asukkaita sitä käyttämästä. Joskus taasen johtuu hänen mieleensä repiä omin käsin hajalleen muiden rakentamia aitoja vakuuttaen, että siitä on kulkenut tie ikimuistoisista ajoista saakka. Kunnallisasetuksen hän hyvin tuntee ja käyttää tietoansa milloin Fernworthyn kyläläisten hyödyksi milloin vahingoksi, niin että häntä vuoroin kannetaan riemukulussa pitkin kylän raittia tai poltetaan in effigie, kulloinkin sen mukaan, miten hän viimeksi on menetellyt. Tätä nykyä luullaan hänellä olevan seitsemän oikeusjuttua vireillä, ja nämä luultavasti vievät loput hänen omaisuudestaan ja siten taittamalla hänen myrkkyhampaansa tekevät hänet vaarattomaksi tulevaisuudessa. Lukuunottamatta tätä oikeudenkäyntihalua, näyttää hän olevan hyväntahtoinen ja siivo mies, ja minä mainitsen hänet vaan senvuoksi, että nimenomaan pyysit minua lähettämään kuvauksen läheisyydessä asuvista ihmisistä. Tätä nykyä on hänellä hyvin omituinen toimi. Hän on tähtitieteen harrastaja ja on hankkinut itselleen hyvän kaukoputken, jolla hän nyt päivät päästään talonsa katolta tarkastelee nummea, sillä hän toivoo saavansa vihiä mainitusta karkurista. Jos hän rajottaisi toimintahalunsa tähän, niin kävisi se kyllä laatuun, mutta väitetään hänen aikovan haastaa tohtori Mortimerin oikeuteen haudan avaamisesta ilman vainajan lähimpien sukulaisten lupaa. Tällä hän tarkottaa sitä seikkaa, että tohtori Mortimer on kaivattanut esiin kivikauden aikuisen pääkallon eräästä hautakummusta Long Downissa. Hänen ansionsa on, että elämä täällä ei tunnu niin yksitoikkoiselta. Hän ahtaa sille jonkunverran koomillista väritystä, joka on jokseenkin tarpeellista.

Kun näin olen sinulle kertonut, mitä tiedän tuosta karanneesta vangista, Stapletonin sisaruksista, tohtori Mortimerista ja Franklandista, niin siirryn lopuksi kaikkein tärkeimpään seikkaan ja kerron sinulle lisää Barrymoresta ja hänen vaimostaan, varsinkin siitä, mikä tapahtui viime yönä.

Ensiksi muuan sana tuosta sähkösanomasta, jonka lähetit Lontoosta saadaksesi tietää, oliko Barrymore tosiaankin täällä. Minä olen jo ilmottanut sinulle, että postin-hoitajan oman selityksen mukaan hänen vakuutuksensa on arvoton eikä todista mitään. Minä kerroin sir Henrylle kuinka asia oli, ja suoralla tavallaan kutsui hän Barrymoren luokseen ja kysyi, oliko hän saanut tuon sähkösanoman. Barrymore myönsi sen.

"Antoiko poika sen teille itsellenne?" kysyi sir Henry.

Barrymore näytti vähän kummastuneelta ja mietti hetken.

"Ei", sanoi hän vihdoin, "minä olin silloin vinnillä, mutta vaimoni toi sen minulle."

"Vastasitteko itse siihen?"

"En; minä ilmoitin vaimolleni, kuinka hänen tuli kirjoittaa, ja hän meni vastausta lähettämään."

Illalla palasi hän itse aivan vapaaehtoisesti asiaan.

"Minä en oikeastaan ymmärtänyt, mitä te tarkoititte noilla kysymyksillänne aamupäivällä, sir Henry", sanoi hän. "Toivon etteivät ne tarkoittaneet minun tehneen jotain, joka olisi horjuttanut teidän luottamustanne minuun?"

Sir Henryn täytyi vakuuttaa hänelle, ettei niin ollut laita, ja lepytti häntä vielä lahjottamalla hänelle suuren osan pukuvarastoaan. Uudet vaatekerrat olivat nimittäin saapuneet Lontoosta.

Rouva Barrymore herättää suuresti huomiotani. Hän on jokseenkin jäykkä, vakava luonne, melkoisen yksinkertainen, erittäin kunnianarvoisa ja mielipiteiltään hieman puritaaninen. Voi tuskin ajatella mielenliikutuksille vähemmän altista henkilöä, ja kumminkin olen kertonut sinulle, että ensi yötä täällä ollessani kuulin hänen katkerasti itkevän, ja sittemmin olen usein huomannut kyynelten jälkiä hänen kasvoillaan. Joku syvä suru häntä kalvaa. Väliin luulen että häntä mahtavat rikolliset muistot ahdistaa, väliin taasen, että Barrymore lienee oikea kotityranni. Olen aina epäillyt tämän miehen puhdasvärisyyttä, mutta viime yön seikkailut ovat vieneet epäluuloni huippuunsa.

Ja kumminkin voi asia tuntua jokseenkin vähäpätöiseltä. Sinä tiedät, etten koskaan nuku erittäin raskaasti, ja jouduttuani vartiaksi tähän taloon on uneni ollut entisiä kevyempi. Viime yönä kahden tienoissa heräsin siitä, että joku hiipi huoneeni ohitse. Nousin ylös, avasin oven ja katsoin ulos. Pitkä musta varjo liikkui käytävän seinillä. Sen synnytti joku mies, joka kynttilä kädessään hyvin varovasti kulki eteenpäin käytävällä. Hänellä oli päällään paita ja housut, mutta oli avojaloin. Saatoin nähdä vain hänen ruumiinsa hahmon, mutta pituudesta päätin, että se oli Barrymore. Hän kulki hyvin hitaasti ja varovaisesti, ja jotain rikollista ja salaperäistä oli koko hänen olennossaan.

Olen sanonut sinulle että käytävän katkaisee parveke, mutta että se jatkuu toisella puolen. Odotin kunnes mies oli ehtinyt pois näkyvistä ja seurasin häntä sitten. Kun olin päässyt parvekkeen ohi, oli hän ehtinyt toisen käytävän päähän, ja muutamasta avonaisesta ovesta tuleva heikko valo ilmotti minulle, että hän oli mennyt sisään erääseen huoneeseen. Koska nuo huoneet kaikki ovat kalustamattomia ja autioita, niin tämä yöllinen vaellus tuntui sitä salaperäisemmältä. Valo pysyi paikallaan ikäänkuin olisi hän seisonut liikkumattomana. Hiivin niin hiljaa kuin taisin käytävän päähän ja katsoin sisään ovesta.

Barrymore seisoi ikkunaa vasten nojautuneena ja piti kynttilää lähellä lasia. Minä näin hänen kasvonsa puolittain sivultapäin, ja piirteet niissä osoittivat jännitettyä odotusta hänen tuijottaessaan pimeälle nummelle päin. Muutamien minuuttien ajan hän odotti, mutta sitten hän huokasi raskaasti ja sammutti ilmeisellä kärsimättömyydellä kynttilän. Heti paikalla riensin huoneeseeni ja vähän ajan kuluttua kuulin noiden hiipivien askelten palaavan. Paljoa myöhemmin, kun jo olin päässyt unenhorroksiin, kuulin avainta väännettävän lukossa, mutta en tiennyt, mistä päin tämä ääni kuului. Tämän kaiken merkitys on minulle tuntematon, mutta tässä synkkyyden pesäpaikassa tapahtuu jotain salaperäistä, jonka ennemmin tai myöhemmin otamme selville. En tahdo sinua vaivata arveluillani, sillä olet pyytänyt minua ilmoittamaan sinulle vain tosiseikkoja. Tänä aamuna olen kauan keskustellut sir Henryn kanssa, ja me olemme laatineet sotasuunnitelman perustuen viime öisiin havaintoihini. En puhu siitä nyt, mutta se luultavasti tulee tekemään seuraavan kirjeeni jokseenkin huvittavaksi.