Читать книгу: «Baskervillen koira», страница 15

Viimeinkin onnistuin saamaan hänet seuraamaan neuvoani, vaikkakin hänen kuumeisesta tilastaan ymmärsin ettei voinut suuresti toivoa hänen pääsevän uneen. Hänen mielentilansa näytti olevan tarttuvaa laatua, sillä itsekin makasin kääntyillen edestakasin vuoteellani puolen yötä, miettien tätä merkillistä kysymystä ja laatien satoja, toinen toistaan mahdottomampia suunnitelmia. Miksi oli Holmes jäänyt Wokingiin? Miksi oli hän pyytänyt neiti Harrisonia pysyttäytymään sairashuoneessa koko päivän? Miksi oli hän Briarbraessa niin varonut ilmoittamasta kenellekään aiettaan jäädä talon läheisyyteen? Minä vaivasin päätäni, kunnes nukuin koettaessani löytää selitystä kaikille näille kysymyksille.

Kello oli seitsemän, kun heräsin, ja minä menin heti Phelpsin luo, joka oli väsynyt ja kalpea unettoman yön jälkeen. Hän kysyi heti, oliko Holmes jo tullut kotiin.

"Hän tulee mainitsemaansa aikaan, ei ennemmin eikä myöhemmin", vastasin.

Oikeassa olinkin, sillä heti kahdeksan jälkeen saapui Holmes hyvää vauhtia ajaen talon eteen. Ikkunassa seisoen huomasimme, että hänen kätensä oli siteessä, ja että hän oli hyvin kalpea ja vakava. Hän astui eteiseen, mutta kului hyvän aikaa ennenkuin hän tuli ylös portaita.

"Hän näyttää voitetulta mieheltä", sanoi Phelps.

Minun täytyi myöntää, että hän oli oikeassa. "Luultavasti on arvotuksen ratkaisu löydettävissä täältä kaupungista", sanoin.

Phelps huokasi syvään.

"En tiedä mistä se johtuu", sanoi hän, "mutta olin toivonut paljon hänen tulostaan. Eihän hänen kätensä ollut siteessä eilen? Mitä on voinut tapahtua?"

"Sinä olet loukannut itsesi, Holmes", sanoin minä, kun ystäväni astui huoneeseen.

"Oh, se on vain naarmu, josta saan kiittää omaa kömpelyyttäni", vastasi hän nyökäyttäen päätään tervehdykseksi meille kummallekin. "Se tapaus, jonka olette minulle uskonut, herra Phelps, on todellakin kaikkein hämärimpiä, mitä olen koskaan käsitellyt."

"Minä pelkäsinkin, että se olisi liikaa teidänkin kyvyllenne."

"Se on tuottanut minulle hyvin merkillisen kokemuksen."

"Tuo side kertoo seikkailuista", sanoin minä. "Etkö tahdo ilmoittaa meille, mitä on tapahtunut?"

"Aamiaisen jälkeen, hyvä Watson. Muista, että minä jo olen hengittänyt kolmekymmentä penikulmaa Surreyn ilmaa tänä päivänä. Eihän ole tullut vastausta minun ilmotukseeni? Vai niin; ei voi onnistua kaikessa."

Pöytä oli katettu, ja juuri kun aijoin soittaa, toi rouva Hudson teetä ja kahvia. Muutaman minuutin kuluttua toi hän myöskin ruokamaljat, ja me istuuduimme pöytään, Holmes nälkäsenä, minä uteliaana ja Phelps mitä synkimmässä alakuloisuuden tilassa.

"Minä vakuutan, että rouva Hudson ansaitsee kunniaa", sanoi Holmes avaten kannen eräästä maljasta, jossa oli mitä maukkaimman näköstä kanafrikasseeta. "Hänen ruokalajien tuntemisensa on hieman rajotettu, mutta hyviä aamiaisia hän valmistaa. Mitä sinulla on tarjottavana, Watson?"

"Käristettyä sianlihaa ja munia."

"Hyvä on. Mitä tahdotte te, herra Phelps: kanafrikasseeta, munia, vaiko sitä, jota on maljassa teidän edessänne?"

"Kiitos, minä en voi syödä mitään", sanoi Phelps.

"Oh, kas niin, maistakaa sitä, joka on teitä lähinnä!"

"Kiitos, mieluimmin olen ilman."

"Vai niin", sanoi Holmes veitikkamainen ilme silmissään, "mutta ettehän tahtone kieltäytyä tarjoamasta minulle?"

Phelps nosti kantta, huudahti kimakasti ja tuijotti eteensä yhtä Valkosena kasvoiltaan kuin malja, jota hän katsoi. Siinä oli siniharmaa paperikäärö. Hän sieppasi sen, ahmasi sen silmillään ja alkoi hullun tavoin hyppiä ympäri huonetta paperikäärö painettuna rintaa vasten ja huutaen ihastuksesta. Sitten vaipui hän nojatuoliin, niin väsyneenä ja uupuneena tästä valtavasta mielenliikutuksesta, että meidän täytyi kaataa konjakkia hänen suuhunsa, ettei hän pyörtyisi.

"Tyyntykää, tyyntykää", sanoi Holmes ystävällisesti ja taputti häntä olkapäälle. "Oli kyllä hieman pahoin että niin ilman valmistuksia ilmoitin teille tuloksen; mutta Watson voi todistaa, etten voi vastustaa haluani saada aikaan vähäsiä dramaattisia kohtauksia."

Phelps tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. "Jumala teitä siunatkoon!" huudahti hän. "Te olette pelastanut minun kunniani."

"Omani oli myöskin kysymyksessä", sanoi Holmes. "Minä vakuutan, että minulle on yhtä kiusallista epäonnistuminen tällaisessa tapauksessa kuin teille huolimattomuus valtiollisessa tehtävässä."

Phelps kätki kallisarvosen paperinsa sisimpään povitaskuunsa.

"Minulla ei todellakaan ole sydäntä kauempaa pidättää teitä aamiaiseltanne, mutta haluan kyllä innokkaasti kuulla, kuinka saitte tämän paperin ja missä se oli."

Sherlock Holmes tyhjensi nopeaan kahvikuppinsa ja kävi sitten käsiksi sianlihaan ja muniin. Senjälkeen nousi hän ylös, sytytti piippunsa ja istuutui mukavaan tuoliinsa.

"Ensiksi kerron, mitä olen tehnyt ja sitten kuinka tulin niin tehneeksi", sanoi hän. "Erottuani teistä asemalla tein ihanan kävelyretken Surreyn kauniiden seutujen läpi erääseen somaan kylään nimeltä Ripley. Siellä join teetä eräässä ravintolassa, sekä viisaasti kyllä täytin taskumattini ja pistin taskuuni muutamia voileipiä. Ravintolassa olin iltapuoleen saakka, jolloin lähdin palaamaan Wokingiin, ja heti auringon laskettua olin ehtinyt maantielle Briarbraen edustalle.

"Tällä tiellä ei luullakseni ole suurta liikettä. Minä odotin kumminkin kunnes se oli tyhjä kulkijoista, ja sitten kiipesin aidan ylitse puutarhaan."

"Mutta eihän veräjä toki ollut suljettu?" huomautti Phelps.

"Ei, mutta minulla on muutamissa suhteissa hieman omituinen maku. Valitsin sen paikan, jossa nuo kolme kuusta ovat, ja niiden suojassa onnistuin pääsemään yli aidan, ilman että minua saattoi rakennuksesta päin nähdä. Painauduin sitten pensaisiin ja ryömin pensaasta toiseen – jonka kyllä voi nähdä housuistani – kunnes olin ehtinyt teidän makuuhuoneenne edessä olevan rododendronpensaan luo. Siihen piilouduin ja odotin tulevia tapauksia.

"Uudinta ei teidän huoneessanne oltu laskettu, ja minä näin neiti Harrisonin istuvan pöydän luona lukien jotain. Kello oli neljännestä yli kymmenen, kun hän sulki kirjansa, painoi kiinni ikkunaluukut ja lähti huoneesta. Minä kuulin hänen sulkevan oven ja olin vakuutettu siitä, että hän oli vääntänyt avainta lukossa."

"Avaintako?" huudahti Phelps.

"Niin, minä olin antanut neiti Harrisonille määräykseni: hänen piti suikea ovi ja ottaa avain pois mennessään levolle. Hän suoritti täsmälleen kaikki, mitä olin pyytänyt, ja ilman hänen apuaan ei teillä nyt olisi tuota paperia taskussanne. Hän meni pois, valot sammutettiin, ja minä istuin rododendronpensaan takana.

"Yö oli kaunis, mutta valvominen oli kovin väsyttävää. Luonnollisesti tunsin samaa jännitystä kuin metsästäjä vaaniessaan juomapaikan luona jaloa otusta. Kumminkin tuntui odotus minusta pitkältä – melkein yhtä pitkältä, Watson, kuin odottaessamme tuossa kamalassa huoneessa 'Kirjavan nauhan' arvotuksen ratkaisua. Joku Wokingin tornikello ilmoitti lyönneillään jokaisen kuluvan neljännestunnin, mutta monta kertaa luulin sen seisahtuneen. Viimeinkin, kahden ajoissa aamulla kuulin salpaa jossakin työnnettävän hiljaa auki ja avainta väännettävän lukossa. Heti senjälkeen aukeni tuo palvelijain käyttämä sivuovi, ja herra Josef Harrison ilmestyi ulos kuutamoon."

"Josef", huudahti Phelps.

"Hän oli avopäin ja hänellä oli hartioillaan musta viitta, jotta hän vaaran tullen voisi peittää kasvonsa. Hän kulki varpaillaan seinän varjossa ja saavuttuaan akkunan luo työnsi hän pitkän veitsen raosta sisään ja nosti ha'an auki. Sitten hän avasi akkunan, pisti veitsen luukkujen väliin, nosti rautasalvan sijoiltaan ja avasi luukut.

"Paikaltani saatoin nähdä huoneeseen ja tarkata kaikkia hänen liikkeitään. Hän sytytti molemmat takan reunalla olevat kynttilät ja siirsi sitten syrjään lattiamaton kulman läheltä ovea. Senjälkeen hän nosti ylös semmoisen nelikulmaisen laudankappaleen, jota käytetään, jotta päästäisiin käsiksi kaasujohtojen liitekohtiin. Tämä laudankappale peitti sen liitoksen, josta keittiöön menevä kaasujohto lähtee. Siitä kätköstä otti hän esiin tuon pienen paperikäärön, sovitti laudanpätkän paikoilleen sammutti kynttilät ja käveli suoraan minun syliini seisoessani häntä odottamassa ikkunan edessä.

"Hän on paljoa kiukkuisempi kuin olin luullutkaan, tuo herra Josef. Hän syöksyi päälleni veitsi pystyssä, kaksi kertaa viskasin hänet maahan ja sain naarmun sormiini ennenkuin saatoin hänet hillitä. Se silmä, jolla hän saattoi nähdä säihkyi murhanhimosta kun laskin hänet, mutta hän tuli kumminkin järkiinsä ja antoi minulle paperit. Saatuani ne, päästin hänet menemään, mutta sähkötin tarkkaan asiasta Forbesille aamulla. Jos hän on nopea ja saa linnun kiinni, niin hyvä on. Mutta jos pesä onkin tyhjä hänen tullessaan, kuten luulen, niin onnittelen suuresti hallitusta. Minä uskon, että niinhyvin lordi Holdhurst kuin herra Percy Phelps olisivat hyvillään, jos tämä asia ei koskaan joutuisi tuomioistuimen käsiin."

"Suuri Jumala!" huudahti Phelps. "Väitättekö todellakin, että nuo varastetut paperit näiden kolmen tuskallisen kuukauden ajan ovat olleet siinä huoneessa, jossa minä makasin?"

"Niin on asia."

"Ja Josef! Olisiko Josef konna ja varas?"

"Hm. Minä jo melkein luulisin, että Josefin luonne on syvempi ja vaarallisempi kuin hänen ulkomuotonsa näyttää. Mikäli kuulin hänen sanovan tänään, lienee hän menettänyt melkosia summia osakehuijauksella, ja hän on valmis ryhtymään mihin epätoivosiin keinoihin tahansa parantaakseen raha-asioitaan. Hän on suurimmassa määrin häikäilemätön ja itsekäs, eikä siis tilaisuuden tarjoutuessa antanut sisarensa onnen eikä teidän maineenne pidättää itseään."

Percy Phelps vaipui tuolilleen takasin. "Pääni on aivan sekasin", sanoi hän. "Teidän sananne ovat riistäneet minulta kyvyn ajatella selvästi."

"Pääasiallinen vaikeus tässä tapauksessa oli siinä", sanoi Holmes opettavalla tavallaan, "että siihen liittyi niin monenlaisia sivuseikkoja. Se mikä oli asiallista sekaantui ja peittyi sivuseikkoihin. Kaikista niistä eri tiedoista, joita meille annettiin, täytyi meidän valita mielestämme huomattavimmat ja sovittaa ne yhteen asianmukasessa järjestyksessä, niin että tämä omituinen tapahtumain jakso sai oikeaa yhteyttä. Ensiksi jouduin epäilemään Josef Harrisonia sen vuoksi, että te kysymyksessä olevana iltana olitte aikonut matkustaa kotiin hänen seurassaan, ja että siis saattoi hyvin otaksua hänen, koskapa hän hyvin tunsi huoneiston, pistäytyvän luonanne ennen lähtöä. Kun sitten sain kuulla jonkun pyrkineen siihen huoneeseen, johon ainoastaan Josef oli voinut kätkeä jotain – sillä tehän kerroitte, että Josef oli saanut luovuttaa huoneensa teille, kun te tulitte kotiin lääkärin saattamana – niin muuttuivat epäluuloni varmuudeksi, varsinkin kun tuo huoneeseen murtautumisen yritys tapahtui ensimmäisenä yönä hoitajattaren poistuttua luotanne, josta saattoi huomata että kysymyksessä oleva mies tunsi hyvin talon tavat."

"Kuinka sokea olenkaan ollut!"

"Asian kulku on luullakseni seuraava: tämä Josef Harrison tuli ulkoministeriön huoneeseen Charles Streetille vievän oven kautta, ja koska hän tunsi paikan, meni hän suoraan huoneeseenne heti teidän lähdettyä sieltä. Huomattuaan sen tyhjäksi, soitti hän heti kelloa, mutta näki samassa silmänräpäyksessä pöydällä olevan paperin. Heti käsitti hän saaneensa sattumalta käsiinsä äärettömän tärkeän valtiollisen asiakirjan, hän pisti sen taskuunsa ja poistui. Kuten muistatte, kului muutamia minuutteja ennenkuin uninen vahtimestari huomautti teille kellon soimisesta, ja nämä minuutit riittivät varkaan pakenemiseen.

"Hän palasi Wokingiin ensimmäisellä sinne lähtevällä junalla ja tutkittuaan saaliinsa sekä huomattuaan että se todella olikin suuriarvonen, kätki hän sen mielestään erittäin varmaan paikkaan, aikoen parin päivän kuluttua tarjota sitä Ranskan lähetystölle tai mille ostajalle tahansa, joka vaan saattoi ja tahtoi maksaa siitä hyvin. Mutta sitten tulitte te niin äkkiä kotiin. Saamatta hetkenkään valmistusaikaa, karkotettiin hänet huoneestaan, ja siitä alkaen oli siellä aina vähintäinkin kaksi henkeä, joka esti häntä saamasta aarrettaan haltuunsa. Tämä asema varmaan kiihotti hänet melkeinpä raivoon. Viimeinkin luuli hän keksineensä keinon. Hän koetti hiipiä huoneeseenne, mutta pettyi teidän unenne herkkyydestä. Te muistatte ehkä, että siksi yöksi ette ottanut tavallista iltajuomaanne."

"Kyllä, minä muistan sen."

"Minä kuvittelen hänen pitäneen huolta siitä, että se olisi ollut vaikuttava, ja uskoneen, että te olitte tiedottomassa tilassa. Ymmärsin luonnollisesti, että hän uudistaisi yrityksensä, kun vain voisi toivoa saattavansa tehdä sen menestyksellä. Teidän matkanne Lontooseen antoi hänelle tämmöisen tilaisuuden. Minä sain aikaan, että neiti Harrison pysyttäytyi siellä sisällä koko päivän, jotta hän ei ehtisi meitä ennen. Kun olin saattanut hänet siihen luuloon, että reitti oli selvä, asetuin vartioimaan kertomallani tavalla. Tiesin ennestään, että paperit luultavasti olivat siinä huoneessa, mutta en halunnut repiä auki lattiaa ja paneelia löytääkseni ne. Minä annoin hänen itsensä ottaa ne kätköstä ja säästin siten itseltäni paljon vaivaa. Onko jotain, joka tuntuu teistä hämärältä?"

"Miksi koetti hän ensi kerralla tulla sisään akkunasta?"

"Ovelle päästäkseen täytyi hänen kulkea seitsemän makuuhuoneen läpi, mutta kenenkään aavistamatta voi hän ruohokenttää myöten tulla akkunan luo. Onko vielä jotain epäselvää?"

"Ettehän toki luule", sanoi Phelps, "hänellä olleen murhaamisen aikomusta. Hän aikoi kai käyttää veistään työaseenaan?"

"Se on mahdollista", sanoi Holmes ja kohautti olkapäitään. "Voin varmuudella sanoa vain sen, että Josef Harrison on sellainen herra, jonka armeliaisuuteen en paljoa luota."

VIIMEINEN TEHTÄVÄ

Raskaalla sydämellä ryhdyn kynään kirjottaakseni ne rivit, joissa viimeisen kerran tulen kuvailemaan ystäväni herra Sherlock Holmesin harvinaisia lahjoja. Hajanaisella ja – sen kernaasti myönnän – jokseenkin vähän tyydyttävällä tavalla olen koettanut kuvailla muutamia niistä merkillisistä seikoista, joita olen hänen seurassaan kokenut, alkaen "Kirjavan nauhan" arvotuksen ratkasemisesta "Merisopimusta" koskevaan juttuun saakka, johonka ryhtymällä Holmes epäilemättä esti hyvin vakavan kansainvälisen selkkauksen syntymästä. Aikomukseni oli ollut pysähtyä siihen ja olla puhumatta mitään siitä tapauksesta, joka aikaansai sellaisen tyhjän kohdan minun elämääni, että sitä eivät kahden vuoden vaihtelevat kohtalot ole likimainkaan täyttäneet. Minä olen kumminkin tullut pakotetuksi katkasemaan äänettömyyden niiden kirjeiden kautta, jotka eversti James Moriarty äsken on julkassut veljensä muiston puolustamiseksi, enkä voi muuta tehdä, kuin esittää julkisesti asiain oikea laita. Minä yksin tunnen ehdottoman totuuden tässä asiassa ja olen tullut vakuutetuksi siitä, ettei hyödytä mitään sitä enää salata. Mikäli tiedän on vain kolme selontekoa siitä näkynyt sanomalehdissä. Yksi niistä on luettavana Journal de Geneve-lehdessä toukokuun 6:na päivänä 1891, sitä paitsi löytyy Reuterin toimiston lähettämä sähkösanoma siitä englantilaisissa lehdissä saman vuoden toukokuun 7:nä päivänä ja sitten nuo äsken mainitut kirjeet. Mitä kahteen ensimmäiseen näistä kirjeistä tulee, niin olivat ne hyvin lyhyet ja sisällöttömät, jota vastoin kolmas sisältää täydellisen tosiseikkojen vääristelyn, ja se on minun nyt oikaistava. Minun velvollisuuteni on ensi kerran ilmasta, mitä todella tapahtui professori Moriartyn ja Sherlock Holmesin välillä.

Lukija muistanee, että minä naimisiin mentyäni ja yksityiseen lääkärintyöhön antauduttuani, en enää likimainkaan ollut niin paljon yhdessä Holmesin kanssa kuin ennen. Yhä edelleenkin hän kumminkin joskus kääntyi puoleeni, kun tahtoi jonkun mukaansa vakoiluilleen ja tutkimuksilleen, mutta nämä tilaisuudet tulivat yhä harvinaisemmiksi, ja muistiinpanoistani huomaan että hän vuonna 1890 käytti apuani vain kolmessa tapauksessa. Sen vuoden talvena ja varhain keväällä vuonna 1891 näin sanomalehdistä, että Ranskan hallitus oli käyttänyt häntä eräässä hyvin tärkeässä asiassa, ja kahdesta kirjeestä, jotka sain Holmesilta, toisen Narbonnesta, toisen Nimesistä, saatoin päättää, että hänen oleskelunsa Ranskassa tulisi luultavasti olemaan pitkäaikainen. Senvuoksi hieman hämmästyin nähdessäni hänen astuvan vastaanotto-huoneeseeni huhtikuun 24: nen päivän iltana, ja minun huomiotani herätti erityisesti se, että hän näytti melkein tavallista kalpeammalta ja laihemmalta.

"Aivan oikein, minä olen hieman huonosti hoitanut itseäni", vastasi hän enemmän katseisiini kuin sanoihini. "Minä olen rasittunut viime aikoina. Suostutko siihen, että suljemme ikkunaluukut?"

Huoneeseen ei tullut muuta valoa kuin lampusta siltä pöydältä, jonka ääressä minä luin. Holmes hiipi esiin niin lähellä seinää kuin mahdollista, työnsi kiinni ikkuna-luukut ja sulki ne huolellisesti.

"Sinä pelkäät jotain?" sanoin minä.

"Kyllä, niin teen."

"Mitä sitten?"

"Ilmapyssyjä."

"Hyvä Holmes, mitä tarkotat?"

"Minä uskon, Watson, sinun tuntevan minut kylliksi tietääksesi, ettei minua vaivaa liiallinen hermoheikkous. Toiselta puolen osottaa enemmän tyhmyyttä kuin rohkeutta kieltäytyä myöntämästä, että vaara on olemassa, kun se jo uhkaa henkeä. Saanko pyytää sinulta tulitikkua?" Hän alkoi vetää savua sigaretista ikäänkuin sen tyynnyttävä vaikutus olisi ollut erittäin tarpeeseen.

"Aluksi pyydän anteeksi, että tulin tänne näin myöhään", sanoi hän, "ja sitten sinä sallinet minun, kun vähän ajan kuluttua menen pois täältä, kulkea pihan puolelta puutarhan aidan yli."

"Mutta mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyin minä.

Hän ojensi kätensä, ja lampun Valossa näin, että kahden sormen rystyset olivat haavottuneet ja vuosivat verta.

"Se ei ole vain kuvittelua", sanoi hän hymyillen. "Päinvastoin on se niin todellista, että siihen voi loukata itsensä. Onko rouva Watson kotona?"

"Ei, hän oleskelee nykyään erään ystävänsä vieraana."

"Vai niin; ja sinä olet aivan yksin?"

"Niin olen."

"Silloin voin sitä helpommin pyytää sinua seuralaisekseni viikon matkalle mannermaalle."

"Minne aiot matkustaa?"

"Minne tahansa. Se on minulle yhdentekevää."

Kaikki tämä tuntui minusta hyvin merkilliseltä. Holmesilla ei ollut tapana lähteä matkustamaan ilman suunnitelmaa ja ilme hänen kalpeilla, riutuneilla kasvoillaan osotti hänen hermojensa olevan mitä ankarimmassa jännityksessä. Hän luki kysymyksen silmistäni ja rupesi selittämään asemaa sormenpäät painettuina vastakkain ja kyynäspäät polvia vasten.

"Varmaankaan et ole koskaan kuullut puhuttavan professori Moriartysta?" sanoi hän.

"En koskaan."

"Kas siinä juuri on asian omituisuus ja ihmeellisyys?" sanoi Holmes. "Sen miehen vaikutus ulottuu kaikkialle Lontoossa, eikä kukaan ole kuullut puhuttavankaan hänestä. Sen kautta on hänellä rikosten aikakirjoissa aivan erikoinen asema. Sen sanon sinulle, Watson, täydellä todella, että minä, jos voisin sen miehen voittaa, jos voisin vapauttaa yhteiskunnan hänestä, tuntisin päässeeni tieni päähän, ja olisin valmis asettumaan lepoon elämässäni. Meidän kesken sanoen, ovat ne palvelukset, joita olen ollut tilaisuudessa tekemään Skandinaavian kuningasperheelle ja Ranskan tasavallalle, säätäneet minut siihen asemaan, että minulla olisi varaa elää sillä yksinkertaisella tavalla, joka sopii minulle parhaiten, ja antautua kokonaan kemiallisiin tutkimuksiin. Mutta en saisi lepoa, en voisi istua rauhassa tuolillani, jos tietäisin, että sellainen henkilö kuin professori Moriarty kulkee täydessä rauhassa Lontoon kaduilla."

"Mutta mitä hän sitten on tehnyt?"

"Hänen elämänsä on ollut hyvin merkillinen. Hän on syntysin hyvästä suvusta, on saanut hyvän kasvatuksen ja luonto on varustanut hänet aivan tavattomalla matemaattisella nerolla. Kahdenkymmenen vuotiaana kirjotti hän binominaaliteoreemista tutkimuksen, joka tuli tunnetuksi koko Euroopassa. Sen johdosta nimitettiin hän matematiikan professoriksi yhteen meidän pienemmistä yliopistoistamme, ja kaikesta päättäen oli hänellä loistava ura edessään. Mutta tällä miehellä olikin perinnöllisiä taipumuksia, jotka olivat mitä pirullisinta laatua. Rikolliset taipumukset olivat hänellä veressä, ja sensijaan että olisivat tulleet kukistetuiksi, lisääntyivät ne ja tulivat äärettömän paljon vaarallisemmiksi hänen tavattoman nerokkaisuutensa kautta. Yliopistokaupungissa alkoi liikkua hänestä hämäriä huhuja, hänen täytyi luopua virastansa, ja niin joutui hän Lontooseen, pannen siellä toimeen valmistavan oppikurssin tulevia upseereja varten. Tämän verran tietää maailma hänestä, ja sen, mitä nyt kerron sinulle, olen itse saanut ilmi.

"Sinä tiedät kyllä, Watson, ettei kukaan niin hyvin kuin minä tunne Lontoon korkeampaa rikollismaailmaa. Jo monta vuotta sitten aloin huomata, että rikoksentekijäin takana on ollut joku toinen, syvällinen järjestävä kyky, joka on estänyt lain käyttöä ja suojellut rikollista. Kerta kerralta, mitä useammanlaatuisissa tapauksissa – väärennyksissä, varkauksissa, murhissa – olen aavistanut tuon voiman olemassaoloa, ja minä olen sitäpaitsi voinut johtopäätöksieni avulla huomata sen olleen vaikuttamassa monessa niistä selvittämättömistä rikoksista, joiden suhteen minun neuvojani ei ole kysytty. Vuosikausia olen koettanut saada sitä salaavan peitteen poistetuksi, ja niinpä viimein saapui sekin päivä, jolloin sain kiinni oikeasta langasta ja seurasin sitä, kunnes se tuhansien viekasten kiemurtelemisien jälkeen johti entiseen professori Moriartyyn, joka on kuuluisa matemaattisista lahjoistaan.

"Hän on rikoksien Napoleon, Watson. Hän on järjestänyt puolet ilmi saaduista ja melkein kaikki salassa pysyneet pahat työt tässä kaupungissa. Hän on nero, filosofi, abstraktinen ajattelija. Hänen aivonsa ovat erinomaista laatua. Hän istuu liikkumattomana kuin hämähäkki verkossaan, mutta sen verkon langat menevät tuhansiin suuntiin, ja hän tuntee jokaisen langan pienimmänkin värähtelyn. Hän tekee itse hyvin vähän. Hän laatii vain suunnitelmia. Mutta hänen kätyrinsä ovat monilukuiset, ja hän järjestää hyvin. Jos on kysymys jostakin rikoksesta, jos joku paperi on varastettava, joku talo ryöstettävä, joku henkilö raivattava tieltä – yksi sana vain siitä professorille, niin asia suunnitellaan ja pannaan toimeen. Joskus tapahtuu, että kätyri saadaan kiinni. Siinä tapauksessa löytyy aina rahoja hänen takuukseen tai puolustuksekseen. Mutta toimiva keskusvoima, joka käytti välikappaletta, ei joudu koskaan kiinni – ei edes epäluulon alaseksi. Tämän järjestävän voiman olemassa olon sain kumminkin johtopäätöksilläni ilmi, Watson, ja käytin koko tarmoni sen paljastamiseksi ja tuhoamiseksi.

"Mutta professoria ympäröi niin viekkaasti laadittu muuri, että kaikista ponnistuksistani huolimatta tuntui mahdottomalta hankkia sellaisia todistuksia, jotka oikeuden edessä olisivat vakuuttavia. Sinä, hyvä Watson, tunnet minun kykyni ja kumminkin täytyi minun kolmen kuukauden kuluttua tunnustaa tavanneeni vihdoinkin vastustajan, joka henkisessä suhteessa on vertaiseni. Hänen rikostensa synnyttämä kauhu muuttui hänen taitavuutensa ihailuksi. Lopuksi hänen jalkansa kumminkin liukahti – hyvin, hyvin vähän – mutta se oli jo enemmän kuin hänellä oli varaa, kun olin häntä niin lähellä. Kolmen päivän kuluttua, ensi maanantaina, on suunnitelmani valmis, ja professori sekä hänen liittokuntansa etevimmät jäsenet joutuvat poliisin haltuun. Siitä seuraa vuosisadan suurin rikosjuttu, saadaan selville neljäkymmentä salaperäistä rikosta, joista jokainen tuottaa kuolemanrangaistuksen – mutta jos silmänräpäystäkään liian aikaisin ryhdymme työhön, niin luisuu kaikki käsistämme vielä viime hetkessä.

"Jos olisin voinut tehdä tämän professori Moriartyn tietämättä, niin kaikki olisi ollut hyvin. Mutta siksi oli hän liian viekas. Hän huomasi joka askeleen, jonka otin kietoakseni pauloja hänen ympärilleen. Kerta toisensa jälkeen koetti hän tunkeutua niiden läpi, mutta minä olin aina hänen vastassaan. Jos voitaisiin laatia täydellinen kertomus tästä äänettömästä taistelusta, niin sanon sinulle, veliseni, että se olisi kuvaus rikosasiain historian loistavimmista henkisistä turnajaisista ilmisaamisen ja salaamisen taidossa. En ole koskaan kohonnut niin korkealle, eikä mikään vastustaja ole minua niin ahdistanut. Hänen viekkautensa oli syvä, minun taitoni vähän syvempi. Tänä aamuna ryhdyin viimeisiin toimenpiteisiin ja nyt tarvitaan vain kolme päivää asian valmistamiseen. Minä istuin aamulla tätä miettien huoneessani, kun ovi aukeni, ja professori Moriarty seisoi edessäni.

"Minä en tavallisesti pahoin hämmästy, Watson, mutta en voi kieltää säpsähtäneeni, kun sain nähdä tuon miehen, joka alituisesti oli ollut ajatuksissani, seisovan omalla kynnykselläni. Hänen ulkomuotonsa tunsin hyvin. Hän on aivan tavattoman pitkä ja laiha, hänen otsansa on korkea ja valkoinen, ja silmänsä ovat syvällä päässä. Hänessä on sileäksi ajeltuine, kalpeine, hieman riutuneine kasvoineen vielä jotain professorimaista. Hänen olkapäänsä ovat painuneet kumaraan istumisesta ja opinnoista, kasvot pistävät esiin, eivätkä ole koskaan paikallaan, vaan liikkuvat hiljaa puolelta toiselle kummallisella, käärmemäisellä tavalla. Puoliavoimilla, tirkistävillä silmillään katseli hän minua hyvin uteliaasti.

"'Teidän otsanne on vähemmän kehittynyt kuin olin luullut', sanoi hän vihdoin. 'Voi olla jokseenkin vaarallista käsitellä ladattua revolveria yönutun taskussa.'

"Asia on niin että nähtyäni hänet ovessa, ymmärsin paikalla joutuneeni suureen vaaraan. Hänen ainoa pelastumisen mahdollisuutensa oli minun suuni tukkiminen ainaiseksi. Silmänräpäyksessä olin siirtänyt revolverin kirjoituspöydän laatikosta taskuuni ja suunnannut sen piipun vaatteen läpi häntä kohden. Hänen sanojensa johdosta otin kumminkin aseen esille, pannen sen, hana viritettynä, eteeni pöydälle. Hän yhä vain hymyili ja räpytti silmiään, mutta hänen katseessaan oli jotain jonka vuoksi olin hyvilläni siitä, että revolveri oli käsillä.

"'Arvattavasti ette minua tunne', sanoi hän.

"'Päinvastoin on mielestäni hyvinkin arvattavaa, että tunnen teidät', vastasin. 'Olkaa hyvä ja istukaa. Minä annan viisi minuuttia käytettäväksenne, jos teillä on jotain sanottavaa.'

"'Oletteko päätöksessänne vielä varma?'

"'Järkähtämättä!'

"Hän pisti käden taskuunsa ja minä nostin pistoolin pöydältä. Hän otti kumminkin esiin vain muistikirjan, johon hän oli merkinnyt muutamia päivämääriä.

"'Te tulitte minun tielleni tammikuun 4:nä päivänä, sanoi hän. 23:na oli teistä minulle vaivaa; helmikuun keskipalkoilla tuotitte minulle vaikeita ikävyyksiä; maaliskuun lopussa te saitte aikaan epäjärjestystä minun suunnitelmissani, ja nyt, huhtikuun lopussa olen teidän lakkaamattoman vainoamisenne johdosta joutunut sellaiseen asemaan, että olen vaarassa menettää vapauteni. Asiain tila alkaa käydä aivan mahdottomaksi.'

"'Onko teillä mitään ehdotettavaa?' kysyin.

"'Teidän täytyy luopua koko asiasta, herra Holmes', sanoi hän, tehden tuon käärmemäisen liikkeen päällään. Te ymmärrätte kyllä, että teidän täytyy.'

"'Maanantain perästä', vastasin.

"'No, kas niin!' sanoi hän. 'Mies, jolla on teidän päänne, ymmärtää kyllä, että voidaan tulla vain yhteen ainoaan lopputulokseen. Teidän täytyy välttämättä vetäytyä takasin. Te olette saattanut asian siihen, että meillä on vain yksi keino. Minä olen tuntenut todellista henkistä nautintoa nähdessäni teidän ponnistuksianne tässä asiassa, ja myönnän suoraan, että minusta tuntuisi hyvin vaikealta jos tulisin pakotetuksi äärimmäisyyksiin. Minä huomaan, että te hymyilette, mutta minä tarkotan todella, mitä sanon.'

"'Vaara kuuluu minun ammattiini', huomautin.

"'Tässä ei ole kysymys vaarasta, vaan välttämättömästä kuolemasta', sanoi hän. 'Te ette ole vaan jonkun yksilön tiellä, vaan mahtavan, järjestyneen liittokunnan, jonka suuruutta ja laajuutta te ette ole voinut terävyydestänne huolimatta saada selville. Teidän täytyy väistyä, herra Holmes, tai musertua.'

"'Minä pelkään', sanoin minä nousten seisomaan, 'että tämän keskustelun tuottama huvi saa minut laiminlyömään tärkeämpiä tehtäviä toisella taholla.'

"Hänkin nousi ylös, katseli minua ääneti ja pudisti surullisena päätään.

"'Niin, niin', sanoi hän viimein. 'Hyvin ikävää se on, mutta minä olen tehnyt, mitä olen voinut. Minä tunnen joka liikkeen teidän pelissänne. Ennen maanantaita ette voi tehdä mitään. Teidän ja minun välillä, herra Holmes, on käyty kaksintaistelua. Te toivotte saattavanne minut syytettyjen penkille, mutta minä sanon teille, etten koskaan joudu siihen. Te toivotte voittavanne minut, mutta minä sanon teille, että se ei onnistu. Jos te olette kyllin viisas saattamaan minut turmioon, niin lupaan minä viedä teidät mukanani.'

"'Te olette sanonut minulle joukon kohteliaisuuksia, herra Moriarty', vastasin. 'Sallikaa minun palkita ne yhdellä ainoalla, kun sanon, että mielihyvällä suostuisin viimemainittuun mahdollisuuteen, jos voisin olla varma edellisestä.'

"'Toisen niistä voin vain luvata teille', sähähti hän kääntäen minulle kumaran selkänsä ja lähti huoneesta tirkistäen ja nuuskien ympärilleen.

"Sellainen oli tuo merkillinen keskusteluni herra Moriartyn kanssa. Minä myönnän että se teki minuun hyvin ikävän vaikutuksen. Hänen hiljanen ja varma puhetapansa synnytti vakuutuksen, että hän tarkotti totta, ja sillä oli kokonaan toisellainen vaikutus kuin tavallisen rehentelijän uhkauksilla. Sinä kummeksit luonnollisesti sitä, että minä en turvaudu poliisiin häntä vastaan, mutta asia on niin, että isku tulee kohtaamaan minua jonkun hänen kätyrinsä kautta. Minulla on jo todistuksia siitä."

"Onko sinua jo ahdistettu?"

"Hyvä Watson, professori Moriarty on toimissaan nopea mies. Tänään kahdentoista tienoilla lähdin kotoani, sillä eräs asia pakotti minua menemään Oxford Streetille. Kun minä Bentinck Streetiltä olin menossa viistoon Welbeck Streetille, tulivat kahden hevosen vetämät rattaat hurjaa vauhtia minua kohden. Yhdellä hyppäyksellä olin päässyt katukäytävälle, mutta jos olisin hidastellut neljänneksen sekuntia, olisin ollut mennyttä miestä. Rattaat olivat kääntyneet kadulle eräästä läheisestä kujasta ja katosivat seuraavassa silmänräpäyksessä. Senjälkeen pysyttelin käytävällä, mutta kulkiessani Vere Streetiä putosi tiilikivi alas eräältä katolta musertuen pieniksi sirpaleiksi jalkojeni eteen. Kutsuin poliisin ja annoin tutkia asiaa. Liuska- ja tiilikiviä oli pinottu katolle jonkun korjauksen varalta, ja minulle koetettiin vakuuttaa, että tuuli oli niistä pudottanut yhden. Minä tiesin kyllä asian oikean laidan, mutta en voinut mitään todistaa. Tämän kokemuksen jälkeen otin ajurin ja ajoin veljeni asuntoon Pall Mallin varrelle, jossa olen ollut koko päivän. Nyt olen sinun luonasi, mutta tullessani tänne hyökkäsi päälleni muuan lyijypäisellä kepillä varustettu mies. Minä iskin hänet maahan, ja poliisi korjasi hänet huostaansa, mutta voin vakuuttaa sinulle, ettei koskaan tulla huomaamaan tällä miehellä, jonka hampaisiin minä sain kuoria rystyseni, olevan mitään yhteyttä tuon matematiikan opettajan kanssa, joka nykyään ehkä kymmenen penikulman päässä täältä paraillaan ratkasee matemaattisia tehtäviä mustalla taululla. Ethän nyt ihmettele, Watson, joskin heti tultuani tänne suljin ikkunaluukut, ja jos minun täytyykin pyytää sinulta lupaa saada lähteä täältä jollakin vähemmän huomattavalla tavalla kuin portin kautta."