Читать книгу: «Lääkärin kohtalo: eli Sairaalan n:o 6», страница 3

– Aivan oikein.

Katsomatta toveriansa silmiin, hiljaisella äänellä ja tuon tuostakin pysähtyen Andrei Jefimitsh jatkaa puheluaan järkevistä ihmisistä ja keskusteluista heidän kanssaan; Mihail Averjanitsh kuuntelee vaan ja myöntää: "Aivan oikein."

– Ettekö te usko sielun kuolemattomuuteen? kysyy yhtäkkiä postimestari.

– En, arvoisa Mihail Averjanitsh, en usko eikä ole syytä uskoaksenikaan.

– Epäilen minäkin sitä, sen tunnustan. Vaikka minussa kuitenkin on se tunto, kuin jos en milloinkaan kuolisi. Hohoo, ajattelen itsekseni, vanha juropää, jo on aikasi kuolla! Vaan sydämessä jokin ääni kuiskaa: älä usko, et sinä kuole!..

Kellon kymmenettä käydessä Mihail Averjanitsh lähtee pois. Vetäessään eteisessä turkkia ylleen lausuu hän huoaten:

– Aution paikan on kohtalo meille asunnoksi määrännyt! Harmillisinta kaikista on se, että tänne se on vihdoin kuoleminenkin. Hohoo! ..

VII

Saatettuaan toveriaan Andrei Jefimitsh istuu pöydän ääreen ja alkaa taas lukemaan. Illan ja yön hiljaisuutta ei häiritse ainoakaan ääni ja aika näyttää pysähtyvän yhdessä kirjansa ääressä istuvan tohtorin kanssa, ja paitsi tuota kirjaa ja viheriäkupuista lamppua ei näy muuta olevankaan. Tohtorin karkeapiirteiset, talonpoikamaiset kasvot vähävähältä kirkastuvat ja liikutuksen sekä ihastuksen hymy väreilee huulilla hänen tutkiessa ihmisjärjen valtavia liikkeitä ja virtauksia. Oi, miksipä ihminen ei ole kuolematon? ajattelee hän. – Mitä varten ovat olemassa aivosolmut ja poimut, mitä varten näkö, puheenlahja, itsetunto, nero, jos kaikki tuo on määrätty Vaipumaan maan poveen ja vihdoin viimein yhdessä maankuoren kanssa jäähtymään, ja sitten miljoonia vuosia ilman tarkotusta ja päämäärää maan kanssa aurinkoa kiertämään? Jähmettyäkseen ja sitten avaruudessa kiertääkseen ei tarvitse ollenkaan olemattomuudesta kutsua ihmistä korkeine, miltei jumalallisine järkineen, ja sitten ikäänkuin pilkkaa tehden, muuttaa hänet tomuksi.

Aineiden uudistus! Mutta mitenkä pelkurimaista onkaan lohduttaa itseään tällä kuolemattomuuden surrogaatilla, vastikkeella! Luonnossa tapahtuvat itsetiedottomat ilmiöt ovat alempana ihmisellistä typeryyttäkin, koskapa typeryydessä kuitenkin on edes tietoisuutta ja tahtoa, vaan ilmiöissä ei ole kerrassaan mitään. Siitä huolimatta puhutaan järjelle näin: rauhoitu, sillä maassa mädäntynyt olemuksesi antaa elämän toisille organismeille, elimellisille olennoille, toisin sanoin, sinä alennut typeryyttäkin mitättömämmäksi. Pelkuri yksin, jossa on suurempi määrä kuolemankammoa kuin arvollisuutta, saattaa lohduttaa itseään sillä, että hänen ruumiinsa vastedes tulee jatkamaan elämistään ruohossa, kivessä, sammakossa… Kuolemattomuutensa näkeminen aineiden uudistuksessa on yhtä kummallista, kuin loistavan tulevaisuuden ennustaminen kotelolle, senjälkeen kuin siinä säilytetty kallisarvoinen viulu on särjetty ja mitättömäksi tehty.

Kellon lyödessä Andrei Jefimitsh heittäytyy tuolin selkämystä vasten, ummistaa silmänsä ja antautuu hetken ajaksi ajatustensa valtaan. Ja aivan odottamatta hän, kirjoista saamiensa hyvien aatteiden vaikutuksesta, luo silmäyksen entisyyteen ja nykyisyyteen. Entisyydestä ei ole paljo hyvää sanottavana, parempi on siis olla sitä muistelematta. Nykyisyys taas on entisyyden kaltainen. Hän tietää, että sill'aikaa kun hänen ajatuksensa yhdessä jäähtyneen maan kanssa kiitävät ympäri aurinkoa, sillaikaa tohtorin asunnon vieressä suuressa sairashuoneen rakennuksessa ihmiset nääntyvät taudeissa ja ulkonaisessa likaisuudessa; joku ehkä ei saata nukkua vaan käy hävityssotaa syöpäläisiä vastaan, joku ehkä saa tarttuman kautta ruusun tahi ähkyy kireälle köytetyn siteen tuottamien tuskien takia, jotkut sairaista ehkä pelaavat korttia sairaanhoitajattarien kera ja juovat viinaa. Tilivuoden kuluessa tuli petettyä 12,000 ihmistä; koko sairashoitotoimi, kuten kaksikymmentäkin vuotta takaperin, perustuu varastamiseen, metkuihin, juoruihin, sukulaisuuteen, raakoihin silmänkääntäjätemppuihin, ja sairaala on edelleen epäsiveellinen ja hoidokkaiden terveydelle mitä turmiollisin laitos. Hän tietää, että sairaalan N: o 6: nnessa Nikiitta rautaristikkojen takana pieksää sairaita ja että juutalainen Mooses joka päivä käy kaupungilla kerjuulla.

Mutta toiselta puolen hänelle on hyvin tiettyä, että viimeisten 25 vuoden kuluessa lääketieteen alalla on tapahtunut satumainen muutos. Opiskellessaan yliopistossa hänestä näytti, että lääketieteen ennen pitkää perii sama kohtalo, mikä tuli alkemian ja metafysiikankin osaksi; nyt sitä vastoin, kun hän lueskelee öisin, niin lääketiede tuntuu hänestä liikuttavalta ja herättää hänessä ihmettelyä, jopa ihastustakin. Ja todellakin, mihinkä aavistamattomaan loistoon lääketiede onkaan kohonnut, mikä valtava mullistus sen alalla onkaan tapahtunut! Antiseptiikan avulla tehdään leikkauksia, joita suuri Pirogovkin arveli mahdottomiksi edes in spe [tulevaisuudessa]. Polvinivelen resektsiooni on temppu, jonka suorittamiseen jokainen kunnanlääkäri arvelematta ryhtyy, sadan vatsa-operatsioonin osalle on vain yksi kuolemantapaus seurauksena, ja kivitautia pidetään niin vähäpätöisenä, ettei siitä viitsi edes kirjoittaakaan. Kuppa lääkitään perinpohjaisesti. Entä perinnöllisyysteoriia, hypnotismi, Pasteurin ja Kochin keksinnöt, terveydenhoito tilastoineen, ja entä sitten meidän venäläinen kunnallinen lääkintöoppimme? Mielentautioppi nykyisine taudin luokituksineen, diagnoosi- ja hoitelumetoodeineen on, verraten siihen mitä se oli ennen, kohonnut pilviä piirtäväksi vuoreksi. Mielenvikaisille ei kaadeta enää kylmää vettä päähän eikä heitä pueta hourijain pitkähihaisiin paitoihin; heitä hoidetaan inhimillisesti, jopa heidän hyväkseen, kuten sanomalehdissä on kerrottu, pannaan toimeen näytäntöjä ja tanssiaisiakin. Andrei Jefimitsh tietää, että nykyajan katsantotapojen ja vaatimusten mukaan semmoinen turmionpesä kuin sairaalan N: o 6 on mahdollinen ainoastaan kahdensadan virstan päässä rautatiestä, pienessä viheliäisessä kaupungin pahaisessa, jossa kaupungin valtuuskunnan puheenjohtaja ja kaikki valtuusmiehet ovat vain puolittain luku- ja kirjoitustaitoon perehtyneitä porvareita, joiden mielestä lääkäri on uhripappi, jota vähintäkään arvostelematta tulee uskoa, kaatoi hän kurkkuun vaikka sulatettua tinaa; jossain toisessa paikassa yleisö ja sanomalehdet jo aikaa sitten olisivat hajoittaneet maan tasalle tuon pienen Bastiljin.

"Mutta mitäpä tuosta?" kysyy Andrei Jefimitsh itseltään ja aukaisee silmänsä. – "Mitä tuosta kaikesta on hyötyä? Antiseptiikka, Koch ja Pasteur meillä ovat, vaan itse asian ydin ei ole hituistakaan muuttunut. Sairaus ja kuolevaisuus ovat samat kuin ennen. Mielenvikaisia varten pannaan toimeen tanssiaisia ja näytäntöjä, vaan vapaaksi heitä ei kumminkaan lasketa. Kaikki on siis tyhjää hölynpölyä, ja eroa paraimman vieniläisen klinikan ja minun sairaalani välillä ei itse asiassa ole minkäänlaista."

Mutta suru ja kateuden tapainen tunne estävät häntä antaumasta välinpitämättömyyteen. Sen kait vaikuttaa väsymys. Raskas pää painuu kiinni kirjaan, hän panee käden väliin, että olisi pehmeämpi, ja ajattelee:

"Minä palvelen väärää asiaa ja saan palkkani ihmisiltä, joita petän; minä en ole rehellinen. Mutta toisekseen, enhän minä ole itsessäni mitään, olenhan vaan osa tuota välttämätöntä yhteiskunnallista pahaa: kaikkihan kunnalliset virkamiehet ovat vahingollisia ja nauttivat ilmaiseksi palkkaa… Epärehellisyyteeni en siis ole syypää itse, vaan aika… Jos olisin saanut syntyä parisataa vuotta myöhemmin, niin minä olisin toinen mies."

Kun kello lyö 3, sammuttaa hän lampun ja menee makuukammariin. Häntä ei haluta vielä nukkua.

VIII

Pari vuotta takaperin maalaishallinto päätti osottaa auliutta ja määräsi annettavaksi kolmesataa ruplaa vuosittain lääkärivoimien lisäämiseksi kaupungin sairaalassa siksi kunnes maalaishallinto avaisi oman sairashuoneensa, ja Andrei Jefimitshin apulaiseksi kutsuttiin piirilääkäri Jevgenij Fedorovitsh Hobotow. Tämä on vielä aivan nuori mies – ei kolmeakymmentäkään vuotta täyttänyt, – pitkäkasvuinen, tummaihoinen, poskipäät ulkonevat ja silmät pienet; hänen esivanhempansa ovat kaiketi kuuluneet vieraaseen kansanrotuun. Kaupunkiin saapui hän ilman rahan äyrittä, muassaan pieni kapsäkki ja nuori rumamuotoinen nainen, jota hän kutsuu ruuanlaittajakseen, Tällä naisella on rintalapsi. Jevgenij Fedorovitsh käyttää lippalakkia, pitkävartisia saappaita ja talvella lyhyttä turkkia. Välskäri Sergei Sergeitshin ja rahastonhoitajan kanssa tuli hän hyväksi tuttavaksi, vaan toisia virkamiehiä kutsuu hän, ties mistä syystä, aristokraateiksi ja karttelee heitä. Koko asunnossaan hänellä ei ole muuta kuin yksi kirja – Vienin klinikan uusimmat reseptit vuodelta 1881. Sairaan luo mennessä hän aina ottaa tämän kirjan mukaansa. Klubissa hän iltasin pelaa biljardia, korttipeliä hän ei rakasta. Puheessa hän mielellään käyttää sanoja: kantilja, mantifoliumi etikan kanssa, herkeä jo varjoa viskaamasta j. n. e.

Sairaalassa käy hän kahdesti viikossa, tarkastaa kaikki huoneet ja ottaa vastaan sairaita. Antiseptiikan täydellinen syrjäyttäminen ja kuppauslasit panevat hänen mielensä kiihkoon, mutta uusia tapoja hän ei ota noudatettavaksi, peljäten sillä loukkaavansa Andrei Jefimitshiä. Virkaveljeänsä Andrei Jefimitshiä hän pitää vanhana veijarina, vainuaa hänen takanaan suuria kapitaaleja olevan ja kadehtii häntä salaa. Jevgenij Fedorovits olisi halukas astumaan hänen paikalleen.

IX

Eräänä keväisenä iltana maaliskuun lopulla, kun lumi jo oli sulanut ja kottaraiset laulelivat sairaalan puutarhassa, tohtori lähti ulos portille saakka saattamaan ystäväänsä postimestaria. Samassa hetkessä tuli pihaan mieronkiertoretkeltään palaava juutalainen Mooses. Hän oli hatuttomin päin, jalkineina ohuet kalossit paljaissa jaloissa ja kädessä oli hänellä pussi armopaloineen.

– Anna yksi kopekka! virkkoi hän tohtorille, väristen vilusta ja hymyillen.

Andrei Jefimitsh, joka ei koskaan voinut olla antamatta, antoi hänelle kymmenkopekaisen.

"Tuohan ei ole hyvä", ajatteli hän, katsellen juutalaisen paljaita jalkoja ja punaisia nilkkoja. "Ulkonahan on märkä".

Ja seuraten sitä kehotusta, jonka osaksi kuin säälin, osaksi inhon tapainen tunne hänelle kuiskasi, hän meni sivurakennukseen heti juutalaisen perästä, katsellen vuoroin hänen kaljuun päälakeensa vuoroin nilkkoihin. Tohtorin astuessa sisään Nikiitta kavahti ryysyläjän päältä ja oikasihe suoraksi.

– Hyvää iltaa, Nikiitta, sanoi Andrei Jefimitsh pehmeästi. – Eiköhän tuolle juutalaiselle voisi antaa jonkunlaisia saappaita, ettei hän vilustuisi?

– Niinkuin käskette, herra tohtori. Minä sanon siitä tarkastajalle.

– Ole hyvä. Pyydä minun nimessäni. Sano että minä pyysin.

Eteisestä sattui ovi olemaan auki huoneeseen. Ivan Dmitritsh, loikoen sängyssä ja kohoten kyynyspäänsä nojaan, kuunteli huolestuneena vierasta, outoa ääntä ja tunsi yhtäkkiä tohtorin. Hänen koko ruumiinsa vapisi vihasta, hän kavahti ylös ja kasvot punaisina ja vihasta väännyksissä, silmät renkaina juoksi keskelle huonetta.

– Tohtori tuli! huusi hän ja nauraa hohotti. – Viimeinkin! Onnittelen teitä, hyvät herrat, tohtori kunnioittaa meitä luonakäynnillään! Pirun roisto! kivasi hän ja raivoisana, jommoisena häntä ennen ei oltu nähty, polki jalkaa. – Tapettava olisi, roisto! Mutta toisakseen, se olisi liian lievä rangaistus. Makkiin olisi upotettava!

Andrei Jefimitsh, kuunneltuaan tätä katsahti eteisestä huoneeseen ja kysyi pehmoisella äänellä:

– Mitä vasten?

– Mitä vasten? ärjäsi Ivan Dmitritsh, astuen hänen eteensä uhkaavan muotoisena ja kouristuksentapaisesti vetäen viittaa ympärilleen. – Mitä vasten? Varas! sanoa tokasi hän inhoten ja mytisti suutaan ikäänkuin sylkeäkseen. – Puoskari! Pyöveli!

– Rauhoittukaa, sanoi Andrei Jefimitsh syynalaisesti hymyillen. – Minä vakuutan, etten koskaan ole mitään varastanut, ja mitä tulee muihin syytöskohtiin, niin te varmaan kovasti liioittelette. Minä näen, että te olette minuun suuttunut. Rauhoittukaa, minä pyydän, jos voitte, ja sanokaa tyynesti: mitä vasten?

– Mitäs vasten te pidätte minua täällä?

– Sentähden että olette sairas.

– Sairas, kunhan ei. Mutta käyväthän kymmenet, sadat mielenvikaiset vapaina sentähden, että taitamattomuutenne ei kykene erottamaan heitä terveistä. Minkätähden minun ja näiden onnettomien täytyy istua täällä kaikkien tähden kuin mitkähän syntipukit? Te, välskäri, tarkastaja ja koko teidän sairaalan hylkiöjoukkonne olette siveellisessä suhteessa verrattomasti alempana kutakin meistä, minkästähden me saamme istua, te ette? Missä on logiikka?

– Siveellinen suhteisuus ja logiikka eivät tässä merkitse mitään. Kaikki riippuu sattumuksesta. Kuka on pantu istumaan, hän istuu, kuka ei ole pantu, hän käy vapaana, siinä kaikki. Siinä, että minä olen tohtori, te heikkomielinen, ei ole siveellisyyttä, ei logiikkaa, vaan ainoastaan paljas sattumus.

– Tuota lorua minä en ymmärrä … virkahti Ivan Dmitritsh soinnuttomasti ja istui vuoteelleen.

Mooses, jonka taskuja Nikiitta tohtorin läheisyydessä ei julennut ottaa tarkastettaviksi, lateli vuoteelleen leivänpalasia, papereja ja luita ja, väristen vielä vilusta, lausua melskasi kiireesti jotakin hepreaksi. Kaiketi kuvitteli hän avanneensa kaupan.

– Laskekaa minut pois, sanoi Ivan Dmitritsh, ja hänen äänensä värähti.

– Minä en voi.

– Mutta minkätähden? Minkätähden?

– Sentähden että se ei ole minun vallassani. Ajatelkaahan, mitä hyötyä teille siitä olisi, jos läskisinkin teidät? Menkää. Teidät otetaan kiinni ja palautetaan takasin.

– Niin, niin, se on oikein … sopersi Ivan Dmitritsh ja pyyhki hien otsaltaan. – Se on kauheata! Vaan mitä minun sitten täytyy tehdä? Mitä?

Ivan Dmitritshin ääni ja nuorellisen mielevät kasvot kärsimystä osottavine irveineen miellyttivät Andrei Jefimitshiä. Hänen teki mieli ystävällisesti lohduttaa nuorta miestä ja kokea tyynnyttää häntä. Hän istui sairaan viereen vuoteelle, mietti ja lausui:

– Kysytte, mitä teidän olisi tehtävä? Parasta teidän asemassanne olisi karata täältä. Mutta paha vaan, ettei siitäkään ole apua. Teidät otetaan kiinni. Kun yhteiskunta turvaa itseään pahantekijöitä, mielenvikaisia ja yleensä vastuksellisia ihmisiä vastaan, niin on se voittamaton. Teidän ei tule muu turvaksi kuin rauhoittaa mieltänne sillä ajatuksella, että oleskelunne täällä on välttämätön.

– Se ei ole kenellekään tarpeen.

– Kun kerran on olemassa vankiloita ja hulluinhuoneita, niin on luonnollista, että jonkun niissä täytyy istua. Ellette te, niin minä, ellen minä, niin joku kolmas. Odottakaa, kun kaukaisessa tulevaisuudessa vankilat ja hulluinhuoneet lakkaavat olemasta, niin ei tule olemaan rautaristikkoja ikkunoiden edessä, ei näitä viittoja… Sellainen aika tietysti varhemmin tai myöhemmin on tuleva.

Ivan Dmitritsh ivallisesti hymähti.

– Te laskette leikkiä, sanoi hän siiristäen silmiään. – Sellaisilla herroilla, kuin te ja teidän apumiehenne Nikiitta, ei ole tulevaisuuden kanssa mitään tekemistä, vaan olkaa, hyvä herra, siltä varma että vielä tulee parempiakin aikoja! Olkoon, että puheeni tuntuu typerältä, naurakaa sille, mutta vielä valkenee uuden elämän aamurusko, vielä on oikeus voittava ja – silloin tulee meidän vuoromme! Minun silmäni eivät sitä näe, minä kuolen, mutta jonkun lapsenlapsen lapset sen kuitenkin näkevät. Minä onnittelen heitä sydämestäni ja iloitsen heidän puolestaan! Eteenpäin! Auttakoon teitä Jumala, lapset!

Ivan Dmitritsh nousi, silmissä erinomainen loiste ja, ojentaen kätensä ikkunaa kohti, jatkoi väräjävällä äänellä:

– Näitten ristikkojen takaa siunaan teitä! Eläköön oikeus! Minä iloitsen!

– Minä en huomaa erinäistä iloitsemisen syytä, sanoi Andrei Jefimitsh, jonka mielestä Ivan Dmitritshin tekemä liike tuntui aika somalta vaan kuitenkin teaatterimaiselta. – Vankilat ja hulluinhuoneet lakkaavat olemasta ja totuus, kuten suvaitsitte lausua, on voittava, mutta asiain oleellisuushan ei muutu vähääkään, luonnonlait ovat ikuisesti samat. Ihmiset tulevat sairastamaan, vanhenemaan ja kuolemaan aivan niinkuin nytkin. Valaiskoon elämäänne kuinka ihana aamurusko hyvänsä, mutta loppujen lopuksi teidät kuitenkin naulataan neljän laudan väliin ja heitetään hautaan.

– Entä kuolemattomuus?

– Hm, tyhjää!

– Te ette usko, vaan minä uskon. Dostojevskissa tahi Voltairessa joku sanoo, että jos ei olisi Jumalaa, niin ihmiset keksisivät hänet itse. Vaan minun luja uskoni on, että jos ei kuolemattomuutta ole, niin sen ennemmin tahi myöhemmin keksii suuri ihmisen järki.

– Hyvin lausuttu, virkkoi Andrei Jefimitsh hymyillen mielihyvissään. – Se on hyvä että te uskotte. Sellaisella uskolla elää huolettomana vaikka seinään kytkettynä. Oletteko te jossakin saanut sivistystä?

– Olen, minä olin yliopistossa, vaan en kuitenkaan päättänyt.

– Te olette järkevä ja ajatteleva mies. Te voitte millaisissa olosuhteissa tahansa löytää tyydytystä omassa itsessänne. Vapaa ja syvä mietiskely, jonka päämääränä on oppia ymmärtämään elämää, ja maailman turhien huolien täydellinen ylenkatsominen, – siinä kaksi hyvettä, joita korkeampia kukaan ihminen ei ole koskaan löytänyt. Ne ovat teidän saavutettavissanne, asuittepa sitten vaikka kolmien ristikkojen takana. Diogenes asui tynnyrissä ja oli kuitenkin kaikkia maallisia ruhtinaita onnellisempi.

– Diogenes oli tolvana, lausui Ivan Dmitritsh jurosti. Sitäkö te minulle puhutte Diogeneksesta tai jostain elämän ymmärtämisestä? kivahti hän taas suuttuneena ja hypähti ylös. – Minä rakastan elämää, rakastan kiihkoisesti! Minulla on vainoomisraivo, alituinen ahdistava pelko, vaan on hetkiä, jolloin minut valtaa elämän halu, ja silloin pelkään tulevani hulluksi. Minä haluan elää, haluan kiihkeästi!

Kuohuksissaan asteli hän sitten edestakasin huoneessa ja sanoi sitten, alentaen ääntään:

– Välistä haaveillessani näen hairekuvia, Luokseni tulee joitakin ihmisiä, kuulen ääniä, soittoa ja olen kävelevinäni metsässä, meren rannalla, ja minun tekee niin kovasti mieli saada puuhata ja toimia… Sanokaapa nyt, mitä uutta siellä on? kysyi Ivan Dmitritsh. – Mitä siellä on?

– Kaupungistako haluatte jotakin tietää vaiko yleensä vain?

– Kertokaa minulle nyt ensin jotakin kaupungista, ja sitten muuta.

– No niin. Kaupunki on väsyttävän ikävä. Ei ole ketään, jonka kanssa sanan vaihtaisi, ei ketään, jota kehtaisi kuulla. Uusia ihmisiä ei ole. Toisekseen, tulihan sinne hiljakkoin muudan nuori lääkäri Hobotow.

– Hän tuli jo minun aikanani. Mitä, onko hän roisto.

Ei juuri kulttuuri-ihminenkään. Se on omituista, kuulkaahan… Kaikesta päättäen pääkaupungeissamme ei ole seisahdusta henkisen elämän alalla, päinvastoin huomaamme siinä liikettä, – pitäisihän siellä niin muodoin olla oikeita ihmisiäkin, mutta joka kerran laittavat meille sellaisia, ettei niistä ole mihinkään. Onneton kaupunki!

– Niin, onneton kaupunki! huokasi Ivan Dmitritsh ja naurahti. – Mitenkä yleensä eletään? Mitä kirjoitetaan sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa?

Huoneessa oli jo pimeä. Tohtori nousi ylös ja rupesi seisaallaan kertomaan, mitä kirjoitetaan ulkomailla ja mitä Venäjällä, ja millainen ajatussuunta nyt on vallalla. Ivan Dmitritsh kuunteli tarkkaavasti ja kyseli väliin, mutta yhtäkkiä, ikäänkuin olisi muistanut jotakin kauheaa, puristi hän molemmin käsin päätään ja kävi vuoteelleen, selin tohtoriin.

– Mikä teitä vaivaa? kysyi Andrei Jefimitsh.

– Te ette kuule minulta enää ainoatakaan sanaa! virkahti Ivan Dmitritsh röyhkeästi. – Jättäkää minut rauhaan!

– Minkä tähden?

– Kuulitteko: jättäkää minut rauhaan! Mitä perkelettä?

Andrei Jefimitsh kohautti olkapäitään, huokasi ja lähti pois. Eteisen läpi kulkiessaan lausui hän: – Mitenkähän täällä saisi vähän siivotuksi, Nikiitta… Täällä on niin kovin raskas ilma!

– Niinkuin käskette, herra tohtori.

"Mikä miellyttävä nuori mies!" ajatteli Andrei Jefimitsh astellessaan asuntoaan kohti. "Koko sillä ajalla, minkä olen täällä elänyt, tämä on luullakseni ensimäinen, jonka kanssa saattaa keskustella. Hän osaa ajatella ja on huvitettu juuri siitä mistä tuleekin." Lukiessaan ja vielä levolle käytyäänkin hän kaiken aikaa ajatteli vain Ivan Dmitritshiä, ja herättyään toisena aamuna hän muisti, että oli tutustunut järkevään, miellyttävään mieheen ja päätti ensi mahdollisessa tilaisuudessa vielä kerran käydä hänen luonaan.