Читать книгу: «Kihlautuneet», страница 8

– Ota opastusta siltä, joka tietää enemmän kuin sinä, sanoi Agnese vakavan näköisenä. Mitä tarvitsee meidän kysyä toisten mielipidettä?

Jumala sanoo: "Auta itseäsi, että minä sinua auttaisin!" Isä Cristoforolle kerromme kaiken, sitten kun se on tapahtunut.

– Lucia, sanoi Renzo, tahdotko nyt minut hylätä? Emmekö me ole tehneet tehtäväämme kuin oikeiden kristittyjen sopii? Eikö meidän jo pitäisi olla mies ja vaimo? Eikö pastori jo ollut meille määrännyt päivää ja tuntia? Ja kenen on syy, että meidän nyt täytyy päästä pulasta turvautumalla vähäiseen juoneen? Et nyt saa minua hylätä. Poistun hetkeksi ja palaan tuoden vastauksen.

Ja tervehtien Luciaa rukoilevan näköisenä ja luoden yhteisymmärtämisen katseen hän poistui kiireisesti.

Hätä tekee kekseliääksi, Renzo, jonka siihen asti astumallaan suoralla ja helppokulkuisella elämänpolulla ei koskaan ollut tarvinnut sanottavasti älyänsä rasittaa, oli tässä tilaisuudessa keksinyt keinon, joka olisi tuottanut kunniaa lainoppineelle. Tuumansa mukaisesti hän meni suoraa päätä erään Tonio nimisen miehen majaan, joka oli vallan lähellä, ja tapasi hänet keittiöstä, missä hän nojaten toista polveaan lieden laitaan, toisella kädellä piti kiinni kuumille hiilille asetetun padan reunasta ja toisessa kädessään pitämällään käyrällä kauhalla hämmensi karkeista sisilialaisista jauhoista tehtyä harmaata puuroa. Tämän miehen äiti, veli ja puoliso istuivat ruokapöydän ääressä, ja kolme tai neljä pienokaista seisoi isän ympärillä katseet kiintyneinä pataan ja odottaen hetkeä jolloin sen sisällys oli kaadettava siitä ulos. Mutta siinä ei ollut havaittavissa tuota iloisuutta, minkä edessä oleva ateria herättää niissä, jotka sen ovat ansainneet vaivaloisella työllään. Puuron paljous oli huonon vuoden eikä aterioivien luvun ja ruokahalun mukainen. Jokainen heistä katseli kieroon ja rajun himokkaasti yhteistä ruokamäärää ja näytti arvioivan aterian jälkeistä nälkäänsä. Renzon vaihtaessa tervehdyksiä perheenjäsenten kanssa Tonio kaasi puuron pyökki-kaukaloon, joka varta vasten oli asetettu viereen; ja puuro näytti keskellä suurta utukehää olevalta pieneltä kuulta. Siitä huolimatta naiset sanoivat ystävällisesti Renzolle:

– Suvaitsetteko käydä ruoalle? – kohteliaisuus, mitä ei lombardialainen talonpoika koskaan jätä sanomatta kellekään, joka osuu tulemaan hänen syödessään, oli tulija sitten vaikka juuri ruoalta noussut rikas herkkusuu, ja vaikka tarjooja juuri nieli viimeistä palaa.

– Kiitos, vastasi Renzo; tulinhan vaan vähän puhumaan Tonion kanssa. Ja jos ei sinulla ole mitään sitä vastaan, Tonio, voimme mennä aterioimaan ravintolaan, niin emme häiritse naisväkeäsi!

Tämä ehdotus oli vallan odottamaton ja senvuoksi Toniolle kahta tervetulleempi. Ja naiset, jopa lapsetkin, jotka tässä suhteessa aikaisin tulevat arvostelukykyisiksi, näkivät mielellään, että puurovadin äärestä katosi yksi syömäkilpailija, ja lisäksi kaikkein vaarallisin. Kutsun saanut ei vitkastellut, vaan poistui Renzon seurassa.

He saapuivat kylän ravintolaan ja saivat siellä istua kahden kesken täydelleen häiriintymättä, huono aika kun oli totuttanut pois tästä virkistyspaikasta kaikki kävijät. Tilattuaan mitä vähäistä talo saattoi tarjota ja tyhjennettyään yhdessä pikarin viiniä Renzo virkkoi salaperäisen näköisenä Toniolle:

– Jos sinä tahdot tehdä minulle pienen palveluksen, teen minä sinulle suuren.

– Sano pois, mitä haluat; voithan käskeä mitä tahdot, sanoi Tonio kaataen itselleen viiniä. Tänään saattaisin mennä tuleen sinun edestäsi.

– Sinä olet herra pastorille velkaa kaksikymmentä viisi liiraa viime vuonna viljelemästäsi vuokramaasta.

– Oh, Renzo, Renzo! pilaatpa minulle osottamasi hyvän teon. Miksi rupeatkaan nyt tuollaista puhumaan! Oletpa tärvellyt koko iloni.

– Puhunpa sinulle tuosta velasta, koska aion, jos niin tahdot, hankkia sinulle keinon maksaa sen.

– Puhutko tosissasi?

– Vallan tosissani. No olisitko tyytyväinen?

– Tyytyväinen? Totta mar minä olisin tyytyväinen! Ainakin senvuoksi, että pääsisin näkemästä noita irveitä ja päännyökkäyksiä, joilla herra pastori minua tervehtää joka kerta kuin tavataan. Ja sitten saa aina heti kuulla: Tonio, muistatteko; Tonio, milloinka tulette puhumaan tuosta asiasta? Ei siinä vielä kyllin, vaan kun hän saarnatessaan kiinnittää minuun tuijottavat katseensa, seison siinä peloissani, että hän kaikkien kuullen voisi huutaa minulle: Entä nuo kaksikymmentä viisi liiraa! – Hiisi vieköön nuo rahat! Ja sitten voisin ainakin lunastaa vaimoni kultaisen kaulakoristeen ja vaihettaisin sen puurojauhoihin. Mutta…

– Mutta, mutta – jos tahdot tehdä minulle pienen palveluksen, niin saat nuo kaksikymmentä viisi liiraa tuossa paikassa.

– No sano pois asiasi!

– Mutta, sanoi Renzo, painaen etusormeaan huuliansa vastaan.

– Eihän tuollainen tule kysymykseen meidän välillämme, huomautti Tonio. Tunnethan minut.

– Herra pastori on kaivanut esiin naurettavia syitä vitkuttaakseen minun naimisiin-menoani. Minä taaskin tahtoisin panna toimeen sen mitä pikimmin. Minulle on vallan varmasti vakuutettu avioliiton olevan pätevän, jos molemmat kihlautuneet kahden todistajan seurassa ilmestyvät papin luo ja sanovat: Tämä on minun vaimoni ja: Tämä on minun mieheni! Ymmärrätkö, Tonio?

– Tahdotko, että minä tulen todistajaksesi?

– Sitä juuri tahdon.

– Ja maksatko minun edestäni nuo kaksikymmentä viisi liiraa?

– Se on konna, joka sinut jättää pulaan. Mutta täytyypä löytää toinen todistaja.

– Se on jo löydetty. Veljeni Gervasio, tuo yksinkertainen miesparka tekee mitä hänelle vaan sanon. Tarjoothan hänelle viiniä?

– Ja ruokaakin, vastasi Renzo. Tuomme hänet tänne pitämään hauskaa kanssamme. Mutta luuletko, että hän ymmärtää asian.

– Kyllä minä häntä neuvon, miten on meneteltävä. Tiedäthän, että minä olen saanut hänen osansa ymmärrystä.

– Siis huomenna.

– Hyvä.

– Illan suussa.

– Sopii vallan mainiosti.

– Mutta! virkkoi Renzo painaen uudelleen etusormen huulilleen.

– Pyh! huudahti Tonio, kallistaen päänsä oikealle olalleen ja kohottaen vasenta kättään sen näköisenä kuin olisi tahtonut sanoa: Sinä loukkaat minua.

– Mutta jos vaimosi rupeaa utelemaan, kuten on jotenkin varmaa…

– Keksinpä verukkeita; mitä valheisiin tulee, on hänellä minulta saatavia, enkä tiedä, saanko koskaan velkaani maksetuksi. Kyllä kai jonkun tarinan keksin, millä saan hänen uteliaisuutensa rauhoitetuksi.

– Huomenna, sanoi Renzo, juttelemme asiasta enemmän ja sovimme kaikesta tarkemmin.

Näin puhuen he läksivät ravintolasta. Tonio meni kotiansa tuumien sitä juttua, mikä hänen oli kerrottava naisväelleen, ja Renzo riensi omalle taholleen tekemään selkoa tehdystä sopimuksesta.

Tällävälin Agnese turhaan oli väsyttänyt itseään koettaessaan taivuttaa tytärtään. Tämä asetti kutakin todistusperustetta vastaan milloin toisen, milloin toisen puolen pulmaansa: Joko yritys oli huono, ja siis siihen ei pitäisi ryhtyä; tai ei se ollut huono, mutta miksi ei siinä tapauksessa virkkaa sitä isä Cristoforolle?

Renzo astui sisälle voitonriemuisena, teki selkoa aikaansaannoksestaan ja päätti selontekonsa sanalla ahn! – milanolainen huudahdus, joka merkitsee: Enkö ole koko mies? Voiko keksiä sen parempaa? Olisiko tämä johtunut teidän mieleenne? … ja lukemattomia muita samanlaisia seikkoja.

Lucia pudisti hiljaa päätänsä! mutta nuo kaksi muuta asiaan innostunutta henkilöä eivät kiinnittäneet häneen sanottavaa huomiota, kuten on tapana menetellä lapsen suhteen, jonka ei toivota käsittävän jonkun seikan kaikkia perussyitä, mutta joka sitten pyyntöjen tai mahtisanojen avulla saadaan menettelemään niinkuin tahdotaan.

– Kaikki tämä on hyvällä tolalla, sanoi Agnese … mutta ette ole ajatellut kaikkea.

– Mikä sitten vielä puuttuu, kysyi nuorukainen.

– Entä Perpetua? Ettekö ole muistanut Perpetuaa. Tonion ja hänen veljensä hän kyllä päästää sisälle: mutta teitä molempia… Ajatelkaa toki, että hän on saanut käskyn pitää teitä pitemmän matkan päässä kuin poikaviikaria päärynäpuusta, jossa on kypsät hedelmät.

– Miten pääsemme tästä pulmasta? sanoi Renzo hieman miettiväisenä.

– Olenpa ajatellut sitä, minä. Minä lähden mukaanne, ja sitten on minulla varastossa salaisuus, jonka avulla houkuttelen ja viehätän Perpetuaa, niin ettei hän huomaa teitä muita, ja siten pääsette sisälle taloon. Minä kutsun hänet ulos ja koskettelen erityisiä kieliä … saattepa nähdä.

– Olettepa kelpo nainen! huudahti Renzo; olenhan aina sanonut, että te olette kaikessa meidän tukemme.

– Mutta kaikki tämä ei hyödytä mitään, sanoi Agnese, ellemme saa tuon tytön päähänpistoa karkoitetuksi, hän kun itsepintaisesti väittää yritystä synniksi.

Renzo turvautui puolestaan koko kaunopuheisuuteensa; mutta Lucian vakaumus ei silti horjunut.

– En tiedä mitä vastata noihin teidän todisteluihinne. Sen vaan älyän, että tuota tekoa tehdäkseen niin kuin te vaaditte, täytyy ryhtyä salajuoniin, valheisiin ja vehkeisiin. Tahdon tulla vaimoksenne – eikä hän voinut lausua tätä sanaa eikä tulkita tuota toivettaan punastumatta – tahdon tulla puolisoksenne, mutta ilman vilppiä, Jumalan pelossa, alttarin ääressä. Antakaamme Hänen tuolla ylhäällä ohjata asiaamme. Ettekö luule Hänen löytävän keinoja auttaakseen meitä ja parempia kuin ikinä me itse kaikkine juoninemme? Ja miksi pidämme asian salassa isä Cristoforolta?

Kiistelyä jatkui, eikä se näyttänyt lähenevän loppuaan, kun kiireinen sandaalien kolina ja viitan liehunta, muistuttaen tuulen toistuvasti pudisteleman löysän purjeen läpäjämistä, ilmaisivat Isä Cristoforon tuloa. Kaikki vaikenivat, ja Agnesella oli tuskin aikaa kuiskaista Lucian korvaan:

– Varo hänelle mitään sanomasta!

SEITSEMÄS LUKU

Isä Cristoforo saapui samanlaisessa asemassa ollen kuin hyvä sotapäällikkö, joka ilman omaa syytänsä menetettyään tärkeän taistelun, alakuloisena, mutta ei epätoivoisena, mietteisiin vaipuneena, mutta ei malttiaan menettäneenä, liikkeellä, mutta ei pakosalla, suuntaa kulkunsa siihen paikkaan, missä hänen läsnäolonsa on tarpeellinen, jotta hän tukisi uhattuja asemia, uudelleen järjestäisi joukot ja antaisi uusia määräyksiä.

– Jumalan rauha olkoon kanssanne, sanoi hän astuessaan sisälle. – Siltä mieheltä ei ole mitään odotettavissa; sitä lujemmin tulee meidän luottaa Jumalaan. Ja onpa minulla jo takeita hänen myöntämästään suojelemisesta.

Tosin ei kukaan näistä kolmesta henkilöstä ollut odottanut erityisiä isä Cristoforon yrityksestä. Se, että mahtavampi henkilö ilman pakkoa olisi pidättäytynyt väärästä teosta yksistään myöntyen voimattoman pyyntöihin, ei olisi ollut ainoastaan jotain harvinaista, vaan suorastaan uskomatonta. Kuitenkin tuo surullinen varmuus oli heille kaikille kova isku. Naiset kumarsivat masentuneina päänsä alas; mutta Renzon mielessä vihantunteet voittivat alakuloisuuden. Tämän sanoman saapuessa hän jo oli täynnä monen tuskallisen pettymyksen ja rauenneen yrityksen aiheuttamaa katkeruutta ja närkästystä ja lisäksi vielä tällä hetkellä Lucian itsepäisen vastustuksen kiihoittama.

– Tahtoisinpa tietää, hän huusi kiristäen hampaitansa ja koventaen ääntänsä enemmän kuin koskaan ennen isä Cristoforon läsnäollessa, – tahtoisinpa tietää, mitä syitä tuo koira on tuonut esiin todistaakseen … todistaakseen, ettei minun morsiameni ole morsiameni.

– Renzo parka, virkkoi munkki, äänessä vakava ja sääliväinen väre ja katse lempeästi rauhoittavana. – Jos mahtavan miehen, joka aikoo tehdä vääryyttä, aina olisi pakko mainita syitään, niin olisivat olot tässä matoisessa maailmassa toisin.

– Sanoiko tuo koira siis, ettei hän tahdo yksistään sentähden, ettei tahdo.

– Eipä hän edes sanonut sitä, Renzo parka. Olisihan siitäkin jo jotain etua, jos henkilöiden, jotka aikovat tehdä pahan teon, julkisesti täytyisi se tunnustaa.

– Mutta jotakin hän kai kuitenkin sanoi, tuo kirottu piru!

– Kuulin kyllä hänen sanansa, mutta en saata niitä sinulle toistaa. Voimakkaan vääryydentekijän sanat kajahtavat korvaan, mutta haihtuvat taas pois. Sellaisen henkilön on lupa suuttua, jos häntä epäilet, mutta samalla antaa sinun huomata, että epäilylläsi on oikeutuksensa. Hänen on lupa sinua loukata ja väittää itseään loukatuksi; hän sinua solvaisee, ja vaatii sinulta hyvitystä, hän herättää sinussa kauhua, mutta puhkeaa kuitenkin itse valituksiin, hän on hävytön, mutta teeskentelee viatonta. Älä kysy sen enempää. Tuo mies ei maininnut tämän viattoman tytön eikä sinun nimeä; hän ei edes ollut teitä tuntevinaan, hän ei yleensä väittänyt yhtään mitään. Mutta … mutta siitä huolimatta sain sen vakaumuksen, että hän on järkähtämätön. Luottakaamme kuitenkin Jumalaan! Te, naisparat, älkää menettäkö rohkeuttanne; ja sinä Renzo… Voit olla varma siitä, että minä osaan asettua sinun sijaasi ja että tiedän, mitä liikkuu sydämessäsi. Mutta, kärsivällisyyttä! Onhan tämä köyhä ja katkera sana sille, joka ei usko; mutta tahdot kai myöntää Jumalalle päivän tai pari, sanalla sanoen sen ajan, jonka hän tarvitsee saada oikeuden voittoon. Hänen on aika, ja hän on luvannut meille niin paljon. Antakaa Hänen toimia hyväksenne, ja tiedä Renzo, ja tietäkää myös te muut, että minulla jo on viittauksia, mihin tapaan minun tulee teitä auttaa. Tällä hetkellä en saata sanoa teille enempää. Huomenna en voi tulla tänne. Minun tulee pysyä luostarissa koko päivä, toimiakseni teidän hyväksenne. Mutta sinä, Renzo, koeta tulla sinne. Mutta jos joku odottamaton seikka estäisi sinut tulemasta, niin lähetä luokseni luotettava henkilö, joku älykäs nuorukainen, jota myöten voin lähettää teille sanan, mitä on tehtävissä. Tuleepa jo pimeä; minun täytyy rientää luostariin. Luottamusta, rohkeutta, ja hyvää yötä.

Näin sanottuaan hän poistui kiireissään, astuen nopeasti ja hypähdellen polveilevaa ja kivistä polkua, saapuakseen ajoissa luostariin ja välttääkseen ankaraa nuhdetta tai hänen mielestään vielä ankarampaa rangaistusta, nimittäin katumuksentekoa, joka olisi seuraavana päivänä estänyt häntä vapaasti ja ripeästi toteuttamasta, mitä turvattiensa asia saattoi vaatia.

– Kuulitteko mitä hän puhui eräästä asiasta … saamistaan viittauksista meitä auttaakseen? kysyi Lucia. Täytyy luottaa häneen; hän on mies, joka kerran luvattuaan…

– Jos asiassa todella on perää! … keskeytti Agnese … niin olisi hänen pitänyt selittää tarkemmin, tai ainakin viedä minut syrjään ja sanoa, mistä on kysymys.

– Joutavia loruja. Kyllä minä tästä kaikesta teen lopun, sen vakuutan! keskeytti vuorostaan Renzo, kulkien raivoissaan edestakaisin huoneessa, äänessä sellainen väre ja kasvoissa sellainen ilme, ettei voinut epäillä hänen sanojensa merkitystä.

– Voi, Renzo! huudahti Lucia.

– Mitä tarkoitatte? huudahti Agnese.

– Siitä ei kannata pitkältä puhua. Minä teen tästä kaikesta lopun. Olkoonpa tuolla miehellä sata, olkoonpa tuhat pirua nahassaan, niin onhan hän kuitenkin lihaa ja luita…

– Ei, ei, taivaan nimessä! … alkoi Lucia; mutta itku tukahutti hänen äänensä.

– Tuollaista ei pitäisi puhua edes pilan vuoksi.

– Pilan vuoksi! huusi Renzo, pysähtyen seisomaan Agnesen eteen, joka istui tuolilla, ja luoden häneen hurjasti mulkoilevat silmänsä. Pilan vuoksi! Saattepa nähdä, onko tässä kysymys pilasta!

– Voi, Renzo! sai Lucia vaivoin sanotuksi, ääni nyyhkytyksien tukahuttamana. Tuollaisena en vielä koskaan ole sinua nähnyt.

– Älkää taivaan nimessä enää puhuko tuollaisia, huomautti Agnese joutuisasti ja puoliääneen. Ettekö muista, kuinka monta käsivartta tuolla miehellä on käytettävänänsä? Ja että, miten kävikään … köyhiä kohtaa aina ankara oikeus!

– Minäpä aion panna oikeuden täytäntöön. Onpa jo aika sitä tehdä. Se ei ole mikään helppo tehtävä, sen hyvin tiedän minäkin. Mutta yhtäkaikki. Päättäväisyyttä ja kärsivällisyyttä, ja hetki on tuleva. Totisesti aion minä jaella oikeutta ja vapauttaa seudun sen vitsauksesta. Kuinka moni minua siitä siunaa, ja sitten käpälämäkeen!

Näiden selvempien sanojen nostama kauhu ehkäisi Lucian itkun ja antoi hänelle rohkeutta puhua. Nostaen kyynelten kastelemat kasvonsa käsistään hän sanoi Renzolle haikeana mutta päättäväisenä:

– Etkö siis enää huoli minua vaimoksesi? Olen lupautunut nuorelle miehelle, jonka luulin pelkäävän Jumalaa; mutta mies, joka olisi tehnyt… Olipa hän sitten turvissa kaikelta maalliselta oikeudelta ja kostolta, olipa hän vaikka kuninkaan poika…

– No hyvä! huusi Renzo kasvot synkempinä kuin koskaan ennen; minä en tule sinua saamaan, mutta ei hänkään tule sinua saamaan. Minä jään tänne maan päälle ilman sinua, ja hänet minä passitan helvettiin.

– Älä puhu niin, minä rukoilen, älä katso minuun noin kamalasti. En voi nähdä sinua tuollaisena, huudahti Lucia itkien, rukoillen ja pannen kädet ristiin, kun sillävälin Agnese toistamiseen mainitsi nuorta miestä nimeltä, silittäen hänen hartioitaan, käsivarsiaan ja käsiään häntä rauhoittaakseen.

Renzo seisoi hetken liikkumattomana ja miettiväisenä katsellen Lucian rukoilevia kasvoja. Sitten hän äkkiä loi häneen synkän katseen, astui pari askelta taapäin, ojensi käsivartensa ja etusormensa häntä kohti ja huudahti:

– Sinua, niin, sinua hän himoitsee. Sentähden hänen täytyy kuolla!

– Ja minä, mitä pahaa olen minä sinulle tehnyt, että tahdot minunkin kuolemaani? sanoi Lucia syöksyen polvilleen hänen eteensä.

– Sinä, vastasi Renzo äänessä vihaa, tosin vallan toisenlaista, mutta joka tapauksessa vihaa: sinä! Mitä hyvää sinä oikeastaan soisit minulle? Mitä kiintymyksesi todistetta sinä minulle olet antanut? Enkö ole pyytänyt, pyytänyt, pyytänyt? Ja sinä aina vaan estelet, vastaat kieltävästi.

– Olet oikeassa, sanoi Lucia äkkiä. Tulen kanssasi huomenna pastorin luo, jos tahdot; nyt olen valmis tulemaan. Kunhan sinä vaan tulet entisellesi, niin lähden mukaasi.

– Lupaatko sen minulle? kysyi Renzo, ääni ja kasvot äkkiä lempeämpinä.

– Sen lupaan.

– Pidän siis kiinni lupauksestasi.

– Jumala olkoon kiitetty, huudahti Agnese ylen tyytyväisenä.

Olikohan Renzo keskellä tätä suurta vihanpuuskaustaan ajatellut mitä hyötyä hänellä saattoi olla Lucian pelästyksestä? Ja oliko hän kenties hieman teeskennellyt tuota pelästystä kiihoittaakseen ja hyväksi käyttääkseen? Tekijämme vakuuttaa, ettei hän sitä tiedä; ja luulen, ettei edes Renzo itse sitä oikein tietänyt. Itse teossa hän oli raivoissaan Don Rodrigolle ja toivoi hartaasti Lucian suostumusta. Ja kun kaksi suurta intohimoa samanaikuisesti riehuu ihmissydämessä, ei kukaan, ei edes kärsivällinen ihminen, aina selvästi saata eroittaa toisen ääntä toisesta, eikä varmasti sanoa, kumpi niistä on voimakkaampi.

– Olen antanut lupaukseni, virkkoi Lucia äänessä arkaa ja hellää soimausta. Mutta sinäkin olet luvannut, ettet aiheuta pahennusta, että neuvottelisit isä Cristoforon kanssa.

– Kas vain, kenenkä vuoksi joudun raivoihini. Joko peräydyt näin pian. Tahdotko siis, että teen väkivaltaisen teon?

– Enhän toki, sanoi Lucia, uudelleen joutuen kauhun valtaan. Annoin lupaukseni, enkä sitä riko. Mutta myönnäthän, millä tavoin sait minut lupaamaan. Suokoon Jumala, ettei…

– Miksi ennustat pahoja, Lucia? Jumala tietää, ettemme tee vääryyttä kellekään.

– Lupaa minulle ainakin, että tämä on oleva viimeinen.

– Sen lupaan, kautta miehen kunniani.

– Mutta pitäkää myös sananne, huomautti Agnese.

Tässä tekijä huomauttaa, että on vielä toinenkin seikka, jota ei tiedä: oliko Lucia täydelleen ja joka suhteessa tyytymätön siihen, että häntä oli pakoitettu suostumaan. Me jätämme, kuten hän, asian epäilyksen alaiseksi.

Renzo olisi tahtonut jatkaa keskustelua ja yksityiskohtia myöten sopia siitä, mitä oli tehtävä seuraavana päivänä. Mutta yö oli jo käsissä, ja naiset sanoivat hänelle hyvää yötä. He eivät pitäneet sopivana, että hän näin myöhään kauempaa oli talossa.

Yö oli näillä kolmella henkilöllä niin rauhallinen, kuin se saattaa olla päivän jälkeen, joka on ollut täynnä levottomuutta ja valituksia, ja huomista vasten, jolloin on määrä tapahtua jotain tärkeätä ja onnistumiseltaan epävarmaa. Renzo tuli Agnesen majaan varhain seuraavana aamuna; ja hän punnitsi naisten, tai oikeammin Agnesen kanssa, illalla tapahtuvaa suurta yritystä. He vuoroin huomasivat, vuoroin syrjäyttivät vaikeuksia, aavistivat vastuksia ja toiste taas alkoivat kertoa tuota seikkaa, ikäänkuin se jo olisi tapahtunut. Lucia kuunteli, ja kun ei voinut sanoin hyväksyä, mitä ei sydämensä hyväksynyt, hän vaan lupasi tehdä parastansa.

– Menettekö itse luostariin puhumaan isä Cristoforon kanssa, kuten oli hänen kanssaan puhe eilisiltana? kysyi Agnese Renzolta.

– Kaikkea muuta. Tiedätte itse, miten pirun tarkat silmät on munkilla. Hän lukisi kasvoistani kuin kirjasta, että jotain on tekeillä. Ja jos hän rupeaisi minulta kyselemään, tiedän, etten kunnialla asiasta suoriutuisi. Sitäpaitsi minun täytyy jäädä tänne asiaa järjestämään. On parasta, että te lähetätte jonkun toisen.

– Lähetän Menicon.

– Hyvä, virkkoi Renzo. Ja hän poistui asiaa järjestämään, kuten itse oli sanonut.

Agnese meni naapuritaloon tapaamaan Menicoa, noin kahdentoista vuotista poikaa, joka oli sangen älykäs ja joka tavallaan oli Agnesen sukulainen, Agnese kyseli poikaa ja pyysi vanhemmilta saada ikäänkuin palkata hänet siksi päiväksi erityistä palvelusta varten, kuten hän sanoi. Kun poika oli tuotu hänen majaansa, hän vei hänet keittiöönsä, tarjosi hänelle aamiaista ja antoi hänelle sitten toimeksi mennä Pescarenicoon, pyytää päästä isä Cristoforon puheille, joka sitten aikanansa oli lähettävä hänet takaisin vastausta tuomaan.

– Isä Cristoforo, tuo kaunis vanhus, tiedäthän, jolla on valkoinen parta, ja jota sanotaan pyhäksi…

– Ymmärrän, sanoi Menico; hän, joka aina hyväilee lapsia ja joka välistä antaa heille kauniita kuvia.

– Aivan oikein, Menico. Ja jos hän käskee sinun odottaa jonkun aikaa jossakin lähellä luostaria, niin älä poistu; älä juokse toisten poikien kanssa järvelle katsomaan miten voileipiä heitetään, kalastetaan, äläkä rupea leikittelemään kuivamaan pannuilla verkoilla, tai…

– Hui hai, täti! Enhän enää ole lapsi.

– Hyvä, ole siis ymmärtäväinen. Ja kun palaat vastauksinesi, niin katso, saat nämä kaksi uutta parpagliole-lanttia.³

– Antakaa ne minulle nyt heti.

– En toki. Voisit ruveta niillä leikittelemään. Mene, ja muista tehdä täsmälleen niin kuin sanoin. Voitpa sitten saada enemmänkin.

Tämän pitkän aamun kuluessa esiintyi muutamia tapauksia, jotka melkoisesti herättivät epäluuloja naisten jo ennestään levottomissa mielissä. Muuan kerjäläinen, joka ei ollut nääntynyt eikä repaleinen, kuten muut hänen kaltaisensa, ja jonka kasvoissa oli jotakin outoa ja kolkkoa, astui sisälle almua anoen ja luoden ympärilleen urkkijan katseita. Hänelle annettiin pala leipää, jonka hän vastaanotti huonosti peittäen välinpitämättömyyttään. Sitten hän jotenkin julkeasti rupesi puhelemaan tehden keskustellessaan epäröivästi useita kysymyksiä, joihin Agnese joutuisasti vastasi sellaista, mikä oli päinvastaista kuin todellinen asianlaita. Sitten hän teeskenteli lähtöä ja oli erehtyvinänsä oven suhteen astuen ulos portaisiin johtavasta ovesta ja katsahti taas siellä kiireisesti ympärilleen. Emäntä huusi hänen jälkeensä: Hoi, mies, minne menette? Tässä on ulko-ovi. Silloin hän palasi ja poistui hänelle osoitetusta ovesta pyytäen anteeksi, teeskennellen nöyryyttä, joka huonosti sointui yhteen hänen jylhiin kasvonpiirteisiinsä.

Tämän henkilön jälkeen ilmeni tuon tuostakin toisia omituisia kulkijoita. Minkälaatuisia ihmisiä nämä olivat, ei ollut helppo sanoa; mutta eipä heitä myöskään saattanut pitää kunniallisina matkamiehinä, joista tahtoivat käydä. Yksi heistä tuli sisälle muka asianaan tien kyseleminen; toiset taas kulkiessaan oven ohi hiljensivät käyntinsä ja katsahtivat salavihkaa huoneeseen pihan yli kuten se tekee, joka tahtoo nähdä, epäluuloa herättämättä. Päivällisaikaan tämä kiusallinen kulkue vihdoinkin päättyi. Agnese nousi tavan takaa, kulki pihan halki, hiipi ulko-oven taa, katseli oikealle ja vasemmalle ja palasi sanoen:

– Ei ketään… Sana, jonka Agnese lausui mielihyvällä ja jota Lucia samoin kuunteli ilman että kumpikaan oikeastaan tiesi minkätähden. Mutta kumpaankin kaikki tämä teki tuskallisen vaikutuksen, herätti epämääräisen levottomuuden ja riisti heiltä, ja varsinkin tytöltä, suuren määrän rohkeutta, jonka olivat varanneet illan yritystä varten.

On kuitenkin tärkeätä, että lukija tietää jotain lähempää näistä salaperäisistä maantienkulkijoista. Ja noudattaaksemme järjestystä näitä tietoja antaessamme, on meidän hieman mentävä taapäin ajassa ja palattava Don Rodrigon luo, jonka eilen isä Cristoforon lähtiessä jätimme yksikseen erääseen palatsin huoneeseen.

Don Rodrigo, kuten jo kerroimme, mitteli pitkin askelin tämän huoneen lattiaa, jonka seinillä riippui perheen eri sukupolviin kuuluvien jäsenten muotokuvia. Kun hän astui seinää kohti ja kääntyi, näki hän edessään vastaisella seinällä erään esi-isistään, soturin, joka oli ollut kuulu vihollistensa ja sotamiestensä kauhuna, ja jolla oli tuima katse, lyhyet hiukset pystyssä otsalla, pitkät, punotut ja suippokärkiset, poskista kauas etenevät viikset ja esiin törröttävä leuka. Tämä sankari seisoi ylpeänä yllänsä säärihaarniskat, rautapaita, haarniska, käsivarsien suojustimet ja hansikkaat – kaikki raudasta. Oikeata kättään hän nojasi lanteeseen ja vasenta miekan kahvaan. Don Rodrigo tarkasti häntä, ja kun oli saapunut vallan tämän muotokuvan eteen ja taas kääntyi, kiintyi hänen huomionsa toiseen esi-isään, virkamieheen, käräjöivien ja asianajajain kauhistukseen; tämä istui suuressa punaisella sametilla päällystetyssä tuolissa, yllänsä avara musta kaapu. Hänen pukunsa oli muuten vallan musta, jos ei ota lukuun leveätä valkoista kaulusta ja suopelinnahkaista vuoria, joka oli senaattorien arvomerkki, mitä he kantoivat ainoastaan talvisin, syy, miksi ei koskaan nähty kesäpukuisen senaattorin kuvaa; hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kulmakarvansa rypyssä; kädessään hän piti anomuskirjettä ja näytti aikovan sanoa: saammehan nähdä. Tuossa riippui vanhanpuoleisen naisen kuva, joka nainen oli ollut palvelijattariensa kauhu. Tuossa taas munkkiensa suuresti pelkäämä luostarinjohtaja. Kaikki vaan siis henkilöitä, jotka eläessään olivat herättäneet kauhistusta, ja jotka vielä kuvistaankin samaista kauhua henkivät.

Näin ylhäisten sukumuistojen ympäröimänä Don Rodrigo raivostui kahta ankarammin, tuntien nöyryytystä ja kiukkua siitä, että munkki oli rohjennut pitää hänelle Nathanin nuhdesaarnaa. Hän keksi kostontuuman, hylkäsi sen taas ja mietti miten voisi samanaikuisesti tyydyttää intohimoaan ja sitä, mitä sanoi kunniaksi. Ja kuitenkin, nähkääs, hän tuontuostakin kuullessaan korvissaan humisevan tuon munkin ennustuksen alun, tunsi oitis kamalaa kauhua ja tuntui epäröivän, jättäisikö sikseen molemmat kostonhankkeet. Lopultakin jotain tehdäkseen hän huusi luokseen palvelijan ja käski tämän pyytämään vierailta anteeksi isännän puolesta, jota muka tärkeä asia pidätti. Palvelija palasi ja toi sen vastauksen, että vieraat olivat poistuneet käskien kiittää ja tervehtiä.

– Entä kreivi Attilio? kysyi Don Rodrigo, yhä vaan kulkien edestakaisin.

– Läksi toisten mukana, arvoisa herra.

– Hyvä. Heti paikalla kuusi miestä seurueekseni. Miekkani, viittani ja hattuni heti paikalla.

Palvelija riensi pois vastaten päännyökkäyksellä. Hetkisen kuluttua hän palasi tuoden komean miekan, jonka isäntä sitoi vyölleen, vaipan, jonka hän heitti hartioilleen ja isosulkaisen hatun, jonka hän syvälle painaen ylpeästi pani päähänsä – kaikki myrskysään merkkejä. Don Rodrigo läksi ulos huoneesta ja tapasi ovella nuo kuusi rosvoa, jotka olivat asestettuina kiireestä kantapäähän ja jotka olivat järjestyneet kahden puolen. He kumarsivat Don Rodrigon ohi kulkiessa ja astuivat sitten hänen jäljessään. Hurjempana ja ylpeämpänä tavallistaan hän läksi talosta ja suuntasi kulkunsa Leccoon keskellä vastaantulevien talonpoikien hatunnostoja ja syviä kumarruksia, joihin hän ei vastannut. Ollen häntä alhaisempia hänelle kumarsivat sellaisetkin henkilöt, joita rahvas sanoi herroiksi; sillä näillä seuduin ei ollut ainoatakaan, joka nimeltään, rikkauksiltaan, kannattajiltaan ja häikäilemättömältä oman etunsa valvonnalta olisi voinut kilpailla hänen kanssaan. Noille tervehtijöille hän vastasi armollisesti ja jäykästi. Kun hän kohtasi espanjalaisen linnanherran, mikä ei tapahtunut tuona päivänä, oli molemminpuoleinen kumarrus yhtä syvä. Suhde oli samanlainen kuin kahden mahtavan henkilön välinen, joilla ei ole mitään toistensa kanssa tekemistä, mutta jotka sovinnaisesti kunnioittavat toinen toisensa arvoa. Hieman haihduttaakseen huonoa tuultansa ja syrjäyttääkseen mielestään munkin kuvan, joka yhä vaan hallitsi hänen mielikuvitustaan, hankkimalla vallan erilaisia vaikutelmia, Don Rodrigo tuona päivänä astui sisälle taloon, mihin tavallisesti kokoontui paljo väkeä ja missä hänet vastaanotettiin juhlallisen ja alttiin kohteliaasti kuten ainakin henkilöitä, jotka saattavat itsensä joko suuresti rakastetuiksi, tai suuresti pelätyiksi. Ja vasta yöllä hän palasi linnaansa. Kreivi Attilio oli vastikään tullut kotia; tarjottiin illallista, jonka kestäessä Don Rodrigo oli ajatuksiinsa vaipunut ja puhui aivan vähän.

Tuskin oli pöytä tyhjennetty ja palvelijat poistuneet, kun kreivi Attilio virkkoi ilkamoiden:

– Serkku, milloin maksatte minulle tuon vedon?

– Pyhän Martin päivä ei vielä ole ohi.

– Parasta on, että maksatte pois sen heti; sillä tulevatpa kulumaan kaikki almanakan pyhimysten päivät, ennenkuin…

– Saammepa nähdä…

– Serkku, tahdotteko vetää minua nenästä, mutta minäpä olen kaiken älynnyt, ja tiedän niin varmasti voittavani vedon, että olen valmis lyömään toisen vedon.

– Minkä? kysyi Don Rodrigo.

– Että munkki, tuota noin, tuo kapusiinilais-munkki, vai mikä lieneekin, on teidät käännyttänyt.

– Se on taas noita teidän hullutuksianne.

– Käännyttänyt, serkkuseni, niin aivan varmaan. Minä puolestani siitä iloitsen. Se tulee olemaan kaunis näky, kun kuljette vallan lamassa ja katse maassa! Ja mikä kunnia tuolle munkille. Mitenkä pöyhkeänä hän liekään palannut kotia. Sellaisia kaloja ei saada joka päivä eikä joka verkolla. Olkaa varma siitä, että hän tulee mainitsemaan teitä esimerkkinä. Ja kun hän menee jollekin etäiselle lähetysretkelle, hän puhuu teidän tapauksestanne. Olen jo sen kuulevinani.

Nyt kreivi rupesi puhumaan nenäänsä säestäen puhettaan liioitelluin liikkein, ja jatkoi saarnanuotilla:

– Eräässä tämän maailman sopukassa, jota hienotunteisuudesta en tahdo mainita, eli, rakkaat kuulijani, ja elää yhä vieläkin irstas aatelismies, joka rakasti enemmän kauniita naisia kuin kunnon miehiä, joka aatelismies oli tottunut aina tyydyttämään himonsa ja oli iskenyt silmänsä erääseen…