Читать книгу: «Kihlautuneet», страница 6

Surmatun veli ja sukulaiset, jotka olivat odottaneet saavansa kokea sinä päivänä ylpeyden tuottamaa surullista tyydytystä, olivat nyt päinvastoin täynnä anteeksiannon ja hyväntahtoisuuden nostamaa selkeätä iloa. Koolla oleva seura jäi vielä hetkeksi keskustelemaan, tehden sen hilpeämielisesti ja tavattoman sydämellisesti sekä kosketellen aiheita, joita ei kukaan ollut odottanut sinne tullessaan. Ei puhuttu saadusta hyvityksestä, kostetusta solvauksesta, voitetuista vastuksista, vaan sen sijaan luostarinalokkaan ylistäminen, sovinto ja leppeys olivat puheenaiheina. Muuan läsnäolijoista, joka muuten olisi viidennenkymmenennen kerran kertonut miten hänen isänsä, kreivi Muzio, oli osannut tuossa kuuluisassa yhteentörmäyksessä saada vaikenemaan tuon kaikkein tunteman suurkerskurin, markiisi Stanislaon, puhui nyt sen asemesta erään useita vuosia sitten kuolleen munkki Simonen katumuksenteoista ja kärsivällisyydestä.

Vieraiden lähdettyä isäntä, yhä vielä mielenliikutuksen valtaamana, ihmetellen muisteli mitä oli kuullut ja mitä itse oli sanonut; ja hän mutisi itsekseen:

– Lempo vie, tuo munkki! (pidämme velvollisuutenamme tarkoin mainita hänen sanansa), lempo vieköön! Jos hän olisi ollut vielä jonkun hetken siinä polvillaan, niin vähällä olisin minä pyytänyt häneltä anteeksi, että hän surmasi veljeni!

Historiallinen lähteemme huomauttaa nimenomaan että tuo aatelismies tästä päivästä alkaen ei enää ollut niin raju, vaan että hän muuttui sävyisämmäksi.

Isä Cristoforo astui edelleen, mielessään sellainen lohdutuksen tunne, jota hän ei ollut kokenut tuon hirvittävän päivän jälkeen, minkä hyvittämiselle koko hänen elämänsä oli oleva omistettu. Sitä vaiteliaisuutta, mikä oli määrätty alokkaille, hän vaikeudetta noudatti, hän kun oli kokonaan vajonnut miettimään niitä vaivoja, puutteita ja nöyryyksiä, mitkä hänellä oli kärsittävänä hyvittäessään rikostaan. Kun hän pysähtyi virkistymään ateriasta erään luostarinsa hyväntekijän luona, hän söi, jonkunmoista hekkumaa tuntien, anteeksiannon leipää. Mutta hän säästi siitä palan ja kätki sen koriinsa, säilyttääkseen sitä ainaisena muistona.

Ei ole tarkotuksemme kirjoittaa hänen luostarielämänsä historiaa. Mainitsemme ainoastaan että hän aina hyvin halukkaasti ja huolellisesti täytti ne velvollisuudet, jotka hänelle tavallisesti asetettiin, nimittäin saarnaamisen ja kuolevain lohduttamisen; mutta sen ohella hän ei koskaan laiminlyönyt tilaisuutta täyttääkseen kahta muuta velvollisuutta, jotka hän omasta aloitteestaan oli ottanut täyttääkseen ja jotka olivat eripuraisuuksien sovittaminen ja sorrettujen auttaminen. Tähän taipumukseen liittyi, osaksi ja ilman että hän itse sitä huomasi, hänen vanha tapansa ja jäännös sotaisaa uljuutta, joita nöyrtymys ja itsensähillitseminen eivät olleet voineet täydelleen tukehuttaa. Hänen puheensa oli tavallisesti nöyrää ja hiljaista. Mutta kun oli kysymys oikeuden ja totuuden polkemisesta, hänessä oitis leimahti liekkiin entinen kiivaus, johon sekaantui ja jota tasoitti saarnaamisesta johtunut mahtipontisuus ja joka loi hänen puheeseensa erityisen leimansa. Koko hänen käytöksensä ja ulkomuotonsa ilmaisi pitkällistä taistelua, joka hänessä tapahtui hehkuvan ja herkän tunne-elämän välillä toiselta puolen ja vastaisen tahdonvoiman välillä toiselta, mikä jälkimäinen tavallisesti oli voitokas, alati varuillaan ja korkeampien vaikuttimien ja pyrkimysten ohjaama.

Eräs hänen kanssaveljensä ja ystävänsä, joka hänet hyvin tunsi, oli kerran verrannut häntä noihin luonnollisessa muodossaan liian tunteenvoittoisiin sanoihin, joita muutamat hyvinkin kasvatetut henkilöt, intohimon purkautuessa esiin, lausuvat typistämällä niitä tai muuttamalla jonkun kirjaimen, sanoja, jotka näin muutettuinakin muistuttavat alkuperäistä pontevuuttaan.

Jos joku tuntematon naisparka, ollen samanlaisessa surullisessa asemassa kuin Lucia, olisi vedonnut isä Cristoforon apuun, tämä olisi viipymättä rientänyt apuun. Kun nyt oli kysymys Luciasta, hän kiiruhti askeleitaan kahta joutuisammin, hän kun tunsi ja ihaili tämän naisen viattomuutta; ja hän oli jo väristen ajatellut Lucian vaaroja, tuntien pyhää paheksumista sen häpeällisen vainon johdosta, jonka alaiseksi tuo nainen oli joutunut. Tämän lisäksi hänen mieleensä muistui, että hän oli Lucialle parhaana keinona suositellut asian täydellistä salassapitämistä ja alallaanpysymistä, ja hän pelkäsi nyt, että tuo neuvo oli voinut aiheuttaa jotain ikävää. Ja hänen huolehtivaan armeliaisuuteensa, joka oli hänessä ikäänkuin synnynnäinen, liittyi tässä tilaisuudessa tuollainen levoton tunnollisuus, joka usein vaivaa hyviä ihmisiä.

Mutta kertoessamme isä Cristoforon kohtaloita, hän on saapunut perille ja astunut kynnykselle. Ja molemmat naiset luopuivat kerinpuiden kahvasta, joita he rämykkäästi olivat pyörittäneet, nousivat istuimiltaan ja sanoivat yhteen ääneen:

– Kas, isä Cristoforo! Olkaa siunattu!

VIIDES LUKU

Isä Cristoforo pysähtyi hetkeksi kynnykselle. Hän oli tuskin luonut katseensa naisiin, kun aivan selvästi huomasi, etteivät hänen aavistuksensa olleet häntä pettäneet. Hänen äänessään oli sellainen kysymyksen levottomuus, joka odottaa surullista vastausta. Hän kohotti partaansa, tehden kevyen päänliikkeen ja sanoi:

– No miten ovat asiat?

Lucia vastasi purskahtamalla itkuun. Äiti alkoi pyytää anteeksi, että oli uskaltanut… Mutta munkki lähestyi, istuutui kolmijalkaiselle jakkaralle ja keskeytti kaikki anteeksipyynnöt virkkaen Lucialle:

– Rauhoittukaa, tyttöparka!.. Ja te, hän sitten sanoi Agneselle, kertokaa minulle, mitä on tapahtunut.

Kunnon vaimon kertoessa tuota surullista tapausta niin hyvin kuin osasi, munkin kasvojen väri vaihteli moneen kertaan; milloin hän nosti katseensa taivasta kohti, milloin polki jalallaan. Kun kertomus oli lopussa, hän peitti kasvonsa ja huudahti:

– Taivaan Jumala! Kuinka pitkälle…

Mutta hän ei päättänyt lausettaan, vaan kääntyi uudelleen naisten puoleen:

– Ystäväparkani, hän sanoi, Jumala on teitä koetellut, Lucia raukka!

– Ettehän meitä hylkää, isä? tämä sanoi nyyhkyttäen.

– Minäkö teidät hylkäisin! hän vastasi. Minkä näköisenä saattaisin Jumalalta anoa jotain, jos olisin teidät hylännyt? Jättää teidät tässä tilassa! Teidät, jotka hän on minulle uskonut. Älkää menettäkö rohkeuttanne: Hän on teitä auttava. Hän näkee kaiken! Hän saattaa välikappaleenaan käyttää niinkin mitätöntä ihmistä kuin minä, tehdäkseen tyhjäksi sellaisen aikeet… Katsokaamme, tuumikaamme mitä voimme tehdä.

Näin sanottuaan hän nojasi vasemman kyynäspäänsä polveen, kumarsi otsansa käden varaan ja siveli oikealla kädellä partaansa ja leukaansa ikäänkuin kootakseen ja keskittääkseen kaikki sielunvoimansa. Mutta kuta tarkkaavammin hän asiaa pohti, sitä selvemmin hän huomasi kuinka kiireellistä toimintaa vaativa ja sekava tämä tapaus oli, ja miten harvat, epävarmat ja vaaralliset olivat vastustamiskeinot. Herättää don Abbondiossa häpeäntunnetta ja saada hänet huomaamaan, kuinka suuresti hän rikkoi velvollisuuden vaatimuksia? Häpeä ja velvollisuus eivät merkitse hänelle mitään, jos pelko hänet valtaa. Mitä keinoja olisikaan minulla hänessä herättää suurempaa pelkoa kuin pyssynluoti? Ilmoittaa kaikki kardinaali-arkkipiispalle ja vedota hänen vaikutusvaltaansa? Mutta se vaatisi aikaa. Ja odottaessa, ja sitten? Vaikka tämä naisparka olisi naimisissakin, niin olisiko se esteenä tuon miehen aikeille? Kuka tietää, miten pitkälle hän voisi mennä?.. Entä jos häntä vastustaisi? Miten? Mitähän, jos voisin saada tänne munkkiveljeni luostaristani ja Milanosta minua avustamaan? Mutta eihän se ole yleishyvää tarkoittava yritys; he tulisivat siitä kieltäytymään. Tuo mies teeskentelee olevansa luostarimme ystävä, hän tahtoo muka käydä kapusiinilais-munkkien ystävästä; ovathan hänen rosvonsa monasti hakeneet turvaa meiltä. Jäisin yksin asiaa ajamaan. Minä joutuisin vain hätikön, rettelöivän ja toraisen miehen kirjoihin; ja mikä pahempi on, voisin vielä tehottoman yrityksen kautta saattaa tyttöparan asian vielä arveluttavammaksi.

Kun hän oli punninnut syitä ja vastasyitä, hänestä tuntui luotettavimmalta mennä suoraa päätä itse don Rodrigon puheille ja koettaa rukoilemalla ja huomauttamalla toisen ja mahdollisesti myös tämän elämän vaaroja saada hänet luopumaan häpeällisestä aikeestaan. Pahimmassa tapauksessa saattoi tätä tietä ainakin päästä selvemmin sen perille, miten itsepäisesti don Rodrigo koetti panna inhoittavaa yritystänsä täytäntöön, saattoi paremmin paljastaa hänen aikeitaan ja järjestää toimintansa sen mukaan.

Munkin näin ollessa vaipuneena mietteisiinsä Renzo, joka kaikkien arvaamista syistä ei malttanut pysyä poissa tästä talosta, oli ilmestynyt ovelle. Mutta huomattuaan munkin näin mietteisiin vaipuneeksi ja naisten tekevän hänelle merkkejä, ettei hän häntä häiritsisi, hän pysähtyi naisten kynnykselle. Nostaessaan päätään ilmoittaakseen naisille tuumansa munkki huomasi Renzon ja tervehti häntä tavallisella ystävällisyydellään, joka säälistä vielä oli vahvistunut.

– He ovat siis teille kertoneet … isä? Renzo kysyi häneltä, ääni värähdellen liikutuksesta.

– Tarkalleen kaiken; ja sitä varten olen tullut tänne.

– Mitä sanotte tuosta konnasta?..

– Mitäpä hänestä sanoisin? Eihän hän ole täällä sitä kuulemassa: mitä siis toimittaisivat sanani? Sanon sinulle, Renzo ystäväni, että sinun pitää luottaa Jumalaan, ja että Jumala ei ole sinua hylkäävä.

– Siunatut olkoot sananne! nuorukainen huudahti. – Te ette ole niitä, jotka aina sanovat köyhien olevan väärässä. Mutta tuo herra pastori ja tuo herra tohtori…

– Mitä hyödyttää muistojen palauttaminen, jotka ainoastaan turhanpäiten mieltäsi kiihoittavat! Olenhan vain yksinkertainen luostariveli. Mutta toistan sinulle mitä olen sanonut näille naisille: voimani ovat vähäiset, mutta en tahdo teitä hyljätä, vaan käyttää ne teidän hyväksenne.

– Oh, te ette ole samanlainen kuin maailmanystävät! Nuo tositoimiin kykenemättömät! Jos olisin luottanut niihin kauniisiin lupauksiin, jotka he minulle ennen, hyvinä aikoina antoivat! He olivat valmiit vuodattamaan vertansa minun edestäni; he olisivat puolustaneet minua itse pirua vastaan. Jos minulla vain olisi ollut joku vihamies, niin ei minun muka olisi tarvinnut muuta kuin antaa merkki, niin olisi tuo mies jäänyt leivättömäksi. Ja nyt, jos näkisitte, miten he vetäytyvät syrjään!..

Tällöin Renzo loi katseensa munkin kasvoihin ja huomasi että nämä olivat kokonaan synkistyneet ja huomasi sanoneensa suuren tyhmyyden. Mutta kun hän tahtoi korjata sen, hän takertui ja sekaantui kahta pahemmin… Tahdoin sanoa … tarkoitukseni ei ollut … aikomukseni oli tuota noin…

– Mitä tahdoit sanoa? Hä? Sinä olit ruvennut pilaamaan minun työtäni jo ennenkuin minä oli siihen ryhtynyt! Onneksi sinut ajoissa nolattiin. Kuinka? Sinä etsit ystäviä … ja millaisia ystäviä! … sellaisia, jotka eivät olisi kyenneet sinua auttamaan, vaikka olisivat tahtoneetkin. Ja täten olit vähällä menettää sen ainoan, joka voi ja tahtoo auttaa. Etkö tiedä, että Jumala on ahdistettujen ystävä, jotka luottavat häneen? Etkö tiedä, ettei heikko voita mitään näyttämällä hampaitaan? Ja jos voittaisikin…

Näin sanoen hän tarttui voimakkaasti Renzon käsivarteen. Hänen kasvonsa kuvastivat äkkiä juhlallista alakuloisuutta, silti menettämättä arvokkaisuuttaan, hänen katseensa suuntautuivat alas ja ääni muuttui hitaaksi ja kajahti maanalaiselta:

– Vaikka voittaisikin, niin se olisi kauhea voitto! Renzo! Tahdotko luottaa minuun? Mitä sanonkaan, minuun, mitättömään ihmiseen, munkki parkaan? Tahdotko luottaa Jumalaan?

– Tahdonpa kyllä, Renzo vastasi. Hän on oikea Herra.

– No hyvä; lupaa, ettet ketään hätyytä, ettet ketään yllytä, että annat minun sinua ohjata.

– Sen lupaan.

Lucia huokasi syvään, kuten se, joka vapautuu raskaasta taakasta. Ja Agnese sanoi:

– Hyvä, poikani!

– Kuulkaa, lapsukaiseni, virkkoi veli Cristoforo. – Minä lähden tänään tuon miehen puheille. Jos Jumala liikuttaa hänen sydäntänsä ja antaa voimaa minun sanoilleni, se on hyvä. Jollei, niin Hän saa meidät löytämään jonkun toisen keinon. Pysykää te sillävälin alallanne, kodeissanne, välttäkää joutumasta juorujen esineeksi, pysykää piilossa. Tänä iltana tai viimeistään huomisaamuna näette minut jälleen.

Näin sanoen hän keskeytti kaikki kiitokset ja siunaukset ja poistui.

Hän kulki luostariin, saapui ajoissa mennäkseen kirkon kuoroon messuamaan, söi aamiaisen ja lähti nopeasti matkaan sen pedon luolaa kohti, jonka toivoi kesyttävänsä. Don Rodrigon pieni palatsi kohosi yksinäisenä, linnoituksen tavoin, ylimmällä huipulla, eräällä niistä kallioista, joita siellä täällä pistää esiin tällä joen rantamalla. Tähän huomautukseen kertomuksemme nimetön historioitsija lisää, että tämä paikka (hän olisi suorastaan voinut mainita sen nimen) oli hieman ylempänä kihlautuneiden pikku kylää, ehkä siitä noin kolmen ja luostarista neljän virstan päässä. Rantakallion juurella, eteläpuolella ja järveen päin oli pieni ryhmä majoja, joissa don Rodrigon alustalaiset asuivat. Tämä oli ikäänkuin hänen pienen valtakuntansa pääkaupunki. Riitti, että siellä käväisi saadakseen käsityksen näiden asujanten oloista ja tavoista. Kun loi katseen maan tasalla oleviin huoneisiin, missä ovi oli sattunut jäämään auki, näki seinillä riippuvan sikin sokin pyssyjä, räikkiä, kuokkia, haravia, olkihattuja, verkkoja ja ruutisarvia. Ne ihmiset, joita siellä kohtasi, olivat rotevia ja karkeita, päässä suuri taaksepäin pyyhkäisty ja verkonmuotoiseen päähineesen suljettu hiustupsu; vanhuksia, jotka menetettyään hampaansa näyttivät olevan valmiit paljastamaan ikeniään jokaiselle, joka vähänkin heitä ärsytti; naisia, joilla oli miesmäiset kasvot ja jäntevät käsivarret ja jotka tarvittaessa kykenivät hyvää kieliavustusta antamaan; jopa kadulla leikittelevien lastenkin kasvoissa ja liikkeissä huomasi jotakin rajua ja uhkamielistä.

Veli Cristoforo kulki kylän läpi, kiipesi ylös pientä mutkikasta polkua ja saapui pienelle palatsin edessä olevalle tasaiselle paikalle. Portti oli suljettu, mikä tiesi sitä, että isäntä paraikaa oli ruoalla ja ettei hän kärsinyt häiritsijöitä. Harvojen ja pienten ikkunain edessä, jotka olivat tielle päin, oli liitteistään irtonaiset vanhat luukut ja lisäksi niitä suojelivat vahvat rautakanget; alikerran ikkunat olivat niin korkealla, että niihin tuskin olisi ylettynyt toisen hartioilla seisova mies.

Täällä vallitsi mitä syvin hiljaisuus. Ohikulkija olisi voinut luulla, että tämä oli asujanten hylkäämä talo, ellei neljä olentoa yhdenmukaisissa asennoissaan sen ulkopuolella olisi ilmaissut sen olevan asutun. Kaksi suurta korppikotkaa, siivet levällä ja päät riippuen, toinen höyhenettömänä ja puoleksi ajan hampaan kalvamana, toinen vielä eheänä ja höyhenisenä, olivat naulittuina kumpikin portin puoliskoon. Ja kaksi palkkalaisrosvoa, pitkänään kummallakin puolen porttia olevalla penkillä, tekivät vartijan virkaa odottaen kutsua syömään herransa aterian jätteitä. Munkki pysähtyi aikoen asettua odottamaan; mutta toinen rosvoista nousi ja virkkoi hänelle:

– Tulkaa vain lähemmäksi, isä! Täällä ei anneta kapusiinilais-munkkien odottaa. Olemmehan luostarin ystäviä. Ja minä olen ollut sen turvissa erityisinä hetkinä, jolloin ulkoilma ei ollut minulle ollenkaan terveellinen. Ja jos minulta silloin olisi suljettu ovi, olisi minun käynyt huonosti.

Näin sanoen hän iski kahdesti vasaralla oveen. Tähän ääneen vastasi heti sisältä suurten koirain ulvonta ja rakkien vinkuminen. Ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua ilmestyi muristen vanha palvelija; mutta huomattuaan munkin, hän kumarsi hänelle syvään, saattoi kädenliikkeillä ja äänellään koirat vaikenemaan, vei vieraan ahtaalle pihalle ja sulki jälkeensä oven. Sitten hän saattoi hänet pieneen saliin, katseli häntä ihmetellen ja kunnioittaen ja virkkoi:

– Ettekö ole … isä Cristoforo Pescarenicosta?

– Olenpa kyllä.

– Te täällä?

– Kuten näette, ystäväni.

– Epäilemättä tehdäksenne jotain hyvää. Hyvää, näin hän jatkoi mutisten hampaiden välillä ja lähtien taas liikkeelle, voi tehdä kaikkialla!

He kulkivat parin tai kolmen pimeän huoneen läpi ja saapuivat ruokasalin ovelle. Sieltä kuului kumeata melua, joka syntyi haarukoista, veitsistä, laseista, lautasista ja ennen kaikkea sekavista äänistä, jotka koettivat huutaa kukin toistaan kovemmin. Munkki tahtoi vetäytyä pois ja rupesi oven takana sopimaan palvelijan kanssa siitä, että hän jossakin syrjähuoneessa saisi odottaa, kunnes ateria oli lopussa. Mutta samassa ovi aukeni. Muuan kreivi Attilio, joka istui vastapäätä ovea (hän oli talon isännän serkku, ja olemme jo maininneet hänet sanomatta hänen nimeään) huomasi ajetun pään ja munkkikaapun sekä hyvän munkin vaatimattoman aikomuksen ja sanoi:

– Seis, seis, on tarpeetonta paeta, arvon isä; sisälle, sisälle vain.

Don Rodrigo, joka ei suorastaan arvannut tämän käynnin aihetta, aavisti kuitenkin epämääräisesti jotakin ja olisi kernaasti suonut, että hänen serkkunsa olisi ollut munkkia kutsumatta. Mutta kun ajattelematon Attilio oli noin äänekkäästi lausunut kutsunsa, ei hänen sopinut olla siihen yhtymättä, vaan hän virkkoi:

– Tulkaa, isä, tulkaa.

Munkki lähestyi, kumartaen isännälle ja vastaten molemmin käsin pöytävierasten tervehdyksiin.

Tavallisesti kuvitellaan kunnon miestä häijyn edessä – en kuitenkaan väitä, että kaikki näin tekisivät – esiintyvänä pää pystyssä, katse varmana, rinta paisuneena ja kieli vapaana. Itse teossa kuitenkin vaaditaan, jotta hän voisi esiintyä tuonryhtisenä, useita asianhaaroja, jotka hyvin harvoin sattuvat samanaikuisesti. Älkää siis ihmetelkö, että veli Cristoforo, vaikka hänen omatuntonsa olikin hyvä, vaikka hänellä olikin mitä järkähtämättömin varmuus sen asian oikeudesta, jota hän aikoi puolustaa, kuitenkin tunsi kammon ja säälin sekaista tunnetta don Rodrigoa kohtaan ja että hän oli joltisenkin arkana ja nöyränä siinä vastapäätä don Rodrigoa, joka istui pöydän päässä, omassa talossaan, omassa valtakunnassaan, ystävien, kunnianosoitusten, niin monen voimanmerkkinsä ympäröimänä, sen näköisenä, että hän oli valmis tukahuttamaan rukouksen, ja kahta kiivaammin ohjeen tai moitteen, liikkui se sitten kenen huulilla tahansa.

Rodrigon oikealla kädellä istui tuo kreivi Attilio, hänen serkkunsa, ja tuskin tarvinnee sitä huomauttaa, hänen toverinsa hekkumoimisessa ja väkivaltaisuuksissa. Tämä oli tullut Milanosta viettämään muutaman päivän maalla serkkunsa luona. Vasemmalla pöydän laidalla istui herra pormestari, jonka kasvot kuvastivat suurta kunnioittavaisuutta, mitä kuitenkin miedonsi jokunen määrä itsetietoisuutta. Hän oli se mies, jonka tehtävä asetusten mukaisesti olisi ollut hankkia oikeutta Renzo Tramaglinolle ja määrätä don Rodrigolle sellainen rangaistus, johon yllä on viitattu. Vastapäätä pormestaria, kasvoilla mitä vilpittömin kunnioituksen ilme, istui tuttavamme tohtori "Juonittelija", yllään musta kaapu, ja nenä tavallistaan punoittavampana. Vastapäätä serkuksia istui kaksi huomiota herättämätöntä vierasta, joista lähdeteoksemme sanoo, että he vain söivät, nyökäyttivät päätään, hymyilivät ja myönsivät kaiken, minkä joku muista vieraista sanoi ja mitä ei kukaan muu ollut vastustanut.

– Tehkää isälle tilaa, käski don Rodrigo.

Muuan palvelija toi tuolin, jolle isä Cristoforo istuutui, pyytäen isännältä anteeksi, että oli tullut sopimattomaan aikaan.

– Toivoisin saavani tärkeän asian johdosta puhua kahdenkesken kanssanne, hän sitten kuiskasi nöyremmällä äänellä don Rodrigon korvaan.

– Hyvä, hyvä, saammehan sitten puhua, tämä vastasi. Mutta tuotakoon ensin isälle jotakin juotavaa.

Munkki tahtoi kieltäytyä. Mutta don Rodrigo kohotti ääntänsä ja huusi keskellä uudelleen alkanutta melua:

– Ettehän toki, taivaan nimessä minua näin pahoita. Ei saa koskaan tapahtua, että kapusiinilais-munkki poistuisi talostani ilman että on maistanut viiniäni ja että julkea velkoja lähtisi täältä, ilman että hänen selkänsä on tutustunut metsieni raippoihin.

Nämä sanat nostivat yleisen naurunremahduksen ja keskeyttivät hetkeksi sen kysymyksen käsittelyn, jota vieraat paraikaa intohimoisesti pohtivat. Palvelija toi tarjottimella viinipullon ja korkean maljanmuotoisen lasin, jonka ojensi munkille. Tämä ei tahtonut vastustaa sen miehen tekemää kiihkeää tarjousta, jonka suosiollisuuden hän hartaasti tahtoi saavuttaa, minkä vuoksi hän estelemättä kaatoi lasiinsa ja alkoi hitaasti sitä maistella.

– Tasson arvokkaisuus ei ollenkaan tue väittämäänne, arvoisa herra pormestari; se päinvastoin sitä vastustaa – näin jatkoi kreivi Attilio ulvovalla äänellä – tuo oppinut, tuo suuri mies, joka tunsi kuin viisi sormeansa kaikki ritarillisuuden säännöt, antaa teoksessaan Arganten lähettilään, ennenkuin tämä vaatii kristityitä ritareita taisteluun, ensin kysyä lupaa hurskaalta Gottfried Bouillonilaiselta.

– Mutta tämä on, huomautti pormestari yhtä ulvovalla äänellä, tämähän on liioittelua, runollista kaunistelua, sillä onhan lähettiläs virkansa puolesta ja kansainvälisen oikeuden nojalla loukkaamaton. Eikä tarvitse mennä niin kauas perusteluja etsimään, sanoohan jo sananlasku: lähettiläs ei ole rangaistuksen alainen. Ja sananlaskut, herra kreivi, edustavat ihmiskunnan viisautta. Ja kun nyt lähettiläs ei sanonut mitään omassa nimessään, vaan ainoastaan toi esiin kirjallisen manauksen…

– Mutta ettekö huomaa, että tuo lähettiläs oli julkea aasi, joka ei tietänyt ensimäisiä…?

– Jos herrat sallivat, keskeytti Don Rodrigo, joka ei tahtonut, että kysymys olisi kehittynyt sen pitemmälle, – niin lykätkäämme asia isä Cristoforon arvosteltavaksi; ja alistukaamme hänen ratkaisuunsa.

– Hyvä, erittäin hyvä, virkkoi kreivi Attilio, joka piti varsin hullunkurisena, että kapusiinilais-munkki ratkaisisi ritarillisuutta koskevan kysymyksen; sitävastoin pormestari, joka paljoa hehkuvammin otti osaa kysymyksen käsittelyyn, ainoastaan vaivoin rauhoittui, ja hänen kasvoissaan oli omituinen ilme, mikä näytti sanovan: Lapsenloruja!

– Mutta mikäli luulen ymmärtäneeni, sanoi munkki, ne eivät ole seikkoja, joita minun pitäisi tuntea.

– Tavallisia munkkien vaatimattomuuden aiheuttamia estelyjä, virkkoi Don Rodrigo. Mutta älkää luulko, että minä teitä päästän. Oh, tiedämmehän varsin hyvin, ettette Te ole tullut maailmaan munkinkaapu yllä, ja että olette tuntenut maailmaa. No niin, asia on seuraava…

– Tapaus oli seuraava, kreivi Attilio alkoi huutaa.

– Antakaa minun puhua, serkku, minun, joka olen puolueeton, huomautti Don Rodrigo. Juttu on seuraava. Eräs espanjalainen aatelismies lähettää milanolaiselle aatelismiehelle kaksintaistelu-vaatimuksen. Tämän tuoja ei tapaa miekkasille vaadittua kotona, jättää vaadintakirjeen aatelismiehen veljelle. Tämä lukee sen ja antaa vastaukseksi tuojalle muutaman kepinlyönnin. No mitä asiasta arvelette…

– Hyvin vastattu ja hyvin tehty! huusi kreivi Attilio. Olipa se oikea haltioitunut innostus…

– Pahan hengen nostama, pormestari lisäsi. Piestä lähettiä. Miestä, jonka persoonaa ei saa loukata. Tekin, arvoisa isä, voitte sanoa, onko tämä ritarillisesti menetelty.

– Onpa kyllä, herraseni, huusi kreivi. Minä sen voin vakuuttaa, minä, joka luullakseni tunnen ritarillisia tapoja. Oh, jos hän olisi jaellut nyrkiniskuja, se olisi ollut vallan toista; mutta sauva ei likaa kenenkään käsiä. Enpä ollenkaan saata ymmärtää, miksi niin suuresti säälitte jätkän hartioita.

– Kuka tässä on puhunut hartioista, hyvä herra kreivi? Te väitätte minun sanoneen mielettömyyksiä, jotka eivät koskaan ole edes johtuneet mieleeni. Minä olen puhunut miehen karaktääristä, enkä hänen hartioistaan. Puhun ennen kaikkea kansainvälisestä oikeudesta. Sanokaapas, tehkää niin hyvin, tokko ne airuet, joita muinaiset roomalaiset lähettivät julistamaan sotaa toisille kansoille, pyysivät lupaa esittääkseen asiaansa; ja mainitkaapa minulle joku kirjailija, joka kertoisi, että tuollaista sota-airuetta koskaan olisi piesty.

– Mitä liikuttavat meitä muinaisten roomalaisten sota-airuet. Ne olivat henkilöitä, jotka menettelivät kursailematta ja jotka tässä suhteessa olivat hyvin alkuperäisellä kannalla. Mutta nojaten uudenaikaisen, ja ainoan oikean ritarillisuuden sääntöihin, sanon ja väitän, että lähetti, joka rohkenee ojentaa aatelismiehelle miekkasille vaatimusta, pyytämättä siihen lupaa, on julkea mies, joka hyvin on loukattavissa, jopa mitä suurimmassa määrin loukattavissa, että hän on selkäsaunan ansainnut, jopa runsaimmalla mitalla ansainnut…

– Selvittäkääpä hieman tätä päätelmäänne.

– En ikinä!

– Mutta kuulkaahan toki! Lyödä aseetonta on kuitenkin katala teko.

Koska lähetti oli aseeton, niin…

– Rauhoittukaa toki, herra pormestari.

– Kuinka, minunko pitää rauhoittua?

– Rauhoittukaa, sanon vieläkin. Mitä loruja te laskettelettekaan? Katala teko olisi takaapäin lyödä toista miekalla tai kiidättää hänelle luoti selkään; ja tässäkin suhteessa saattaa olla eri tapauksia, mutta pysykäämme asiassa. Myönnän, että tällaista yleensä voisi sanoa katalaksi teoksi. Mutta kun antaa neljä kepinlyöntiä jätkälle! Pitäisi kai tälle ensin virkkaa: – Katso eteesi, aion antaa sinulle selkäsaunan – vallan kuin sanotaan aatelismiehelle: – Miekka esiin! Ja te, arvoisa herra tohtori, sen sijaan että minulle hymyilette osoittaaksenne, että olette samaa mieltä kuin minä, voisitte ennemmin tukea perusteitani liukkaalla kielellänne ja auttaa minua saattamaan tätä herraa järkiinsä.

– Minä, vastasi tohtori, hieman joutuen hämilleen, minua huvittaa kuunnella tätä väittelyä; ja kiitän sattumaa, joka on tarjonnut tilaisuuden kuunnella näin henkevää aatekiistaa. Lisäksi, ei ole minun tehtäväni ratkaista tätä kysymystä, Teidän ylhäisyytenne on jo määrännyt ratkaisijan … nimittäin läsnäolevan arvoisan isän…

– Se on totta, sanoi Don Rodrigo; mutta miten luulette tuomarin voivan puhua, kun riitaveljet eivät tahdo vaieta?

– Minä vaikenen, virkkoi kreivi. Pormestari rypisti kokoon huulensa ja kohotti kättänsä, ikäänkuin alistumisen merkkinä.

– Oh, kiitos olkoon taivaan! Nyt on teidän vuoronne, isä, huomautti Don Rodrigo, puoleksi ivallisen vakavasti.

– Olenhan jo selitellyt kykenemättömyyttäni, vastasi veli Cristoforo, antaen takaisin lasinsa palvelijalle.

– Huonoa välttelyä, huusivat molemmat serkukset. Tahdomme kuulla teidän ratkaisunne.

– Jos asianlaita on näin, niin minun heikon ymmärrykseni mukaan ei pitäisi olla miekkasille vaatimuksia, ei taistelujulistuksen tuojia, eikä kepinlyöntejä.

Pöytävieraat katsoivat toisiinsa hämmästyneinä.

– Onko kummempaa kuultu! tokaisi kreivi Attilio. Suokaa anteeksi, isä, mutta tuo menee liian pitkälle. Huomaa, ettette tunne maailmaa.

– Hänkö? sanoi Don Rodrigo. Hui, hai, hän tuntee sen yhtä hyvin kuin te, serkkuseni! Isä? Sanokaapa, mikä kokemuksen koulu teilläkin on ollut.

Munkki ei vastannut tähän kaikkea muuta kuin hyvää tarkoittavaan huomautukseen, vaan lausui sen sijaan hiljaisessa mielessään itselleen sanasen:

– Tämä pistos oli sinuun tähdätty; mutta muista, ettet ole täällä itsesi tähden, ja että kaikki mikä loukkaa sinua yksistään, ei ole otettava lukuun.

– Se on hyvin mahdollista, sanoi serkku; mutta isä … mikä onkaan isän nimi.

– Isä Cristoforo, vastasivat monet.

– Mutta korkeasti kunnioitettu isä Cristoforo, tuollaisine periaatteinenne te käännätte maailman nurin. Ilman miekkasille vaatimusta, ilman kepinlyöntejä! Hyvästi kaikki kunniantunto! Jokainen jätkä olisi vapaa rangaistuksesta. Onneksi oletuksenne on mahdoton!

– No, herra tohtori, huudahti äkkiä Don Rodrigo, joka yhä koetti siirtää pois kiistelyn kahdelta ensimäiseltä väittelijältä; nytpä on teidän vuoronne, teidän, joka olette omanne perustelemaan kaikkien asiat. Saammepa nähdä, millä tavoin tässä kohdin osaatte tukea isä Cristoforon perusteita.

– Totisesti, sanoi tohtori, heiluttaen haarukkaa ilmassa ja kääntyen munkin puoleen, totisesti en ymmärrä, miten isä Cristoforo, joka samalla on mallikelpoinen luostariveli ja maailmanmies, ei ole ajatellut, että hänen periaatteensa, joka on hyvä, oivallinen ja painava saarnatuolista julistettuna, ei ole minkäänarvoinen, sanottakoon se täydellä kunnioituksella, ritarillisuutta koskevassa väittelyssä. Mutta isä tietää paremmin kuin minä, että jokainen seikka on hyvä oikealla paikallaan, ja luulen hänen tällä kertaa pilan muodossa tahtoneen päästä pulmasta lausua tuomiopäätöstä.

Mitä olisikaan saattanut vastata näin vanhasta ja samalla alati uudesta viisaudesta ammennettuun järkeilyyn? Ei mitään; ja näin menetteli munkki.

Mutta Don Rodrigo tahtoi keskeyttää tämän asian ja otti sentähden puheeksi toisen.

– Kuulkaahan, hän virkkoi, huhutaan Milanossa tehtävän sovitusyrityksiä.

Lukija tietää, että tuona vuonna taisteltiin Mantovan herttuakunnan perimisestä. Vincenzo Gonzagan kuoltua, joka ei ollut jättänyt miehisiä perillisiä, mainittu herttuakunta oli joutunut Nevers'in herttuan, Gonzagan lähimmän sukulaisen haltuun. Ludvik XIII, eli oikeammin kardinaali Richelieu, kannatti suosikkiaan ja kansalaistunutta ranskalaista Nevers'in herttuata. Filip IV, tai oikeammin kreivi Olivares, yleisesti mainittu kreivi-herttuaksi, ei puolestaan kannattanut häntä vastikään mainittujen syiden nojalla, ja oli julistanut sodan häntä vastaan. Mutta kun tämä herttuakunta oli keisarikunnan läänitysmaa, molemmat puolueet koettivat kaikenlaisilla juonilla, kehoituksilla ja uhkauksilla vaikuttaa keisari Ferdinand II: seen; edellinen puolue yrittäen taivuttaa häntä myöntämään läänitysoikeudet uudelle herttualle, jälkimäinen koettaen saada keisaria tuota oikeutta kieltämään, jopa karkoittamaan hänet herttuakunnasta.

– Olenpa taipuvainen uskomaan, virkkoi kreivi Attilio, että tämä asia voidaan rauhallisesti sovittaa. Minulla on erityiset osviittani.

– Sitä en luule, herra kreivi, sitä en luule, pormestari keskeytti. Minä, vaikka elänkin täällä syrjässä, kuitenkin tunnen hieman maailman menoa; nähkääs, espanjalainen linnanherra, joka hyvyytensä vaikutuksesta minullekin suo hieman hyvää, ja joka on erään kreivi-herttuan suosikin poika ja siis tuntee kaiken, mikä tapahtuu…

– Ja minulla taas, herraseni, on tilaisuus joka päivä Milanossa puhua vallan toisenlaisten henkilöiden kanssa. Ja tiedän luotettavasta lähteestä, että paavi, joka ennen kaikkea harrastaa rauhaa, on tehnyt ehdoituksia…

– Se on kuin olla pitää. Asia on oikealla tolalla. Hänen Pyhyytensä täyttää velvollisuutensa: paavin tulee aina järjestää ruhtinasten ja kristittyjen välit hyviksi. Mutta kreivi-herttualla on oma politiikkansa, ja…