Читать книгу: «Neiti de Taverney», страница 34

61. Gilbertin viimeiset jäähyväiset

Filip oli viettänyt kauhean yön. Nuo jäljet lumessa ilmaisivat päivänselvästi, että joku oli hiipinyt huoneeseen lasta anastamaan; mutta ketä hän syyttäisi? Mitään muuta merkkiä ei ollut, ei mitään sellaista, joka olisi antanut hänen aavistuksilleen määrätyn summan.

Hän tunsi isänsä liian hyvin ollakseen epäilemättä hänen osallisuuttaan tähän asiaan. Hra de Taverney luuli Ludvig XV: ttä lapsen isäksi; hänestä täytyi olla hyvin tärkeätä säilyttää tämä elävä todistus kuninkaan uskottomuudesta rouva Dubarrytä kohtaan. Samoin parooni epäilemättä otaksui, että Andrée ennemmin tai myöhemmin pääsisi jälleen suosioon ja että hän silloin varsin kalliista ostaisi vastaisen onnensa tärkeimmän valtin.

Nämä mietteet, jotka perustuivat aivan äskettäin ilmaantuneeseen piirteeseen isän luonteessa, lohduttivat hiukan Filipiä, sillä hän piti mahdollisena hankkia lapsi takaisin, kun ryöstäjät olivat tunnetut.

Hän piti siis varalla tohtori Louis'n tuloa kello kahdeksalta aamulla, ja kulkien hänen kanssaan edestakaisin kadulla kertoi hänelle yön kauhean tapauksen.

Lääkäri oli hyvä neuvonantaja, hän tarkasti jäljet puutarhassa, ja hetkisen mietittyään tuli samaan johtopäätökseen kuin Filip.

– Tunnen paroonin kyllin hyvin, – sanoi häh, – uskoakseni hänen kykenevän tähän häijyyn tekoon. Mutta eikö voisi ajatella, että joku vielä läheisempi harrastus olisi syynä lapsen ryöstöön?

– Mikä harrastus, tohtori?

– Oikean isän.

– Oh, – huudahti Filip, – olin hetkisen sitä ajatellut. Mutta onnettomalla ei ole leipää edes itselleen; hän on hullu, yltiöpäinen haaveilija, joka tällä hetkellä lymyilee ja epäilemättä pelkää minun varjoanikin… Älkäämme erehtykö, tohtori, tuo lurjus teki tämän rikoksensa sattuman avulla; mutta nykyisin, kun kiukkuni on asettunut, niin, vaikka minä tuota rikollista vihaan, uskon että mieluummin tahdon välttää häntä kuin hänet kohdata, jotta en häntä surmaisi. Minä luulen, että hän kärsii omantunnon vaivoja, jotka kylläkin häntä rankaisevat; uskon, että nälkä ja kuljeksiva elämä kostavat puolestani yhtä vaikuttavasti kuin miekkani.

– Älkäämme hänestä enää puhuko, – virkkoi tohtori.

– Olkaa hyvä, rakas ja oivallinen ystävä, ja suostukaa vielä viimeiseen valheeseen, tarvitsee näetten ennen kaikkea rauhoittaa Andréeta; te sanotte hänelle, että olitte eilen levoton lapsen terveydestä ja palasitte yöllä sitä noutamaan viedäksenne sen imettäjän luo. Tämä oli ensimäinen hätävalhe, joka kiireessä juolahti mieleeni ja jonka minä sepitin Andréelle esitettäväksi.

– Kyllä, minä sanon niin; mutta etsittehän te lasta?

– Minulla on eräs keino sen löytämiseksi. Olen päättänyt matkustaa Ranskasta. Andrée menee Saint-Denis'n luostariin. Sitten lähden tapaamaan de Taverneytä. Sanon hänelle, että tiedän kaiken. Minä pakoitan hänet ilmoittamaan minulle lapsen olinpaikan. Hänen vastustuksensa voitan uhkaamalla paljastaa asian ja vedota hänen korkeuteensa dauphineen.

– Ja mitä teette lapselle, kun sisarenne on luostarissa?

– Minä annan sen imetettäväksi jollekin naiselle, jota te minulle suosittelette… Sitten panen hänet kouluun ja hänen täysi kasvuiseksi tultuaan otan hänet mukaani, jos elän.

– Ja te uskotte, että äiti suostuu luopumaan sekä teistä että lapsestansa?

– Andrée suostuu tästälähin kaikkeen, mitä tahdon. Hän tietää, että olen käynyt madame la dauphinen puheilla ja saanut hänen lupauksensa; hän ei tahdo saattaa minua laiminlyömään kunnioitustani korkeata suojelijatartamme kohtaan.

– Mutta menkäämme nyt äiti-paran luo, – sanoi lääkäri. Ja hän astui todellakin Andréen luo, joka uinaili rauhallisesti.

Filipin huolenpidon lohduttamana. Hänen ensimäinen sanansa oli kysymys lääkärille, joka jo oli vastannut hymyilevällä muodollaan.

Andrée rauhoittui tästä niin täydellisesti, että hänen toipumisensa edistyi nopeasti, joten hän kymmenen päivän päästä jo nousi ja saattoi kävellä kasvihuoneessa siihen aikaan, kun auringon säteet lämmittivät sen ikkunaruutuja.

Samana päivänä kun hän teki tämän kävelynsä, Filip, joka oli ollut muutaman vuorokauden poissa, palasi taloon Rue Coq-Héronin varrelle niin synkkänä muodoltaan, että lääkäri tullessaan hänelle avaamaan aavisti suurta onnettomuutta.

– Mikä on? – kysyi hän. – Kieltäytyykö parooni antamasta lasta takaisin?

– Isällä, – vastasi Filip, – on ollut kuumekohtaus, joka kolme päivää hänen Pariisista lähdöstään oli saattanut hänet vuoteen omaksi, ja saapuessani hän oli kuoleman kielissä. Minä pidin tätä sairautta juonena, teeskentelynä, jopa todistuksenakin hänen osallisuudestaan lapsenryöstöön. Minä olin itsepäinen minä uhkasin; mutta isä vannoi minulle ristiinnaulitun kuvaa pidellen, että hän ei käsittänyt puheestani mitään.

– Joten siis palaatte ilman uutisia?

– Niin, tohtori.

– Ja vakuutettuna paroonin sanojen totuudesta?

– Melkein vakuutettuna.

– Teitä viekkaampana hän ei ole ilmaissut salaisuuttansa.

– Minä uhkasin vedota hänen korkeuteensa dauphineen, ja parooni kalpeni. "Syökse minut perikatoon, jos tahdot", sanoi hän; "häpäise isäsi ja itsesi; se olisi hurja mielettömyys, joka ei johtaisi mihinkään tulokseen. Minä en tiedä, mitä sinä tarkoitat."

– Siis…?

– Siis palaan epätoivossa.

Tällä hetkellä Filip kuuli sisarensa äänen huutavan:

– Eikö se ole Filip, joka on tullut kotiin?

– Hyvä Jumala, nyt hän tulee!.. – Mitä hänelle sanon? – mutisi Filip.

– Hiljaa! – varoitti tohtori.

Andrée astui huoneeseen ja tuli syleilemään veljeänsä niin hellästi ja riemukkaasti, että se jääti nuoren miehen sydäntä.

– No, mistä tulet? – kysyi hän.

– Tulen ensiksikin isäni luota; ilmoitinhan sinulle matkastani sinne.

– Voiko parooni hyvin?

– Kyllä, Andrée; mutta minä olen käynyt muuallakin Puhuttelin myöskin useita henkilöitä Saint-Denis'n luostariin menosi johdosta. Jumalan kiitos on kaikki nyt valmista; sinä olet pelastettu ja voit järkevästi ja päättäväisesti ajatella tulevaisuuttasi.

Andrée lähestyi veljeään ja virkkoi hellästi hymyillen:

– Rakas ystävä, oma tulevaisuuteni ei enää kiinnitä ajatuksiani, eikä kenenkään muunkaan tarvitse siitä huolehtia. Lapseni tulevaisuus on minulle kaikki kaikessa, ja minä uhraudun kokonaan pojalle, jonka Jumala on minulle antanut. Sellainen on peruuttamaton päätökseni siitä asti, kun voimieni palattua en enää epäile järkeni selvyyttä. Elää pojalleni, elää kieltäymyksissä, tarpeen tullen tehdä työtäkin, mutta koskaan, päivällä tai yöllä, olla häntä jättämättä, siinä tulevaisuus, jonka olen itselleni suunnitellut. Ei enää luostaria, ei enää itsekkyyttä; minä kuulun jollekulle; Jumala ei minua enää kutsu nunnaksi!

Tohtori katseli Filipiä ikäänkuin sanoakseen: "No, enkö sitä ennustanut?"

– Sisareni, – huudahti nuori mies, – sisareni, mitä sinä sanot?

– Älä syytä minua, Filip, tämä ei ole heikon ja turhamaisen naisen oikku; minä en rasita sinua, minä en joudu sinun vaivoiksesi.

– Mutta… mutta, Andrée, minä en voi jäädä Ranskaan, minä tahdon jättää kaiken. Minulla ei enää ole omaisuutta, eikä tulevaisuuttakaan. Voisin suostua uhraamaan sinut alttarin juurelle, mutta maailmaan, työhön… Andrée, ajattele toki!

– Olen kaikkea miettinyt… Rakastan sinua vilpittömästi, Filip; mutta jos minut jätät, nielen kyyneleeni ja pakenen pois lapseni kätkyen ääreen.

Lääkäri lähestyi.

– Tuo on liioittelua, mielettömyyttä, – virkkoi hän.

– Ah, tohtori, mitä sanotte!.. Äitiyskö mielettömyyttä? Mutta tämän mielettömyyden on Jumala itse minulle lähettänyt. Niin kauan kuin lapsi minua tarvitsee, minä pysyn päätöksessäni.

Filip ja tohtori vaihtoivat äkkiä katseen.

– Lapseni, – sanoi tohtori puuttuen ensimäisenä puheeseen, – en ole erittäin kaunopuheinen saarnaaja; mutta muistelen, että Jumala kieltää liian hartaasti kiintymästä mihinkään olentoon.

– Niin, sisareni, – lisäsi Filip.

– En toki usko, että Jumala kieltää äitiä hartaasti rakastamasta poikaansa, hyvä tohtori!

– Suokaa anteeksi, tyttäreni, filosofi, lääkäri koettaa nyt mitata kuilun, jonka teologi kaivaa inhimillisille intohimoille. Etsikää jokaisessa Jumalan laatimassa käskyssä ei ainoastaan siveellistä syytä, joka toisinaan on hienoa täydellisyyden viisastelua, vaan aineellistakin syytä. Jumala kieltää äitiä liiallisesti rakastamasta lastaan, koska lapsi on heikko, hento vesa, altis kaikenlaisille kivuille, kaikenlaisille kärsimyksille, ja koska lyhytikäisen olennon rakastaminen voi saattaa epätoivoon.

– Tohtori, – mutisi Andrée, – miksi minulle tuon sanotte? Ja sinä, Filip, miksi katselet minua noin säälivästi… noin kalpeana?

– Rakas Andrée, – keskeytti nuori mies, – seuraa minun neuvoani, hellän ystävän neuvoa; terveytesi on nyt entisellään, mene mahdollisimman pian Saint Denis'n luostariin.

– Minäkö!.. Sanoinhan sinulle, etten hylkää poikaani.

– Niin kauan kuin hän teitä tarvitsee, – virkkoi tohtori hiljaa.

– Hyvä Jumala, – huudahti Andrée, – mitä on tapahtunut? Puhukaa.

Jotakin surullista… jotakin kauheata?

– Olkaa varuillanne, – kuiskasi lääkäri Filipin korvaan; – hän on vielä kovin heikko kestääkseen ratkaisevan iskun.

– Veljeni, sinä et vastaa mitään; selitähän.

– Rakas sisar, tiedäthän, että palatessani tulin Point-du-Jourin kautta, missä poikasi imettäjä asuu.

– Niin… Entä sitten?

– Kah… lapsi on hiukan sairas.

– Sairas… se rakas lapsukainen! Nopeasti, Marguerite…

Marguerite… vaunut! Minä tahdon mennä lapseni luo!

– Mahdotonta! – huudahti lääkäri. – Te ette ole kyllin voimissanne lähteäksenne ja kestääksenne vaunujen täristystä.

– Vasta tänä aamuna sanoitte minulle, että se oli mahdollista; sanoitte, että huomenna Filipin palattua saisin käydä pienokaista katsomassa.

– Minä luulin vointinne paremmaksi kuin se on.

– Te siis petitte minua? Lääkäri oli vaiti.

– Marguerite, – toisti Andrée, – tahdon, että minua totellaan!..

Mene toimittamaan vaunut!

– Mutta se voi koitua sinulle kuolemaksi, – ehätti Filip

– No, minä kuolen sitten!.. En ole niin kovin elämään kiintynyt!..

Marguerite odotti, katsellen vuoroin emäntäänsä, vuoroin isäntäänsä, vuoroin tohtoria.

– No, kun minä käsken! – huudahti Andrée, jonka poskille nousi äkillinen puna.

– Rakas sisar!

– Minä en kuuntele enää mitään, ja jos minulta kielletään vaunut, niin menen jalkaisin.

– Andrée, – virkkoi Filip äkkiä sulkien hänet syliinsä, – sinä et mene, et, sinun ei ole tarvis mennä.

– Lapseni on kuollut! – äännähti nuori nainen innottomasti, antaen käsivarsiensa pudota sivuille, istuessaan nojatuolissa, mihin Filip ja tohtori juuri olivat hänet asettaneet.

Filip vastasi ainoastaan suutelemalla hänen kylmää ja hervotonta kättään. Vähitellen herpautui Andréen kaula, hänen päänsä vaipui rinnoille ja kyyneleet valuivat vuolaina.

– Jumala on tahtonut, – sanoi Filip, – että kärsisimme tämän uuden onnettomuuden, Jumala, joka on suuri ja vanhurskas, Jumala, jolla ehkä oli sinuun nähden muita suunnitelmia, sanalla sanoen Jumala, jonka mielestä tämän lapsen läsnäolo luonasi epäilemättä oli ansaitsematon rangaistus.

– Mutta… – huokasi äiti-rukka, – miksi on Jumala antanut tuon viattoman olennon kärsiä?

– Jumala ei ole antanut hänen kärsiä, tyttäreni, – virkkoi tohtori; – hän kuoli samana yönä, kun hän syntyi… Älkää häntä enempää kaivatko kuin tiellenne häilähtänyttä häipyvää varjoa.

– Mutta kuulemani huudot?..

– Olivat hänen hyvästijättönsä elämälle.

Andrée kätki kasvot käsiinsä, sillävälin kun noiden kahden miehen ajatukset yhtyivät kaunopuheisessa katseessa ja he onnittelivat toisiaan hurskaasta valheestansa.

Äkkiä astui Marguerite sisään kirje kädessä. Se oli osoitettu Andréelle… Kuoreen oli piirretty:

"Neiti Andrée de Taverney; Pariisi, Rue Coq-Héron n: o 9, ensimäinen pääportti Plâtrière-kadulta käsin."

Filip näytti kirjettä tohtorille Andréen pään yli. Nuori äiti ei enää itkenyt, vaan oli syvimmän tuskan vallassa.

"Ken hänelle tänne kirjoittanee?" ajatteli Filip. "Kukaan ei tiennyt hänen osoitettaan, eikä päällekirjoitus ole isäni käsialaa."

– Kah, Andrée, – virkkoi hän, – kirje sinulle! Ajattelematta, vastustelematta, kummastumatta Andrée mursi kuoren, kuivasi silmänsä ja avasi paperin lukeakseen; mutta tuskin hän oli silmännyt kirjeen sisältämät kolme riviä, kun hän päästi kimakan huudon, nousi ylös kuin mielipuoli ja putosi, jalat ja käsivarret hirveän kouristuksen jäykistäminä, raskaasti kuin kuvapatsas apuun rientävän Margueriten syliin. Filip otti kirjeen ja luki:

'Merellä joulukuun 15. p. 17 – .

Teidän kartoittamananne matkustan, ettekä te minua enää koskaan näe; mutta minulla on lapseni, joka ei teitä milloinkaan nimitä äidiksi.

Gilbert.'

Filip rutisti paperin, raivosta kiljahtaen.

– Oi, – sanoi hän hammasta purren, – olin melkein unohtanut sattuman aiheuttaman rikoksen; mutta tämä aivoituksellinen rikos saa rangaistuksen… Andréen hervottoman pään päällä vannon surmaavan! tuon kurjan ensi kerralla, kun hän näyttäytyy silmieni edessä. Jumala tahtoo, että hänet kohtaan, sillä hän on täyttänyt mittansa… Tohtori, vieläkö Andrée tästä toipuu?

– Kyllä, kyllä.

– Tohtori, huomenna täytyy Andréen muuttaa Saint-Denis'n luostariin; ylihuomenna täytyy minun olla ensimäisessä merisatamassa… Heittiö on paennut… Minä seuraan häntä… Sitäpaitsi täytyy minun saada lapsi… Tohtori, mikä on lähin satama?

– Havre.

– Kolmenkymmenenkuuden tunnin päästä olen Havressa, – vastasi Filip.

62. Laivassa

Tästä hetkestä asti Andréen asunto oli hiljainen ja synkkä kuin hauta.

Sanoma hänen poikansa kuolemasta olisi Andréen ehkä surmannut. Se olisi ollut niitä hiljaisia, hitaita kärsimyksiä, jotka alati jäytävät elinvoimaa. Gilbertin kirje taas oli niin raju isku, että se kiihoitti Andréen jalossa sydämessä kaiken tarmon ja taisteluinnon, mitä hänellä vielä oli.

Toinnuttuaan hän etsi katseellaan Filipiä, ja viha, jonka hän luki tämän silmissä, oli hänelle uusi rohkeuden lähde.

Hän odotti, kunnes voimansa olivat palanneet kyllin täydellisesti, jotta kykenisi puhumaan äänen värähtämättä.

– Ystäväni, – sanoi hän sitten, tarttuen Filipin käteen, – puhuit minulle tänä aamuna Saint-Denis'n luostarista, jossa madame la dauphine on hankkinut minulle kammion?

– Niin puhuin, Andrée.

– Toivon, veljeni, että vielä tänään saatat minua sinne.

– Kiitos, rakas sisar!

– Teille, tohtori, – jatkoi Andrée, – kiitokset olisivat liian halpa palkkio osoittamastanne suuresta ystävyydestä ja hartaudesta. Te, tohtori, ette voi saada palkkaanne tässä maailmassa.

Andrée astui lääkärin luo ja syleili häntä.

Tässä pienessä medaljongissa, – sanoi hän, – on muotokuvani, jonka äitini teetti ollessani kaksivuotias. Se muistuttaa varmaankin pojastani. Ottakaa se, tohtori, ja johtakoon se joskus mieleenne lapsen, jonka autoitte päivänvaloon, ja äidin, jonka te huolenpidollanne pelastitte.

Tämän sanottuaan Andrée, itse osoittamatta mitään mielenliikutusta, ryhtyi matkavalmistuksiinsa; ja kello kuudelta illalla hän, rohkenematta nostaa päätänsä, astui pikkuportista Saint-Denis'n luostarin vastaanottohuoneeseen, jonka ristikon takana Filip, joka ei kyennyt hillitsemään tunteittensa kuohua, sanoi hänelle ehkä ikuiset jäähyväiset.

Äkkiä Andrée-poloisen voimat pettivät; hän riensi syli avoinna veljensä luo, joka myöskin ojensi käsivartensa häntä kohti. Kylmästä rautaristikosta huolimatta heidän kuumien kyynelten valelemat poskensa koskettivat toisiansa.

– Hyvästi, hyvästi! – kuiskasi Andrée, jonka tuska purskahti nyyhkytyksiin.

– Hyvästi! – vastasi Filip tukehduttaen epätoivonsa.

– Jos koskaan tapaat poikani, – virkkoi Andrée aivan hiljaa, – älä salli minun kuolla ennenkuin olen häntä syleillyt.

– Ole levollinen. Hyvästi, hyvästi!

Andrée irtausi veljensä syleilystä ja kulki palvelijakunnan tukemana hitaasti pimeään luostarikäytävään, yhä katsahdellen takaisin Filipiin.

Niin kauan kuin tämä voi hänet nähdä nyökkäili hän hänelle ja heilutti senjälkeen nenäliinaansa. Vihdoin hän vastaanotti viimeisen hyvästin, jonka sisar hänelle syvältä käytävän pimennosta huudahti. Sitten laskeutui heidän välilleen synkän kumealla jysähdyksellä rautainen ovi, ja kaikki oli lopussa.

Filip otti kyytihevosen heti Saint-Denis'stä. Matkalaukku satulan takana hän ratsasti koko yön ja koko seuraavan päivän, saapuen Havreen toisena yönä. Hän meni nukkumaan ensimäiseen majataloon, joka sattui hänen tielleen, ja aamun valjetessa hän satamassa otti selvän ensimäisestä Amerikaan menevästä laivasta.

Hänelle vastattiin, että priki Adonis vielä samana päivänä nostaisi ankkurin lähteäkseen matkalle New Yorkiin. Filip meni tapaamaan kapteenia, joka lopetti viimeisiä valmistuksiaan, maksoi matkansa ja pääsi mukaan. Sitten hän, kirjoitettuaan vielä viimeisen kerran dauphinelle vakuuttaakseen hänelle kunnioittavaa kiintymystään ja kiitollisuuttaan, antoi kantaa tavaransa hyttiinsä ja nousi itse laivaan nousuveden tullen.

Kello löi neljä François I: n tornissa, kun Adonis lähti sataman suusta märssy- ja keulapurjeet levitettyinä. Meri oli tummansininen, taivaanranta hehkui punaisena. Tervehdittyään harvoja matkatovereitaan Filip katseli keskivantteja vasten nojautuneena Ranskan rannikkoa, joka verhoutui sinipunervaan usvaan sitä mukaa kuin priki yhä nopeammassa vauhdissa suuntasi kulkunsa oikealle, sivuuttaen Hèven ja päästen avomerelle.

Mutta kohta Filip ei enää nähnyt Ranskan rannikkoa, matkustajia, merta eikä mitään muutakaan. Pimeä yö oli laajoilla siivillään peittänyt kaiken. Hän sulkeutui hyttiinsä, alkaen sen pienellä vuoteella lukea dauphinelle lähettämänsä kirjeen jäljennöstä, kirjeen, jota saattoi yhtä hyvin pitää Luojalle osoitettuna rukouksena kuin hyvästijättönä hänen luomalleen ihmiselle.

"Madame", oli hän kirjoittanut, "toivoton ja tueton mies poistuu luotanne pahoillaan siitä, että on niin vähän voinut tehdä teidän tulevan majesteettinne hyväksi. Tämä mies lähtee meren myrskyihin ja rajuilmoihin, teidän jäädessänne hallitsevia uhkaaviin vaaroihin ja levottomuuteen. Nuorena, kauniina, ihailtuna, kunnioittavain ystäväin ja epäjumaloivien palvelijain ympäröimänä te pian unhoitatte hänet, jonka teidän kuninkaallinen kätenne on suvainnut kohottaa joukon yläpuolelle. Mutta minä en koskaan unhoita teitä; minä lähden uuteen maailmaan tutkimaan keinoja, miten voin tarmokkaammin palvella valtaistuintanne. Minä testamenttaan teille sisareni, hyljätyn kukkapoloisen, jolla ei enää ole muuta aurinkoa kuin teidän katseenne. Sallikaa sen toisinaan langeta hänen päälleen ja olkaa riemunne keskellä, kaikkivallassanne, yksimielisten onnentoivotusten kaikuessa varma, minä pyydän sitä, että teitä siunaa maanpakolainen, jonka ääntä ette kuule ja joka ehkä ei teitä enää näe."

Tämän lukemisen lopulla Filip tunsi tuskallisen kouristuksen sydämessään. Laivan surumielinen voihkina ja hänen hyttinsä ilmaluukkua vasten tyrskyvien aaltojen kohina muodostivat kokonaisuuden, joka olisi voinut synkistyttää hymyilevämmänkin mielikuvituksen.

Yö kävi nuorelle miehelle pitkäksi ja tuskalliseksi. Kapteenin käynti aamulla hänen luonaan ei tehnyt hänen mieltänsä hilpeämmäksi. Tämä upseeri selitti hänelle, että useimmat matkustajista pelkäsivät merta ja pysyivät hyteissään, ja että matka suoritettaisiin nopeasti, mutta tulisi tuulen rajuuden vuoksi vaivaloiseksi.

Filip otti nyt tavakseen syödä päivällistä kapteenin kanssa, mutta suuruksen hän antoi tuoda hyttiinsä, ja kun hän itsekään ei ollut erittäin karaistunut merimatkan vaivoja vastaan, hän vietti tavallisesti muutaman tunnin venymällä ylimmällä laivankannella avaraan upseeriviittaansa kääriytyneenä. Lopun aikaa hän käytti suunnitellakseen vastaista toimintaansa ja vahvistaakseen mieltänsä hyvien kirjojen lukemisella. Joskus hän kohtasi matkatoverinsa. Näitä oli kaksi naishenkilöä, jotka aikoivat Pohjois-Amerikaan jotakin perintöä nostamaan, ja neljä herrasmiestä. Yksi näistä oli jo vanha ja hänellä oli mukanaan kaksi poikaansa. Siinä kaikki ensiluokan matkustajat. Toisen luokan matkustajista Filip kerran näki muutamia tavoiltaan ja puvuiltaan yksinkertaisia henkilöitä, joissa mikään ei kiinnittänyt hänen huomiotaan.

Samassa suhteessa kuin tottumus vähensi kärsimyksiä sai Filip kirkkaan tyyneytensä takaisin kuten taivas ukonilman jälkeen. Muutamat kauniit, selkeät ja myrskyttömät päivät ilmaisivat matkustajille, että oltiin tulemassa lauhkeammille leveysasteille. Silloin ihmiset viipyivät kauemmin kannella; ja silloin Filip, joka oli päättänyt olla antautumatta kenenkään kanssa pakinoihin ja oli kapteeniltakin salannut nimensä välttääkseen keskustelua kavahtamistaan aiheista, kuuli öisinkin hyttiinsä astuntaa päänsä päältä; saattoipa hän eroittaa kapteenin äänenkin, kun tämä kaikesta päättäen käveli jonkun matkustajan kanssa. Tästä syystä hän pysytteli kannelta poissa. Hän avasi silloin hyttinsä valoreiän hengittääkseen hiukan raitista ilmaa ja odotteli huomista päivää.

Yhtenä ainoana yönä hän ei kuullut keskustelua eikä kävelyä, ja silloin hän nousi kannelle. Ilma oli haaleata, taivas pilvessä ja aluksen takana kohosi sen vanavedestä pyörteiden keskeltä tuhansittain välkkyviä fosforikipeniä. Tämä yö oli epäilemättä matkustajista näyttänyt liian synkältä ja myrskyiseltä, sillä Filip ei tavannut peräkannella ainoatakaan heistä. Ainoastaan etukannella laivankokassa nukkui tai haaveili keularaakaan nojautuneena tumma hahmo, jonka Filip hämärässä tuskin eroitti, kaiketikin joku toisen luokan matkustaja, joku pakolais-parka, joka tähysti eteensä toivoen pääsevänsä amerikalaiseen satamaan, kun Filip sitävastoin kaipauksella muisteli jättämäänsä Ranskan rannikkoa.

Filip katseli kauan tätä liikkumatonta matkustajaa; sitten häntä alkoi viluttaa ja hän oli jo palaamassa hyttiinsä… Matkustaja etukeulassa tähysti myöskin taivaanrantaa, joka nyt alkoi valjeta. Kuullessaan kapteenin lähestyvän Filip kääntyi:

– Olette hengittämässä raitista ilmaa, kapteeni? – sanoi hän.

– Monsieur, minä olen juuri noussut vuoteeltani.

– Matkustajanne ovat olleet teitä varhaisempia, kuten näette.

– Te kylläkin; upseerit ovat aamuvirkkuja samaten kuin merimiehet.

– Oh, en ainoastaan minä ole ehtinyt edellenne, – virkkoi Filip… – Katsokaa, tuolla on mies, joka istuu syvissä aatoksissa; kaipa hänkin on matkustajianne?

Kapteeni katsahti sinne päin ja näkyi kummastuvan.

– Kuka hän on? – kysyi Filip.

– Hän on… tuota noin, eräs kauppias, – vastasi kapteeni hämillään.

– Joka ajaa onnea takaa? – hymähti Filip. – Hänen mielestään tämä alus kulkee liian hitaasti.

Vastauksen asemesta kapteeni meni suoraan matkustajan luo, lausuen hänelle muutamia sanoja, ja Filip näki miehen häviävän välikannelle.

– Te keskeytitte hänen unelmansa, – virkkoi Filip kapteenille, kun tämä palasi hänen, luokseen; – mies ei kuitenkaan minua häirinnyt.

– Ei, monsieur, minä vain ilmoitin hänelle, että aamukylmä on vaarallista näillä vesillä; toisen luokan matkustajilla ei ole sellaisia oivallisia viittoja kuin teillä.

– Missä olemme, kapteeni?

– Monsieur, huomenna saamme näkyviimme Azorin saaret. Eräältä niistä poikkeamme noutamaan raikasta vettä, sillä ilma alkaa käydä hyvin kuumaksi.