Читать книгу: «Neiti de Taverney», страница 30

53. Päätös

Miten Gilbert tuli kotiin, miten hän kärsimyksistä ja raivosta menehtymättä saattoi kestää yön tuskat, miten oli mahdollista, että hänen aamulla noustessaan tukka ei edes ollut harmaa, sitä emme tässä yritä lukijalle selittää.

Päivän valjettua Gilbert tunsi voimakasta halua kirjoittaa Andréelle ilmoittaakseen hänelle kaikki pätevät ja rehelliset syyt ja todistelut, mitkä yöllä olivat syntyneet hänen aivoissaan; mutta hän oli jo liian usein saanut tuta tytön taipumatonta luonnetta, jotta mitään toivoa olisi ollut hänellä jälellä. Kirjoittaminen oli sitäpaitsi myönnytys, jota hänen ylpeytensä ei voinut sietää. Kun hän ajatteli, että kirje rutistettaisiin, heitettäisiin ehkä lukematta pois, ja että se ainoastaan opastaisi liudan kiihkeitä ja typeriä vihollisia hänen kintereilleen, katsoi hän parhaaksi jättää kirjoittamatta.

Gilbert ajatteli silloin, että hänen ehdotuksensa saisi paremman vastaanoton isältä, joka oli ahne ja kunnianhimoinen, tai veljeltä, joka oli kunnon mies ja jota oli peljättävä vain hänen vihansa ensimäisessä purkauksessa.

"Mutta", tuumi hän, "mitä hyödyttää, että hra de Taverney tai hra Filip minua tukisi, kun Andrée vainoo minua ikuisella epäyksellään: 'En tunne teitä…!' Hyvä", lisäsi hän itsekseen, "mikään ei enää kiinnitä minua tuohon naiseen; hän itse on ottanut katkaistakseen meitä yhdistäneet siteet".

Hän sanoi tämän tuskasta kieriskellen patjoillaan, raivostuneena muistellen Andréen äänen ja kasvonilmeiden pienimpiäkin vivahduksia; hän sanoi tämän kärsien sanomatonta kidutusta, sillä hän rakasti mielettömästi.

Kun aurinko, joka jo oli korkealla taivaalla, pilkisti ullakkokamariin, Gilbert nousi horjuen, vielä viimeinen toive rinnassaan, että näkisi vihollisensa puutarhassa tai itse rakennuksessa. Sekin olisi ollut jonkinlainen ilo onnettomuudessa.

Mutta äkkiä katkera kiukun, tunnonpistosten ja vihan aalto hukutti hänen ajatuksensa; hän muisti kaiken inhon ja ylenkatseen, mitä hän tytön puolelta oli saanut kärsiä, ja pysähtyen tahdonvoiman aineelle antamasta käskystä keskelle huonetta hän sanoi itsekseen:

"Ei, sinä et enää mene katsomaan tuosta ikkunasta; ei, sinä et enää hengitä sisääsi myrkkyä, josta kuoleminen sinulle tuottaa nautintoa. Hän on julma nainen, joka ei koskaan, kun taivutit itsesi hänen edessään, ole sinulle hymyillyt eikä virkkanut mitään lohdutuksen tai ystävyyden sanaa, vaan on huvikseen kynsillään raadellut sydäntäsi, kun se vielä kuohui viattomasta ja puhtaasta rakkaudesta. Hän on kunniaton ja uskonnoton olento, koska hän kieltää lapselta isän, sen luonnollisen tuen, ja tuomitsee onnettoman hennon olennon unhoon, kurjuuteen, ehkä kuolemaan, siksi että tämä lapsi häpäisee kantajansa kohdun. Niin, Gilbert, olitpa kuinka rikollinen tahansa, oletpa kuinka rakastunut ja raukkamainen hyvänsä, minä kiellän sinua astumasta tuolle luukulle ja suuntaamasta ainoatakaan katsetta paviljonkiin; kiellän sinua säälimästä tuon naisen kohtaloa ja heikontamasta sielusi joustavuutta menneitä asioita ajattelemalla. Kuluta elämäsi kuin luontokappale työssä ja luonnollisten tarpeittesi tyydyttämisessä; käytä aika, joka kuluu loukkauksen ja koston välillä, ja muista aina, että ainoa keino itsesi kunnioittamiseen nyttemmin on pysytellä noiden ylpeiden aatelisten yläpuolella ja ylevyydessä voittaa heidät."

Kalpeana ja vapisevana ja vaikka hänen sydämensä veti häntä ikkunaan, hän kuitenkin totteli järkensä käskyä. Olisi voinut nähdä hänen vähitellen, verkalleen, ikäänkuin hänen jalkansa olisivat tahtoneet kasvaa kiinni lattiaan, kulkevan askel askeleelta portaita kohti. Vihdoin hän astui ulos mennäkseen Balsamon luo.

Mutta äkkiä hän pysähtyi muuttaen mieltänsä.

"Hupsu, kurja mielipuoli, mikä olenkin!" sanoi hän. "Puhuin luullakseni kostosta; mutta mitenkä minä voisin kostaa?.. Surmatako tuo nainen? Ei, ei, hän antaisi mielellään henkensä voidakseen syytää päälleni uuden soimauksen! Herjatako häntä julkisesti? Uh, se olisi halpamaista!.. Onko tuon ihmisen sielussa ainoatakaan herkkätuntoista kohtaa, mihin neulanpistoni viiltäisi yhtä tuskallisesti kuin tikarin isku… Hänet on nöyryytettävä… niin, sillä hän on vielä ylpeämpi kuin minä. Nöyryytettävä… hm, kuinka minä hänet nöyryyttäisin?.. Minulla ei ole mitään, en ole mitään, ja epäilemättä hän rientää kätköön. Tosin kyllä läsnäoloni, taajat näyttäytymiseni, halveksiva ja härnäilevä uhman katse tuottaisi hänelle kamalaa tuskaa. Tiedän hyvin, että tunteeton äiti olisi sydämetön sisar ja usuttaisi veljensä minut surmaamaan; mutta mikä estää minua oppimasta ihmisen tappamista niinkuin olen oppinut ajattelemisen ja kirjoittamisen? Kuka estää minua lyömästä Filipiä maahan, riisumasta häneltä aseet, nauramasta vasten silmiä sekä kostajalle että kostettavalle? Ei, tämä keino kelpaisi huvinäytelmässä; se luottaa taitoonsa ja kokemukseensa, joka ei ota lukuun Jumalan tai sattuman väliintuloa… Yksinäni, yksinäni, aseettomin käsivarsin, ilman järkeni kekseliäisyyttä, pelkällä luonnon minulle antamalla lihasvoimalla ja tahdonlujuudella teen tyhjiksi noiden raukkojen suunnitelmat… Mitä Andrée tahtoo? Mitä hänellä on? Mitä voi hän esittää puolustuksekseen ja minun turmiokseni?.. Tuumikaamme."

Seisoen etukumarassa muurin ulospistävällä syrjällä, katse tuijottavana, hän vaipui sitten syviin mietteisiin.

"Sitä, mikä voi miellyttää Andréeta", sanoi hän, "minä inhoan. Täytynee siis hävittää kaikki, mitä minä inhoan?.. Hävittääkö? Oh, ei suinkaan!.. Älköön kostoni milloinkaan johdattako minua pahoihin tekoihin, älköön se koskaan pakoittako minua käyttämään tulta tai miekkaa! Mitä minulle silloin jää? Kah, minun on etsittävä syy Andréen etevämmyyteen, on saatava selville, millä hän sitoo sekä sydämeni että käsivarteni… Ah, mutta olla häntä enää näkemättä! tulematta enää hänen silmiensä eteen!.. Väistää muutaman askeleen päästä tuota naista, kun hän hymyillen ylimielisessä kauneudessaan pitää lastansa kädestä… lastansa, jolle jään ijäti tuntemattomaksi… Maa ja taivaat!"

Ja Gilbert korosti tätä lausettaan raivokkaalla nyrkiniskulla kiviseinään ja vieläkin kauheammalla kirouksella, joka kohosi taivasta kohti.

"Hänen lapsensa, siinähän koko salaisuus! Hän ei saa koskaan omistaa tuota lasta, jonka hän totuttaisi kammoamaan Gilbertin nimeä. Hänen on päinvastoin tiedettävä, että tämä lapsi kasvaessaan oppii kammoamaan Andréen nimeä! Sanalla sanoen, tätä lasta, jota hän ei rakastaisi, jota hän ehkä kiusaisi, sillä hänellä on häijy sydän, tätä lasta, jonka olemassaolosta minua alati syytettäisiin, tätä lasta Andrée ei saa koskaan nähdä. Ja karjukoon hän sen menetettyään kuin naarasleijona, jolta penikat ovat riistetyt!"

Gilbert suoristausi kauniina vihassaan ja villissä ilossansa.

"Tapahtukoon niin!" virkkoi hän puiden nyrkkiään Andréen asuntoa kohti. "Sinä olet tuominnut minut häpeään, yksinäisyyteen, omantunnonvaivoihin, rakkauteen… Minä vuorostani tuomitsen sinut hedelmättömään kärsimykseen, yksinäisyyteen, häpeään, pelkoon, kostoon kykenemättömään vihaan. Sinä olet etsivä minua, kun olen paennut; sinä kutsut lastasi, vaikkapa vain löydettyäsi repiäksesi sen kappaleiksi; mutta ainakin olen sytyttänyt raivokkaan halun sieluusi, olen työntänyt kahvattoman säilän sydämeesi… Niin, niin, lapsi! Minun täytyy saada lapsi, Andrée, – ei sinun lastasi, kuten sanoit, vaan omani. Gilbert hankkii itselleen lapsensa, äidin puolelta jalosukuisen lapsen… Lapseni… lapseni!.."

Ja vähitellen hän aivan haltioitui ilosta.

"Kah", sanoi hän, "nyt ei ole kysymys tavallisten ihmisten kiukusta tai kiusasta, eikä paimenlaulujen valituksista. Tässä on kysymys oikein suurenmoisesta suunnitelmasta. Nyt minun ei enää tarvitse kieltää katsettani tähystelemästä paviljonkiin, vaan on kiihoitettava kaikki voimani, koko sieluni valvomaan yritykseni onnistumista.

"Minä valvon, Andrée!" sanoi hän juhlallisesti lähestyessään ikkunaa. "Minä valvon yöt ja päivät; sinä et enää astu askeltakaan sitä väijymättäni; sinä et enää kertaakaan kirahda tuskasta lupaamattani sinulle vielä tuimempaa tuskaa; sinä et yritä hymyilyä, vastaamattani siihen herjaavalla pilkkanaurulla. Sinä olet minun saaliini, Andrée; osa sinusta kuuluu minulle; minä valvon, minä valvon!"

Sitten hän lähestyi ikkunan luukkua ja näki sälekaihtimien paviljongissa avautuvan ja Andréen varjon leijailevan, luultavasti jonkun kuvastimen heijastamana, ikkunaverhoilla ja huoneen katossa.

Senjälkeen saapui Filip, joka oli noussut aikaisemmin, mutta oli työskennellyt omassa suojassaan Andréen huoneen takana.

Gilbert huomasi, kuinka vilkasta sisarusten keskustelu oli. Epäilemättä puhuttiin hänestä ja eilisestä kohtauksesta. Filip käveli edestakaisin lattialla ikäänkuin neuvottomana. Gilbertin tulo oli kenties muuttanut jotakin heidän asuntosuunnitelmissaan; kenties aikoivat he muualta etsiä rauhaa, pimeyttä ja unhoitusta.

Tämä ajatus sai Gilbertin silmät niin leimuaviksi, että ne säteillään olisivat voineet sytyttää paviljongin ja tunkeutua maan ääriin!

Mutta melkein samassa astui sisälle palvelustyttö puutarhaportin kautta… Hänellä oli kai joku suositus, sillä Andrée otti hänet vastaan, ja hän kantoi heti pienen vaatemyttynsä Nicolen entiseen kammioon. Sitten erinäisten huonekalujen, talouskapineiden ja ruokavarojen ostokset varmensivat valppaan Gilbertin otaksumisessaan, että veli ja sisar aikoivat turvallisesti jäädä sinne.

Filip tutki ja tutkitutti mitä huolellisimmin puutarhaportin lukot. Tässä erityisesti todisti, että Gilbertin epäiltiin päässeen sisälle väärällä avaimella, jonka hän ehkä oli saanut Nicolelta, se seikka, että lukkoseppä Filipin läsnäollessa vaihtoi lukot ja avaimet toisenlaisiin.

Tämä oli ensimäinen ilo, mitä Gilbert kaikkien näiden tapausten aikana oli tuntenut. Hän hymyili ivallisesti.

"Ihmis-parat", mutisi hän, "he eivät ole kovin vaarallisia; luottavat lukkoihin eivätkä edes aavista, että kykenen kiipeämään muurin ylitse… Eivät he sinusta, Gilbert, suuria ajattele. Sitä parempi! Niin, ylpeä Andrée", lisäsi hän, "oviesi lukoista huolimatta voisin tunkeutua luoksesi, jos tahtoisin… Mutta vihdoinkin olen minä vuorostani päässyt onnen suosioon; minä halveksin sinua… ja ellei päähänpisto…"

Hän pyörähti kantapäillään, matkien hovin elostelijoita.

"Mutta ei", jatkoi hän katkerasti, "on arvokkaampaa, etten sinusta enää välitä… Nuku rauhassa; kiduttaakseni sinua mielinmäärin on minulla vaikuttavampia keinoja kuin sinun omistamisesi; nuku!"

Hän poistui ullakkoikkunan äärestä, ja vilkaistuaan pukuunsa astui portaita alas mennäkseen Balsamon luo.

54. Joulukuun 15. päivänä

Gilbert ei kokenut Fritzin puolelta mitään vaikeutta päästäkseen Balsamon puheille.

Kreivi lepäili sohvalla, kuten on rikkaiden ja joutilaiden tapa nukkumatta kulutetun yön vaivojen jälkeen. Näin ainakin ajatteli Gilbert nähdessään hänet makuulla tähän aikaan vuorokaudesta.

On luultavaa, että kamaripalvelija oli saanut määräyksen osoittaa Gilbert sisälle, heti kun hän saapuisi, sillä hänen ei tarvinnut sanoa nimeään tai edes avata suutaan.

Nuoren miehen astuessa saliin Balsamo kohottausi kyynäspäänsä varaan ja sulki kirjan, joka hänellä oli avattuna, vaikkei hän sitä lukenut.

– Ahaa, – virkkoi hän, – siinä on poika, joka pian menee naimisiin!

Gilbert ei vastannut mitään.

– Se on hyvä, – sanoi kreivi, palaten velttoon asentoonsa, – sinä olet onnellinen ja sinä olet myöskin kiitollinen. Varsin kaunista! Tulet minua kiittämään, mutta se on tarpeetonta. Säästä se, Gilbert, vastaisen varalle. Kiitokset ovat vaihtorahaa, joka tyydyttää monia ihmisiä, jos niitä seuraa hymyily. Mene, ystäväni, mene.

Balsamon sanoissa ja äänessä, jolla hän ne lausui, oli jotakin syvästi surullista ja vienoa, ja se vaikutti Gilbertiin samalla kertaa sekä nuhteen että paljastuksen tapaan.

– Ei, – vastasi tämä, – te erehdytte, monsieur, minä en suinkaan mene naimisiin.

– No, – sanoi kreivi, – mitä sinä sitten teet? Mitä on sinulle tapahtunut?

– Minulle on tapahtunut, että minulle näytettiin ovi, – vastasi Gilbert.

Kreivi kääntyi nyt täydellisesti puhujaan päin.

– Sinä olet toimittanut asiasi typerästi, ystäväni.

– En suinkaan, monsieur; en ainakaan luule.

– Kuka sinut ajoi pois?

– Tytär.

– Se oli luonnollista; mikset puhunut isälle?

– Siksi, että kohtalo ei sitä sallinut.

– Ahaa, oletko sinä sallimuksen uskoja?

– Minulla ei ole varaa uskomisiin. Balsamo rypisti kulmiaan ja katsoi Gilbertiin hiukan uteliaana.

– Älä puhu sillä tavoin asioista, joita et tunne, – sanoi hän. – Ikämiehissä se on tyhmyyttä, nuorissa häikäilemättömyyttä. Ylpeä saat kernaasti olla, mutta houkkiomaisuutta en siedä. Sano minulle, ettet voi menetellä typerästi; sen voin hyväksyä. Mutta asiaan, mitä olet tehnyt?

– Kah, runoilijan tavoin tahdoin haaveilla toimimisen asemesta; tahdoin mennä kävelemään käytäville, joilla olin nauttinut rakkauden unelmista, ja aivan äkkiä esiintyi minulle todellisuus, olemattani siihen valmistautunut. Todellisuus iski minut siihen paikkaan.

– Se olikin oikein, Gilbert; sillä mies sinun asemassasi on kuin sotajoukon tiedustelijat. He eivät saa kulkea muuten kuin musketti oikeassa kädessä ja salalyhty vasemmassa.

– Sanalla sanoen, monsieur, minä kärsin tappion; neiti Andrée nimitti minua roistoksi ja murhamieheksi ja lupasi minut surmauttaa.

– No, mutta hänen lapsensa?

– Hän sanoi minulle, että lapsi kuului hänelle eikä minulle.

– Ja sitten?

– Sitten minä poistuin.

– Ah!

Gilbert kohotti päätänsä.

– Mitä olisitte te tehnyt minun asemassani? – kysyi hän.

– Sitä en vielä tiedä. Mutta sano minulle, mitä nyt aiot tehdä.

– Rangaista häntä minulle tuottamistaan nöyryytyksistä.

– Tuo on kai vain tyhjä uhkaus?

– Ei, monsieur, se on päätökseni.

– Mutta… olet ehkä antanut riistää itseltäsi salaisuutesi… rahasi?

– Salaisuuteni on minun, enkä anna sitä kenenkään riistää; rahat olivat teidän, ja ne tuon takaisin.

Ja Gilbert avasi liivinsä vetäen sieltä nuo kolmekymmentä maksuosoitusta, jotka hän huolellisesti laski ja levitti pöydälle Balsamon eteen.

Kreivi otti ne ja kääri kokoon, yhä tarkaten Gilbertiä, jonka kasvot eivät ilmaisseet pienintäkään mielenliikutusta.

"Hän on rehellinen, hän ei ole ahne… hänellä on älyä ja päättäväisyyttä; hän on mies", ajatteli hän.

– Nyt, kreivi, – sanoi Gilbert, – on minun tehtävä tili teiltä saamistani kahdesta louisdorista.

– Älä liioittele mitään, – vastasi Balsamo; – on kaunista tuoda takaisin satatuhatta écu'ta; mutta olisi lapsellista antaa takaisin neljäkymmentäkahdeksan livreä.

– En aikonutkaan niitä antaa teille takaisin; tahdoin vain sanoa teille, mihin nuo kultarahat käytin, jotta täydellisesti käsittäisitte tarvitsevani vielä sellaisia.

– Se muuttaa asian. Sinä pyydät siis?

– Minä pyydän.

– Mitä varten?

– Toimeenpannakseni sen, mitä äsken nimititte tyhjäksi sanaksi.

– Olkoon. Sinä tahdot siis kostaa puolestasi?

– Ylevällä tavalla, mielestäni.

– Sitä en epäile; mutta julmasti, eikö niin?

– Niin.

– Paljonko tarvitset?

– Tarvitsen kaksikymmentätuhatta livreä

– Etkä sinä aio koskea tuohon nuoreen naiseen? – virkkoi Balsamo, uskoen tällä kysymyksellään hillitsevänsä Gilbertin.

– Minä en koske häneen.

– Etkä hänen veljeensäkään?

– En häneenkään, enkä myöskään isään.

– Sinä et aio parjata häntä?

– Minä en koskaan avaa suutani lausuakseni hänen nimeänsä.

– Hyvä, minä käsitän sinut. Mutta on aivan samaa lävistää nainen tikarilla tai surmata hänet alituisella uhmailulla Sinä tahdot uhmailla häntä näyttäytymällä, seuraamalla häntä, musertamalla hänet herjaavalla ja vihaisella hymyilyllä.

– Minulla on niin vähän aikeita kaikkeen tuohon, minkä mainitsitte, että tulen juuri teiltä kysymään, millä tavoin voisin maksuttomasti päästä meren yli, jos saisin halun jättää Ranskan.

Balsamo huudahti kummastuksesta.

– Nuoriherra Gilbert, – virkkoi hän äänellä, joka samalla kertaa oli sekä terävä että ystävällinen, ilmaisematta silti tuskaa enempää kuin iloakaan, – te ette minusta ole johdonmukainen kaikessa epäitsekkyydessänne. Te pyydätte minulta kahtakymmentätuhatta livreä, ettekä katso voivanne tuosta summasta ottaa tuhatta livreä laivamatkanne maksuksi.

– En, monsieur, ja siihen on kaksi syytä.

– Ja ne syyt ovat?

– Ensimäinen on, että minulla lähtöpäivänäni ei enää ole penniäkään; sillä ottakaa huomioon, paras kreivi, että minä en pyydä itselleni. Pyydän noita rahoja korjatakseni hairahduksen, jonka tekemisen te minulle helpoititte…

– Ah, sinä olet hyvämuistinen! – sanoi Balsamo puristaen huuliaan.

– Siksi että olen oikeassa… Minä pyydän rahoja korjatakseni hairahduksen, enkä elääkseni tai lohduttautuakseni. Ei ainoakaan sou näistä kahdestakymmenestätuhannesta livrestä joudu minun taskuuni. Niillä on oma päämääränsä.

– Lapsesi, minä käsitän…

– Niin, lapseni, monsieur, – vastasi Gilbert tavallaan ylpeänä.

– Entä sinä?

– Minä olen voimakas, vapaa ja älykäs. Kyllä minä aina elän, ja minä tahdon elää!

– Niin, sinä elät! Jumala ei ole koskaan antanut niin voimakasta tahtoa sieluille, jotka ovat määrätyt ennen aikaansa jättämään maailman. Jumala vaatettaa lämpimästi kasvit, joiden on uhmattava pitkiä talvia; Hän pukee teräshaarniskaan sydämet, joilla on pitkät koettelemukset kestettävinä. Mutta sinähän muistaakseni esitit kaksi syytä, miksi et varaisi itsellesi tuhatta livreä. Ensiksikin hienotuntoisuus.

– Sitten varovaisuus. Sinä päivänä, jona lähden Ranskasta, täytyy minun piileksiä… Menemällä kapteenin luo jossakin satamassa maksaakseni hänelle matkani – sillä niinhän se kai tapahtuu, – menemällä myymään itseni, sanon, ei minun onnistu lymytä.

– Sinä siis luulet, että voin auttaa sinut katoamaan?

– Minä tiedän, että sen voitte.

– Kuka sen sinulle on sanonut?

– Oh, teillä on niin suuri määrä yliluonnollisia keinoja käytettävissänne, että teillä täytyy olla myöskin hyvä varasto luonnollisia keinoja. Loihtija ei koskaan ole niin varma asiastaan, ettei hän pitäisi jotakin hyvää pelastusporttia varalla.

– Gilbert, – virkkoi Balsamo äkkiä, ojentaen kätensä nuorta miestä kohti, – sinulla on seikkaileva ja rohkea luonne; sinä olet kokoonpantu hyvästä ja pahasta kuin nainen; sinä olet kylmäverinen, järkkymätön ja rehellinen ilman teeskentelyä. Minä teen sinusta mahtavan miehen; jää tänne, sanon sinulle, tämä talo on varma turvapaikka. Sitäpaitsi matkustan muutaman kuukauden päästä Euroopasta ja otan sinut mukaani. Gilbert kuunteli.

– Muutaman kuukauden päästä, – sanoi hän, – en kieltäydy; mutta tänään minun täytyy teille sanoa: Kiitos, jalo kreivi, tarjouksenne on loistava minunlaiselleni onnettomalle; ja kuitenkin minä siitä kieltäydyn.

– Mutta hetken kosto ei liene ehkä viisikymmenvuotisen tulevaisuuden arvoinen.

– Monsieur, mielikuvani tai oikkuni merkitsee minulle aina enemmän kuin koko maailma sillä hetkellä, jolloin tuo mielijohde tai oikku herää aivoissani. Koston ohella on minulla sitäpaitsi velvollisuus täytettävänä.

– Tästä saat ne kaksikymmentätuhatta livreä, – vastasi Balsamo epäröimättä.

Gilbert otti kaksi valtiorahaston maksuosoitusta ja katsahtaen hyväntekijäänsä virkkoi:

– Te teette ihmiset kiitollisiksi kuin olisitte kuningas!

– Oh, enemmänkin toivoakseni, – vastasi Balsamo; – sillä minä en edes pyydä, että minua muistetaan.

– Hyvä; mutta minä olen kiitollinen, kuten äsken sanoitte, ja kun olen täyttänyt tehtäväni, maksan teille nämä kaksikymmentätuhatta livreä.

– Millä tavoin?

– Palvelemalla teitä niin monta vuotta kuin palvelija tarvitsee maksaakseen isännälleen kaksikymmentätuhatta livreä.

– Tälläkin kertaa olet epäjohdonmukainen, Gilbert. Vain hetkinen sitten sanoit: Pyydän teiltä kaksikymmentätuhatta livreä, jotka olette minulle velkaa.

– Se on totta; mutta te olette voittanut sydämeni.

– Se ilahduttaa minua, – sanoi Balsamo kasvojaan väräyttämättä. – Olet siis käytettävänäni, jos tahdon?

– Olen.

– Mitä osaat tehdä?

En mitään, mutta kykenen kaiken oppimaan

– Se on totta.

– Mutta minä haluan, että minulla on taskussani keino, minkä avulla voin jättää Ranskan kahdessa tunnissa, jos tarve vaatii.

– Kas niin, nyt palvelijani karkaa!

– Minä voin kyllä tulla takaisin luoksenne.

– Ja minä osaan kyllä sinut löytää. Kah, lopettakaamme jo, näin pitkä keskustelu väsyttää minua. Siirrä pöytä tänne!

– Tässä.

Balsamo otti paperit ja luki puoliääneen seuraavan lauseen, joka oli piirrettynä eräälle niistä ja kolmella allekirjoituksella tai oikeammin omituisella salamerkillä varustettu:

'Joulukuun 15. päivänä Havressa, Bostoniin, P. J. Adonis.'

– Mitä ajattelette Amerikasta, Gilbert?

– Että se ei ole Ranska, ja että määrätyllä hetkellä minulle olisi hyvin mieluista matkustaa meren yli mihin maahan tahansa, jonka nimenä ei ole Ranska.

– Hyvä!.. Eikö mainitsemasi hetki satu joulukuun 15. päivän tienoilla?

Gilbert laski sormillaan ja mietti.

– Aivan oikein, – sanoi hän.

Balsamo otti kynän ja kirjoitti tyhjälle paperiarkille ainoastaan kaksi riviä:

'Ottakaa matkustaja Adonis laivaan.

Josef Balsamo.'

Mutta tämä paperi on vaarallinen, – huomautti Gilbert, – ja minä, joka etsin turvapaikkaa, voisin hyvinkin saada sellaisen Bastiljissa.

– Liiallinen äly voi tehdä hullujen kaltaiseksi, – sanoi kreivi. – Adonis, paras Gilbert, on kauppalaiva, jonka varustajista minä olen ensimäinen.

– Suokaa anteeksi, kreivi, – virkkoi Gilbert kumartaen; – minä olen todellakin poloinen raukka, jonka pää joskus joutuu pyörälle, mutta ei koskaan kahta kertaa perätysten; suokaa minulle siis anteeksi ja luottakaa kiitollisuuteeni.

– Mene, ystäväni.

– Hyvästi, paras kreivi!

– Hyvästi näkemiin, – vastasi Balsamo, kääntäen hänelle selkänsä.