Читать книгу: «Kirjekyyhkynen», страница 5

En malttanut kuitenkaan hillitä itseäni; puolen lieuen päässä Valencesta läksin pois aluksesta. En voinut vielä kulkea nopeasti; mutta käyntini oli kuitenkin nopeampaa kuin aluksen kulku.

Sitäpaitsi oli toivo saada tavata teidät tuonut minulle melkein entisen voimani takaisin. Jo pitkän aikaa näin parvekkeenne, saman, jolla seisten olitte minua hyvästellyt; sillä minä olin kulkenut jo tien mutkan ohitse. Mutta parvekkeenne oli tyhjä, uutimenne olivat lasketut. Koko linna, jota olin kaivannut nähdä, näytti nyt jollakin tavoin niin synkältä ja tyhjältä, että minua aivan karmi.

Yhtäkkiä huomasin pääoven aukeavan ja siitä tulevan kadulle saattueen, joka kääntyi kaupungille päin ja katosi.

Olin vielä noin puolen tai neljänneslieuen päässä linnasta; tunsin sydäntäni viiltävän tietämättäni mistä syystä ja voimieni loppuvan.

Nojauduin tien varrella kasvavaa puuta vasten; pyyhin otsaani, jolla hiki helmeili, ja jatkoin sitten matkaani. Tuli vastaan eräs palvelija.

– Ystäväni, kysyin häneltä melkein raukenevin äänin, asuuhan neiti Isabelle de Lautrec tuossa linnassa?

– Asuu, upseeri, vastasi mies; hän on vielä neiti Isabelle de Lautrec.

Mutta puolen tunnin kuluttua täytyy häntä kutsua toisin.

– Täytyy häntä kutsua toisin? Ja mitenkä häntä täytyy kutsua?

– Nimeltä: rouva varakreivitär de Pontis.

– Mitenkä rouva varakreivitär de Pontis?

– Koska hän on puolen tunnin päästä minun isäntäni varakreivi de Pontis'n vaimo.

Tunsin lentäväni kalmankalpeaksi; peitin otsani nenäliinaan.

– Siis tuo saattue, kysyin, jonka näin lähtevän linnasta…?

– Oli hääsaatto.

– Ja nyt ovat he…?

– Nyt ovat kirkossa.

– Ei, se on mahdotonta!

– Mahdotonta! huudahti palvelija. – Kautta miehen sanan, upseeri, jos tahdotte nähdä asian omin silmin, ennätätte vielä. Menkää oikotietä, niin tulette kirkon luo samaan aikaan kuin hekin.

Sitä ei tarvittu minulle toistaa, sillä minulla oli kiire tulla omin silmin vakuutetuksi siitä kauhistavasta totuudesta; minä en voinut uskoa tuon miehen sanoja. Hänellä oli jokin syy noin julkeasti minulle valehdella; mutta varmasti hän valehteli.

Tunsin Valencen, koska olin asunut siellä kolme kuukautta; kuljin nopeasti sillan yli, tulin kaupunkiin, poikkesin kujille, joiden arvelin suorinta tietä vievän kirkon luo. Sitäpaitsi opasti minua kellojen ääni, jotka soittivat minkä kerkisivät.

Tuomiokirkon torilla oli tungokseen asti väkeä. Ja kuitenkaan en voinut tuosta kellojen soitosta, tuosta väen tungoksesta huolimatta uskoa tapausta todeksi; sanoin itselleni, että se oli joku toinen eikä te, joka nyt meni vihkialttarin ääreen; toistin itsekseni, että se mies oli joko erehtynyt tai puijannut minua.

Ja sittenkään en uskaltanut kysyä asiaa keneltäkään tungokseen sekautuessani.

Jos en olisi ollut puettu kardinaalin henkiväen univormuun, en varmaan olisi päässyt eturiviin, niin ankara oli tungos. Mutta univormuni edessä kaikki väistyivät syrjään.

Silloin… Oh! minä tarvitsen vielä nytkin kaiken mielenmalttini voidakseni kuvailla teille näitä hirvittäviä yksityiskohtia; eilen, kun en tiennyt, että juuri te minulle kirjoititte, en olisi voinut uudistaa tätä tuskaa, avaamatta kuolettavaa haavaa… Oh! te ette ole kärsinyt muuta kuin kuolemani tähden; mutta minä olen kärsinyt teidän petoksenne tähden.

Anteeksi, anteeksi, Isabelle, teidän petoksennehan ei ollut, nyt sen tiedän, muuta kuin näennäistä; mutta minulle, oi! minulle onnettomalle se oli ankarinta totta!

Näin teidän ilmestyvän, näin samallaisen pilven läpi, joka hämärsi silmäni silloin, kun suistuin tuon upseerin luodin haavoittamana hevoseni seljästä maahan. Se oli sama tunne, mutta vielä tuskallisempi; sillä isku, jonka ensi kerralla tunsin saaneeni kupeeseeni, se kävi nyt sydämeen.

Minä kohotin käteni silmilleni … selkä köyryssä, huohottaen, mutisin itsekseni hiljaa kummastelevain ihmisten keskellä:

– Jumalani, Jumalani, se ei ole totta!.. Hyvä Jumala, silmäni, korvani, kaikki aistini pettävät!.. Hän yksin ei petä minua; hän yksin ei voi minua pettää.

Ja sitten, kun te kuljitte kymmenen askeleen päässä ohitseni, seisoin minä mykin suin, toivoen yhä, että te ette menisi kirkkoon saakka, että te pysähtyisitte keskelle tietä, että te muistaisitte itsellenne tehtävän väkivaltaa, että te vetoaisitte kaikkiin naisiin vilpittömän rakkautenne puolesta; ja silloin, silloin minä syöksyisin esille, uskaltaisin henkeni alttiiksi sanoakseni:

– Niin on, minä rakastan häntä; niin, hän rakastaa minua; ja minä, minä olen kreivi de Moret, joka olen kuollut koko maailmalle paitsi Isabelle de Lautrec'ille, kihlatulleni tässä ja tulevassa maailmassa…

Päästäkää minut kihlattuni kanssa!

Ja minä olisin ryöstänyt teidät kaikkien nähden, vastoin kaikkien tahtoa, sillä minä tunsin, että sain jättiläisvoimat.

Oi Isabelle! Isabelle! te olitte vaiti, te ette pysähtynyt, te menitte sisälle kirkkoon. Pitkä huudahdus, alkanut kauan sitten sydämeni pohjasta, purkausi vihlovana huuliltani sillä hetkellä, jolloin te katositte porttiholviin, ja ennenkuin minulta kysyttiin, miksi huudahdin, olin työntänyt kaikki pois tieltäni, olin mennyt pois väkijoukosta, olin kadonnut.

Riensin takaisin joen rannalle, löysin äskeisen alukseni, heittäydyin pursimiesteni joukkoon ja huusin tunkien kädet hapsiini:

– Isabelle! Isabelle!

He antoivat minun hetken purkaa tuskaani. Sitten he kysyivät, minne oli lähdettävä.

Viittasin heille jokea alaspäin. He päästivät purren irti, ja Rhone läksi meitä viemään.

Mitä muuta enää teille kertoisin? Minä olen varmaankin ollut olemassa viimeiset neljä vuotta, koskapa tänään löydätte minut elävänä ja teitä rakastavana. Mutta elänyt minä en ole.

Odotin määräajan täyttymistä, jonka itselleni asetin vannoakseni munkkivalan. Sen määräajan te teitte nyt läheisemmäksi; kiitos teille! Nyt, kun tiedän, että te ette pettänyt minua, nyt, kun tiedän, että rakastatte yhä minua, on valani helpompi tehdä ja menen rauhallisempana Jumalan luo.

Rukoilkaa veljenne puolesta… Veljenne rukoilee puolestanne.

Kello kolme iltapuolella.

XVIII

Puoli kuusi samana iltana.

Mitä te sanottekaan! minä en oikein ymmärrä teitä. Te olette nyt minut löytänyt, te olette varma, etten ole teitä pettänyt, olette varma, että minä rakastan teitä, ja se tekee määräaikanne läheisemmäksi, sanotte, ja valanne helpommaksi antaa ja saa teidät rauhallisemmaksi uhrautumaan Jumalalle!

Oi Jumalani! yhäkö olisi teillä tuo kummallinen aikomus vetäytyä pois maailmasta?

Kuulkaa, mitä sanon: Jumala ei loukkaa oikeutta. Kun minä pyhitin itseni hänelle, tein sen luullen, että te olitte kuollut; mutta te olittekin elossa: Jumala ei ole tahtonut ottaa vastaan silloin epätoivosta tehtyjä lupauksia, jolloin ei ollut syytä epätoivoon; minä siis olen vapaa, vapaa, vaikka olenkin tehnyt lupaukseni.

Oi, niin, niin, kuten sanotte: me olisimme melkein voineet koskettaa toisiamme tuolla luostarissa, eikä mikään sanonut meille, että me olimme niin lähellä toisiamme. Oi, minä erehdyn, olen kiittämätön omaa sydäntäni kohtaan. Jokin ääni huusi minulle: "Pysy sittenkin täällä, viivy, jää, hän on täällä."

Niin, minä ymmärrän, hän vapisi kohtaloaan, tuo abbedissa-parka, hän pelkäsi, että vierasystävyys, jota hän teille tarjosi, olisi ollut hänen tuhonsa.

Oi! miksi en minä saanut teitä löytää! Olisin ollut ylpeä Jumalan minulle antamasta tehtävästä: pelastaa Henrik IV: nnen poika! Olisin uhmannut kaikkia vaikeuksia, ainoastaan saadakseni oikeuden ylpeillä, kunnian sanoa: "Kun koko muu maailma hylkäsi hänet, minä yksin otin hänet turviini, minä yksin suojasin häntä."

Mikä hullu olenkaan! jos niin olisin sanonut, olisin pettänyt teidät, ja te olisitte ollut tuhon oma niinkuin marsalkka-herttuakin.

Parempi siis on, että tuo nainen salasi teidän olemassa-olonne minultakin ja että te elätte; parempi on, että minä kärsin, että minä olen onneton, että minä kuolen.

Mutta miksi olisin onneton? miksi kuolisin? Te ette ole tehnyt luostarilupaustanne, ja minä pidän omaani purettuna. Lähdetään pois, mennään Italiaan, Espanjaan, vaikka maailmaan loppuun. Minä olen rikas vielä; ja mitä me muuten rikkauksilla? Te rakastatte minua, minä rakastan teitä! mennään! lähdetään!

Oi! vastatkaa minulle. Niin, sanokaa minulle, missä te olette, sanokaa, minne voin lähteä teitä etsimään.

Ajatelkaa, että te olette minua epäillyt, minua, Isabelleänne, epäillyt halpamaisuudesta, ja että te olette minulle velkapää hyvityksen.

Minä odotan, odotan.

XIX

Kello viisi aamulla.

Teidän kirjeenne sai sydämeni vavahtamaan juuriinsa saakka.

Ah! meidän kovaa kohtaloamme! Te tarjoatte minulle onnea, jota olen etsinyt, odottanut, kaivannut kaiken ikäni, ja minä en voi ottaa tuota onnea vastaan.

Isabelle! Isabelle! te olette ylimysnainen niinkuin minä olen ylimys. Lupaus, jo ihmisillekin annettu yksinkertainen sana, sitoisi meitä, ja sitä suuremmalla syyllä Jumalalle vannottu vala.

Älkää koetelko turvautua kuvitteluihin. Teidän lupauksenne oli totinen lupaus, eikä Jumala hyväksy tällaisia verukkeita.

Meillä ei siis ole muuta tulevaisuutta kuin se yksi, johon onnettomuus on meidät syössyt. Te näytitte minulle pyhän tien, lähtien ensin sitä kulkemaan. Minä seuraan teitä; me saavumme yhdessä perille, koska pyrimme samaan päämaaliin. Minä olen rukoileva teidän puolestanne, te minun. Kumpikin valaa rukoukseensa hehkuvaa intoa, jota hänellä ei olisi omasta puolestaan rukoillessaan, ja Herra on antava meille ikuisen elämän ja ikuisen rakkauden, kuolevaisen elämän asemasta.

Ja älkää luulko, että kun näin teille puhun, silti rakastan teitä vähemmän kuin te rakastatte minua.

En tosin rakasta enemmän kuin te, sen tiedän; mutta rakastan teitä kiihkeydellä, joka on sitä suurempi, koska tunnen sitä miehenä, joka on syöksynyt alas korkeimmilta huipuilta syvimpiin syvyyksiin ja joka on noussut maasta kosketeltuaan kädellään jo kuolemaa ja tuonut haudasta tullessaan kalpeat kasvonsa, jotka takaavat niille, jotka ne saavat, ilmestyksen toisesta elämästä.

Uskokaa siis minua, Isabelle: kuta enemmän teitä rakastan, sitä horjumattomampi olen tässä kohdassa. Älkää heittäkö ikuista autuuttanne sofismin varaan. Maallinen elämä on ikuisuuden rinnalla sama kuin sekunti vuosisataan verraten. Elämme sekunnin maan päällä, elämme iankaikkisesti Jumalan luona!

Muistakaa muuten lopuksi; te kihlattuni tässä ja toisessa maailmassa: vallalla, joka sitoo, on oikeus päästää, ja tämän on tahtonut itse Jumala, niin ettei epätoivo pääsisi sellaiseen pettyneeseen sydämeen kuin teidän oli. Urbanus VIII on paavi, teidän suvullanne on mahtavia omaisia Italiassa. Saakaa lupauksenne puretuksi. Silloin, Isabelle, sanokaa minulle: "Minä olen vapaa!.." ja silloin, silloin… Oi, minä en tohdi kuvitella sitä enkelien autuutta, sitä onnea, joka meille annetaan ja josta ei ole tunnonvaivoja.

XX

Kello kaksi iltapäivällä.

Se on totta, te olette oikeassa, mikään ei saa häiritä onneamme. Sydämissämme ei saa olla ei pelkoa eikä tunnontuskaa; myrskyisen ja synkän taivaamme täytyy muuttua aivan kirkkaaksi ja tähtien valaisemaksi. Niin, hän, jonka puoleen käännyn, kuulee minua; olipa hän kuinka taipumaton tahansa, hän viimein säälii minua; ja nyt minä pyydän teiltä kolme kuukautta aikaa vapaasti liikkuakseni, ja ellei kyyhkysemme kolmen kuukauden kuluttua tuo teille paavin julistusta, joka minut vapauttaa, silloin on ainoa toivomme taivas.

Silloin liittykää Jumalaan niinkuin minäkin, liittykää purkamattomilla siteillä.

Oi, liian mustasukkainen olisinkin, jos tietäisin teidän silloin olevan vapaana, itse ollessani näin kahlittuna.

Huomenna olen jo matkalla.

XXI

Kello puoli viisi iltapäivällä.

Menkää, ja Jumala olkoon kanssanne!

Kesäkuun 1 päivänä 1638.

Tänään on juuri kuukausi siitä kuin sain teidän viimeisen kirjeenne; kuukausi, jonka ajalla en ole nähnyt kyyhkysemme tulevan; kuukausi, jonka kuluessa mikään ei ole minulle puhunut teistä paitsi sydämeni.

Mutta aikaa ei ole liioin hukata. Ja kuitenkin ovat minuutit kasvaneet tunneiksi, tunnit päiviksi, päivät vuosien pituisiksi. Jaksaisinko odottaa näin vielä kaksi kuukautta?

Jaksaisin; sillä minä en lakkaa toivomasta ennen kuin viimeisenä päivänä.

Kirjoitan tämän kirjeen tietämättä, saatteko sitä koskaan; mutta minä kirjoitan sen siksi, että te, Isabelle, tietäisitte päivänä, joka on meidät joko eroittava tai yhdistävä, että minä olen ajatellut teitä sydämeni jokaisen sykähdyksen hetkellä.

XXII

Kesäkuun 22 p: nä 1638.

Lennä, kyyhky, lemmittyni, lennä kalliin henkiinherätettyni luo, sano hänelle, että hänen rukouksensa minua ovat suojanneet, sano hänelle, että minä olen vapaa, sano, että me olemme onnelliset!

Vapaa! vapaa! vapaa!

Anna, niin kerron sen sinulle, rakas!

En tiedä, miten alkaa, minä olen mieletön onnesta!

Tiedät, että juuri sinä päivänä, jolloin kirjoitin sinulle viimeisen kirjeeni, julistettiin virallisesti se onnellinen uutinen, että kuningatar oli raskaana. Tämän johdosta tuli olemaan suuret juhlat kaikkialla pitkin Ranskaa, ja kuningas ja kardinaali olivat antavat kaikellaisia armonosoituksia.

Minä päätin rientää heittäytymään kardinaalin jalkain juureen, jolla on kaikissa kirkollisissa kysymyksissämme täydet valtuudet Roomasta.

Siksi pyysin sinulta määräaikaa ainoastaan kolme kuukautta.

Jo samana päivänä, jolloin sinulle kirjoitin, matkustin luostarista johtajattaremme luvalla.

Viereisessä kammiossa asuva naapurini lupasi vaalia kyyhkystämme. Luotin häneen kuin itseeni, ja jätin siis kyyhkysen olematta huolissani siitä.

Läksin matkaan. Mutta kuinka koetinkin joutua, en päässyt Parisiin ennen kuin vasta seitsemäntoista päivän päästä.

Kardinaali oli maatilallaan Rueil'ssa. Minä läksin heti Rueil'hin.

Hän sattui olemaan sairas eikä ottanut ketään vastaan. Jäin kylään majataloon odottamaan. Olin ilmoittanut nimeni isä Josefille. Kolmantena päivänä tuli isä Josef itse ilmoittamaan, että hänen korkea-arvoisuutensa oli valmis ottamaan minut puheilleen.

Nousin tämän uutisen kuullessani tuoliltani, mutta vaivuin takaisin; olin tullut kalmankalpeaksi; sydämeni oli haljeta, jalat horjuivat allani.

Isä Josef ei ole helläsydäminen mies, mikäli väitetään; ja kuitenkin, kun hän näki minun melkein heittävän henkeni ajatellessanikin, että minun täytyi astua kardinaalin eteen, hän rohkaisi minua parhaansa mukaan, ilmoittaen, että jos minulla oli kardinaalille jokin anomus, oli nyt sopiva hetki, sillä kardinaali voi nyt paremmin kuin pitkiin aikoihin.

Oi! syynä oli se, että koko elämäni, koko sinun elämäsi riippui siitä, mitä tuon miehen ja minun välilläni oli tapahtuva.

Seurasin isä Joosefia näkemättä eteeni: silmäni tähtäsivät häneen, hänen askeleensa johtivat askeleitani kuten olisi jokainen hänen liikkeensä määrännyt minun liikkeeni.

Me kuljimme erään kaupungin-korttelin läpi, me menimme puistoon. Kuljimme suurten puiden reunustamaa puistokujaa; kaikki nämä vaihtuvat näyt huomasin kunkin kokonaisuudessaan; mutta yksityiskohdat katosivat minulta.

Vihdoin huomasin kuusamista ja elämänlangoista tehdyssä lehtimajassa miehen, joka puolittain loikoi ja istui leposohvalla. Hän oli valkeaan pitkähelmaiseen viittaan puettu ja päässä oli hänellä punainen kalotti, kardinaalin arvomerkki. Ojensin käteni tuota miestä kohti, isä Josef ymmärsi kysymykseni.

– Kyllä, se on hän, sanoi isä Josef.

Mentiin juuri erään suuren puun ohitse; minä nojauduin siihen, sillä tunsin, että jos yrittäisin askeleenkin eteenpäin ilman tukea, niin kaatuisin.

Kardinaali huomasi epäröintini, tuon liikkeen, joka osoitti, miten heikko olin; hän nousi paikaltaan.

– Tulkaa pelkäämättä, sanoi hän.

En tiedä, mikä tunne teki hänen äänensä, joka tavallisesti on niin tyly, lempeäksi minua kohtaan; mutta niin vaan on, että se sai minut toivomaan parhainta.

Minä ponnistin voimiani ja riensin melkein juosten heittäytymään hänen jalkoihinsa.

Hän viittasi poistumaan isä Josefia, joka totteli, vetäytyen niin kauas, ettei kuullut puhettamme, mutta ei niin, ettei olisi meitä nähnyt.

Kallistin päätäni ja ojensin molemmat käteni häntä kohti.

– Mitä tahdotte minulta, tyttäreni? kysyi kardinaali-herttua.

– Teidän ylhäisyytenne, armonosoitusta, josta riippuu paitsi elämääni myöskin autuuteni.

– Nimenne?

– Isabelle de Lautrec.

– Ah! isänne oli kuninkaan uskollinen palvelija. Sellainen on harvinaista näinä kapinallisina aikoina. Onnettomuudeksemme menetimme hänet.

– Niin, teidän ylhäisyytenne. Saanko luvan siis johdattaa hänen muistoaan mieleenne?

– Eläessään olisin myöntynyt kaikkiin hänen pyyntöihinsä, paitsi sellaisissa asioissa, jotka riippuvat itsestään kuninkaasta ja joissa minä en ole muuta kuin hänen halpa viransijaisensa. Puhukaa, mitä toivotte?

– Teidän ylhäisyytenne, minä olen tehnyt luostarivalan.

– Muistan sen, sillä isänne pyynnöstä minä vastustin tuota valaa voitavani mukaan ja määräsin vuoden koetusaikaa, sitä suinkaan jouduttamatta, kuten te pyysitte. Te siis teitte valanne tuosta vuodesta huolimatta?

– Oi niin, niin! teidän ylhäisyytenne.

– Ja nyt te kadutte, vai kuinka?

Luin mieluummin katumukseni häilyväisyyteni kuin uskollisuuteni syyksi.

– Teidän ylhäisyytenne, sanoin hänelle, olin vasta kahdeksantoista-vuotias, ja miehen kuolema, jota rakastin, oli tehnyt minut hulluksi.

Kardinaali hymyili.

– Niin, ja nyt olette neljänkolmatta ja olette tullut järkeväksi.

Minä ihmettelin hyvää muistia, joka säilytti tuon miehen mielessä niin vähäpätöisenkin tapahtuman kuin menoni luostariin, lapsi-raukan, jota hän ei ollut edes nähnytkään.

Minä odotin vastausta, yhä kädet ristissä.

– Ja nyt, sanoi hän, nyt tahtoisitte peruuttaa lupauksenne, sillä nainen voitti nunnan, sillä maailman muistot seurasivat teitä luostarikammioonne, sillä te omistitte ruumiin Jumalalle, mutta sielu, sielu jäi, eikö niin, maailmalle? Oi, inhimillistä heikkoutta!

– Teidän ylhäisyytenne, kuulkaa! huudahdin minä, minut perii onnettomuus, ellette sääli minua!

– Mutta tehän vannoitte valanne vapaasti ja aivan omasta tahdostanne.

– Kyllä, vapaasti ja omasta tahdostani. Sanon jälleen, teidän ylhäisyytenne, minä olin hullu.

– Ja miten voitte Jumalan edessä puolustella moista horjuvaisuutta päätöksessänne?

Puolustustani, tuota, jonka Jumala, joka on pelastanut henkesi, hyvin tuntee, sitä en voinut hänelle sanoa, koska olisin siten tuhonnut sinut. Minä olin siis vaiti, ja huuliltani pääsi vain uusi valitus.

– Teillä ei siis puolustuksia ole, sanoi kardinaali-herttua.

Vääntelin käsiäni tuskasta.

– Hyvä, täytynee siis minun ne löytää, virkkoi hän, ehkä hiukan ylimielisesti.

– Oi, auttakaa minua, auttakaa, teidän ylhäisyytenne, niin siunaan teitä viimeiseen hengenvetooni saakka.

– Olkoon siis; minä en kuningas Ludvig XIII: nnen neuvonantajana tahdo, että niin kaunis ja uskollinen nimi kuin teidän suvullanne on, katoaa; teidän nimenne on niitä, jotka ovat Ranskalle todella kunniaksi, ja Ranskan tosi kunnia on minulle kallis.

Ja sitten kysyi hän, katsoen minuun tiukasti:

– Te rakastatte jotakuta?

Minä painoin pääni aivan maan tomuun.

– Niin, sitä se oli, jatkoi kardinaali-herttua, sen arvasin, te rakastatte jotakuta. Onko se mies, jota rakastatte, vapaa?

– On, teidän ylhäisyytenne.

– Hän tietää toimenpiteet, joihin olette ryhtynyt, ja odottaa teitä?

– Hän odottaa.

– Hyvä. Tuo mies liittäköön nimeensä, mikä se lieneekin, nimen "de Lautrec", niin että Ravennan ja Breseian voittajan nimi olisi katoamaton kuin hänen muistonsakin ja että te olisitte vapaa.

– Oi, teidän ylhäisyytenne, huudahdin minä ja suutelin hänen jalkojaan.

Hän nosti minut ylös, minä aivan huohotin onnesta. Hän antoi merkin isä Josefille, joka nyt tuli luo.

– Saattakaa neiti Isabelle de Lautrec sinne, mistä hänet nouditte, sanoi kardinaali; ja tunnin päästä viette hänelle julistuskirjan, joka päästää hänet luostarivalasta.

– Teidän ylhäisyytenne, oi, millä tavalla voin teitä kiittää?

– Se on helppoa: kun joku kysyy mielipidettänne minun suhteeni, sanokaa, että minä osaan rangaista ja palkita. Elävänä olen rangaissut petturi Montmorencyä; vainajana palkitsen uskollista de Lautrec'ia. Menkää, tyttäreni, menkää.

Minä suutelin vielä kymmenesti hänen käsiään ja seurasin sitten isä Josefia. Tunti sen jälkeen toi viimemainittu sitten minulle julistuskirjan, joka päästää minut lupauksestani.

Minä läksin heti kohta paluumatkalle, minuuttiakaan hukkaamatta, tuo kallis paperi sydämelläni, ja varmaan hartaammin tuntein kuin koskaan ennen Jumalaa kohtaan, nyt, kun Hän oli vapauttanut minut sanastani.

Minulta ei mennyt kuin kolmetoista päivää matkalla, ja nyt olen tässä, ja nyt kirjoitan sinulle, rakkaani, en kaikkea, mitä tahtoisin sinulle sanoa, sillä silloin kirjoittaisin tästä kokonaisen kirjan ja saisit odottaa seitsemän päivää tietämättä, että minä olen vapaa, että minä rakastan ja että pian olemme onnelliset.

Minä lopetan nyt nopeasti, että saisit kuulla tämän kalliin uutisen minuuttia aikaisemmin.

Hevoset saavat olla valjaissa, ja kun kyyhkynen tulee takaisin, minä lähden luoksesi.

Ilmoitahan ainoastaan missä olet ja odottele minua.

Lähde, kyyhky, lähde: koskaan en ole näin tarvinnut siipiesi apua. Mene ja palaa!

Ymmärrät, rakkaani: ei mitään muuta kuin paikka, jossa sinut tapaan. En tahdo, että viivyttäisit kohtaamistamme minuuttiakaan, edes kirjoittaaksesi nämä autuaalliset sanat:

Rakastan sinua!..

Kymmenen minuuttia myöhemmin.

Oi onnettomuutta! Voi meitä onnettomia!.. Se mies on määrätty kohtaloksemme, enemmän tällä kertaa ehkä vielä kuin ensimäisellä.

Voi, kuule, kuuntele, vaikket ehkä koskaan saakaan tietää, mitä nyt kerron sinulle.

Kuule tätä!

Olin kuten tavallista kiinnittänyt kirjeeni kyyhkysemme siipeen, kirjeen, jossa kerroin sinulle kaikki, kirjeen, joka oli tuova sinulle kokonaisen tulevaisuuden ja onnen. Olin laskenut Iris-raukan irti, seurasin sitä silmilläni ilmain avaruudessa, jossa se alkoi kiitää, kun yhtäkkiä kuulin luostarin muurin toiselta puolelta kajahtavan pyssynlaukauksen näin kyyhkysemme lennossaan pysähtyvän, pyörähtävän ilmassa ja putoavan maahan.

Oih! suustani puhkesi sellainen tuskan huuto, että luulin hengen lähtevän sen keralla ruumiistani.

Ja kohta syöksyin ulos luostarista, niin suunniltani, että ymmärrettiin, että minulle oli tapahtunut suuri onnettomuus, ja ettei minua koetettukaan pysäyttää.

Olin nähnyt, minne päin kyyhkynen putosi maahan; minä juoksin sinne.

Viidenkymmenen askeleen päässä luostarin muureista näin upseerin, joka oli metsällä: hän se oli ampunut kyyhkystä; se oli hänellä käsissä; hän katseli kummastuneena, niin, suruissaan kirjettä, joka oli kiinnitetty kyyhkysen siipeen.

Juoksin hänen luokseen kädet ojolla. Minä en osannut enää puhua, minä vaan huusin:

– Voi onnetonta! onnetonta! voi, onnetonta!

Neljän askeleen päässä minä pysähdyin kalveten, tyrmistyneenä, kuin iskun sydämeeni saaden: mies, upseeri, joka haavoitti kyyhkysemme, oli sama kapteeni, jonka olin nähnyt silloin yöllä Castelnaudaryn taistelutantereella. Hän oli Bitéran, joka oli ampunut sinua ja suistanut sinut hevosen seljästä.

Me tunsimme nyt toisemme.

Oi! sanon sen, silloin hän tuli melkein yhtä kalmankalpeaksi kuin minä; hän näki minut nunnanpuvussa ja ymmärsi, että hän se oli minut saanut ottamaan tuon puvun.

– Ah, madame, mutisi hän; tosiaan minä olen kovan onnen mies!

Ja hän ojensi minulle kyyhkysemme, joka pyristeli hänen kädessään ja putosi nyt maahan.

Minä nostin sen siitä; onneksi siltä oli ainoastaan siipi särkynyt.

Mutta sehän tiesi salaisuuden, missä asut, rakkaani. Sen salaisuuden se kadottaa kerallaan. Mistä minä sinut löydän, ja kuinka löydän sinua nyt, ellei se voi lentää luoksesi?

Lentää kertomaan, missä minä olen; kertomaan, että minä olen vapaa, kertomaan, että me olisimme pian olleet onnelliset!

Oi, ihan varmaan tuolla pienellä eläin-paralla on sielu. Jos olisit nähnyt, rakas kreivini, miten se katsoi minuun, kun kannoin sitä takaisin luostariin, sen murhaajan seistessä liikkumatta ja vaiti katsellen minua, nähden minun loittonevan niinkuin oli nähnyt kerran ennen tuon lakeuden verisessä ruohikossa, joka oli ollut taistelutantereena.

En tiedä, voiko tuo mies korvata koskaan pahan, mitä hän on meille tehnyt; mutta sitä vaadin, muutoin kiroan häntä vielä viimeisellä hetkelläni!

Asetin kyyhkysen vasuun lepäämään. Pidän sitä vasua sylissäni. Onneksi kuula ei ole sattunut ollenkaan sen ruumiiseen; ainoastaan siivenpää on ruhjoutunut.

Olen irroittanut tuosta siipi-raukasta veren tahraaman kirjeen. Jumalani! Jumalani! ellei olisi sattunut tätä odottamatonta tapausta, olisit sen nyt pian saanut käteesi.

Missä sinä olet? missä sinä olet? kuka minulle sanoo, missä olet?

Ah! tuossa tulee luostarin lääkäri, jota lähetin noutamaan.

Kello neljä.

Lääkäri on hyvä, kunnon mies; hän ymmärsi, että eräissä elämän salaperäisissä kohtauksissa kyyhkysen henki on yhtä kallis kuin kuninkaan.

Hän ymmärsi sen nähdessään minun epätoivoni.

Hän ymmärsi sen nähdessään veren tahraaman kirjeen.

Haava itsessään ei ole minkään moinen; kolmessa päivässä kyyhkysemme olisi parantunut, jos lääkäri olisi leikannut siltä siiven pois.

Mutta minä vastustin jyrkästi sellaista; minä lankesin hänen eteensä polvilleni ja sanoin hänelle:

– Koko elämäni on sidottu tuohon siipeen, jonka tahdotte leikata poikki. Kyyhkysen täytyy kyetä lentoon! täytyy!

– Se on vaikeampaa, virkkoi hän, enkä voi antaa teille varmaa vastausta; mutta ainakin teen kaiken, mitä suinkin voin. Mutta missään tapauksessa ei se pääse lentämään ennenkuin kahden, kolmen viikon päästä.

– Vaikkapa vaan kahden, kolmen viikon; kunhan se vaan lentää!

Ymmärrät, ystäväni, että se on ainoa toivoni.

Siipi on sidottu ruumista vasten; Iris näyttää ymmärtävän asian, pikku parka; se ei nyt hievahdakaan; se vaan katsoo minua.

Minä olen asettanut sen nokan ylettyville vettä ja jyviä. Ja onhan sillä vielä käteni, josta se saa ottaa ravintonsa.

Mitä voisin odottaessani tehdä, että sinä saisit tiedon siitä, mitä on tapahtunut? mistä saada lähetti, joka löytäisi sinut? mihin ilman suuntaan kääntyä, saadakseni annetuksi hätämerkkini kuin haaksirikkoutunut ajelehtien keskellä valtamerta?

Miksi ei ruhjoutunut toinen käteni hänen siipensä asemasta.

Kesäkuulla.

Niin, sinä olit oikeassa, rakastettuni; tunnen, että ellen olisi saanut luostarivalaani peruutetuksi, olisi onnemme pohjalla aina piillyt tunnontuska, tai paremminkin: ei olisi ollutkaan onnea, koska Jumala ei olisi tuota onnea pyhittänyt.

Kun sanoin sinulle: "Minä olen vapaa, me pakenemme yhdessä, me olemme onnelliset", tahdoin unohtaa; mutta sieluni pohjalla vaikeroitsi jokin ääni, joka vaiensi joskus rakkaudenkin äänen, niin vahva kuin se olikin.

Nyt olen kyllä onneton, koska en tiedä, miten sinut löytäisin, saisin tavata; mutta tuntoni on rauhallinen; ja kun sanon, kun toistan: "Minä rakastan sinua, sulhoni", en tunne sydämessäni enää tuota viiltävää tuskaa, jota tunsin ennen aina silloinkin, kun sanoin: "Ole rauhallinen, rakkaani, me olemme onnelliset."

Olen vaalinut kyyhkys-parkaamme kuin olisin hoitanut sairasta siskoa.

Se kärsii ankarasti ja tuon tuostakin sulkee se silmänsä kivusta.

Minä tiputan pisara pisaralta kylmää vettä sen siivelle, ja se tuntuu helpoittavan kipua. "Se hyväilee minua punaisella nokallaan ikäänkuin kiittääkseen minua."

Kyyhky-parka! se ei aavista, missä määrin itsekkäistä syistä sitä hoitelen.

Mutta sinä, sinä, mitähän mahdat sinä ajatella? Oi hyvä Jumala!