Читать книгу: «Idästä: Kertomuksia», страница 4

Hän keskeytti minua kiivaasti.

– Oletko nähnyt korpimetsoa teirin leikkiessä? Sillä ei ole mitään omia leikkipaikkoja, se väkisin vierailee teirin, jopa metsonkin leikeissä. Se on turmeltunut olento, joka näkee huonosti, lentää huonosti, leikkii huonosti. Se on vahva, karkeatekoinen, lian karvainen niistä paikoin, joista teiri on valkoinen, ja päästää rumia säveliä. Teirin soinnukas houkutus, hyväilevä kuherrus, miehekäs, rohkea vihellys, raikas kuin etuvartian merkki, muuttuu korpimetsolla sähiseväksi sekasotkuksi, joka pelottaa naarasteirit ja suututtaa metsästäjää. Jaloilta vanhemmiltaan on se perinyt ainoastaan ruumiillisen vahvuuden. Kuin lumireki laskeutuu se riippuvin siivin keskelle teirien leikkiä ja turmelee kaikki tyyni. Näetkös, minä olen sellainen korpimetso, minä.

Mies parka oli oikeassa. Minä näin sittemmin hänen poikansa, kolme pientä, isomahaista olentoa, yllä pitkät koltit kushakkoineen (vöineen), ja päässä furashkat (lakit), oikeita korpimetsoja, rumamuotoisia, tukka tuhan karvainen, ja oppineet neljän kielen kaikki rumat sukkeluudet ja kaksimieliset sanat. Minä kysyin itseltäni, mitähän pyrintöjä muita kuin ihan omia personallisia nämä lapset kerran täys'kasvuisina harrastavat? Missä oli niiden juuri ja missä ne olivat kukoistavat?

JOKO-TAHI

Hehkuvan kuumana elokuun päivänä istui pastori Isak Hultila kolmannen luokan rautatievaunussa Pietarin radalla. Aurinko oli ylimmillään, kuumuus perin rasittava ja vaunu tietysti täpö täysi. Ei maksanut vaivaa pitää ikkunoita auki, sillä toiselta puolen paahtoi aurinko armottomasti, niin että ilma kankailla ja suoniityillä vapisi kuumuudesta, ja toiselta puolen työnsi tuuli savua sisään suurina pilvinä. Savussa oli pisteleviä, pieniä, teräviä jyväsiä, jotka nipistelevien polttiaisten ja mäkäräin tavalla imeytyivät kiinni ihon huokosiin ja kovasti koettelivat matkustavaisparkojen kärsivällisyyttä, jota kuumuus ja väsymys muutenkin pahasti ahdistivat. Pastori Hultila istui kuumuudesta näännyksissä kahden miehen välissä, joista toinen oli suuri, lihava ja punakka venäläinen, ei käsityöläinen eikä kauppias, sillä hänen kätensä olivat lihavat ja pyöreät, eikä sotilaskaan, koska hänellä oli pitkä, musta nuttu yllä, ja toinen oli tatarilainen, ammatiltaan kaupustelija. Tämä viimeksi mainittu taisteli urhollisesti väsymystä ja unta vastaan ja pelkäävästi vartioitsi laatikkoa, jossa oli Vähä-Venäjällä tehtyjä pitsejä.

Ah, jospa vain lämmin, venäläinen ja tatarilainen olisivatkin olleet ainoat tekemässä Isak Hultilaa levottomaksi! Ei, paha kyllä! Hänellä oli pahin ahdistaja sisällänsä. Hänellä oli tosiaankin syytä olla tyytymätön itseensä, sillä hän oli vihoittanut Herraa, seurakuntaansa ja Porvoon tuomiokapitulia. Aikaa myöten arveli hän, siinä itsekseen mietiskellessään, voivansa kyllä tinkiä omantuntonsa kanssa; seurakunnan kanssa voitiin asia ehkä myöskin sovitella; Herran kanssa ei ollut niin pahaa hätää, sillä hän oli laupias ja pitkämielinen; mutta tuomiokapituli oli pahin. Niin – hänestä oli parempi paeta kuin huonosti taistella. Sillä mitäpä hän voi tehdä, mitä sanoa, mihin turvautua, kuin hänen oli tuomiokapitulin edessä annettava selitysvastaus seurakunnan valitukseen, että hän oli ollut juovuksissa eräässä papillisessa toimituksessa? Todistukset olivat sitovaiset, todistajat jäävittömät, eittää hän ei tahtonut eikä voinut. Jospa se edes olisi ollut ensimmäinen kerta! Mutta voi ei! Paha kyllä, niin ei ollut. Ja sitä ajatellessa nousi häpeän punastus hänelle ylös tukan rajaan asti, niin että valtimot paisuivat ja jyskyttivät pastori paran ohauksissa. Hänellä oli ainoastaan yksi pelastuskeino. Yksi ainoa, jota usein olivat käyttäneet samassa tukalassa tilassa olevat virkaveljet kuin hän nyt, nimittäin saattaa ennen, kuin tilinteon hetki ehti tulla ja armon ovi sulkeutua – saattaa koko asia unhotuksiin pyrkimällä vapaatahtoisesti pois laumastansa ja isänmaastansa. Hän oli Pietarin luterilaiselle konsistorille ilmoittanut olevansa halukas ottamaan vastaan keisarikunnassa hajallaan olevain lammasten hoidon. Siellä vieraassa maassa ei kukaan tiennyt mitään hänestä, siellä hän aikoi alkaa uutta elämää, olla täst'edes ihan maistamatta – ; Jumalan avulla toivoi hän uusissa oloissa pääsevänsä vapaaksi onnettomasta tavastaan. Pastori huokasi syvään, kuin muisti profeetan sanat: "Herra on antanut sinulle hyvän maan, maan, jossa vesiojat, lähteet ja järvet ovat, jotka laaksoille ja vuorten sivuille vuotavat, maan, jossa sinä et ole vajavaisuudessa syönyt leipää, jossa ei mitään puutu – hyvän maan." Tämän maan hän oli menettänyt: hänen täytyi jättää isäinsä pyhä maa. Ja minkä tähden? Häntä väristytti kuin hän itsekseen mutisi vastaukseksi: – konjakin.

Ja kuitenkin, Herra oli ollut laupias, oli säälinyt häntä. Juuri nyt oli pastorimme saanut kuulla, että tuolla alhaalla Inkerinmaassa oli avoin paikka. Seitsemän suomalaista kylää hajallaan sadan viidenkymmenen virstan matkalla, soita, oikeauskoisia seurakuntia ja pohjattomia saviteitä välillä, – ne kylät tarvitsivat sielunpaimenta. Eräs pastorimme lapsuuden ystävä ja ylioppilas-kumppani, jolla oli hyviä tuttuja niissä suomalaisissa kylissä, oli luvannut antaa hänelle paitsi kaikkia tietoja paikasta, myöskin mahtavan suosituksensa. Tämä ystävä asui Valkeasaaren asemalla, ja sinne oli nyt pastorimme matkalla.

Kuumuus ja ahtaus olivat, kuten sanottu, sietämättömät. Vaunujen jyrähtäessä eräässä kiskojen haarassa vähän enemmän kuin tavallisesti heräsi venäläinen, joka oli nukkunut syvään uneen pois koko huolista, tatarilainen hypähti ylös lyhyestä horroksestaan, kuin olisi peljännyt turkmeenien karkaamista päälle. Venäläinen otti esiin ristijuovaiseksi tahotun viinapullon, avasi sen ja nosti hitaasti paksuille, punaisille huulilleen. Pul, pul, pul, kuului; sitte hän pyyhki suutaan nuttunsa hihalla, maiskautti tyytyväisesti kieltään ja katsoi hyväntahtoisesti outoon kumppaniinsa.

– Tahdotteko? sanoi hän, ojentaen pulloa pastorilla; se virkistää lämpimässä.

Pastori hypähti ylös:

– Kiitoksia en! en huoli!

Kuin viinaa tarjottiin tässä seurassa ja tässä muodossa, niin se pastoria inhotti.

Nyt puhalsi veturi pitkän, kimakan vihellyksen, joka pelotti pääskyt pois jo pitkän matkan päästä sananlennätin-langoilta. "Valkeasaari", kuului huuto ulkoa; viisitoista minuuttia vapautta ja raitista ilmaa väsyneille matkustajille. Pastorimme, tottumaton matkoihin, astui varovasti alas pienine matkalaukkuineen ja katseli kummastellen joka taholle, kuin ystävää ei ollutkaan vastassa. Mitähän se merkitsi? olikohan jotakin tullut väliin? Levottomasti meni hän ravintohuoneesen. Valmiiksi kaadettujen ryyppyjen ja rasvaisten, pullakoiden pasteijien seassa, joita vastaan kärpäsjoukot kävivät lakkaamatonta piirityssotaa, oli siinä kirje hänelle.

Kiireesti hän avasi kirjeen, se oli ystävältä:

– täytynyt matkustaa Levashovoon; tulen huomenna; mene kestkievariin! Tuus

J. A.

Sepä oli kiusallista. – Mitä oli hänen nyt tehtävä koko pitkä iltapäivä? Hän meni ulos junasillalle; siellä oli elämän kihinää, joka osoitti, että jo maailmankaupunki oli lähellä. Pastori ensin vähän hämmentyi; tämä olikin hänen ensimmäinen pitkä matkansa. Nuoria naisia ja tyttöjä, kirjavia kuin kesälinnut, komeita, vähävenäläisiä, punaisia ja sinisiä koruompeluksia väljissä liiveissä ja leveissä esiliinoissa, käveli paljain päin sillalla. He kumartelivat ja heittelivät toistensa ohitse tervehdyksiä, katseita ja sanoja nuorille herroille, jotka heikkohermoisen näköisinä jouten kävelivät huonosti hoidetuissa, liinaisissa kesävaatteissa. Leveät, venäläiset emännät, leuan alla isot lihapoimut, tunkeilivat tyynyineen ja peitteineen kuin leveärintaiset saimat. Muutamat suomalaiset pikku rouvat, tietäen loistavan puhtautensa kaikessa tässä likaisuudessa ja venäläis-hajussa, mittailivat sillan lautoja taitavan varmasti; konduktöörejä, saksalaisia tavarannäyttelijöitä, upseereja pölyisissä pitkissä virkapuvuissaan kiiruhti toistensa ohitse, ja tämän kirjavan kuteen loimina seisoi tasaisen harmaa joukko suomalaisia talonpoikia suurissa ryhmissä siellä täällä. Kaikkein näiden eri kansallisuuksia edustavien henkilöiden välitse pujottelihe etäisimmän idän poika, japanilainen kyyppari hienoilla säärillään, silmät viistossa, iho keltaisena ja kurttuisena kuin kuivanut pomeranssi, ja vei höyryävää teetä eräälle kenraalille, joka oli punakkana ja ylpeänä vetäytynyt erilleen suuresta joukosta. Kenraali vihaisesti katseli kiiruhtavaa joukkoa ja puolella korvallaan kuunteli harpun näpyttelijää, joka surumielisellä soittimellaan sävelteli kappaleita "Iloisesta sodasta" ja "Kuninkaan luutnantista". Pastorimme juuri aikoi pyytää seltteriä, kuin kellon soitto kuului ja heti sitte kimakka vihellys. Koko pilvi vesihöyryä nousi puhkuvasta veturista kohti savusinistä taivasta ja kirjava kuva hävisi yht'äkkiä. Ihmiset olivat kadonneet, harpunsoittaja luki vaskirahojansa – kaikki oli hiljaa ja ääneti. Kesäaurinko paahtoi ääretöntä hietakangasta ja kultasi kahta kiskoviivaa, jotka välkkyen vielä etäälläkin katosivat tuolla näköalan rajalla päivänsavuun. Pääskyset istuivat taas sananlennätin-langoilla ja jatkoivat lauluaan juuri siitä, johon se neljännestunti sitte oli heiltä keskeytynyt.

Viimein tuli ilta viileyksineen. Isak Hultila meni alas kestikievariin. Hän kysyi isännältä, karjalaiselta, niin pyöreältä ja lihavalta kuin pyöreä torni Viipurissa, oliko huonetta saatavana.

– Oli, mutta yhdessä toisen kanssa.

– Kenenkä sitte?

– Nikitin Nikititsh Nikanovin.

– Kuka se on?

– Hän on Viipurista, lukkari tai veisaaja vai mikä hän lienee; hän se nyt laulaa tuolla sisällä.

Tosiaan kuuli pastori sisemmästä huoneesta myrinää, kuin joku olisi pärisyttänyt passoviulun pisintä kieltä.

Pastorillamme ei ollut varaa valita. Kestkievarin suuren yhteisen salin lävitse, jossa tatarilainen istui pitsejänsä järjestellen, astui hän pieneen siistittömään huoneesen joka kovasti haisi geraniumilta, tupakalta ja viinalta. Kirkasväriset, siniset seinäpaperit olivat halkeilleet pitkin kaikkia seinänrakoja, jotka selvistä merkeistä päättäen olivat "täynnä asujamia".

Sängyssä pöydän vieressä istui rautatievaunussa vieruskumppanina ollut Nikitin Nikititsh suurena, mahtavana ja onnellisena. Hän oli selvä venäläinen tyyppi, leveät huulet, leveä, pyöreä nenä, viisaat silmät, kirjava iho ja tuuhea tukka, jaettu keskeltä otsaa ja kammattu sivuille. Hänen rintakehänsä oli avara kuin palkeet. Kuin hän korotti miehekkään äänensä, syvän ja miellyttävän kuin hongikon kohina, voitiin kyllä käsittää, että se oli luotu kaikumaan Herran temppelin holveissa eikä tukehtumaan halvassa kyläkapakassa. Hän oli jotenkin nauttinut ja edellä mainittu, ristijuovikkaaksi tahottu pullo oli hänellä nyt puolillaan pihlajamarja-likööriä. Nikitin Nikititsh oli nyt siinä tilassa, jolloin koko maailma juopuneesta näyttää sopusointuiselta ja ihanalta, jolloin hän katsoo joka ihmistä ystäväkseen, veljekseen. Hän nauroi ystävällisesti, näytti kahta loistavan valkoista hammasriviä, kaatoi sitte pihlajanmarja-likööriä lasiin ja tarjosi pastorille, rakkaasti katsahtaen tummanloistoisilla silmillään.

– Terve tuloa, terve tuloa, kumppani! Mikä teidän nimenne on ja teidän isänne nimi?

– Vai niin, Isak Karlovitsh. Terve tuloa. Isak Karlovitsh! Te olette kauppias, eikö totta, maakauppias? kysyi hän edelleen.

Pastori ei tahtonut mielellään ilmaista, kuka hän oli, ja sen tähden nyykäytti vain päätään.

– No, Isak Karlovitsh, käykää istumaan, tähän, isä hyvä, sängyn laidalle!

– Olkaa hyvä, ottakaa lasi! Nikit Nikititsh, virren veisaaja se nyt tarjoaa. Eikö! Ettekö huoli pihlajanmarja-viinaa? sanoi hän kummastellen, kuin pastori ei ottanut vastaan hyvästä sydämmestä tehtyä tarjousta.

– Miksi ette? Olenko minä loukannut teitä? Minkä tähden ette huoli lasia? Yksi vain, yksi ainoa lasi. Tehän olette kristitty ettekä mikään muhamettilainen koira kuten tatarilainen tuolla salissa. Pihlajanmarja-likööri on terveellistä.

Ja juopuneen itsepäisyydellä piti hän toisella kädellään pastoria napinlävestä ja toisella tyrkytti hänelle likööriä.

– Yksi vain, sydänkäpyseni, pikku kyyhkyseni; kas, se on keltainen kuin kulta ja kirkas kuin aurinko juhlapäivänä.

– No, kotirauhan tähden yksi lasi, mutta ei enempää, sanoi pastori, voimatta olla nauramatta tätä itsepäistä vierasvaraisuutta.

Hän nosti lasin huulilleen, alkoholin haju nousi päihdyttäen ylös pitkin kitalakea, ärsytti hermoja, ja äkisti kuin leimaus syttyi himo aivojen komeroissa. Peto oli ihmisessä päässyt irralleen. Kiihko, pidätetty viikkoja ja kuukausia, hillitty huolissa ja levottomuudessa, nousi jälleen vapaana ja hillittömänä ylös kuten niin usein ennen. Mitä merkitsevätkään hyvät aikomukset, toivottomuus, pyhät lupaukset, katumuksen kyyneleet taistelussa tätä voimaa vastaan? Nikitin Nikititshin totisesti ei tarvinnut tarjota pastorillemme enempää; päihtymys oli nyt hänen lähin pyrintönsä. Ja siinä pidettiin oikeat juomingit, nautittiin monenlaisia väkeviä. Veisaaja koki kaikki eri mielialain asteet, oli iloinen ja lauloi vähävenäläisiä tanssisäveliä, oli pehmeä ja surumielinen ja kertoi pitkiä kappaleita Volgabylineistä ja sankari Asrasta, joka läksi loitos uskottomain maahan, ja silloin hän itkeä nyyhkytti. Ah, sehän oli hänen oma elintarinansa; olihan hänkin, Nikitin Nikititsh, lähtenyt sinisen Volgan keltaisilta rannoilta elämään ja asumaan kelvottomain tshuhnien ja tshuudien seassa, jotka eivät puhuneet slaavilaisten jaloa kieltä eivätkä olleet oikeauskoisia; heille oli kyllä kerran opetettava venäjää; ja oikeauskoisiksi, niin sellaisiksi piti heidän tuleman jok'ainoan.

Mutta silloin Isak Hultila pahastui, löi nyrkillään pöytään niin, että lasit hyppivät, huusi ja pauhasi.

– Niin, jos sinä Nikit Nikititsh saat elää ja vallita – mutta näetkös, sitä sinä et saa, ja oikeauskoisiksi me emme tule koskaan. Sen minä takaan.

– Eivätkö tule? jyrisi veisaajan mahtava passo niin, että seinäpaperin repaleet häilyivät ja irtanaiset ruudut helisivät; mutta ne tulevat, sanon minä. – Minä olen elänyt kahdeksankolmatta vuotta Virossa, Liivinmaalla ja Inkerinmaalla, petollisten puolalaisten, likaisten virolaisten ja tietämättömäin liiviläisten seassa, kahdeksankolmatta vuotta, kuuletko. Minä tiedän sen asian paremmin kuin sinä, isä hyvä; jos he saavat seurakuntaansa, ja aina ne välisti saavat, jonkun papin, joka ei kelpaa muualle, joka vain juo kuten sinä ja minä, joka pitää herrain puolta, kuittaa palkkaa ja kantaa kymmennyksiä, niin ne kääntyvät oikeaan oppiin jok'ainoa. Batushka kastaa heitä sadoittain, tuhansittain. Itse minä olen veisannut siunausta heille, Isak, Karlovitsh, veisannut niin, että kurkku on kuivanut. – Maljasi, pikku isä! Maljasi, vanha veitikka.

Pastori Hultila tuli kalpeaksi kuin tali.

– Onko totta, mitä sanot? kysyi hän änkyttäen.

– Jumalan pyhän emon kautta, se on totta jok'ainoa sana, lallatti veisaaja.

Hultila työnsi pöydän pois niin rajusti, että konjakki- ja viinalasit vierivät sekaisin, sieppasi lakkinsa ja meni ulos aika vauhtia.

Ulkona vallitsi kesäillan läpinäkyvä pimeä; tuuli tuntui viileältä ja hyväilevältä, suloiselta ja tuoksuiselta päivän kuumuuden jälkeen.

Muutamat kalpeat pikku tähdet katselivat unisesti alas äärettömästä avaruudesta. Luonnon näytti olevan vaikea nukahtaa näkemästä niin paljoa kauneutta. Sirkka lauloi kaikuvasti lauluansa elämän iloista; tynnyrilintu ilmoitteli hongikosta, että vielä ei ollut päivä loppunut, vielä näkyi kalpean punaista valoa lännestä. Yölepakot liitelivät pihlajain latvojen päällä, kuvastuen pimenevää taivasta vasten; niiden päällitse lentää suhisti muuttohaukka, joka oli myöhästynyt metsästysretkellään, pontevasti ja suoraan kuin nuoli yömajaansa.

Pastori Hultila selvisi yht'äkkiä, niin kiihtynyt hän oli.

Sipin ja Vahdin vastalauseista huolimatta astui hän hiekkapihan poikki ja kävi istumaan penkille suuren pihlajan alle. Raivokkaasti riehuivat ajatukset ja aatteet hänen aivoissaan; hänen tunteensa kuten hänen havaintonsakin olivat ylenneet jokapäiväisyyttä korkeammalle. Hän näki vaikkapa vain välähdyksittäin, syvemmin kuin ennen, mikä hänen velvollisuutensa oli; hän tunsi tänä hetkenä lämpimämmin kuin tavallisesti, mitä hänen virkansa häneltä vaati. Oliko hän mies vahvistamaan veljiänsä inkeriläisiä ja virolaisia siinä myrskyssä, joka nyt kasvoi idässä? Vuosisatojen muinaisena yönä olivat heidän heikot aluksensa pysähtyneet Suomenlahden hietarannoille. Vuosisatoja toistensa jälkeen olivat he pysyneet pystyssä ajan merellä; aalto toisensa jälkeen oli hyökynyt heidän ohitsensa. Myrsky oli pauhannut heidän ylitsensä. Kaksi vahvaa ankkuria, heidän uskonsa ja heidän kielensä, oli säilyttänyt jäännökset näistä veljeskansoista tuolla ulkona, jossa suuret myrskyt käyvät, jossa aallot pauhaavat korkealla ja voimakkaasti, jossa tulvan hyöky on vierinyt paljon suurempien ja paljon paremmin varustettujen alusten yli kuin heidän. Ja nyt hän, Isak Hultila, aikoi mennä sinne ulos; hän, heikoin heikoista, aikoi tarttua peräsimeen nyt, kuin tulevan myrskyn pauhina jo kuului. Ei, eiköhän juuri hän tulisi yhdeksi niistä, jotka irroittelivat vitjojen renkaita? Eikö hän ollut äsken langennut ensi kiusauksessa, vaikka oli ennen niin katkeraa kokenut ja tehnyt kaikenlaisia lupauksia. Hän ei ollut oikea mies. Ja kuitenkin, jos hän ei ottanut vastaan, mitä nyt tarjottiin, niin mitä seurasi – häviö, vieläpä enempikin: häpeä ja kunniattomuus. Mitä hänen sukunsa, hänen ystävänsä sanoisivat? – Entä sanomalehdet sitte! Häntä kauhistutti kaikki tuo. Hän istui tunnin toisensa jälkeen ja taisteli, kuten muinoin Jakob enkelin kanssa, ankaran taistelun. Hän oli välistä katkera ja uhkamielinen, välistä nöyrä ja myöntyväinen. Välistä hän tunsi tylsyyttä ja velttoutta sekä sapen makua suussa, välistä hän taas leimahti; koston, vanhurskauden vaatimukset näyttivät hänestä ylhäisiltä. Tämä vaali, tämä "joko tahi" oli vaikea.

Värittömällä taivaalla alkoivat ohuet pilvikerrokset muuttua ensin sinipunerviksi ja sitte purpuraisiksi. Ilma puhalteli raittiisti, mutta lauhkeasti ja kuivasti, kuten se keskikesän aamuna puhaltelee hietatasangoilla ja merellä. Sitte nousi aurinko; komeata, kultapunaista valoa levisi tasaisesti yli pihojen, vainioiden ja huonerivien, tehden kaikki, vaikka se olikin huononpäiväistä, juhlallisen näköiseksi. Kärpäset, jotka olivat olleet horroksissa yöllä, alkoivat pistellä. Varpunen ikkunan päällä, hoidellen kolmansia kesäpoikiansa, veteli sietämätöntä viserrystänsä. Luonto heräsi jälleen eloon, mutta paljon kovemmin sen elämän ilmauksia, paljon kovemmin sen helkettä ja laulua kajahti etäältä hietakankaalta höyryhevon epäsointuinen, teennäinen, matkiva vihellys. Nyt heräsi pastori unelmistaan ja päättämättömyydestään. Hän nousi äkisti, astui sisään, pani pöydälle summan, joka hänen mielestään riitti kuittaamaan hänen velkansa, otti ohuen matkalaukkunsa ja kiirehti asemalle, tälläkin kertaa Vahdin ja Sipin vastustellessa.

Asemalla hän kirjoitti pari riviä ystävälleen:

Kiitos hyväntahtoisuudestasi! Saatuani sattumalta tietoja siitä paikasta, näen, että minä en sovi siihen. Jää hyvästi!

Ystäväsi I. H.

Minuutin päästä istui hän kolmannen luokan vaunussa tavarajunassa ajamassa, lakkaamatta pysähdellen ja tuskastuttavan hitaasti, kohtaloansa kohti.