Читать книгу: «Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858», страница 8

Toinen Kirja

Ischaakin kirkolla Tschuvaschin maassa 23 p. kesäk. 1856.

30:nä päivänä touko-kuuta irtausin viimenkin Kasan'ista. Aikomukseni oli koko tämän kesää menettää Tschuvaschin-kielen tutkimiseen, johon jo ne kaksi kuukautta, jotka Kasan'issa vietin, olin parhaan jälkeen valmistainut. Tämä kansa elää enimmäksi osaksensa Kasan'in läänin lounaisessa osassa, piirikunnissa: Tscheboksary, Tsyvilsk, Jadrin ja Kosmodemjansk. Melkein keski-kohdalla näitä neljää piirikuntaa on seurakunta Ischaaki, kauas ympärinsä kuuluisa sen ihmeitä tekevän Nikolai-pyhän kuvan tähden, joka löytyy sen kirkossa ja jolta ympäristön rahvas, olletikin Tschuvaschit, matkustelee taudista, raskaista synnistä eli muusta onnettomuudesta päästöä rukoilemassa. Monesta syystä olin, sitä myöten mitä mainitusta paikasta oli minulle kerrottu, päättänyt tällä kirkolla oleksia jonkun ajan; se oli nyt matkani maalina.

Ensimäisenä työnä oli siis päästä kevät-tulvasta paisuneen Volgan yli, jota jokea ensimäiseen maantien varrella olevaan kylään toisella puolen (nimeltä Uslón) ei ollut vähemmän kuin 10 virstaa. Ilma oli aamu-päivästä kaunis, vaikka kova länsi- (ja laita-vastainen) tuuli ajoi joen suurille aalloille. Kokenut jo Suomenlahdenkin aaltoja en minä antanut tämän matkaani alkuunsa taukoottaa puolen-päivän jälkeen kerran rantaan tultuani, vaikka ne kaksi tuttavaa, jotka minua venheesen asti seurasivat, kehoittivat huomeiseksi lähtöni jättämään. Näiden kanssa vielä pari lasia Krim'in viiniä kallistettuani survattiin venhe laiturilta ja me aloimme pyrkiä eteen päin.

Näin kevät-aikana on Volga, sen syrjä-joki Kasanka ja suuri ala Volgan vasemmalla puolella olevata alankoa yhtenä järvenä, jota ylempänä seisoivat vaan Kasan itse ja sen esikaupungit, pari kolme luostaria j.n.e. Veden pintaa ylempänä oli myös Kasan'in ja esi-kaupunkien välillä kappeli, rakettu poikkinaisen särmä-kukkuran (pyramidin) tavoin, joka menneen vuosisadan lopulla tehtiin niiden venäläisten sotijoiden muistoksi, jotka kaatuivat Kasan'ia vallattaessa Tatarilaisilta ja joiden luut myös tässä säilytetään. Tämä muisto-merkki, oleva sangen vähästä korkeudesta, ei näy kauaksi eikä tee likeltäkään katsojassa suurta vaikutusta tässä lavealla niityllä, vaan arvattavasti ei semmoinen muisto-patsas kumminkaan ole paras väli-kappale esi-kaupungeissa elävien Tatarilaisten mielestä unohduttamaan entisiä aikoja eli lienee se sitten varsin kädestä pitäen rakettu ikäskuin heitä uhalla ja heille nykyistä heikkouttansa muistuttamaan. Paitse tätä seisoi vettä korkeammalla vielä kaupungin ja näiden esi-kaupunkien välillä kulkeva silta, jota pitkin me nyt sousimme, kunne tulimme lähemmäksi jälkimäisiä, semmoiseen kohtaan siltaa, jossa arkku oli niin korkea että venhe veden tulvillansakin ollessa sopi alatse menemään. Siltaa myöten kulki peräkkäin kaksi pulkkaa vaimoja vetäen kahta suurta venhettä, joita kovassa vasta-tuulessa muuten ei saatu veden toiselle puolelle. He olivat jukkoihin valjastetut samalla tavoin kuin miehiä nähdään samassa kimpussa Laatokan-kanavalIa. Minä kummeksin sitä että vaimoja pannaan tämmöiseen työhön ja kysyin peri-mieheltä: "Venakkojako nuo ovat vai Tatarilaisia?" – "Venakkoja," vastasi hän ylpeydellä ja lisäsi: "mihinkä ne huonot Tatarilais-vaimot, jotka alati istuvat lämpimässä tuvassa ja ulkona liikkuvat vaan peite päässä, mihinkä senlaiset tuommoisessa työssä joutuisivat!" Tämä oli ensimäinen Venäläinen, jonka en kuullut kovaa työtä häveksivän, vaan vieläpä kerskuvankin sen tekemisestä.

Sillan taakse päästyämme olisi meidän pitänyt pyrkiä suorastaan Volgan toiseen rantaan, sillä Uslón, johon päästävä oli, oli sillä puolella jokea ja sen puolen korkea ranta olisi antanut suojaa ankarata tuulta vasten, joka ei ollut aivan pitkin jokea, vaan puhui kovemmin sen oikealta puolelta. Näin ei kuitenkaan peri-mies tehnyt; hän toivoi parempaa suojaa vedessä seisovalta metsiköltä vasemmalla rannalla ja laski siis tätä myöten. Ja niin kauan kuin venhe kulki lepikossa tahi paju-pehkojen välitse, ei tuuli sitä kovin estänyt ja matka joutui eteenpäin. Vaan enin osa oli kuitenkin avonaista niittyä, jossa tuuli ja aalto täydellä voimallaan painoivat venhettä. Tämä vielä ei ollut sujakka niinkuin venheet Suomessa, vaan luupin tavoin tehty leveä, korkea ja raskas heittiö, niin että kyllä parta järisi ukko-rukilla sitä vasta-tuuleen kiistäessä. Tuuli kiihtyi kiihtymistänsä ja päälle päätteeksi rupesi vielä rankasti satamaan. Muut samaan suuntaan pyrkivät venheet kääntyivät yksi toisensa perään takaisin esi-kaupungissa tuulta pitämään. Meitä hävetti tämmöinen matkan-teko, me riensimme siis edellensä ja viimein käsitimmekin sen ilon, että Uslón'in valkea kirkko paistoi edessämme. Mutta se oli vielä joen toisella puolen, noin 3 virstan päässä. Tämä palanen oli epäilemättä vaikein kohta matkaamme, sillä tässä oli tuuli laitainen ja suojaa ei vähäistäkään. Viimeisistä puu-pehkoista erotessa vaalenivat soutajien kasvot ja he kokivat varoittauta silmiänsä ahkerasti ristimällä. Suuren aallon hyöätessä venheesen hätäytyi muuan heistä niin, että airo raukesi käsistä ja sekä mies että airo olivat mennä aallon mukaan. Peri-mies, venhuesta ainoa, joka ei näyttänyt pelkäävän, kehoitti souturiansa alinomaa hokien: "soutakaa ukot! soutakaa ukko-kullat! Sinä, veli-veljyeni, vedä paremmin! kaikki, poikaseni, vetäkää täydestä voimasta! pikkuisen vielä soutakaa, niin pääsemme perille!" Mutta tätä pikkuista kesti vielä lähemmäksi kaksi tuntia, kunne vihdoinkin märkänä kuin kuikat pääsimme Uslón'in rantaan. Miesten kompuroidessa maalle tapahtui se onnettomuus, että putelli viinaa, jonka minulle Saksan kirkko-herra Kasan'ista lähtiessäni lahjoitti ja joka kuului olevan "ihan kuin Suomen viinaa", muiden kapineiden päältä vierähti venhe-pohjaan ja särkyi. Soutu-miesten onneksi särkyi se suupuolestansa, niin että heidän ryypätäksensä jäi enemmän kuin puolet sen sisällystä, jota herkkua minun ei käynyt edellensä kulettaminen eikä ollut sallittu nauttia.

Kuin ilta jo oli käsissä, olisi minun kelvannut jäädä Uslón'iin yöksi, vaatteitani ja kapineitani kuivaamaan, ja tämän ajatuksen kanssa läksinkin siihen taloon, jossa virka-miehiä vasten pidettävät hevoset seisoivat. Vaan täällä oli ensinkin isäntä vahvassa viinassa; hän oli lihava kuin syötetty sika, vaan hyvä-sävyisyys hohti hänen punottavilta kasvoiltansa ja onnellisuus ikäskuin rasvana tippui hänen ruskeasta parrastansa. Jospa hän vielä ei olisikaan peloittanut yöksi jäämästä, olivat toisekseen kaikki huoneet täynnä joen-kulkijoita, jotka olivat parkoistansa nousseet maalle tuulta pitämään ja ankaralla juomisella ja pajatuksella kokivat sitä kääntymään saada. Ja kolmanneksi oli humalassa piisarikin, jonkalainen herrakko on hevoisen-antopaikoissa järestyksen yllä-pitäjänä ja kirjoittaa matkustavien tie-kirjat päivä-kirjaan. Edellä-mainittuja virka-miehille pidettäviä hevosia, joita minä olin päättänyt käyttää, saadaan kahden-laisilla tie-kirjoilla, jotka muuten ovat aivan yhden-näköiset, mutta siten vaan toisistansa eroavat, että yhden lajin nurkassa seisoo painettuna sanat: ilman kyyti-rahatta, ja toisen sanat: kyytirahan edestä. Minulla oli jälkimäisen laatuinen, ja seuraten kysyin piisarilta (kuin yöksi en voinut jäädä), paljoko kyyti-raha ensi väliltä teki. Hän katsoi tie-kirjaani ja vastasi: "ei mitään". – "Katsokaapas tarkemmin", sanoin minä. Hän katsoi uudellensa ja sanoi: "johan minä sen sanoin: ei se tee mitään, vaan piisarille antakaa vähän juoma-rahaa!" – "Kuinka niin? eikös tie-kirjassa tuossa seiso: kyyti-rahan edestä?" – "No menkää sitten Jumalanne nimeen, kuin puhetta ette ymmärrä", lausui hän ja ilmoitti maksettavani määrän, joka kirjoitettiin päivä-kirjaan; mutta piisari jäi juomarahatta, jonka hän tahtoi ansaita hevosten isännän vahingolla.

Tullessani toiseen holli-paikkaan oli jo yö, ja kuin satamasta ei vieläkään herennyt, olin minä vielä märempi kuin ennen ja vietin sentähden tässä yö-sydäntä yhdessä tuvassa Tatarilaisten holli-miesten kanssa. Matkattuani kaksi holli-väliä seuraavana päivänä, tulin ensi kerran Tschuvaschilaiseen kylään. Venäläiset rakentavat kylänsä linjaan kahden puolen maantietä eli kylän-katua, siten että tupa on tuvan nurkassa ja ulko-huoneet taampana, joka yksi-muotoisuus ensi kerran sitä katsojalle on mieluinen, vaan aikaa myöten väsyttää silmän. Muuten on Venäläisillä tuvat suurilla ikkunoilla, ulos-lämpeävillä uunilla ja useammin paikoin myös lauta-katoilla. Aivan toisenlaisen näyn antaa tschuvaschilainen kylä. Talot ovat raketut itse-kukin eriksensä, joten yhteinen järestys on kokonansa pois-haipunut, ja rakennukset, nekin pienet ja niin rikkaalla kuin köyhälläkin pian yhdenlaiset, ovat katetut olilla, joka kylälle antaa hyvin surkean ulko-muodon. Mutta tultua Tschuvaschin pihaan ilahuttaa silmää pihamaan lakaistu viheriäinen nurmikko ja se keskellä pihaa seisova tammi, lehmus eli pihlaja, jota näkyä Venäläisten likaisissa pihoissa harvoin tapaat. Piha-maan ympärillä seisoo rivi aittoja, talli, navetta ja muut ulko-huoneet, vaan missä perhe on laajennut useammiksi parikunniksi, on samassa pihassa useampi tupakin, sillä kullakin parikunnalla pyytää olla niin hyvin oma tupansa kuin oma makuu-aittansakin. Tupaan tultuasi luulet olevasi missä kussa itä-Suomen sydän-maassa mökkiläisen eli mäki-tupalaisen tykönä, sillä tuvan ikkunat ovat pienet, uuni kiukaan tavoin sisään-lämpeäväksi rakettu ja seinät samoin kiilto-mustat kuin tuvissa mainitussa osassa Suomea. Sitä tämmöisissä asunnoissa niin tarpeellista lakeista en ole nähnyt Tschuvaschien tuvissa. Penkit ovat hyvin leveät ja niiden alus eteen lyödyillä laudoilla kolpitsoiksi tehty, joka laitos nähdään Tatarilaistenkin tuvissa. Näin kerran Tschuvaschin tupaan päästyämme olisi hyvä tila jutella itsestä kansastakin jotakuta; vaan tätä emme vielä paljon tunne, jääköön se asia siis toiseen kertaan, varsinkin kuin matka kiirehtää eteenpäin pyrkimään.

Toisena päivänä selvisi ilma viimeinkin, mutta sateen siaan tuli kylmä pohjatuuli. Vaatteeni eivät yön aikana olleet kerinneet kuivaa kaksi-päiväisestä märkyydestänsä, ja se asia, että päätin ne matkaten kuivauttaa pohjatuulella, saattoi minulle vanhan viholliseni hammas-taudin, joka sitten taas ei luopunut leuvoistani ennenkuin tuli oikea kesä-lämmin, joka tapahtui noin kahden viikon perästä. Tämän kumppalin kanssa tulin, samana päivänä Tsyvilsk'iin, jota Tschuvaschit ynnä Volgan rannalla olevata Tschebotsarya pitävät pää-kaupunkinansa. Tsyvilsk'issä elää toista tuhatta asujaa, ja tähän katsoen luulisi meikäläinen matkustaja tämmöiseen kylään tullessaan löytävänsä toki jotain sivistyneen ihmisen elämään kuuluvista tarpeellisuuksista. Mutta niitä etsit turhaan Venäjän pienemmissä kaupungissa. Ravinto-huoneita suuremmissa kaupungissa niinkuin esim. Kasan'issa löytyy tosin paljo ja muutamat niistä niin suuria, että Kleinehkään ei häpeisi niissä eläessään. Mutta siivo ja koko laitos niissä on europalaiseen siisteyteen tottuneelle kokonansa vastoin mieltä. Tosin seisovat seinät täynnä koreita tauluja, suuria peiliä ja kalliita jumalan-kuvia, ja huone-kalut näyttävät myös loitommalta katsoen hyvin komeilta. Mutta katsopas tarkemmin tätä sohvaa esim., johon nyt istut. Sen sahviani-päällys on jo monin paikoin pahasti kulunut, täytteenä olevat sian-villat eli muut karvat pyrkivät jo useammasta kuin yhdestä reiästä ulos, se vapisee ja naukuu allasi, ja vedon lyön kanssasi sen päälle, että jos siinä puolen tuntia istut, olet tunteva ruumiissasi kupisevan liikoja asujamia. Asia on se, että tämä sohva on vanha, hyvin vanha, monessa avisionissa ollut ja monen isännän luita lepäyttänyt. Samanlaisia ovat muutkin huonekalut ja se koreus, joka ensin sisään tullessasi oli sinusta niin mieluinen, muuttuu pian inhon-tekeväksi. Tätä tunnetta ei vähennä se sini-kirjainen pöytäliina eikä se yhdellä pesullansa jo monta partaa pyyhkinyt ruoka-liina, joka sinulle annetaan, ei myöskään se kirjavassa eli punaisessa, housujen päällä olevassa paidassa löyhkyvä, parrakas passari, joka ympärilläsi liekkuu, kutsuu sinua "armoksi," "korkea-sukuisuudeksi" eli muuksi, vaan jonka pää-toimitus on valvoa, ett'et maksamatta pois-mene eli pistä povellesi jotakuta talon eli muiden vierasten kapinetta. Syy tähän parastenkin ravinto-huonetten kehnouteen on se, että maan sivistyneet asujat harvoin etsivät niissä huvitustansa. Niinkuin bluf'in sanotaan Ranskanmaalla kaikki tämmöiset paikat vallanneen, niin on parta ne täällä anastanut. Musikka eli se ei paljon häntä sivistyneempi kauppa-mies ei nim. kajoa paraimpaankaan ravinto-huoneesen mennessään, jos tietää itsellänsä vaan olevan sen kymmen-kopeikaisen, jolla hän jo saapi henkeänsä teetä vatsan täydeltä. Bluf'in ja parran välillä mahtaa kuitenkin olla suuri eroitus heidän käytöksessänsä. Edellistä en ole nähnyt, vaan jälkimäinen on ravinto-huoneessa tavallisesti humalassa, pajattaa, tanssii, retkuu ja ylpeileiksen kaikella tavalla, muka kuin hänkin on kerran herrana, vaikka eileinen selkä-sauna vielä voipi kylkiä vihamoitella. Sivistynyt ihminen lymyää arvattavasti vaan suuresta pakosta, niinkuin matkalla ollessaan, tämmöiseen paikkaan ja tällöinkin on maan omilla asujilla omat makuuvaatteensa, syömä-astiansa ja useammat palvelijat kanssansa, niin että isännältä eivät tarvitse paljon muuta kuin huoneen ja lämpimän.

Vaikka minulla ei ollut näitä tarpeitakaan, olisin kuitenkin kernaasti suonut löytäväni Tsyvilsk'issä ravinto-huoneen; vaan sitä ei ollut ja minun täytyi majata posti-paikassa. Ispravnikalta ja eräiltä muilta virka-miehiltä kuulusteltuani kaikellaisia tietoja Tschuvascheista läksin seuraavana päivänä viimeiselle holli-välille Ischaakiin päin, ja 25 virstaa matkattuani tulinkin tähän paikkaan, joka oli tietojani Tschuvaschin kielessä enentävä. Korttierin sain erään diakan-lesken tykönä, joka on juuri semmoinen "lesk-akka," joka meidän Venäjän puolelta saaduissa saduissa aina tavataan korttierin pitäjänä ja kaikellaisena muuna auttajana ja väli-verkkona.

Kolmas Kirja ⁹

Kosmodemjansk'issa, 6 p. elok. 1856.

Niinkuin matka-kaavastani näkyy, oli minulla matkani tarkoituksena Volgan ja Uraalin tienoissa löytyvien Suomalaisten kielien tarkempi tutkiminen. Sitä varten Helsingistä lähdettyäni 19 p. helmi-kuuta viivyin Pietarissa kolmatta viikkoa, joka aika meni osittain tieteellisiä tietoja ja lähteitä kerätessä, osittain myös semmoisten hallitukselta annettavien avitus-kirjoitusten hankkimisessa, joitta matkustaja tässä maassa joutuu jokaisen koiramaisen virka-miehen mieli-valtaan ja ilman joitta ei yksikään virkakunta Venäjällä lähettiläistänsä matkalle lähetä. Tämän viipymisen tähden tulin vasta 21 p. maalis-kuuta Kasan'iin, jonka olin päättänyt matkani ensimäiseksi keskukseksi.

Tarkemmin perusteltuani matkani aineen näytti minusta Tschuvaschien kielen tutkiminen ensi työksi välttämättömältä. Tämän kansan peri-juuri on nim. vielä nytkin sangen hämärä milt'ei aivan tietymätöin, ja yksi osa oppineita on sen lukenut suorastaan täkäläisten Suomalaisten kansojen joukkoon, toinen taas väittänyt sitä puhtaaksi Turkkilaiseksi heimo-kansaksi, ilman että kummallakaan on ollut todistuksina tarkkoja tutkinnoita siinä aineessa, joka enemmän kuin mikään muu voipi väitökset kansojen heimolaisuudesta ratkaista, nim. tietessä. Tämä seikka ja koetukseni saada se europalaiselle tieteelle lopullisesti selitetyksi jo yksinänsä lienee kelvollinen puolustamaan minua, jos kuka sanoisi näin liiaksi poikenneeni matkani pää-tarkoituksesta. Tämmöistä puolustusta löytyy minulle vielä enemmän siinä, että mainitun kielen tutkiminen myös lähimmästi koskee Suomalaista kielitutkintoa, sillä se on pohjassa likimäinen naapuri Tscheremissien kielelle ja etelässä taas sekaantuvat sen ja Mordvan kielen rajat toinen toistinsa, ja niinkuin vasta saan tilaisuuden todistaa on se paljon vaikuttanut molemmissa näissä kielissä, olletikin edellisessä, kuin myös itse niistä vaikutusta vastaan ottanut. Näin voin sanoa, että Tschuvaschin kielen selittäminen minun matkallani on "yksi tie, kaksi asiata," ja tämän kielen oppimista alottelinkin jo Kasan'issa. Sillä löytyvä kirjallisuus on hyvin vähäinen; evankeliumien käännös, painettu Kasan'issa v. 1820, lyhykäinen pipliän historia, präntätty myös Kasan'issa v. 1832 ovat Tschuvaschilaisen kirjallisuuden nurkkakivet. Tähän voipi vielä lukea pari kreikan-uskonopillista rukousta, erään ilmoituksen pipliän-seurojen tarkoituksesta ja hyödystä, erään toisen pano-rokosta, ja kaikki on lueteltu, mitä Gutenberg'in taide on tällä kielellä ilmoille saattanut. Tutkinnoita siitä ei löydy muuta kuin eräs menneellä vuosi-sadalla tehty surkea kieliopin-tapainen ja toinen v. 1836 Kasan'issa painettu sitä ei paljoa parempi kieli-oppi sana-kirjan kanssa, molemmat pappien tekemät. Minun työksentelemiseni tämän kielen kanssa Kasan'issa oli se, että erään Tschuvaschien maassa syntyneen kirkon-palvelijan kanssa läpi-kävin mainitun evankeliumin käännöksen, jossa minulle hyvänä apuna oli jälkimäiseksi nimitetyn kieliopin tekijän kokoama, käsi-kirjoituksena oleva luettelo tässä käännöksessä löytyvistä sanoista, josta luettelosta tekijä antoi minun kopion ottaa. Paitse tätä harjoitin kuukauden päivät myös Tatarin kieltä, jonka opettajana minulla oli eräs sikäläinen mulla, nim. Biktemir Jusufov.

Kesän tullen läksin 30 p. toukok. Tschuvaschien maahan, jossa otin asentoni Ischaakin kirkon-kylässä, Kosmodemjansk'in piirikuntaa, noin 25 virstaa etelään päin Volgasta. Tässä kylässä istuin ummellensa kuusi viikkoa. Ne aineet, joita tässä keräsin, ovat sangen arvolliset, enin osa kieli-opillista ja sanakirjallista, vaan sen ohessa myös noin puoli sataa arvoitusta, jotka kielen-näytteet sain melkein kaikki yhdeltä laulajalta, asuva ei kaukana Ischaakin kirkolta, ja jotka kieli-tutkinnolle arvattavasti ovat suuresta arvosta. Lauluista aion jälempänä antaa muutamia näytteitä. – Ischaakista matkustin Kosmodemjansk'iin, piirikunnan Volgan rannalla olevaan kaupunkiin, jos kaupungiksi voi nimittää ryhmää surkeita, pönkitettyjä talon-höllejä, joissa elää pari kolme tuhatta talon-poikaa, muutama kymmenkunta lahja-konttia, joita muuten kutsutaan piirikunnan virka-miehiksi, ja joku satainen niitä seuraavia nälkäistä piisaria (kirjoittajia). Juuri näiden jälkimäisten herrojen seassa löytyi kuitenkin se esine, joka minua tähän paikkaan veti, nim. eräs Tschuvaschi nimeltä Spiridon Mihailov, joka sivistyksessä on kiivennyt ylemmäksi kuin yksikään hänen kansalaisistansa, niin että hän nyt toimittaa tschuvaschilaisen kielen-kääntäjän virkaa piirikunnan oikeudessa ja on samalla myös ispravnikan kirjoittajana. Hän on Kasan'in läänin-sanomissa kirjoittanut useampia kirjoituksia kansansa muinaisuuksista, tavoista ja elämän-laadusta, niin että hän on tullut tunnetuksi Pietarissakin, jonne keisarillinen maa-tieteellinen Seura on kutsunut hänen kirjoittelevaksi jäseneksensä. Toinen viehätys tähän kylään oli minulle se, että siinä eli erää pappi nimeltä Gromov, joka kauvan on koonnut tschuvaschilaista sana-kirjaa ja semmoisen muutamia vuosia taka-perin käsi-kirjoituksena lähettänytkin Pietariin, jossa se "post varios casus" on joutunut Tiede-Akateemian hoteihin. Näiden molempien miesten kanssa olen taas kolmatta viikkoa työskennellyt mainitun kielen tutkimisessa, ja ovatkin kokoelmani nyt siinä tilassa että, jos itselleni ei olisi sallittu aikaa niitä painoon toimittaa, sen vieraskin helposti voi tehdä. – Näin annettuani tähän asti olleista toimistani lyhykäisen rangon, saan Tschuvaschien elosta ja olosta tähän liittää muutamia tietoja.

Suurin ja pää-osa tätä kansaa elää Kasan'in ja Simbirsk'in lääneissä sillä niemi-maalla, jonka Volga tekee Kasan'in kohdassa itäisen juoksunsa etelätä kohti polveamalla. Tschuvaschin-maan eteläiseksi rajaksi voi lukea 55:n leveys-pykälän ja länteiseksi etelästä Volgaan juoksevan syrjä-joen Surá. Ainoastaan reunoilla tätä alaa elää muita kansoja, nim. idässä Svijäschk'in ja Buimsk'in kaupunkien tienoossa Tataria ja Venäläistä, Volgan, Surán ja muidenkin jokien varsilla enimmästi viimeksi mainittua kansaa, ja Surán suusta pitkin Volgaa itään päin, Kosmodemjansk'in kaupungin tienoota, joku kymmenkunta tuhatta Mäki-Tscheremissiä, joita täksi kutsutaan siitä, että he elävät Volgan oikealla, mäkisellä puolella, jota vastaan suurin osa tätä kansaa, elävä mainitun joen vasemmalla, matalalla puolella kutsutaan Niitty- eli Metsä-Tscheremisseiksi. Tällä maalla yhdessä jaksossa elävien Tschuvaschien määrä on noin 400 tuhatta henkeä; vaan jos yhteen luemme niidenkin Tschuvaschien määrän, jotka elävät Saratov'an, Samaran ja Orenburg'in läänissä, jonne he ovat tästä isän-maastansa nykyisempinä aikoina muuttamalla sioitetut, niin tekee koko kansan luku noin 435 tuhatta henkeä.

Maa on sileätä tasankoa, joka vaan toisin paikoin kohotteleksen kaltaviksi harjanneiksi, joiden välillä olevat alangot antavat hyvää niitty-maata, kuin alangon pohjassa tavallisesti juoksee joko puro eli joki. Maan-laatu on mustaa kuohkeata mullikkoa, jossa kiveä ei ihmeeksi tavata, ja joka vähästä vaivasta antaa viljavan kasvun, eli niinkuin Pietari "Hirvenampujissa" kiittelee Kurun Matin maita:

 
"Pellot kylvetyt vuosin ja vuosin myös maho-maina,
Viljavat, multahiset, savi-pohjaset, kokkara-maiset."
 

Tavalliset kasvit ovat: ruis, ohra, kaura ja tattari (nisua viljellään harvassa), joita viljan-laatuja hyvinä vuosina Kasan'in läänistä viedään ulos noin 10-12 miljonaa puutaa, maksaen puuta rukiita syksyllä ei juuri enemmän kuin 15 kop. hop. Nämä luvut osoittavat tarpeeksi tämän maan lihavuuden, ja ovatkin maat Volgan keski-juoksulla, Nischnij-Novgorod'ista alkaen aina Saratovaa myöten, se suuri elo-aitta, josta koko pohjais-Venäjä ja suuri osa muutakin Europaa leipänsä ottaa. Paitse mitä maan-viljelys antaa, keinotellaan rahaa vielä puu-tarhan- ja mehiläisten hoidolla, Volgan ja Kaman jokiloilla purlakoitsemisella (aluksilla työ-miehenä olemisella) ja läänin pohjais-osassa metsän-pyydölläkin, painava elatus-keino Niitty-Tscheremisseillä, joiden ala on isommaksi osaksi jylhää metsää. Muissa osissa lääniä, olletikin Tschuvascheilta asutussa, on metsää sangen vähä, paitse niitä suuria tammikoita, joita kruunun varaksi paikka paikoin säästetään ja joita kova rangaistus estää maan-asujan koskemasta. Tämän metsän-puutteen tähden ovat Tschuvaschien kylätkin sangen halvan-näköiset, sillä pirtti- ja aitta-rakennukset ovat pienet, enin osa ulko-huoneita samoin kuin aidatkin ovat tehdyt niotusta vitsasta (ven. плетeнь), ja kaikki on katettu olella, joka pian mustuu ja antaa kylälle surkean katsannon. Väki-luvulta ovat nämä kylät kuitenkin sangen vahvat, koska monesti tapaat yhdessä kylä-ryhmässä 60, 80 ja paikoin satakin taloa.

Vaikka kieli todistaa kansan läheistä heimolaisuutta eli vähintätäkin suurta sekaannusta Tatarien kanssa, niin ei tätä suinkaan ulko-näöstä voi päättää. Tatari on pitkä ja runnokas, Tschuvaschi pieneläntä, laiha ja hyvin harvoin harteakas; Tatari on harvoin vaalea, useasti puna-poskinen ja aivan valkea-verinenkin, Tschuvaschi vastoin päin vaalahtava ja paljoa mustempi-ihoinen kuin edellinen ja aivan vähän nähdään tässä kansassa valkea-veristä ihmistä. Heidän muussakin luonteessansa havaitseisi suuren eroituksen se, jolla olisi tilaisuus molempaa kansaa tarkemmin tutkia; niin on Tschuvaschi esim. kaino ja arka eikä ulkone kauemmaksi koto-tuliltansa muutoin kuin hätä-tilassa, ja Venäläisten parissa kokee hän peittää kansallisuuttansa, joka kuitenkin harvoin onnistuu, kuin hänellä on "kova pää" näiden kieltä oppimaan. Tatari sitä vastaan vaeltaa tavaratansa kaupalla halki maailman, jos niiksi tulee, eikä häveksy missään kansallisuuttansa eli uskoansa, joiden tavat ja käytökset hän tarkasti täyttää niin hyvin kauppatorilla muukalaisten seassa kuin oman harem'insa yksinäisyydessäkin. Tämän tähden pitävät toiset kansat Tataria kunniassa olletikin Venäläinen, jota vastaan hän aina irvistelee ja tekee koiruutta Tschuvaschille. Jälkimäisen luonnon kirjoittamiseksi ei tarvitse juuri parempaa esi-merkkiä kuin se useasti havaittu tapa hänellä, että jos hän loukkausta tahtoo kelle kostaa, uhraa hän itse itsensä samalla kuin koston hekkumaa nautitsee, hän nim. menee ja hirttää itsensä vihamiehensä pihaan, sillä keinoin tämän päälle saattaen kaiken täkäläisen oikeuden-käymisen onnettomuuden, joka tavallisesti päättyy sen talon ja koko sen kylänkin häviöllä, jossa oikeus pitää tutkintoansa. Vaatteuksessa ei näillä kansoilla myöskään ole yhtäläisyyttä, sillä Tatari vaatehtiupi kokonansa itä-maan tapaan, jota vastaan Tschuvaschin, mies-puolen, puku ei eroa Venäläisen vaatteuksesta paljon muussa kuin jalkineissa, jotka tällä enemmin ovat saappaat, vaan edellisellä aina niini-virsut ja sukkien asemesta polvia myöten pauloitetut villa-säärykset, joiden karvasta Tschuvaschilainen tunnetaan, mistä piirikunnasta hän on, samoin kuin Viipurilaiset kauhtanansa karvasta. Vaimoilla sitä vastaan on omituinen pukunsa, joka kesällä on sangen yksin-kertainen, nim. paljas paita, ulottuva polvea alemmaksi, jalassa virsut samoin kuin miehilläkin ja sääret samoin käärystellyt, mutta hyvin monin kerroin, sillä kuta paksummat sääret tschuvaschilaisella hemmettärellä on, sitä viehättävämpänä pitää hän itsensä, joka ihmeellinen tapa löydetään myös ei ainoastaan Tscheremisseillä vaan muillakin Suomalaisilla, niinkuin Vatjalaisilla Inkerin-maassa ja, Kreutzwald'ia myöten, Pleskov'an Virolaisillakin. Toinen näiden kansojen ja Tschuvaschien vaimoilla yhteinen tapa puvussansa on hopearahojen käyttäminen koristeina. Viimeksi mainituilla on hopearahoilla (10, 15, 20, 25 ja 30 kop. arvosta) silattu ei ainoastaan tukka-nauhat ja korvien takaa koukuista riippuvat korttelia pitkät lentit, vaan myöskin ja erinomattain, se niin-kutsuttu schylgemé. Tämä on noin 8 tuumaa pitkä ja 4 t. leveä nahkainen rinta-lasta, nahka-nauhasta kaulalta riippuva rintojen päällä, ja jonka ulko-puoli kokonansa on päällystetty siihen ommelluilla hopea-rahoilla. Työläs on sanoa tämän koristimen muuta toimittavan kuin sanovan että kuin päällä-päin jo on näin kallista tavaraa, mitä aarteita ei sitten alla ole! ja se kuuluu Tschuvaschilais-vaimoista olevan niin rakas, ett'eivät yöksikään henno siitä luopua. Päässä on heillä pukineena valkea huntu, jonka helma riippuu hartioilla, vaan jota kesällä harvoin pidetään. Tässä puvussa ovat he pyhänsä arkensa ja ainoastaan hyvin juhlallisissa tiloissa niinkuin esim. häissä olen vaan Tschuvaschittaren nähnyt siihen lisäävän hameen, hartioillensa husaarin-kapan muotoisen valkean viitan ja päähänsä lakin, joka on juuri sen-näköinen, kuin jos sokuri-topan päällyksestä ylä-puoli olisi pois-leikata ja ala-puoli katettuna panna päähänsä, ja joka edellä-mainittujen koristusten mukaan on yltä-ympärinsä hopea-rahoilla silattu.

Uskon asioissa on tämä kansa merkillisellä kannalla, jota ei voi sanoa kristillisyydeksi, ei mahometiläisyydeksi eikä puhtaaksi pakanuudeksikaan; sillä kaikista on siinä osaa, ehkä se jälkimäiseen päin enimmästi on nojallansa; Tschuvaschia on ristitty kreikan uskoon sitten v. 1743, sillä menestyksellä, että ristimättömiä ei löydy tätä kansaa enää kuin muutamia tuhansia. Vaan jos kuka arveleisi heidän jo pitävän olla hyviä kristityitä, niin muistelkoon esim. kuinka syvään kristin-usko mahtoi olla Suomen kansassa juurtunut v. 1257, sata vuotta siitä kuin Henrikki piispa muka ensi kerran kastoi Suomalaisia. Tschuvaschit olivat ennen Venäjän-vallan tunkeumista näihin maihin Tatarien alamaisia, vaan näiden uskoa eivät he koskaan ole tunnustaneet, joka seikka on suuresta painosta niitä vastaan, jotka ilman kaikitta ehdoitta tahtovat heitä puhtaiksi Tatariksi tehdä, kuin kaikkein Turkin-sukuisten kansain tiedetään antauneen Mahometin uskoon, ja jota seikkaa kuin myös edellä-viitattua suurta eroitusta Tschuvaschien ja Tatarien ulko-näössä, jotka molemmat kuitenkin iki-muistoisista ajoista ovat yksissä maissa eläneet, pyydän tarkasti arvostelemaan. Mutta Tatarien uskon-käytöksistä on heidän elämäänsä jäänyt kuitenkin joita kuita jälkiä. Niin kuuluu ristimättömien Tschuvaschien seassa vielä löytyvän joita kuita moni-vaimoisia; niin sanotaan näiden samojen vielä ajavan hivuksensa, joka mahometiläisissä yleinen tapa lienee ennen ollut Tschuvascheissakin yleisempi; ja niin viettävät kaikki Tschuvaschit vielä kristittyinäkin lepo-päivää ei sunnuntaina, vaan perjantaina. Tatarilta saaduksi voipi myös lukea Tschuvaschien entisen tavan syödä hevosen lihaa, joka nyt jo lienee heitetty, ja heidän inhonsa sian-lihalle, jota eivät vieläkään ole tottuneet syömään. Suurin osa heidän uskontoansa on kumminkin vielä tänäi päivänä pakanallista. Ne tiedot, jotka tästä itse olen kerännyt, ynnä venäläisten pappien ja kirjoittajien kertomukset, antavat tälle päätökselle hyvän perustuksen.

Ne kaksi pää-olentoa, jotka Tschuvaschien luuloa myöten hallitsevat maailmata ja heille onnea eli onnettomuutta antavat, ovat: Tora, hyvä olento, kristillisessäkin merkityksessä Jumalan nimi, ja Keremet, paha olento. Edellistä eli hyvää jumalaa on useammat henget, joilla kullakin on oma osansa maa-ilmaa hallittavana, ja joista merkillisimmät ovat: auringon jumala, kuun jumala, tuulen jumala, tien jumala, huone-jumala, kartano-jumala, karjan jumala, metsän jumala, ukkonen ja yli-jumala. Tämä viimeinen elää ylähällä ilmassa ja, vaikka maa-ilman pää-hallitsija, ei Tschuvaschien luuloa myöten liiku maalla muulloin kuin perjantai-päivinä, jolloin hän kävelee katsomassa, tokko nämä lepo-päivää työtä tekemättä viettävät ja tokko vaimot mainittuina päivinä puolille päivin asti malttavat olla tuvan lämmittämättä, joista molemmista hän rikkojan rankaisee. Häntä kutsutaan monella nimellä, niiden erinäisten omaisuutten jälkeen, joissa hänen voimansa näytäksen, niinkuin: valon-tehnyt jumala, hengen-luoja jumala, maan-veden isä, suuri jumala, suuri antelias jumala, j.n.e. Hänellä on äiti, puoliso ja poika, joita myös jumaloina apuun huudetaan, ja itä-maisen hallitsijan suuri hovi-joukko, niinkuin: edellä-käyjä, oven-avaaja, sanan-lennättäjä, uhrin-vastaanottaja, j.n.e., ollen näillä kaikilla vielä omat äitinsä, poikansa ja palvelijansa, joten taivaallisten joukko tuntuvasti enenee.