Читать книгу: «Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858», страница 11

Viides Kirja

Ardatov'assa, Simbirsk'in lääniä 25 p. tammik. 1857.

Sylvesterin päivän iltana, europalaista lukua, sanoin huokeat jää-hyväiset Kasan'in oppineelle Tatarilais-kaupungille. Edellisten päivien leudot ilmat olivat vaikuttaneet sen, että Volgan jää oli syvän uve-veden vallassa ja että maan-tiellä reen kulkea oli vaan iljanne talvesta jälellä, vaan metsä eli paremmin sanoen läpi-matkattavat niityt, pelto-lakeat ja ahot (metsää on tässä seudussa hyvin vähän) olivat aivan paljaat. Tämäkö jako myös illan sumeus lienevät minussakin saman mieli-alan synnyttäneet se vaan on varmaa, että mielestäni ei tahtonut luopua se ajatus, kuinka nyt olisi ollut soveljaampi istua Suomessa ystävien keskessä ja höyryävien maljojen ääressä latturia laskea kuin kököttää yksinänsä pimeässä niini-koppelissa, Tschuvaschilaisen kyyti-miehen surullista laulun-jonotusta kuunnellen. Tämmöinen mieli-ala, ehkä kyllä milt'ei välttämätöin oudolle matkalle ja tuntemattomalle tielle lähtiessäsi, varsinkin kuin lähtöpäiväsi sattuu olemaan semmoinen, jona halvinkin toivoo lepoa ja riemua, haihtuu kaikeksi onneksi pian, jos sitä ei itse tahallasi viljele ja uudet kuultavat, nähtävät, tutkittavat ja miettieltävät asiat antavat mielellesi pian entisen pinteytensä. Jos rekesi aika-välistä vierähtelee raviin ja tärähyttelee päätäsi laitaan ja toiseen, jos kyyti-miehesi matkaa muka oiastaksensa eksyy lavealle niitylle, josta hän pimeässä ei osaa muuten pois kuin siten että hevoset kuorminensa päivinensä ajaa syvän-laisen avonaisen puron poikki, jos tämmöisessä tilassa helmasikin vähän kastuvat, niinkuin se kaikki tänä iltana minulle tapahtui, niin hälvenee viimeinenkin hempeä-mielisyytesi, ja luontosi käypi vielä niinkin pinteäksi, että silloin tällöin kirouskin karskahtelee hampaitesi välissä.

Tyynellä mielellä otin kuitenkin, puoli-yön ohitse mentyä, yhden muassani olevan portteri-putelin seurassa uuden vuoden vastaan eräässä posti-paikassa. Minä olin nyt menemässä uutta, sekä minulle että muillenkin tuntematointa Mordvan kieltä tutkimaan, jonka työn kyllä tiesin täysin määrin kysyvän voimausta, tarkkuutta ja ahkeruutta. Mutta Tschuvaschin kieli oli antanut minulle hyvän koulun ja sen ohessa on Mordvan kieli suomalaista peri-sukua ja kaikista Volgan ja Uraalin seudussa löytyvistä suomalaisista murteista lähin meidän kieltämme, niin että vaikeukset tulevana aikana eivät minusta näyttäneet niinkään suurilta kuin tähän asti voittamani vastukset, ja se teki mieleni rauhalliseksi milt'ei iloiseksi. Kiitollisuudella muistelin myös kotomaata ja niitä monia rakkaita ystäviä, jotka sekä työllä että sanalla ovat minua eteenpäin auttaneet ja minulle monta raskasta askelta keventäneet.

Pohjaisesta päin katsoen alkaa Mordvan kansaa suuremmissa ryhmissä löytyä Simbirsk'in läänissä. Minulla oli aikomuksena pariksi kuu-kautta asettaa olo-paikkani heidän maassansa löytyvään tähän Ardatov'an piirikunnan-kaupunkiin, mainittua lääniä. Mutta kuin matkani Kasan'ista tänne tässä läänissä juoksi noin 120 virstan pituudelta halki Tschuvaschien maan, ja monelta haaralta olin kuullut että täkäläisessä Tschuvaschin murteessa oli eroitusta kasanilaisesta, päätin vielä menettää muutamia viikkoja sen tutkinnossa, ja Buinsk on sen piirikunnan-kaupungin nimi, jossa eli jonka liki-seudussa Simbirsk'in läänin Tschuvaschia Kasan'ista päin tullen ensi kerran tapaat.

Tähän kaupunkiin jouduin seuraavana päivänä hyvissä ajoin. Siinä elää noin kaksi tuhatta Venäläistä ja yhtä paljon Tatarilaista, ollen kummallakin vaan yksi jumalan-huoneensa kaupungissa, joka todistaa venäläisen kansan-aineen heikkoutta eli nuoruutta näissä tienoin, sillä useasti nähdään pienissäkin kaupungin rähjissä, jotka ovat peri-venäläiset, puoli-kymmentä ja kymmenkuntakin kirkkoja. Buinskin ulko-näöstä en tahdo sanoa muuta, kuin että yksin Kosmodemjansk'kin, josta ennen olen kirjoittanut, on Buinsk'in rinnalla Moskova, vieläpä Pietarikin. Vaan vaikka kylä olisi kahta vertaa huonompi ollut, olin minä lujasti päättänyt siinä viettää pari viikkoa, virka-miehiltä ja muilta ymmärtäviltä asujilta tietoja keräten täkäläisten kansojen olletikin Tschuvaschien elannosta, ja jonkun tolkullisen apulaisen kanssa näiden kieltä tutkien. Tämmöisenä apulaisena olen suurella menestyksellä käyttänyt niin kutsuttuja kylän-kirjoittajia (selskie pisarjá), pienet virka-miehet maalla, joiksi niissä tienoin, missä kansa on ei-venäläistä, kernaasti valitaan itse-kunkin paikan eri-sukuisesta kansasta otettuja poikia, jotka koulitaan siksi, että osaavat hyvästi puhua, lukea ja kirjoittaa venäjän kieltä, ja jotka tämän tietonsa tähden kielen-tutkijalle ovat sanomattomasti suuremmasta arvosta kuin pelkkä talon-poika, joka harvoin ymmärtää tavallisintakaan puhetta venäjäksi ja pian hämmentyy, kysellessäsi ja monin mutkin käännellessäsi kielen taivutuksia ja lauseita. Kaikkein ensimäiseksi oli kuitenkin korttieri saatava, ja sitä vasten suorittauduin pian gorodnitschin (ordnings-mannin) tykö paperineni. Suomessa tapaat useasti semmoisia nimis-miehiä, jotka ovat lihavat ruumiiltansa, kernaasti istuvat lasin ääressä, nauravat mahdottomasti, noituvat, pauhaavat ja uhkaavat, jos mikä ei käy heille mieltä myöten, vaan sen ohessa tarkoin katsoen ovat lempeät ja hyvä-sydämiset miehet. Melkeen tätä laatua oli Buinsk'in gorodnitschij, kukaties kuitenkin sillä eroituksella, että viimeksi mainitut omaisuudet ovat hänelle vähemmässä määrässä luettavat. Tähän tekään oli hän pahemmalla puolella tuulta, johon, niinkuin jälkeempäin sain kuulla, syynä oli se, että hän joku aika takaperin eräissä häissä oli tanssinut niin mahdottomasti, että hänen ja tanssitettavansa lihavan rouvan alla silta-palkki oli katkennut ja molemmat vyötäistänsä myöten hurahtaneet sillan alla olevaan kurkku-pönttöön. Tälle tapaukselle nauroi vielä koko kaupunki, ja gorodnitschij, joka vasta muutamia kuukausia takaperin oli tänne muutettu muualta Venäjältä, moitti hyvin kaupunkiansa huonoksi ja sanoi minua mieheksi sanovansa, jos minulla olisi niin paljon kärsivällisyyttä että kaksi viikkoa malttaisin tässä muka tatarilaisessa kylässä viettää.

Juuri hän itse oli kuitenkin se, joka ensimäiseksi pani tämän kärsivällisyyteni koetteesen, sillä hän antoi minulle sopimattoman korttierin. Se oli nim. erään tatarilaisen kauppa-miehen talossa. Huone kyllä oli lämmin josko ei kovin puhdaskaan, vaan sillä oli se vika että se oli isännän harem'in (nais-huoneen) vieressä, tästä eroitettu vaan ohuella lauta-laipiolla, joka vielä ei edes lakeen asti ylettynyt. Paitse sitä että täältä kuului alinomainen lapsien itku ja rähinä, keräytyi sinne pian koko joukko kylän Tatarittaria, jotka ensin harem'in ja minun huoneeni välillä olevasta ovesta kurkistelivat katsoaksensa, minkä-lainen minä muka olin, vaan salvattuani tämän kapusivat laipion päälle, jossa rauhassa tyydyttivät esi-emonsa Eevan pää-himoa uteliaisuutta ja toinen toisellensa vakuuttivat minusta: jakschi, jakschi (hyvä, hyvä). Sitten rupesivat teetä juomaan, ja kaiken aikaa kävi kaikki kahdeksan eli kymmenen suuta, jotka heitä siellä oli, semmoisella pulpatuksella, että kovempi-liutaisemmankin kuin minun poloisen korvat pian olisivat lumpeihin menneet. Mutta kruunauksen teki tämä seura istunnollensa ja lopun minun kärsivällisyydelleni siten, että kaikki rupesivat pähkinöitä pureksia raksuttelemaan. Muistaen että sen-edellisenä yönä en ollut silmää ummistanut ja kaiken päivää pitkin kylää juossut yhtä ja toista virka-miestä etsien, ei kukaan paheksune jos nyt viimein suutuin ja venäjäksi akka-seuralle kiljasin että jos eivät silmän-räpäyksessä laittautuneet pois huoneesta, heille jokaiselle tulisi dvatsat-peät (kaksikymmentä viis nim. lyömää kepillä, tavallinen rangaistus-määrä pienemmistä syistä). Tämän uhkauksen mahdottomuuden tuntuivat he kumminkin ymmärtävän yhtä hyvin kuin minäkin, sillä koko seura rähähti nauramaan, vaan heillä oli kuitenkin sen verran älyä että muuttivat pähkinöinensä päivinensä toiseen huoneesen ja jättivät minun viimeinkin unen kanssa taistelemaan.

Vaikka isäntä, vanhan-lainen, lihava ja hyvä-sävyinen Tatari, joka yöllä oli matka-tieltä tullut kotiin, seuraavana aamuna tuli puheilleni, anteeksi-pyytämään illallista rauhattomuutta ja lupasi perheeltänsä eteenpäin hiljaisuutta, näin kuitenkin hyvin, että minun tässä maja-paikassa oli mahdotoin toimittaa työtäni, menin sentähden gorodnitschijn tykö ja vaadin toista korttieria. Hän alkoi vedellä verukkeita, ja kuin niiltäkin harvoilta, joiden kautta edellä-selitetyn-lainen kielen-kääntäjä oli saatava, myös olin nähnyt kylmä-kiskoisuutta ja tylyyttä, päätin molempien pää-miehiltä Simbirsk'istä hankkia itselleni kirjat, jotka tekisivät nämä pienet suuret-herrat notkeammiksi.

Pian olin siis reessä, ja ne 70 virstaa, jotka matka Buinsk'in ja Simbirsk'in välillä tekee, olivat lentävillä troikilla pian kuletut. Sekä kuvernyöri että keisarillisten tilusten (apanage) hallitus-mies Buinsk'in ja Simbirsk'in piirikunnissa, totinen valta-neuvos Gl., kohtelivat minua suurimmalla hyvyydellä ja antoivat minusta suorittaa alamaisillensa virka-miehille ne käskyt, joita heiltä anoinkin. Jälkimäinen varsinkin, nyt jo ikä-mies, oli minulle hyvin lempeä, johon syy oli se, että hän oli ensimäiset askelensa valtakunnan palveluksessa ottanut Suomessa ja että minun suomalaisuuteni vanhuksen mieleen johdatti koko joukon suloisia nuoruuden muistoja, joista pää-osa näkyi koskevan sen-aikuisia kaunottaria Suomessa. Suomalaiselle, joka Venäjällä matkustaa, on lohduttava kuulla, kuinka kaikki täkäläiset ihmiset, jotka hänen maassansa ovat olleet eli sen tuntevat, siitä ja sen asujista kunnioituksella puhuvat. Sota-mies kiittelee meidän viinan hyvyyttä ja huokeata hintaa, upsieri neitostemme kauneutta, kauppa-mies rehellisyyttämme, ja kaikki kokevat heidän maahansa eksyneelle Suomalaiselle osoittaa, että hyvä kohtelu meiltä ei ole unohtunut heidän mielestänsä. Niin teki kerran Aunuksessa palveluksesta laskettu sota-mies minua vasten pienet pidot, varsin alkaen sentähden että häntä Suomessa oli hyvästi pidetty, ja niin kaasi herra Gl. nyt Simbirsk'issä omalla todellisen valta-neuvoksen kädellään minulle kahvia, ei minkään muun kuin sen vuoksi että Haminan neitoset, noin neljä-kymmentä vuotta takaperin, mielellänsä olivat tanssineet hänen kanssansa.

Simbirsk'in kaupungissa kyllä on muutamia kauniita rakennuksia ja eläjiä päälle 20:n tuhannen, vaan liikunnossa ja sivistyksen väli-kappaleissa ei se näy paljon eroavan isosta maa-kylästä. Eräällä sen torilla seisoo muisto-patsas Venäjän kiitetylle historian-kirjoittajalle Karamsin'ille, joka on syntynyt joko tässä kaupungissa eli tässä läänissä. Muisto-patsas kuvaa historian hengetärtä ja Karamsin'ista on vaan pieni rintakuva sen jalka-kiveen onnennetussa loukossa. Minua kulettava isvossikka tiesi rinta-kuvan erään Karamsin'in kuvaksi, vaan sanoi sitä useasti ihmetelleensä, että se oli niin pieni eikä mitään merkinnyt tuon toisen rinnalla, jota hän päätti Karamsin'in vaimon kuvaksi.

Simbirsk'issä yhdytti minun tapaus tavallansa merkilliseen mieheen. Ollessani nim. eräässä kauppa-puodissa, jonka isäntä, Saksalainen, on muutaman Volgan höyry-alus-seuran asia-mies, tulee hänen tyköönsä hyvän-laisesti vaatetettu mies, jonka lakissa on pieni ankkurin kuva ja joka tästä merkistä tunnetaan viimeisessä sodassa otetuksi englannilaiseksi vangiksi. Mies tolkuitsi asiatansa kauppa-miehelle niin huonosti että sitä oli vaikea ymmärtää, jonka tähden jälkimäinen kysyi häneltä, eikö hän osannut puhua muita kieliä. Hänen tähän vastattuansa, osaavansa sekä engelskaa että ruotsia ja suomea, käännyin minä mieheen päin ja kysyin häneltä suomeksi, kuka ja mikä hän oli. Hän sanoi olleensa ja olevansa englannilainen meri-mies nimeltä John Johnsson eli Juliana Juhananpoika Koivisto. Jälkimäinen nimi, jonka muistelin viime sodan aikana kerran nähneeni mainitun Helsingin Sanomissa, saattoi minun hänestä enemmän kyselemään elämänsä vaiheita, ja nyt kertoi hän olevansa syntyisin Haaparannasta ja olleensa useampia vuosia englannilaisen Itä-Indian komppanian palveluksessa, josta hän sodan alettua oli mennyt Englannin kruunun palvelukseen. Matroosina seurasi hän nyt Napier'iä Itämereen 120-tykkisellä linjalaivalla S: t Georg, jolla tämä itsekin useasti oli kuleskellut. Niin kerran teki Napier'in Räävelin tienoossa mieli tuoretta lihaa, ja hän lähetti sen tähden kymmenkunnan miestä pienellä venheellä maalle, ostamaan, mitä voisivat saada: vasikoita, lampaita, hanhia j.n.e., ja näiden tulkiksi pantiin Koivisto. He olisivat, tämän puhetta myöten, kukaties onnellisesti toimittaneet asiansa, ell'eivät olisi, niinkuin ruotsalainen sana-lasku sanoo: tagit öl för ärende (pitäneet olutta asiana) ja vähän liiaksi viivähtyneet eräässä virolaisessa kapakassa, jossa kasakit ottivat heidät vangiksi. Koivisto tuotiin kohta sen jälkeen tänne Simbirsk'iin, jossa hän koko vankeutensa ajan on saanut 50 kop. hop. päivässä muonaksi, hänen kaupungin sisällä on annettu liikkua vapaasti ja häntä yleisesti on kaikin puolin hyvästi kohdeltu. Kuitenkin oli hän hyvin laiha ja huonon-näköinen, ja näytti niin hengellisesti kuin ruumiillisestikin murretulta, sanoi sairastaneensa ja ikävissänsä useasti ryypeksineensäkin. Hän aikoi nyt päästä edellä-mainitun höyvy-laiva-seuran palvelukseen ja oli juuri päivää ennen tehnyt Venäjän alamaisen valan.

Buinsk'iin palattuani hankittiin minulle pian niin hyvin korttieri kuin kielen-kääntäjäkin, ja toisena Venäjän joulu-päivänä olin jo täydessä työssä. Korttieri ei tosin nytkään ollut hyvä; ei sen vuoksi huono, että se nytkin oli Tatarilaisen talossa, sillä vaikka tätä kansaa täällä syytetään suuriksi varkaiksi ja muiksi pahan-tekijöiksi, olen minä kohdaltani heissä löytänyt varsinkin yhtä paljon rehellisyyttä kuin heidän syyttäjissänsäkin. Vaan korttieri oli siitä paha, että uuni savusi lämmittäessä, ja sen tähden täytyi silloin aina pariksi kolmeksi tunniksi paetani ulos, jolla pään-kivistäjästä en kuitenkaan täysin määrin päässyt, sillä oikean puun puutteessa lämmittävät täkäläiset ihmiset huoneensa joko olella eli kruunun metsistä karsituilla tammen oksilla, ja molemmat antavat hyvin häkäisen lämpimän. Toinen vaikeus korttierissa oli se, että huoneeni alla oli lämpeämätöin aitta, josta kylmä alituisesti kävi jalkoin. Vaan kuin kielen-kääntäjäksi satuin saamaan sangen ymmärtävän ja taipuvaisen Tschuvaschin, viraltansa kirjoittaja keisarillisten tilusten hallituksessa, niin viivyin kuitenkin Buinsk'issa kolmatta viikkoa, jotka itse katsoessani toimelleni olivat erinomattain hyödylliset.

Mutta joulu se jäi pitämättä niin suomeksi kuin venäjäksikin, ja tässä surkeassa asiassa oli lohdutuksenani vaan se ajatus, että ehkähän jouluni vasta ovat riemullisemmat, jos ikää pitennetään. Joulu-iloa oli minulla vaan se, että uuden vuoden päivän vietin muutaman lähellä Buinsk'ia elävän hovin herran tykönä. Tuttavaksi hänen kanssansa tulin erään kasanilaisen rohvessorin kautta, jolla hänen kaksi poikaansa oli opetettavana, ja joka nyt oppilaisinensa oli näiden kotona joululla.

Venäjällä on lasten kasvatus herras-säädyssä merkillisellä kannalla. Ymmärryksen viljeleminen ja tahdon puhdistaminen ei tässä kasvatuksessa ole minäkään siihen nähden että lapset oppisivat kaikellaisia loistavia taitoja, joista olletikin vieraat kielet varsinkin Ranskan ovat rakastetut. Tämän tähden ei lasten opettajiksi kelpaakaan koti-maiset miehet, vaan niiksi pyydetään saada synnynnäisiä Saksalaisia eli Ranskalaisia, jotka muka voivat heille kielensä oikean puhe-laadun antaa. Vaan kuin vanhemmat itset harvoin kykenevät tutkimaan niiden miesten tietoa ja arvoa, joita heille tämmöisiksi guvernööriksi on tarjona, niin tapahtuukin useimmin, että niiksi saavat maata-maailmaa hyleksineitä herrakkoja, jotka tosin puhuvat vieraita kieliä, vaan jotka säädyllisen arvonsa puolesta eivät ole tengan väärtit ja oikeassa tiedossa eivät seiso paljon korkeammalla kannalla kuin kengän-puhdistajat heidän koti-maissansa. Minä olen nähnyt ja tavannut useamman näitä miehiä; ne ovat minusta kaikki olleet hyvin vähä-arvoisia ja minä en heitä olisi suonut pahimman vihollisenikaan lapsia kasvattamaan. Eräs paraimmia näkemiäni kappaleita tätä laatua oli kotoisin Pyömin-maasta ja kansaltansa Tschechi (Pyömin Slavjani). Hän oli talon-pojan poika ja kotonansa läpi-käynyt kansan-opettajan koulun, jossa hän myös oli oppinut soittamaan. Muutamia vuosia oltuansa kylä-koulun opettajana koti-maassansa pisti hänen päähänsä lähteä onnea etsimään täällä Venäjällä, jonka tähden hän lyöttäytyi erääsen tänne lähtevään soittaja-seuraan, jonkalaisia Pyömistä vaeltaa ympäri maa-ilmaa. Suuren puutteen kanssa kamppaillen tuli tämä seura Riikaan, jossa sen jonkun ajan perästä täytyi hajota. Meidän opettaja sai kuitenkin musikantin paikan tässä kaupungissa ja vasta täällä oppi hän Saksan kielen, jota hän vielä minunkin tavatessani ei puhunut oikein selvään. Tämä oppinsa saattoi hänen kumminkin erään rikkaan hovin-herran tykö Vähässä Venäjässä lasten-opettajaksi, jona oli viisi vuotta ja sai yli kahden tuhannen paperi-ruplan vuodelta palkkaa. Tämän ajan kuluttua tuli hänen taas ottaa matka-sauva käteensä, ja kauan ajelehdettuansa pitkin Venäjää ja paljon kurjuuttakin kärsittyänsä, sillä huokeasti ansaitut saaliit olivat yhtä keveästi menneetkin, löysi hän viimein taas opettajan paikan Kasan'issa, jossa hänellä tuloja on kaikkiansa toista tuhatta hopea-ruplaa. Ett'ei tämmöinen herras-mies ole soveljain lasten-opettaja, on silmin-nähtävä. Mutta jos täkäläisiksi koto-opettajiksi harvoin saadaan kelvollisia miehiä, niin ei niiksi kelpo-mies rupeaisikaan. Koto-opettajan pitää paitse oppiansa olla hyvä kortin-lyöjä, ymmärtää asettaa pieniä lystäyksiä niinkuin maskeraadia j.n.e. isännän ja emännän nimi- eli syntymä-päivänä, osata lääkitä edellisen jahti-koirat milloin ne joutuvat ummelle eli muuhun tautiin, osatapa auttaa jälkimäistäkin, jos tämä niin tahtoo ja jos opettaja itse on siihen kykenevä ja kelvollinen.

Mutta näin unohtuu Koslofka, se oli paikan nimi jossa uutta vuotta pidin, ja sen isäntä kokonansa mielestämme. Liittäen puheen hänestä sen kanssa yhteen, mitä tässä lausuin koti-kasvatuksesta Venäjällä, saan sanoa että hänellä näytti lastensa kasvatuksessa olevan kokonansa toinen laatu kuin se, joka täällä yleisesti tavataan, joka näkyi siitäkin että hän niitä ei pitänyt koti-sämpylöitä syömässä, ja joka seikka todisti hänen suurempaa sivistystänsä. Olikin hän lääkitys-taidon tohtori ja oli useampia vuosia ollut palveluksessa, vaan sittemmin, isänsä vanhettua, itse ottanut perintö-omaisuutensa hallituksen käteensä. Lääkitys-taitoa harjoitti hän nyt vaan auttaaksensa ympäristön asujia, joita hän aina kuului olevan valmis avittamaan, olipa avun-tarvitseva Venäläinen, Tschuvaschi eli Tatarilainen, ja katsomatta voiko tämä sitä hänelle palkita eli ei. Kuitenkaan ei hän ollut rikas, sillä hänellä oli omaisuudellansa vaan noin 100 "sielua" s.o. hänelle pantua miehen-puolta, jonka-laisen omaisuuden isäntä pikemmin on luettava köyhän puolelle, sillä vasta 500 ja 1000:n sielun omistajaa voipi rikkaaksi sanoa, josko muutamia semmoisiakin löytyy, joilla niitä on kolmin, nelin ja viisin kymmenin tuhansin. Orjiansa näytti hän kohtelevan hyvällä puheella ja hiljaisella nuhteella, missä sitä tarvittiin, ja ne puolestansa eivät näkyneet hänessä muistavan sitä, jonka kädessä heidän maallinen onnensa eli onnettomuutensa on.

Meillä on se luulo yleinen, että Venäjän aateli hoviloissansa elää hyvin hyvästi milt'ei hekkumallisesti ja että sillä ei ole muuta tekemistä kuin

 
voita syödä, voita juoda,
voissa vuotensa virua,
 

joten renki-mies eräässä, muistaakseni Poppiuksen tekemässä, viisussa kuvailee hekkumallista elämää. Vaan tämä niinkuin moni muukin niin hyvä kuin pahakin luulo meillä täkäläisestä elosta ja olosta tarvitsee oikasua. Ensinkin ei mainittu sääty voi elää kovin pulskasti, sillä se on pikemmin köyhä kuin rikas, ja harva lienee enää se hovin-haltija, jonka maa ei ole panttauksessa isommasta eli pienemmästä velasta, joka intressinä syöpi ison osan hänen tulojansa. Sen ohessa maksaa herroiksi-eläminen täällä enemmän kuin muissa Europan maissa, ei ainoastaan sen vuoksi että kolonia- ja koreus-tavarat täällä ovat kolmea ja neljää kertaa kalliimmat kuin esim. meillä, vaan myös sentähden, että vähempi sivistys teki kaiken-kaltaisen mitättömän tuhlauksen herras-miehelle kunniaksi ja välttämättömäksi asiaksi. Ja toisekseen ei täkäläinen herras-sääty tahdokaan elää siihen laatuun hyvästi kuin muissa maissa, jos nim. hänen hyvä elantonsa ei hyvin loista muille, sillä ulko-näyn tähden uhraa Venäläinen viimeisenkin paitansa, ja ranskan-hansikkaissa ollakseen naapurinsa pidoissa voipi hän neljä päivää viikossa kotonansa suolaa-leipää syödä. Vaan itseänsä vasten vaatii hän sangen vähän, ja useasti on minulla ollut tilaisuus ihmetellä venäläisten herras-miesten kovuutta esim. nälkää vastaan, kuinka he matkoillakin vuorokaus-määriin eivät nautitse paljon muuta kuin teetä ja silloin tällöin puolikannuisen viinaa.

Kaikki tämä yhteensä tekee, että mitä sivistyneesen elantoon ja sen aineellisiin väli-kappaleihin tulee, matkustaja niitä tapaa paljoa runsaammin meidän, maalla elävien virka-miesten, niinkuin voutien, tuomarien, kirkko-herrain kodissa kuin venäläisten aatelis-miesten hovissa, ja että edelliset niin hengellisesti kuin ruumiillisestikin elävät paljoa paremmin kuin isoin osa jälkimäisiä. Hyvin vähäiseksi, vaan kuitenkin selittäväksi esimerkitsi tälle vertaukselle mainitsen vaan sen, että kuin köyhä lukkarikin eli silta-vouti Suomessa voipi yhdelle vieraalle antaa puhtaan ja kelvollisen makuu-tilan, Koslofkan herra, vaikka kyllä koki osoittaa minulle kunnioitustansa, panetti minun makaamaan lakanalla katetulle paljaalle sohvalle, jossa lutikat mieluisesti maistoivat vierasta hipiää, ja jossa pään-alaista oli lisätty isonlaisella latiskaisella kirstulla.

Buinsk'ista lähdettyäni viivyin matkalla tänne Ardatov'aan, jota väliä on vaan noin 140 virstaa, lähes kokonaisen viikko-kauden, kuin tschuvaschilaisissa kylissä lisäilin ja ojentelin vähän kussakin entistä saaliitani heidän tietessänsä. Niistä vasta enemmän.