Читайте только на ЛитРес

Книгу нельзя скачать файлом, но можно читать в нашем приложении или онлайн на сайте.

Читать книгу: «Karhu-Antin Anni ja Spof'in pistooli», страница 2

Шрифт:

III

Me palaamme taas vähän takaperin kertoaksemme Stoolin mainitseman tapauksen vanhan Vapun pirtillä, hänen miehensä surullisen lopun ja Annin ryöväyksen.

Jos käymme Tammerkoskelta eli Tampereelta, niin kuin paikkaa nyt oikeastaan nimitetään, mutkaista, sinne tänne kiertelevää maantietä itäänpäin, tulemme ensin Messukylän kirkolle, ja siitä poikettuamme kapealle ja vielä mutkaisemmalle sivutielle, saamme noin kolmen penikulman matkan kiertää Näsijärven paria pitkää lahden poukamaa pohjaiseen päin ennen kuin pääsemme, viimein maantieltä poikettuamme vielä hetkisen huonoa kylätietä kuljettuamme, Paavolaan, josta varsin hyvin saatamme silmäillä Näsijärven kirkkaan pinnan ylitse Tampereen kaupunkia. Tämän talon maalla, lähempänä kuitenkin tuota kapeata maantietä kuin järven rantaa, oli Karhu-Antin pirtti vahvaa havumetsää kasvavan kunnaan rinteellä.

Turhaan etsit nyt tämän mökin jäännöksiä; et enää sen sijaakaan tunne, jos et satu juuri uuninperustuksissa olleita kiviä muiden samanlaisten joukosta huomaamaan. Siinä missä ennen sodan syttymistä asui niin paljon onnea ja rakkautta, niin paljon murhetta ennen sen loppumista, siinä on sittemmin ollut kaski kerran toisensa jälkeen, kunnes se viimein kokonaan pelloksi käännettiin. Kylän lapset leikkivät ja kertoilivat sekä iloisia että surullisia satuja ja kertomuksia rehoittavan viljapellon pientareilla ja sen keskelle kääntämättä jätetyillä kivikareilla, mutta Karhu-Antista eivät he enää tiedä mitään, sillä heidän vanhempansakaan eivät hänestä enää mitään muista. Sen tähden tahdon minä hetkeksi pyytää jännittää teidän tarkkaavaisuuttanne, kertoakseni Karhu-Antin surullisen lopun, sillä ei hän ollut niin tavallinen ihminen, että hänen muistonsa saattaisi kokonaan unhotuksiin heittää.

Karhu-Antti oli syntyisin Suomen pohjaisilta seuduilta, missä taajat erämaat ja asumattomat seudut vielä tänäkin päivänä ikävöivät ihmiskätten työtä, eli "tuolta Kajaanin puolelta", niin kuin useimmat kyläläiset sanoivat, kun kysymys oli Antin kotipaikasta. Siellä oli hän oppinut pelkäämättä taistelemaan pohjoismaiden petoeläimiä, karhuja ja susia vastaan, ja hän olikin lakkaamattomassa kiistassa näiden kanssa. Sitä eivät paheksineetkaan seudun asukkaat, sillä sitä rauhallisempina he saattoivat olla, mitä enemmän Antti kiisteli metsäläisten kanssa.

Mistä Antti oikeastaan oli tullut ja mistä hän oli kotoisin, sitä ei kuitenkaan varmasti kukaan tiennyt, eipä edes Messukylän kirkkoherrakaan, jolla kuitenkin olisi ollut suurin oikeus se tietää, hän oli merkinnyt kirkonkirjoihin vaan sen, että Antti oli seurakuntaan muualta muuttanut. Ja tästä asiasta oli Antti itse aina vaiti, vaikka hän muita asioita hyvinkin halukkaasti haasteli kunnollisen kumppanin saatuansa. Ja jos joku tätä häneltä kysyikin, vastasi hän aina:

"Mitä huolitte siitä, mistä olen tullut? Että olen syntynyt, senhän

kyllä näette, koska tässä olen elävänä edessänne. Jos ette anna minun

Paavolassa olla ja asua, kyllä minun varakseni on tilaa muuallakin

Suomessa".

Mutta, miten jo on mainittu, ei kukaan Anttia Paavolasta ahdistanut, sillä hän oli oivallinen kuri petoeläville, joita hän metsästi yhtä helposti kuin muut ihmiset jäniksiä, ja melkein aina muuttumattomalla onnella. Yhden ainoan kerran sai hän katsella kuolemaa silmästä silmään ajaessaan erästä vanhaa mesikämmentä, joka pari kuukautta sitä ennen oli repinyt erään torpanmiehen kymmenvuotiaan pojan kuoliaaksi. Metsän voimakas kuningas oli jo tarttunut tukevilla ulottimillaan häntä vyötäisille, mutta Antti ei ollutkaan vaan nimeksi Karhu-Antti, hän ei turhaan hätäillyt. Verkalleen kaivoi hän tupestaan kaksiteräisen metsästyspuukkonsa ja iski sen pontevalla kädellään karvasturkkisen vastustajansa vahvaan rintaan, niin että metsän kuningas kuolleena tanterella horjahti. Siten oli Antti kyllä saanut voiton, mutta koko kahdeksan päivää makasi hän vuoteen omana, sillä kovasti oli koskenut häneen mesikämmenen syleily, joka oli kymmenen kertaa niin ankara kuin painajaisen puristus, ja jotka ovat sitä saaneet kokea, vakuuttavat senkään ei olevan lasten leikkiä.

Mutta olipa toinenkin syy, jonka tähden etenkin nuoret miehet paikkakunnalla, lähisissä taloissa ja kylissä eivät olisi suoneet Karhu-Antin muuttavan pois heidän joukostansa.

Karhu-Antin matalassa ja hämärässä mökissä, johon aivan harvoin auringon säde eksyi pienestä ikkunasta, siellä, näette, kulki kuitenkin ruusu, niin sievä ja ihana ruusunen, että helposti ei saattanut löytää hänen vertaistansa kaukaakaan hakien. Se oli Antin kahdeksantoista vuotias tytär, Anni, joka niin lumosi ja hurmasi seudun miehet, että vielä vanhat harmaapäiset "kyöpelin tiellä matkustavaisetkin", jotka eivät ennen olleet ajatelleetkaan etsiä kadonnutta kylkiluutansa, rakastuivat silmittömästi tuohon keijukaiseen ja vielä vanhalla ijällänsä alkoivat ahkerasti opetella lemmenkielen aakkosia, voidakseen tulkita tuliset tunteensa Karhu-Antin Annille ja siten saadakseen hänet vanhain päiväinsä ikuiseksi iloksi omaan kotiinsa. Kun siis Anni siveenä ja hiljaisena matkusti äitinsä rinnalla kirkkoon sunnuntaisin, saatte olla varmoja siitä, että joka kerralla oli hänen lähellään parvi ihailijoita, ei semmoisia röykkeitä ylvästelijöitä, joita kaupungeissa tavataan, ja jotka kulkevat nenä taivasta kohden etsien ravintoa ahnaille silmilleen, vaan ujoja ja hiljaisia maaseudun poikasia, jotka usein ihastuksiin oikein perinpohjin jouduttuaan katselevat suullaan yhtä paljon kuin silmilläänkin ja vasten tahtoaankin hämillänsä kulkevat tahi ainakin luovat maata kohden viimeksi mainitut, huomatessaan jonkun Eevan tyttären luovan heihin veitikkamaisen silmäyksensä.

Ja aika veitikka olikin tuo Karhu-Antin Anni, sitä ei käy kieltäminen, jopa niinkin sukkela, että seudun velkakirjain kirjoittaja ja päästökirjain y.m. tekijä, äskettäin virkansa menettänyt nimimies, joka lähipaikalle oli sijoittunut, alkoi arvella Annin kyllä saattavan sopia seurakunnan kirjurinkin kodille tarpeelliseksi kaunistukseksi, huonekalu-järjestelmän viimeiseksi pisteeksi, samalla kun hän sydämessänsä hirveätä vaivaa hänen tähtensä kärsi. Kosijoitansa ravitsi Anni vaan ivalla ja pilkalla, kuinka monta heitä tulikin, ja jos joku oli niin itsepäinen, että hän vaati varmaa vastausta, lausui tuo kujeilija tavallisesti näin:

"Lorua! Minäkö tulisin vaimoksesi, minä joka vielä olen näin nuori, lapsi heitukka vielä pitkät ajat. En, saat vartoa ainakin siksi, kunnes olen kaksikymmentä täyttänyt".

Nytpä saattoi tapahtua niin kuin usein tapahtuikin että joku kosijoista tuli vieläkin itsepäisemmäksi ja pyysi päättävää vastausta. Sen antoi usein Anni näillä sanoilla:

"Vai niin, sinä tahdot tietää, pidänkö minä sinusta. Saan siis sanoa, että sitä en tee nyt enkä milloinkaan sitä aio tehdä. Älä enää tule semmoisia tuhmuuksia kyselemään!"

Semmoisen vastauksen sai tuo arvoisa herra, seurakunnan kirjurikin, entinen nimismies, kun hän kohdattuaan Annin matkalla kotiinsa Paavolan talosta, josta hän oli käynyt isällensä Tampereelta tuotua ruutia noutamassa, päätti olla suurimmassa määrässä hyvänsuopa tätä köyhää tyttö raiskaa kohtaan ja teki siis ankaria rynnäkkö-kokeita valloittaakseen tuota niin hyvästi puolustettua keijukaislinnaa, eli Annin nuorta sydäntä näette, korottaakseen siten sen omistajan rouvan istuimelle – jota se ei kuitenkaan oikein ansaitsisi, mutta saisihan loppu mennä lahjaksi, joka varmaankin kiitollisuudella palkittaisiin. Ja vastauksen sai hän niin varman ja kuuluvan, että hongikko vieraanamiehenä sen myöskin kai'ullansa todisti. Sitten juosta tepasteli tuo uljas vastaaja kotiinsa niin kiireesti kuin suinkin jaksoi tämän toimeliaan rakastajan luota, jota yleensä pidettiin juuri semmoisena, mikä hän oikeastaan olikin, nimittäin houkkiona, narrina. Eikä sen päivän jälkeen tämä kopea kirjuri enää vaivannutkaan Annia lemmenloruillaan sanoiksi puettuina.

Mutta kerran joutuu paulaan viisaskin, eikä ole hyvä tulta pitää leikkikalunaan, vaikkapa vaan se olisikin semmoista tulta, jota tuo veitikkamainen rakkauden jumala salaa sytyttelee meidän sydämiimme. Hän tavallisesti kostaa kaikki naurut ja pilkat sillä tavalla, että nauraja itse joutuu naurettavaksi, pilkkaaja pilkattavaksi hänen tenhovoimansa vaikutuksesta ja sen ainaiseksi orjaksi. Niin sanovat runoilijat ja tottapa kai he sanovat oikein, koska runollisuus on taivahinen lahja.

Kauan oli Anni jo nauranut ja pilkannut kosijoitaan, mutta viimein tarttui hän kuitenkin kiini. Olipa rankka Lokakuun ilta, kun Karhu-Antti tuli kotiin karhunpyynniltään. Tämä oli taaskin yksi niitä harvoja kertoja, jolloin hän sai vammoja mesikämmenen kanssa painiessaan; suurella vaivalla pääsi hän liikkumaan, niin hartaasti oli häntä otson tukevat raajat syleilleet.

Hänen mukanaan tuli eräs nuorukainen, jota Anni ei ollut ennen milloinkaan nähnyt. Mutta kun hän sai kuulla hänen nimensä, tiesi hän kuitenkin, että vieras nuorukainen oli myöskin karhuntappaja, jopa melkein yhtä urhoollinen ja kuuluisa kun Antti, niin nuori kuin hän vielä olikin. Pekka oli hänen nimensä ja sen kuultuaan matki Anni sitä huomaamattansa usean kerran – ja olihan se oikein hullunaikaista ja naurettavaa.

Antti tuli kotiin ontuen Pekan nojalla. Kun Vappu ja Anni syöksyivät pirtistä häntä vastaan surkeasti valittaen hänen onnettomuuttaan ja kärsimystään, jota veriset haavat tuottivat jo puoleksi nääntyneelle ukko raiskalle, kääntyi Antti heidän puoleensa ja lausui:

"Häntä saamme kiittää siitä, että vielä näemme toisemme". Vappu lahjoitti nuorelle metsästäjälle semmoisen kiitostulvan, josta ei loppuakaan tahtonut tulla, mutta Anni ei lausunut ainoatakaan sanaa. Hän joka ennen oikein mielityönään piti pilkata ja nauraa seudun nuorukaisia, hän joka ei ennen näyttänyt omaavan ainoatakaan vakavaa sanaa, hän seisoi nyt hämillään eikä edes kiittänyt isänsä pelastajaa; mutta seuraavana yönä hän jo uneksui hänestä jotakin niin omituista – ja olihan se vieläkin hullunaikaisempaa ja naurettavampaa.

Uneksia tuommoisista nuorukaisista, sehän oli Annille oikein kiusallista ja niin harmittavaa, että hän olisi mielellään suonut kaikki nuorukaiset vaikkapa Näsijärven yksinäisimpään ja autioimpaan saareen kaikki, kaikki, arveli hän, paitsi jos juuri – Pekka saisi jäädä pois.

Mikähän se oli, joka Annin tuommoiseksi teki? Olihan se jotakin erinomaista ja hullunaikaista ja vielä niin naurettavaa. Aika, joka kaikki selvittää, salaisimmatkin asiat selvitti tämänkin.

Tuskin oli kuukausi kulunut ennen kuin Anni jo oli muuttunut aivan toisellaiseksi. Ennen oli hän ollut vallattomin viiripää koko seudulla, nyt oli hän varsin vakava, etsi usein yksinäisyyttä ja näytti perinpohjin miettivän jotakin sangen tärkeätä seikkaa, jota hän kuitenkaan ei näyttänyt selville saavan. Tämä muutos antoi, miten varsin luonnollista olikin, juoruakoille hyvin paljon arvelemista, ja tuo herra houkkio, seurakunnan kirjuri, entinen nimismies näette, luuli ihan varmaan, että Anni nyt parhaillaan teki perinpohjaista parannusta ja ihan vilpitöntä katumusta siitä suuresta hulluudesta, johon hän oli tehnyt itsensä vikapääksi hyljätessään hänen sydämensä, tavaransa, arvonsa ja sanalla sanoen koko kunnon köntyksen.

Mutta eräänä päivänä tuli hän huomaamaan, miten surkeasti hän oli tässä luulossansa erehtynyt. Hän, näette, tapasi Annin Pekan seurassa, ja kun hän näki nuo hartaat ja rakkaat silmäykset, joita nämä onnelliset vaihtoivat keskenänsä, katosi tämä hänen arvelunsa, joka hänestä tuntui niin erinomaisen mukavalta ja ihan asianmukaiseltakin.

"Mutta minä kostan", jupisi tämä entinen oikeuden arvoisa palvelija. "Kärsiä semmoista tuollaiselta raukalta, joka on köyhä kuin vaivainen, jolla tuskin on vaatteet yllä, se on liian paljo, sitä ei saata jättää kostamatta. Onhan tyttö ihan köyhä, köyhin mitä saattaa ajatella ja Karhu-Antin pirtti matalin koko kylässä ja – mutta", jupisi hän melkein vasten tahtoaan, "tuo heitukka on niin kaunis ja se onkin pahin seikka, sillä se palkitsee suureksi osaksi sen, että hän ei mitään saa vanhemmiltansa".

Hyvin mustasukkaisena ollen seurasi hän salaisesti Pekkaa ja Annia, ja kun nämä häntä huomaamatta istuivat kaatuneen puun tyvelle, kätkeysi vakoja tiheään pensaasen muutaman kyynärän matkaa heistä.

Täällä kuuli hän selvästi, miten nuo onnelliset puhuivat rakkaudestansa, miten he menevät naimisiin ja miten he sitten yhdessä alkavat asua Pekan pienessä mökissä, minkä hän oli saanut perinnöksi isältänsä, ja silloin he eivät tienneet rajoja ihastukselleen, ajatellessaan miten onnellisia he tulisivat olemaan tuossa pienessä kodissaan. Annin posket punastuivat tuon tuostakin ja hänen kauniit silmänsä säihkyivät ilosta tätä ajatellessaan, samalla kun koko asia tuntui hänestä niin hullunaikaiselta ja naurettavalta, mutta eihän sitä käynyt enää mitenkään muuttaminen. Kaiken tämän voi tappiolle jäänyt mustasukkainen kosija kuitenkin vielä suurella vaivalla kärsiä, mutta kun tuo keijukainen kaunosilmä ylen onnellisena nojautui vasten Pekan sarkanuttua hänen rintansa kohdalla ja tämä rohkea nuorukainen painoi hehkuvan suutelon hänen ruusuhuulilleen, silloin joutui kätkeytynyt vakoja raivoonsa. Hän vannoi kostoa, toivoi onnettomuutta ja kirousta tuolle onnelliselle kilpakosijalleen ja ähkyi ja väänteleikse tuskissaan kuin käärme muurahaispesässä. Siitä syntyneet rauskahdukset havahduttivat Annin huudahtamaan:

"Mitä se oli?"

"Mikä sitten?" kysyi Pekka.

"No, etkö sinä kuullut mitään?"

"Mitäs minä olisin kuullut sitten?"

"Jotakin rapinaa tuolla takanamme".

"Vai niin", vastasi Pekka tyynesti, "kentiesi siellä oli sitten joku kettu tahi jänis".

"Taikka karhu!" lisäsi Anni ja katseli pelokkaana ympärilleen.

"Niin", jupisi herra kirjuri itseksensä, "jospa soisi korkea kostaja minun tällä hetkellä muuttua karhuksi; silloin repisin teidät tuhansiksi kappaleiksi, jotta vaan ette saisi toinen toistanne – An-nin-kin", lisäsi hän, koetellen sydämensä tykytystä.

Tämän ajatelmansa jälkeen katsoi tämä entinen oikeuden palvelija kuitenkin parhaaksi olla karhuksi muuttaimatta ja jäi siis alallensa. Hän ei pelännyt Pekkaa, mutta olisihan ollut häpeällistä, jos hän olisi ilmaissut itsensä ja yleisö olisi saanut tietää hänen sillä tavalla vakojana olleen. Sitä hän ei olisi millään ehdolla suonut ja sen tähden olikin hän vaiti kuin muuri ja makasi niin liikkumatonna kuin jos hän olisi ollut sidottu kovimmilla kahleilla. Tällaisessa epämukavassa asennossa sai hän olla enemmän kuin tunnin, jonka lisäksi hän vielä kaiken kurjuuden päällisiksi sai kuulla seuraavan keskustelun, joka vielä enemmän lisäsi hänen raivoansa:

"Onko se totta, että nimismieskin on sinua kosinut, ystäväni?" kysyi Pekka, nimittäen muiden mukaan virkaheittoa vielä hänen entisellä arvonimellään.

"On".

"Tuota hölmöä! No, mitä vastasit hänelle?"

"Hölmökö minä olen?" jupisi vakoja itsekseen hampaidensa välistä; "varopas vaan, sinulle en tee ainoatakaan velkakirjaa, vaikka kaikki sillä saamasi rahat lupaisit minulle, en", lisäsi hän, sillä hän se oli, joka teki kaikki paikkakunnan velkakirjat niin kuin muutkin pienet kirjoitukset.

"Voithan sen arvatakin", vastasi Anni.

"Kyllä, kyllä; sinä et huolinut hänestä, koska nyt istut tässä minun rinnallani".

Anni nyykäytti päätään myöntymyksensä osoitukseksi ja jatkoi sitten:

"Tiedätkö, Pekka, että kaikki ihmiset pitävät täytenä narrina tuota nimismiestä?"

"Etkö sinä ole sitä ennen tiennyt", kysyi Pekka nauraen. "Koko pitäjäässä ja vielä muuallakin, missä hän vaan tunnetaan, pidetään häntä semmoisena ja sen tähdenhän virkakin häneltä vietiin".

"Narrina, täysi narri", matki kuuntelija katkerasti itsekseen, "ette ole vertaisianne parempia, sillä ette ymmärrä, mikä on herra; ja kaikkia herrojahan talonpojat narreina pitävät, siksi kun eivät tiedä, mitä on herrana oleminen. Jospa tietäisit sinäkin – sinäkin Anni, mitä olisi olla herrana – tahi oikeammin rouvana, sillä rouva kai sinusta olisi tullut minun hyvästä suomastani, niin etpä tosiaankaan istuisi tuon tuhmeliinin suudeltavana, mutta sinä et tiedä, sinäkin olet tuhmaa sukua, talonpojan sukua".

Näin arveli kiukkuisena kuuntelija, kilpakosija, ja vähältä oli, että hän ei joko karhuna tahi edes ihmisenä syöksähtänyt esiin puolustamaan itseänsä noita tuhmia syytöksiä vastaan, sillä hän oli niin ylpeä ja kopea kuin nimismiehen sopiikin olla vielä viratonnakin. Viimein hän kuitenkin rauhoittui ja koki antaa anteeksi noille onnettomille, jotka eivät mitään tiedä, ja kuitenkin puhuvat.

Kun sitten Pekka ja Anni rinnakkain taas kotia kohden kulkivat, hiipi vakoja lakkaamatta heidän jäljessänsä ja joka kerran, kun hän puiden välitse sattui näkemään, miten armahasti Anni silmäili tuota tuhmaa talonpoikaa, Anni, joka olisi saattanut niin silmäillä herraakin, pisti se häntä sydämeen kuin tikarin terä. Niin, saatatte uskoa, että hän oli suuremmassa tuskassa ja että hän hikoili monin kerroin enemmän, kuin ne köyhät raukat, joilta hän ennen kävi maksuja ryöstöllä ottamassa. Eikä hän ollutkaan tunnettu miksikään taipuvaiseksi mieheksi, ja väitettiinpä hänen usein pilkanneen vielä niitäkin, joilta hän ankaran lain mukaan otti viimeisetkin huonekalut tahi jotka hän talvi-sydännä ajoi puoleksi alastonna lapsineen päivineen kurjasta mökistänsä paukkuvaan pakkaseen. Hän oli ollut, sanalla sanoen, oikea talonpoikain rääkkääjä, jonka tähden häntä yleensä inhottiin ja vihattiin vielä viratonnakin ollessaan, mihin ikänä hän sattuikaan. Ja tätä vihaa ja sen lisäksi vielä halveksimista viritti hän kopealla käytöksellään vielä virkaheittonakin sillä hän yhä tahtoi olla ensimäisellä istuimella tavallisten ihmisten seurassa ja uskoi todella olevansa yhteiskunnan tikapuilla yhtä askelelta ylempänä kuin he. Mutta hän oli niin kuin entisen nimismiehen ja "viisaan ihmisen" tuleekin olla, matelevaisuuteen asti nöyrä ja imarteleva niitä kohtaan, jotka hän uskoi itseänsä ylhäisemmiksi.

Sen tähden hänen kohtalonsa rakkausseikoissakin oi kostaa entisistä teoistansa, ja saatatte olla varmoja siitä ettei kukaan tuntenut mitään sääliväisyyttä, huomattuaan hänen mustasukkaisuutensa, vaan päin vastoin pidettiin hän semmoista hyvin ansaitsevana.

Kun Pekka oli seurannut Annia kotiin ja vähän aikaa viipynyt pirtissä, mistä Karhu-Antti, joka jo usean kerran iii ilmoittanut hyväksyvänsä nuorten rakkauden, saattoi häntä vähän matkaa vilkkaasti keskustellen hänen kanssaan luultavasti tuosta tulevasta nuorten asunnosta, niin kuin vakoja arveli – jäi hän yksiksensä kulkemaan kotiansa kohden.

Verkalleen vaelsi hän pää rintaansa kohden vaipuneena pientä kotiansa kohden, ja hän mietti itsekseen, miten hauskaa ja iloista elämä sitten ollee, kun Anni hänen kansaan asumaan tulee ja alkaa emäntänä hallita hänen matalassa majassaan. Kaikki tulisi olemaan aina järjestyksessä ja puhtaana, sillä Anni ei rakastanut mitään enemmän kuin järjestystä ja puhtautta, ja kun Pekka sitten iltasilla tulisi kotiin saloilta ja halmeilta uupuneena, olisi häntä vastassa pari kauniita silmiä herttaisine silmäyksineen; tuo ruususuukkonen lausuisi hänelle tervehdyksen ja pari pyöreätä kättä kietautuisi hänen ympärilleen, ja sitten tuo suukkonen ruusuhuulineen tulisi niin, niin lähelle hänen omia huuliansa ja – kukapa sitä kaikkea saattaa edeltäpäin arvatakaan!

Näitä ajatellessaan kohotti Pekka päänsä ja ilon huokaus nousi hänen rinnastaan ja puhkesi sanoiksi hänen huulillaan.

"Oi, jospa niin tapahtuisi, jospa se jo pian tapahtuisi! Oi, miten onnellisia me sitten olisimme!"

"Ha, ha, sinäkö tulet onnelliseksi, sinäkö?" parkasi samassa häntä seurannut vakoja korkealla äänellä, ja kun Pekka seisahtui, oli entinen nimismies hänellä edessään synkkine Kainin kasvoineen.

"Sinäkö tulet onnelliseksi, sinäkö?" matki tuo kiivas kilpailija ivallisesti nuorukaiselle. "Sinäkö, sinäkö?"

"Niin, niin, juuri minä", vastasi Pekka, kun hän ensin oli selvinnyt hämmästyksestään, jonka tuo niin odottamaton kohtaus hänessä vaikutti. "Juuri minä".

"Millä tavalla, jos on lupa kysyä?" soperteli ilmestynyt vakoja vielä yhtä ivallisesti.

Pekka oli hetken vaiti. Ilmaisisiko hän kaikki?

"Niin", mietti hän itsekseen; "parempi on sen tehdä ensiksi kuin viimeiseksi". Hän sen kumminkin pian saisi tietää ja sanoisi sen minulle. Hän lausui siis kovalla ääneltä: "Minä tulen onnelliseksi Karhu-Antin Annin kanssa".

Vaikka entinen nimismies kyllä tiesi saavansa tämän vastauksen, pysyi hän kuitenkin välttävällä tuulella siksi kun hän kuuli mainittavan Annin nimen. Se ilo, joka ilmausi tuon onnellisen kilpailijan kasvoilla ja silmäyksissä, sepä pisti onnetonta kilpailijaa ja saatti hänet vielä pahaakin pahemmalle tuulelle. Kiukussaan oli hän vähällä ilmaista olleensa heitä salaa vartioimassa, mutta oikealle ajalla tuli hän miettineeksi asiaa ja oli tosin vaiti siitä. Sen sijaan lausui hän pahanilkisesti kasvojaan väännellen:

"Niin, minä tiedän kyllä sen, että sinä jo kauan olet katsellut Annia mielivillä silmin, mutta…"

Pekka vaan tirkisteli häntä.

"… mutta", jatkoi hän, asettuen uhkaavaan asentoon Pekan edessä, "mutta sinä et häntä kuitenkaan saa".

"Minäkö en häntä saa?" kertoi Pekka pitkäveteisesti. "Minäkö?"

"Sinä kuulit sanani".

"En, niitä en oikein kuullut", vastasi Pekka ärtyisesti. Hänen verensä alkoi kiivaammin liikkua.

"Sinä et saa Karhu-Antin Annia vaimoksesi!" parkasi onneton kilpailija ja polki maata jalollaan.

"Sepä tapahtuukin", lausui Pekka rauhallisella luottamuksella. "Kun isä Antti on itse ilmoittanut suostumuksensa avioliittoomme ja Anni on minun kanssani samaa mieltä, niin olisipa somaa nähdä sitä, joka sen estäisi!"

"Ha, ha", ilkkui entinen oikeuden palvelija; "minäpä tiedän yhden semmoisen, minä!"

"Kenen sitten, hyvä herra?"

"Oman itseni".

"Itsesikö?"

"Niin, niin, juuri itseni, kuulethan sen!"

Nuo kaksi kilpakosijaa olivat kahden metsässä. Ei mitään ääntä, paitsi lehtien rapinaa tuulen puhaltaessa, kuulunut heidän korviinsa. Ei yksikään ihmissilmä heitä nähnyt.

Pekka astui lähemmäksi vastustajaansa, katsoi terävästi häneen ja sanoi:

"Mitä tarkoitat sanoillasi?"

"Mitäkö tarkoitan", vastasi herrasmies yhtä ivallisesti kuin ennenkin, "etkö ymmärrä sitä, tuhmeliini?"

"En".

"Sittenhän olet tuhma, suurempi narri kuin minä…"

Etemmäksi ei ennättänyt hän, sillä samassa loikoi hän pitkin pituuttaan maassa. Korvapuusti, niin ankara, että kaiku siitä kauvan kierteli hongikossa, oli äkkiä saattanut hänet siihen asentoon.

Ikään kuin joustimilla varustettuna hyppäsi hän heti jaloilleen.

"Sinä löit kunniallista kruunun palveluksessa ollutta miestä", ärjyi hän kiukusta tulipunaisena; "siitä joudut sinä kovasti kärsimään!"

"Oh, ei hätää, onpas herra virkaheitto, ja olemmehan täällä kahden metsässä", arveli Pekka. "Minä en olekaan niin tuhma kuin luulet, sinä herrain kumartaja".

Näin sanoen antoi hän vielä hänelle toisen kunnon kolauksen toiselle korvalle, niin että hän vielä entistä hartaammin suuteli meidän kaikkien äitiämme maata. Kun hän sitten vielä oli antanut maassa matelevalle ystävälleen muutamia totuuden lauseita kotiläksyksi, lähti hän kiireisin askelin kotiansa kohden kulkemaan, jättäen onnettoman kilpailijan oman onnensa nojaan.

Nuo ankarat korvapuustit herättivät niiden saaneessa nuorta karhuntappajaa kohtaan tarpeellisen kunnioituksen, jota häneltä siihen asti oli puuttunut, ja hänelle oli nyt päivän selvää, että Pekan kanssa ei ollut terveellistä antautua kilpailemaan ruumiin voimilla. Mutta olihan käsillä muitakin, paljoa vaarallisempia aseita, esimerkiksi kavaluus, siihen oli hän hyvin perehtynyt jo virkamiehenä ollessaan.

Harmista halkeemaisillaan nousi hän ylös niin pian kuin hän huomasi Pekan kadonneen nähtävistänsä. Kun hän sitten oli varistellut vaatteistaan tomun ja roskat, mitkä maasta olivat niihin tarttuneet, alkoi hänkin pitkillä askelilla mitata kotimatkaansa. Oltuansa yön siellä kovin sekaisilla tunteilla ja sangen epätasaisella sydämen tykytyksellä lähti hän matkalle Tamperetta kohden pitkin tuota alussa mainitsemaamme mutkaista maantietä. Mitä lähemmäksi hän ennätti kaupunkia, sitä hehkuvammin leimusi koston tuli hänen silmissänsä, ja kun hän viimeinkin näki edessään kaupungin matalat puurakennukset ja kuuli kosken pauhaavan kaukaisen ukkosen äänellä, huudahti hän itseksensä:

"Sen täytyy onnistua, Annia hän ei kuitenkaan ikinä saa!"

Venäläisen etuvartijan kysyttyä hänen asiaansa, vastasi hän haluavansa puhua kapteini Konoffskin kanssa.

"Hän on tuolla", vastasi jääkäri ja osoitti erästä pitkää, laihaa upsieria, joka verkalleen kulki katua pitkin.

Pian saavutti hän venäläisen, jonka hän oli tullut tuntemaan jo pari viikkoa sitten Tampereella käydessään; hän siis antautui heti vilkkaasen keskusteluun hänen kanssaan. Loppu oli semmoinen, että Konoffski puheen päätökseksi löi kättä kumppanilleen, nyykäytti päätään ja lausui sanojaan tavotellen:

"Myö tullah, myö tullah".

Siihen oli entinen nimismies nähtävästi tyytyväinen, sillä kun hän vähän kaupungissa viivyttyään taas käänsi hevosensa pään kotipuolta kohden, loisti vahingon ilo hänen kasvoillansa ja hän jupisi tuon tuostakin:

"Enpä olisi parempaa kostoa voinut keksiä. Nyt on tyttö minun viimeinkin. No kuinkas muuten, miten se sopisikaan, että herrasmies jäisi kosiessa tappiolle tuhman talonpojan tähden; hei; kotia kohden, ruuna!"

Возрастное ограничение:
12+
Дата выхода на Литрес:
28 мая 2017
Объем:
100 стр. 1 иллюстрация
Правообладатель:
Public Domain

С этой книгой читают