Читать книгу: «Aina», страница 4

IV

Ensimmäisen, onnellisesti häädetyn hyökkäyksen jälkeen oli vanha Eero yksimielisesti valittu puolustuksen johtajaksi, ja häntä eivät venäläiset saaneet petetyksi. Hän oli pitkänä elinaikanaan oppinut pitämään heitä perin kavalina ja julmina vihollisina, ja hän aavisti nyt, että he aikoivat käyttää tavallisia juoniansa karataksensa yötä vasten varustautumattomien päälle. Hän ei siis antanut kumppaneittensa olla jouten. He olivatkin kaikki aivan haavoittumatta, kun vallit olivat suojelleet ja venäläiset huonosti ampuneet. Multavallia korotettiin ja veneiden päälle pantiin multaa suojaksi. Niinkuin ennen oli ehdotettu, valittiin Niilon tuvat, koska olivat vahvimmat ja mukavimmalta paikalla, pakopaikaksi, jos vihollisten onnistuisi päästä tuon kapean veden yli, joka oli saaren ja mantereen välillä. Tässä oli naisilla täysi työ luoda pieni valli ylt'ympäri, vaan se kävi oivasti, vieläpä, ilkkuivat venäläisten pitkille nenille, ja kohta näytti pieni saari oikealta linnalta. Toiset asutut saaret olivat ulompana, ja venäläisten piti siis ensin ottaa tämä, ennenkuin voivat ryöstää niitä.

Mutta jos viholliset tulevat järven puolelta? Sitä ei kukaan muu ajatellutkaan kuin Eero, ja koska hän ei pitänyt sitä mahdollisena, ei hän myös siitä virkkanut kellekään. Varmuuden vuoksi teetti hän kuitenkin matalan multavallin ympäri koko saaren, ja kun tämä oli tehty, tuotiin muilta saarilta Laurin sairas isä sekä niin paljon talouskaluja kuin voitiin saada kokoon. Kun nämä oli saatu toimeen, kääntyi päivä jo illaksi ja suomalaisille voi lepo olla hyvinkin tarpeen tulevan yön ponnistuksia varten.

Sinne tänne olivat ukot, jotka eivät suinkaan ennen olleet uneksuneetkaan, että vanhoilla päivillänsä saisivat kokea tämmöistä taistelua, panneet maata, ladatut luodikot vieressä ja valmiina tappeluun, jos taas tarvittaisiin. Muutamat nuoremmat, jotka tänään olivat ensikerran näyttäneet urhouttansa, kävelivät pitkin rantoja vartioimassa, ja tekivätkin tehtävänsä niin innokkaasti ja tarkasti, kuin Eero suinkin saattoi toivoa.

Uloimman rantavallin ääressä, josta päähyökkäys oli häädetty, istuivat Eero vaimoineen, Svärdin leski tyttärineen ja pari keski-ikäistä miestä vilkkaasti jutellen ja näkyi heti, että oli puhe mantereella olevasta tuvasta.

"Niin kauan kuin se on paikoillaan, emme koskaan saa rauhaa noilta riiviöiltä", lausui Eero ja osoitti tupaa. "Jos meillä olisi kanuunia, olisi se pian tuhkana, mutta nyt – "

"Oletteko niin varma siitä, että ryssät tulevat takaisin?" kysyi Antti, toinen Eeron kumppaneja, joka mieluimmin valvoi kuin makasi.

"Olenpa varma siitä", vastasi Eero paikalla. "Niilo heittiö, joka on heidän luonaan, on kyllä kertonut heille montako meitä on, ja enpä kummastu, jos vihollisia tänä yönä tulee kahta vertaa enemmän. He ovat nyt lähteneet, eivätkä jättäneet edes vahtia tuvalle, mutta kylläpä pian saamme nähdä heidän taas ryömivän esiin."

"Mutta siksi voi tupakin olla pois", keskeytti Aina lujasti punastuen.

"Herra Jumala, mitä sanotkaan!" lausui tähän äiti, "kuka siihen uhkatyöhön lähtisi?"

Tytössä kävi nähtävästi kova sisällinen taistelu, mutta vihdoin sanoi hän pannen kätensä äitinsä olalle: "minä, äitini!"

Svärdin leski ei suinkaan yksin säpsähtänyt kuullessaan tämän, myöskin Eero ja molemmat toiset kalastajat olivat kovin ihmeissään.

"Minä olen urhoollisen sotamiehen tytär ja aion samallaisen miehen vaimoksi", jatkoi Aina innoissaan hehkuvin silmin. "Pelkäisinkö minä, kun hän ja kaikki taistelevat edestämme! Ei, äitini! Tahdon mennä sytyttämään tupamme tuleen, jos se voi olla meille hyödyksi. Onhan Eero vaari luvannut tehdä meille uuden."

"Malta toki, tyttöseni", mutisi Eero kääntyen Ainaan, joka syleili äitiään, "siitä ei lähde mitään, sen minä sanon. Mitä sitte sanoisimme, kun sulhasesi tulee kotiin? Jää sinä vaan kauniisti tänne, Antti ja minä olemme jo kauan asiaa tuumineet ja lähdemmekin nyt matkaan."

"No", sanoi Aina päättävästi, "silloin pitää teidän myös antaa minun soutaa teidät yli salmen, eihän se liene niin vaarallista."

Kun äiti oli suostunut, otettiin yksi pienempiä veneitä ja lähdettiin.

Aivan äänettä souti Aina heitä viistoon toista rantaa kohti. Eero ja Antti istuivat pyssyt valmiina, jos tarvittaisiin. Mitä suurimmalla varovaisuudella nousivat miehet maalle, varoittivat Ainaa, että hän ollakseen paremmin turvassa asettuisi vähän loitomma rannasta odottamaan, ja ryömivät sitte nelinkontin tupaa kohti. Vaikka sinne ei muutoin ollut rannasta kuin jonkun minuutin matka, kului miehiltä nyt neljännestunti. He tutkivat tarkoin tiensyrjät ja seisahtuivat, kun jotain vähänkin kuului.

Viimein ennättivät he tuvalle. Ovi ei ollut lukossa, ainoastaan kiinni lykätty. Helppohan olisi ollut panna tuli joka nurkan alle, vaan Eeron teki mieli käydä sisässä katsomassa, oliko siellä vielä mitään pelastettavaa.

Molemmat lähestyivät sentähden ovea. Eero sysäsi sen auki ja aikoi astua sisään. Mutta tuskin sai hän toisen jalkansa yli kynnyksen, ennenkuin tempautui takaisin. Vaan ei hän monta silmänräpäystä epäillyt, sillä Antti ei ennättänyt kysyäkään, saati arvella, mikä ihme siellä oli, ennenkuin Eero jo oli syössyt lattialla loikovan venäläisen päälle ja kuristi tätä niin, ett'ei voinut hätähuudolla varoittaa vihollisia, jos ne olivat lähellä. Sotamies oli arvattavasti jätetty vartiaksi, vaan oli uuvuksissa ja helteessä pannut maata, kun ikkunasta oli huomannut, ett'eivät suomalaiset hyökkäystä hankkineet. Hän oli nyt vanki ja antautui vastuksetta kalastajain valtaan.

Tarkoin tutkittuaan molemmat huoneet löytämättä mitään, jota olisi ansainnut ottaa mukaan, heitti Eero huoaten tulen lastu- ja halkokasoihin ja riensi ulos vankineen. Tähän asti oli tämä ollut jotenkin hiljaa, vaan kun hän näki, mitä miehet tarkoittivat, alkoi hän tehdä vastarintaa ja oli, iso ja vahva mies kun oli, melkein päästä irti, mutta kun Eeron rautakoura vielä uudelleen puristi hänen kurkkuaan, nöyrtyi hän ja seurasi voittajiaan veneesen.

Pian oli tuli syönyt pienet puukasat ja tarttui nyt seiniin. Kun ovi oli jätetty auki, sai tuli voimaa tuulen vedosta, ja pian oli koko tupa yhtenä liekkinä.

Tämä näky kävi niin Svärdin lesken sydämmelle, että hän vaipui tainnoksiin tyttärensä syliin, ja hänet täytyi semmoisenaan kantaa Niilon loitompaan tupaan.

Uhkayritys oli kuitenkin täytetty ja päälliseksi olivat urhoolliset kalastajat saaneet vangin. Kaikki olivat heränneet lyhyestä unestansa ja kokoutuneet alas rannalle jossa ilolla katselivat tulta, joka loisti kauas synkkään metsään. Tunsivathan itsensä hyvän joukon turvallisemmiksi kuin ennen ja ylistivät suuresti molempain miesten sekä Ainan rohkeutta.

Samassa kuin liekki leimahti ulos vanhasta katosta, joka kohta romahti sisään, kuului metsästä julma karjunta ja kun kalastajat loivat silmänsä sinne, näkivät kauhukseen pitkiä, synkkiä sotamiesrivejä astuvan heitä kohti.

"Tuossa ovat vihollisemme!" ärähti Eero. "Johan minä sanoin. Nyt tulee heitä monin verroin enemmän ja nyt vasta meillä on koetus. Paikoillenne kumppanit ja hävetköön, joka pakenee. Tähdätkää tarkemmin kuin ennen, nyt kysytään enempää."

"Hävetköön, joka pakenee", lausuivat kaikki vakaasti ja erkanivat kukin samalle paikalle, jossa oli ollut ensi kahakassa.

Turhaan koetettuansa sammuttaa tulta, joka päinvastoin ajoi heitä kauas luotaan, asettuivat venäläiset kaksinkertaiseen jääkärijonoon rannalle ja alkoivat ampua ensin harvempaan, vaan vähitellen yhä kiivaammin. Suomalaisten puolella olivat myös naiset kohta käyneet paikoilleen ja latasivat minkä ennättivät kiväärejä, sen mukaan kuin miehet ampuivat. Ainoastaan kaksi oli poissa, Svärdin leski, joka ei vielä jaksanut käydä, ja Aina, joka ei tahtonut jättää sairasta äitiään.

"Hyvä Jumala, suo tälle pian loppu", huokasi vanhus. "En luullut vanhoilla päivilläni tällaista kokevani. Voi hirveätä, tyttäreni", sanoi hän tarttuen Ainan käteen, "onko venäläisiä nyt enemmän kuin ennen?"

Aina näki, ett'ei nyt auttanut peitellä totuutta ja vastasi siis:

"Kaksi vertaa, äitini. Mutta muistakaa että heidän en ensin tuleminen veden yli, ja sitte on puolustajoillamme pitkät kirveet sekä runsaasti kuulia ja ruutia, niin että kyllä ryssän on vaikea päästä yli."

"Voi, rakas lapseni", vastasi vanhus suruissaan, nousten istualleen sänkyyn, "aina nuoret ovat valmiit parasta toivomaan ja eihän siinä ole mitään pahaa. Mutta mikä haiku tänne tunkee? Ah, se on kodistamme, jonka isäsi itse rakensi. Voi Jumala, että minun piti tämänkin päivän näkemän."

Tuskan valtoihin vaipui vanhus kädet kasvoilla sänkyyn.

Nähtävästi venäläiset muunkin kuin koston vuoksi niin heltiämättä pyysivät valtaansa tuota pientä saarta, josta heidän laumoilleen niin urheaa vastarintaa tehtiin. Saammehan kohta nähdä.

Lopuksi kävi luoti tuisku niin ankaraksi, että Eeron täytyi vetäytyä edemmä saarelle. Kolme suomalaista oli jo kaatunut eikä enää auttanut viipyä. Vaimojen päästyä suojaan seurasivat miehet aina vaan ampuen.

"Tuleepa tästä saaresta aika hauta, sen näen jo", sanoi Eero nojaten pyssyynsä matalan kivivallin takana Niilon tuvan luona. "Mutta näytämme kuitenkin noille koirille, että voimme puolustaida ja vaikka heitä on toista sataa, niin emme sittenkään heitä pelkää. Mutta se kirottu konna, joka heidät tänne opasti ja – "

"Niin, kirottu hän!" kiljuivat kaikki ja ravistivat vihoissaan aseitaan.

"Hän on nyt toisella puolella, saa nähdä kenen luoti hänet tapaa", jatkoi Eero. "Kuitenkin, ystäväni, ampukaa nyt minkä voitte, jakun ryssä tulee niin lähelle, että voimme käyttää kirveitämme, niin kyllä hän saa niitä maistaa."

Kahdenkolmatta jälellä olevan pyssyn tuli ei voinut pidättää ryssän laumaa, joka kasvamistaan kasvoi. Pian oli venesilta tehty, eikä sekään kauan auttanut, että aina välistä parikymmentä venäläistä kaatui suomalaisten luodeista. Urheilta kalastajoilta oli sydän vallan pakahtua tuskasta, he katsoivat kyyneleet silmissä milloin toisiinsa, milloin ulompiin saariin, jotka nyt aivan turvatta joutuisivat vimmattujen vihollisten ryöstettäviksi. Venäläiset pääsivät jo rannalle, kaatoivat vallin, työnsivät veneet vesille, niitä siis halusivat päästäkseen pakoon, kun maalta ajettiin.

Mutta miksi venäläisiä ei enää tule yli, miksi eivät yli päässeet jo hyökkää tupia kohti ja murhaa noita kovia puolustajoita, miksi tulee lauma toisensa perästä niin kiireesti metsästä?

Näin arveli Eero itsekseen seisoessaan ikkunan ääressä Niilon ulkotuvassa, ja samoin näkyivät muut ajattelevan. Selitystä ei tarvinnutkaan kauan odottaa, sillä venäläisten hääriessä Svärdin tuvan ympärillä, kuului metsästä jymäys ja sitte julma karjaus venäläisistä, joita kaatui joukottain. Sieltä oli lauaistu kanuuna, luoti teki kauhean hävityksen sillalla ryntääjäin joukossa. Kohta kuului myös kiväärin kimakampi pauke pitkin metsän rinnettä, painetteja välähti ja tiheitä rivejä Savon jääkäreitä astui esiin.

"Hurraa!" huusi Eero heiluttaen lakkiaan, "Lauri on pitänyt sanansa ja hän on täällä!"

"Lauri", huusi samalla naisen ääni heläyksellä, joka ei ole sanoin selitettävä, "missä hän on, missä?"