Robinson Crusoe

Ensimmäinen luku

Robinsonin syntyperä. – Halu merille. – Vanhempain varoitukset. – Käynti Hullissa. – Lähtö merelle. – Myrsky. Haaksirikko. – Ei vieläkään kotia.

Synnyin vuonna 1632 Yorkin kaupungissa Englannissa. Bremenistä kotoisin oleva isäni oli ensin asettunut kauppiaaksi Hulliin, päässyt siellä varoihinsa ja siirtynyt sittemmin Yorkiin, jossa hän vietti hiljaista elämää. Siellä hän meni naimisiin äitini kanssa, joka oli omaa sukua Robinson ja jonka mukaan minä sain nimeni. Sukunimemme oli Kreutznaer, mutta koska Englannissa nimiä käännellään ja väännellään, niin tuli meidän nimeksemme Crusoe, ja niinpä nyt itsekin nimeni kirjoitan.

Minulla oli ollut kaksi veljeä. Toinen palveli everstiluutnanttina englantilaisessa jalkaväessä ja kaatui Dunkerquen taistelussa. Toinen oli jo aikaisin lähtenyt kotoa maailmalle; en ole hänestä milloinkaan mitään kuullut, eivätkä vanhempammekaan saaneet hänestä sen jälkeen minkäänlaisia tietoja.

Isä, vanhan kansan miehiä, oli kouluttanut minua, kolmatta poikaansa, säätymme mukaisesti. Hän halusi minusta lakimiestä, mutta minun mieleni – jo aikaisin täynnä kaikenlaisia haaveiluja ja pilventavoitteluja – paloi kovasti merille. En ottanut kuuleviin korviinikaan isän neuvoja, en äidin rukouksia enkä sukulaisten varoituksia. Minulle oli jo mennyt veriin tuo kovan onnen mielihalu, joka vastustamatta veti minua ankaria koettelemuksia kohti.

Kerran taas isä kutsui minut huoneeseensa, josta hän kovalta leiniltänsä ei päässyt mihinkään. Siellä hän sitten ystävällisesti ja samalla vakavasti otti puheeksi omituisen mielihaluni ja pyrkimykseni. Hän selitti minulle varsin vakuuttavalla tavalla, kuinka muille maille seikkailemaan pyrkivät ainoastaan ne, jotka taloudellisesti ovat aivan rappiolla, ja ne, jotka ovat hyvin varakkaita. Kotoa ja pois omasta maasta he tahtovat päästäkseen aivan tavallisuudesta poikkeavia teitä myöten rikkauteen tai kunnian kukkuloille. Moiset yritykset olivat isän mielestä minulle sekä liian halvat että liian korkeat.

– Sinä olet keskisäädyn lapsia, puheli hän, – ja minä olen pitkän elämäni aikana kokenut, että keskisääty se juuri on paras kaikista: ei siinä ole alhaisen säädyn raskasta raatamista vaikeine vastuksineen ja monine murheineen, eikä sitä toiselta puolen kalva ylhäisen säädyn ylpeys, mässäys, kunnianhimo ja kateus. Tämän keskisäädyn onnellisuutta kaikki kadehtivat, ja moni kuningaskin, korkeata asemaansa tuskitellen, soisi olevansa juuri tuossa keskivälissä. Sen onnellisuuttahan todistaa sekin viisas mies, joka rukoili Jumalalta: Älä anna minulle köyhyyttä äläkä rikkautta.

Hän selitti edelleen, kuinka minun ei ole pakko lähteä maailman markkinoille epävarmaan leivänhankintaan. Hän pitäisi huolta siitä, että murheitta saattaisin valmistua hänen ehdottamaansa ammattiin. Hän tekisi kaiken voitavansa auttaakseen ja kannattaakseen minua, jos kotona pysyisin, mutta jos pois lähden, hän ei millään muotoa tahdo edistää minun syöksymistäni turmioon. Niin hän oli varoitellut vanhintakin poikaansa lähtemästä sotaan Alankomaihin, mutta sinnepä tämä vain läksi ja sodassa sai surmansakin.

– En minä, virkkoi isä vihdoin, – en minä lakkaa sinun puolestasi rukoilemasta, mutta sen sanon, että jos toteutat mielettömän aikeesi, ei Jumala anna sinulle siunaustaan, ja joskus, kun olet ypöyksin, avutonna ja neuvotonna, muistat vielä, että hylkäsit isän neuvot.

Ja vanha isäni purskahti itkuun täten puhuessaan. Hänen ennustuksensa oli käyvä toteen.

Isän vakava varoitus ja äidinkin neuvot saivat hetkeksi hillityksi matkustushaluni. Mutta ei kulunut vuottakaan, niin jo panin aikeeni toimeen.

Sattumalta läksin kerran Hulliin. Aikomukseni ei ollut tosin lähteä sieltä karkuteille, mutta niin kuitenkin kävi. Siellä tapasin erään entisen koulutoverini, joka juuri oli lähdössä isänsä laivalla Lontooseen. Hän houkutteli minua mukaan käyttäen merimiesten tavallista syöttiä: pääset ilmaiseksi. Ja silloin, vanhemmiltani lupaa kysymättä, lähdöstäni heille edes tietoa antamatta, kokonaan sattuman varaan jättäen, saisivatko he minusta sanomaa lainkaan, Jumalan ja vanhempain siunausta vailla ja tekoni seurauksia sen enempää harkitsematta löin kättä päälle. Niinpä minä kovan onnen hetkenä Jumala paratkoon! – astuin laivaan syyskuun 1. päivänä 1651.

Nuoren seikkailijan kärsimykset eivät luullakseni milloinkaan ole alkaneet sen aikaisemmin ja kestäneet sen kauemmin kuin minun.

Tuskin oli laiva lähtenyt satamasta, niin jo nousi tuuli. Ankara aallokko alkoi käydä, ja ennen pitkää minä, ensikertalainen merellä, rupesin voimaan pahoin. Ja siinäkös minä miettimään mieletöntä tekoani: tämähän on selvää Jumalan rangaistusta tottelemattomalle pojalle! Isän itku ja äidin varoitukset muistuivat nyt elävästi mieleen, ja omatunto nuhteli minua ankarasti. Se ei silloin vielä ollut ennättänyt paatua, niin kuin myöhemmin kävi.

Tuuli yltyi vähitellen kovaksi myrskyksi. Jokainen aalto oli mielestäni niin kauhean korkea, että tuntui kuin laiva joka hetki olisi syöksemässä sen syliin. Joka kerta kun painuttiin aallon pohjaan luulin, ettei enää harjalle päästäkään. Tässä kuoleman tuskassa tein sen tuhannetkin lupaukset: jos Jumala minut tästä vielä hengissä auttaa kuivalle maalle, niin riennän kotiin suoraa päätä enkä ikinä enää laivaan astu; palaan kotiin kuin tuhlaajapoika muinoin.

Näitä viisaita ja järkeviä ajatuksia kesti niin kauan kuin myrskyäkin. Sitä mukaa kuin seuraavana päivänä tuulen raivo vaimeni, sitä enemmän minäkin totuin merelläoloon. Illalla tuuli tyyntyi, taivas kirkastui, ja ilma oli mitä ihanin. Aurinko laski mereen täydessä loistossaan, ja seuraavana aamuna se nousi sieltä yhtä komeana. Tuuli tuskin lainkaan liikutteli meren välkkyvää pintaa. Näky oli viehättävin, mitä silmieni eteen milloinkaan oli auennut.

Katsellessani ihaillen ja ihmetellen kaunista merta, joka vielä eilen oli ollut niin raivoisa ja kauhea, tuli ystäväni luokseni.

– No Bob! virkkoi hän. – Miltäs tuntuu? Kai sinua eilinen tuulen tuhaus hieman säikytti?

– Vai tuhaus vain? vastasin minä. – Sehän oli hirmuinen myrsky.

– Sekö? Voi sinua, poika parka! Eihän sellainen ole mitään, kun laiva on luja ja ollaan väljillä vesillä. Mutta sinähän oletkin vain semmoinen maakrapu. Tule pois! Tehdään punssia ja unohdetaan kaikki vaivat ja vatsanväänteet. Katsos nyt, miten kaunis ilma tuli!

Niin tehtiinkin sitten, oikein aimo merimiesten tapaan. Ja sen yön hummauksiin minulta hukkui katumus ja kaikki parannuksen aikeet. Tiessään olivat taas vahvat valat ja lujat lupaukset. Ja niinpä viiden, kuuden päivän kuluttua olin saanut omantuntoni äänen kokonaan vaikenemaan.

Kuudentena päivänä saavuttiin Yarmouthin ulkopuolelle. Siellä meidän täytyi sopimattoman lounaistuulen tähden laskea ankkuri ja viipyä seitsemäs ja kahdeksas päivä. Sillä välin oli ulapalle tullut Newcastlesta koko joukko muitakin laivoja parempaa tuulta odottamaan.

Me olisimme nousuveden mukana kyllä pyrkineet satamaan, mutta kun tuuli oli vastainen, emme päässeet. Ulappakin oli sentään varsin turvallinen olopaikka, niin että huoleti kelluimme siinä ankkurin varassa. Tuuli yltyi kuitenkin yltymistään ja oli kahdeksannen päivän aamulla taas kiihtynyt ankaraksi myrskyksi. Puolenpäivän aikaan alkoivat jo aallot vyöryä laivan yli. Varmemmaksi vakuudeksi kapteeni käski laskea keula-ankkurin.

Myrskyn raivo kävi yhä hirveämmäksi. Merimiesten kasvoilla kuvastui kauhuja hämmästys. Kuulin kuinka kapteenikin ohitseni kulkiessaan virkkoi: "Jumala armahtakoon meitä! Hukka meidät tässä perii joka miehen!" Kahdesta läheisestä, raskaslastisesta laivasta olivat mastot menneet poikki. Meidän merimiehemme huusivat toisilleen, että meripeninkulman päässä meistä muuan laiva oli tehnyt haaksirikon. Kaksi muuta laivaa oli mastot menetettyään ajautunut kauas ulapalle.

Illan suussa perämies ja ylipuosu kysyivät kapteenilta, eikö olisi parasta hakata kokkamasto poikki. Kapteeni ei olisi suostunut siihen, mutta kun ylipuosu vakuutti, että laiva muutoin joutuu haaksirikkoon, hän vihdoin myöntyi. Kokkamaston jälkeen täytyi pian hakata poikki päämastokin.

Sanomattakin on selvää, kuinka kauhistunut minä, ensikertalainen, kaikesta tuosta olin. Paljon enemmän kuin kuolemanpelko ahdisti minua se ajatus, että niin jumalattomasti olin luopunut äskeisistä hyvistä aikeistani. Ja myrsky vain pauhasi niin vimmatusti, että sain nähdä, mitä harvoin näkee: kapteeni, ylipuosu ja muutamat merimiehetkin olivat polvillaan rukoilemassa peläten joka hetki laivan suistuvan meren pohjaan. Puolenyön aikana ilmoitti eräs merimies, että laiva oli saanut vuodon: ruumassa oli jo neljä jalkaa vettä. Koko väki riensi pumpuille; siihen työhön minutkin pakotettiin ja parastani koetin pannakin. Ei aikaakaan, niin jo käski kapteeni ampua hätälaukauksen. Kun en ymmärtänyt sen merkitystä, luulin laivan lohjenneen kahtia ja säikähdin niin, että menin tainnoksiin.

Myrsky alkoi hieman heiketä, mutta vettä pulppusi laivaan niin kovasti, ettei ollut toivoakaan satamaan pääsemisestä. Hätälaukauksia ammuttiin edelleen, kunnes vihdoin muuan kevyt alus, joka sattui ajelehtimaan lähellä meitä, uskalsi laskea veneen meitä kohti, mutta sen oli kuitenkin mahdotonta päästä meidän laivamme viereen. Meiltä heitettiin vihdoin ankkuripoijulla varustettu köysi veneeseen. Soutajat ottivat siitä kiinni, ja siten saatiin vene laivan kylkeen, minkä jälkeen me kaikki laskeuduimme veneeseen. Koska nyt ei kuitenkaan ollut mahdollista enää päästä sen laivan luo, josta meille oli apua lähetetty, päätettiin jättäytyä tuulen ja aaltojen varaan ja koettaa suunnata vene rantaa kohti. Kapteeni lupasi korvata veneen, jos se sattuisi rannalla särkymään. Vuoroin soutaen, vuoroin antaen aaltojen viedä venettä saavuttiin vihdoin lähelle rantaa Wintertonin niemen lähellä.

Tuskin olimme olleet veneessä neljännestuntiakaan, kun jo näimme laivamme vaipuvan mereen.

Aallonharjoille noustessamme näimme koko joukon ihmisiä juoksentelevan edestakaisin meren rannalla, valmiina auttamaan meitä. Maihin emme kuitenkaan voineet vielä laskea, ennen kuin olimme kiertäneet Wintertonin majakkaniemen. Siellä pääsimme hiukan tuulen suojaan, laskimme sitten onnellisesti maihin ja läksimme sieltä jalkaisin Yarmouthiin, jossa meidät otettiin ystävällisesti vastaan. Kaupungin viranomaiset majoittivat meidät parhaimpansa mukaan, ja kauppiaat ja laivanvarustajat toimittivat meille rahaa, jotta voimme palata joko Hulliin tai jatkaa matkaa Lontooseen.

Jos nyt olisin ollut niin järkevä, että olisin lähtenyt takaisin kotiin, olisi isä varmaankin minun palaamiseni johdosta, aivan niin kuin Vapahtaja vertauksessaan sanoo, teurastuttanut juotetun vasikan. Mutta kova kohtalo ajoi minua vastustamattomalla voimalla yhä kauemmas kotoa. Järki ja omatunto kyllä käskivät palaamaan, mutta minussa ei ollut sen vertaa tarmoa, että olisin niitä totellut. Pois minun täytyi päästä vain, yhä kauemmas.

Toinen luku

Kaksi matkaa Guineaan, toinen onnellinen, toinen onneton. – Maurilaisten orjana. – Pako Xuryn kanssa. – Leijona.

Koska minulla oli hiukan rahaa taskussani, lähdin jalkaisin Lontooseen.

Matkalla sinne sekä perillä sain taas taistella monet kovat taistelut itseni kanssa. Mille uralle nyt antautuisin? Kääntyisinkö kotiin vai menisinkö merille jälleen? Kovin minua hävetti palata takaisin. Kuvittelin mielessäni, miten joutuisin kaikkien naapurieni hämmästeltäväksi ja miten masentavaa olisi astua vanhempieni ja tuttavieni silmien eteen. Sittemmin olen usein huomannut, kuinka mielettömiä ja lyhytjärkisiä ihmiset ovat varsinkin nuoruutensa päivinä: ei heitä synti hävetä, mutta synnin katumus kyllä: ei teko, joka heitä halventaa, vaan parannus, joka heidät jälleen kohottaisi.

Neuvottomana epäröin ja emmin jonkin aikaa, kunnes muisto vastakestetyistä vastuksista vähitellen himmeni ja hälveni ja sen mukana koti-ikäväkin. Entinen seikkailunhalu sai minussa jälleen vallan ja saattoi minut yrityksiin, joista myöhemmin seurasi sulaa turmiota.

Astuin laivaan, jonka oli määrä purjehtia Afrikan itärannikolle eli, niin kuin merimiehet meillä sanovat, käydä Guineassa.

Siinä tein tyhmästi, etten jo alun pitäen pestautunut laivamieheksi. Siten minun olisi kyllä ollut pakko tehdä raskasta työtä, mutta samalla olisin juurta jaksaen perehtynyt merimiehen ammattiin. Minusta olisi aikaa voittaen saattanut tulla perämies, luutnantti, vaikkapa merikapteenikin. Mutta kohtaloni oli valita aina pahin osa. Olihan minulla hyvä nuttu ylläni ja rahaakin taskussani. Herroiksi sitä siis mentiin laivaan, tyhjäntoimittajaksi.

Lontoossa olin tutustunut erääseen laivankapteeniin, rehelliseen, kunnon mieheen, joka vastikään oli palannut Guineasta. Hänen oli siellä onnistunut tehdä edullisia kauppoja, ja sinne hän aikoi pian palatakin. Kuultuaan että minun mieleni teki päästä matkustamaan hän pyysi minua toverikseen ja seuralaisekseen tarjoten minulle vapaan matkan. Hän neuvoi minua ottamaan mukaani jonkin verran sellaisia kauppatavaroita, joilla sielläpäin on hyvä menekki. Kirjoitin kotiseudulleni muutamille ystävilleni ja sain sieltä yhteensä neljäkymmentä puntaa. Niillä rahoilla ostin sitten kapteenin neuvon mukaan kaikenlaista rihkamaa.

Pian lähdettiin matkalle, ja tämä olikin minun matkoistani ainoa, joka tuotti minulle hyötyä. Ystäväni kapteenin johdolla perehdyin jossakin määrin matematiikkaan ja purjehdusoppiin, harjaannuin pitämään laivan päiväkirjaa sekä laskemaan, millä pituus- ja leveysasteella milloinkin oltiin. Sanalla sanoen opin sen, mikä merimiehen välttämättömästi täytyy tietää ja taitaa. Ja niin minusta tällä matkalla tuli sekä merimies että kauppias. Ostamillani tavaroilla sain naulan ja yhdeksän unssia kultahiekkaa, josta minulle Lontoossa palattuani maksettiin lähes kolmesataa puntaa.

Tämä ensimmäinen menestys synnytti minussa jos minkälaisia korkealentoisia suunnitelmia – suureksi turmiokseni. Päätin tehdä jälleen matkan Guineaan.

Kapteeni, hyvä ystäväni, tosin sairastui heti Lontooseen tultuamme ja kuoli muutaman päivän perästä. Laivan päälliköksi tuli nyt entinen perämies, ja hänen kanssaan minä läksin onnettomimmalle matkalle, mitä ihminen milloinkaan on tehnyt. Kapteenivainajan leskelle jätin talletettavaksi kaksisataa puntaa ja sadalla ostin uusia tavaroita.

Laiva oli juuri kääntymässä Kanarian saarten ja mannermaan välisille väylille, kun huomasimme aamuhämärissä maurilaisen merirosvolaivan, joka Salésta päin lasketteli täyttä vauhtia meitä kohti. Me nostimme kaikki purjeet, mutta havaitsimme pian rosvojen pääsevän yhä lähemmäksi meitä. Täytyi varustautua taisteluun.

Meillä oli kaksitoista tykkiä, rosvoilla kahdeksantoista. Kello kolmen aikaan iltapäivällä rosvolaiva oli meidät saavuttanut. Nähtävästi sen aikomuksena oli hyökätä kimppuumme perän puolelta, mutta se asettuikin erehdyksessä meihin sivuttain, ja silloin laukaisimme kahdeksan tykkiä yhtaikaa sitä kohti. Se peräytyi hiukan, mutta vastasi heti taas tuleemme, ja sen parisataa miestä laukaisi muskettinsa meitä kohti saamatta kuitenkaan vahinkoa aikaan, koska me olimme hyvässä suojassa. Se hyökkäsi sitten uudestaan, kävi laitaamme kiinni, jolloin kuusikymmentä miestä syöksyi meidän kannellemme ja rupesi heti katkomaan köysiä ja viiltämään purjeita rikki. Kahdesti saimme heidät karkotetuksi takaisin, mutta vihdoin ylivoima voitti meidät. Ei auttanut muu kuin antautua, kun meitä oli kuollut kolme ja haavoittunut kahdeksan miestä. Meidät otettiin vangiksi ja vietiin Salé-nimiseen maurilaiseen satamaan.

Nyt olin siis vankina minäkin. Niin masentava kuin olikin tieto, että minusta, uljaasta kauppiaasta, oli tullut viheliäinen orja, täytyy minun kumminkin tunnustaa, ettei kohtelu, jonka alaiseksi jouduin, ollut niin ankara kuin ensin olin pelännyt. Minua ei viety, niin kuin muita, sisämaahan, hallitsijan hoviin, vaan jäin rosvolaivan päällikön luokse. Orja kuin orja sittenkin. Luulin jo isäni ennustuksen käyneen toteen, mutta voi! Tämä oli vasta kärsimysteni esimakua.

Sanomattakin on selvää, että ainaisena ajatuksenani oli, miten pääsisin vapaaksi vankeudesta, mutta pienintäkään tilaisuutta ei ilmaantunut.

Verraten helppoja töitä sain toimitella: hoitaa isäntäni puutarhaa ja kalastella. Kun minulla useinkin oli hyvä kalaonni, hän otti minut pari kolme kertaa viikossa mukaansa Salén ulapalle onkimaan, ja soutajanani oli nuori maurilainen, nimeltä Xury. Milloin isäntäni ei itse joutanut, hän lähetti minut ja Xuryn erään sukulaisensa seurassa onkimatkoille.

Kerran olimme tuollaisella kalastusmatkalla vähällä joutua surman suuhun. Äkkiä levisi niin sakea sumu, ettemme tienneet missä olimme. Saimme soutaa koko sen päivän ja seuraavan yönkin, ja kun aamun koittaessa sumu hälveni, huomasimme joutuneemme pari peninkulmaa ulapalle päin. [Tässä kirjassa on aina puhe Englannin peninkulmasta tahi meripeninkulmasta. – Edellinen = 1,6 km; jälkimmäinen = 1,85 km.] Kun alkoi käydä melko navakka tuulikin, meillä oli täysi työ, ennen kuin pääsimme rantaan, puhumattakaan siitä, että ankara nälkä vaivasi meitä.

Tämän otti isäntä opikseen ja päätti tästä puolin olla milloinkaan lähtemättä kalalle ilman kompassia ja eväitä. Hänellä kun oli tallella meidän entisestä laivastamme saatu isopursi, hän laitatti sen keskelle kajuutan, johon sopi pari miestä pitkälleen ja johon asetettiin pöytä ja muutamia ruoka- ja juomatavarain säilytyspaikkoja. Tällä purrella, joka oli varustettu niin sanotulla lampaanlapapurjeella, me siitä lähtien aina kävimmekin kalassa.

Näin kului kaksi vuotta.

Sattuipa sitten kerran, että isäntäni päätti lähteä purrellaan kalastelemaan parin kolmen ylhäisen maurilaisen kanssa, jotka olivat tulleet vierailemaan hänen luokseen. Edellisenä iltana hän lähetti purteen tavallista enemmän ruokatavaroita ja juomia ja käski minun myös ottaa mukaan kolme pyssyä ampumatavaroineen, hän kun vieraineen aikoi huviretkellä ampua vesilintujakin.

Minä tein työtä käskettyä, varustin ja puhdistin purren, nostin liput ja viirit ylös ja aamusta varhain istuin odottelemassa isäntää vieraineen. Mutta hänpä tulikin yksin ilmoittaen, etteivät vieraat voineetkaan tulla huviretkelle, heidän kun välttämättä täytyi lähteä asioilleen. Illaksi he kyllä tulisivat takaisin, ja minun pitäisi lähteä Xuryn ja hänen sukulaisensa kanssa ongelle hankkimaan tuoretta kalaa illalliseksi.

Silloin palasivat mieleeni jälleen entiset vapauden ajatukset: nythän oli hallussani alus, ruokatavaroita ja juomavettä runsaasti. Minne lähteä, sitä en tiennyt; sen vain tiesin, että pois minä yritän. Tuuli oli epäsuotuisa, se kun puhalsi koillisesta. Jos olisi ollut etelätuuli, olisin helposti päässyt Espanjan rannoille ja Gibraltarin salmen kautta Cadizin lahteen. Mutta siitä huolimatta olin päättänyt lähteä, menköön syteen tai saveen.

Kalastettuamme jonkin aikaa rannalla saalista saamatta huomautin seuralaisilleni, että huonostihan me muka tällä tapaa täytämme isännän käskyt; meidän täytyy lähteä ulommaksi. Maurilainen suostui vähintäkään vaaraa aavistamatta ja astui kokkaan vetämään ylös purjetta. Minä ohjasin purren noin peninkulman päähän ulapalle, jätin sitten peräsimen Xurylle ja menin itse kokkaan. Siellä asetuin maurilaisen taakse, sieppasin häntä vyötäisistä ja – yks kaks oli mies meressä. Hetken perästä hän pulpahti pintaan, kohosi kuin korkki ja läksi uimaan purtta kohti. Sen hän olisi pian saavuttanutkin, tuuli kun oli kovin laimea, mutta minä sieppasin pyssyn ja uhkasin ampua hänet, jos hän lähemmäksi yrittäisi.

– Meri on tyyni, sanoin minä, – olet hyvä uimari, käänny rantaan!

Minä aion paeta, kävi miten tahansa.

Hän huomasi parhaaksi palata takaisin, ja olen varma siitä, että hän saapui onnellisesti rantaan, sillä hän oli todella mainio uimari. Senjälkeen käännyin Xury pojan puoleen sanoen:

– Xury, jos lupaat olla minulle uskollinen, niin teen sinusta suuren miehen, mutta ellet vanno sitä Muhammedin ja isäsi parran nimessä, niin heitän sinutkin mereen.

Poika vannoi minulle uskollisuutta luvaten lähteä kanssani vaikka maailman ääriin.

Niin kauan kuin maurilainen oli näkyvissä koetin suunnata purtta pohjoiseen ikäänkuin pyrkien Gibraltaria kohti. Ja kukapa järkevä ihminen olisi osannut luullakaan, että kääntyisin etelää kohti, outoihin seutuihin, missä villit neekerit tekisivät minusta piankin lopun. Mutta hämärän tultua muutin kurssia ja käännyin kuin käännyinkin etelään, joutumatta kuitenkaan kovin kauaksi rannasta. Tuuli oli jokseenkin navakka, meri verraten rauhallinen, ja siksipä matka joutuikin niin, että seuraavana päivänä, noin kello kolmen tienoissa, kun jälleen sain rannan näkyviin, olimme noin 150 peninkulmaa etelään Salésta, siis ulkopuolella Marokon keisarin alueiden.

Maihin en sentään uskaltanut laskea enkä ankkuriakaan heittää yhä vieläkin peläten joutuvani maurilaisten kynsiin. Kun tuulikin oli edelleen myötäinen, jatkoin purjehtimista etelää kohti viisi päivää yhtä mittaa. Vihdoin tuuli kääntyi eteläiseksi, ja koska nyt ei enää ollut pelkoa takaa-ajostakaan, laskin illan suussa ankkuriin erään pienen joen suun kohdalle.

Millä leveysasteella oltiin, siitä ei minulla ollut vähintäkään tietoa; en osannut arvata, minkä maan rannalle olimme joutuneet, en tiennyt joen nimeä. Pimeän tultua päätimme uida rannalle tarkastelemaan seutua ja noutamaan juomavettä. Mutta tuskin oli aurinko mennyt mailleen, niin jo alkoi rannalta kuulua niin kauheata petojen ärjyntää ja ulvomista, että Xury parka kauhusta vavisten pyysi, ettei yön aikana mentäisi rannalle. Ja parasta olikin olla menemättä sinne. Parin kolmen tunnin kuluttua näimme monenmuotoisten suurten eläinten, emme tienneet minkä nimisten, lähenevän meren rantaa ja heittäytyvän veteen uimaan ja pulikoimaan, ja siinä ne pitivät niin kamalaa karjuntaa, etten moista ollut ennen kuullut.

Ei aikaakaan, niin jo kuului yksi eläin uivan meidän purttamme kohti. Emme sitä erottaneet pimeässä, mutta pärskynnästä ja huohotuksesta päättäen se mahtoi olla tavattoman suuri peto. Xury luuli sitä leijonaksi. Tuokion kuluttua huomasin sen lähestyneen meitä parin aironmitan päähän. Silloin sieppasin kajuutasta kiväärin ja laukaisin sitä kohti. Peto kääntyi heti ympäri ja kuului uivan maihin.

Mahdotonta on kuvailla sitä kauheata melua ja kiljuntaa, mikä nyt nousi rannalla sekä kauempanakin: ensi kertaa kaiketi näillä seuduilla oli kajahtanut pyssyn pamaus. Maihin ei nyt tietysti ollut menemistä, ja mene tiedä, olisko tässä hyvä odotella aamunkaan valkenemista, sillä villejä ihmisiä täytyi pelätä ainakin yhtä paljon kuin villejä petoja.

Oli miten oli, mutta aamun tultua meidän täytyi päästä maihin hakemaan juomavettä, joka oli meiltä kokonaan lopussa. Xury pyysi päästä rannalle vesileilin kanssa: hän muka kävisi etsimässä vettä sieltä.

– Miksi en minä tulisi mukaan? kysäisin minä. Hän vastasi:

– Jos villi tuli, se hotki minä ja te pääse pois.

– No niin, sanoin minä liikuttuneena pojan uskollisuudesta, – mennään sitten yhdessä, Xury. Jos villit tulevat, niin ammumme ne; ei meitä syödä kumpaakaan.

Me työnsimme purren niin lähelle rantaa kuin suinkin mahdollista, otimme pyssyt ja vesileilit mukaan ja kahlasimme rannalle. Minä en uskaltanut jättää venettä näkyvistä, mutta poika läksi kauemmaksi maalle, missä oli nähnyt jonkin alankopaikan. Hetken kuluttua hän tuli juoksujalkaa luokseni. Minä luulin jo villien tai metsänpetojen ajavan häntä takaa, mutta pian huomasin hänen olallaan jonkin otuksen, jonka hän oli ampunut. Se oli jäniksen näköinen, mutta turkispeite oli toisenlainen ja jalatkin pitemmät. Mikä eläin lienee ollutkaan, me olimme iloisia, kun olimme saaneet lisää matkaeväitä.

Vettä ei meidän tarvinnutkaan lähteä kovin kaukaa hakemaan, sillä hiukan ylempänä huomasimme joen veden olevan luoteen aikana makeaa. Ja niinpä täytimme leilit ja palasimme purteemme näkemättä jälkeäkään ihmisistä.

Koska olin ennenkin purjehtinut näillä seuduin, arvasin, etteivät Kanarian ja Kap Verden saaret olisi täältä kovinkaan kaukana. Leveysastetta en kuitenkaan pystynyt tarpeellisten kojeitten puutteessa laskemaan. Sen verran osasin sentään arvata, että nämä tienoot olivat asumattomia. Neekerit ovat näiltä seuduilta siirtyneet maurilaisten tieltä etelämmäksi, ja maurilaiset taas eivät ole katsoneet maksavan vaivaa ottaa haltuunsa näin karuja maita.

Olin pari kertaa kirkkaalla ilmalla näkevinäni Pico di Teneriffan huipun ja koetinkin purjehtia sitä kohti, mutta vastatuuli ja kova aallokko pakottivat minut yhä edelleen pysymään lähellä rantaa. Silloin tällöin täytyi laskea maihin täyttämään vesileilejä.

Kerran laskimme aamulla varhain ankkurin erään korkean niemennenän kohdalle. Nousuveden mukana lähestyimme rantaa, kun Xury, jolla oli sirkeämmät silmät kuin minulla, äkkiä virkkoi hiljaa, että parasta olisi lähteä loitommaksi täältä.

– Tuolla, virkkoi hän, – makata juuri yksi pitkä peto. Minäkin näin nyt tavattoman suuren leijonan makaavan kallionkielekkeen alla.

– Xury! sanoin minä. – Mene rannalle ja tapa se.

– Minäkö tappa! hän huudahti säikähtäen. – Se syö minun suuta. (Syö suuhunsa, tarkoitti poika.)

Minä käskin nyt hänen olla aivan hiljaa, otin suurimman pyssyn, pistin siihen aimo panoksen ruutia ja työnsin kaksi kuulaa päälle. Samoin tein toisellekin pyssylle. Kolmannen latasin viidellä pitkällä luodilla. Koetin osua petoa päähän, mutta se makasi käpälä kuonollaan, niin että luodit mursivat siltä polven. Se kavahti pystyyn, mutta vaipui jälleen maahan, nousi sitten kolmelle jalalleen päästäen mitä kamalimman karjunnan. Minä sieppasin toisen pyssyn ja tällä kertaa osuin petoa suoraan päähän. Se kaatui möristen ja vain hiljaa nytkäytellen ruumistaan. Nyt Xurykin rohkaisi mielensä ja pyrki maihin. Hän otti kolmannen pyssyn ja pitäen toisessa kädessään sitä veden yläpuolella ui rantaan. Siellä hän laukaisi pyssynsä petoon, ihan korvan juureen, jolloin se kokonaan heitti henkensä.

Olihan tuo uljas saalis, mutta ruoaksi siitä ei ollut, ja siksi minun kävi sääliksi kolmea turhaan tuhlattua panosta. Me nyljimme siltä nahan, mihin työhön kului melkein koko päivä, ja levitimme sen sitten kajuutan kannelle, jossa se kuivui parissa päivässä.