Читать книгу: «Saituri»
HENKILÖT
Harpagon, Cléanten ja Elisen isä, Marianen kosija.
Cléante, Harpagonin poika, Marianen rakastaja.
Elise, Harpagonin tytär, Valéren lemmitty.
Valére, Anselmen poika, Elisen sulhanen.
Mariane, Cléanten lemmitty, jota Harpagon kosii.
Anselme, Valéren ja Marianen isä.
Frosine, naimistemppujen toimittajanainen.
Herra Simon, kaupustelija.
Jacques, Harpagonin kokki ja kuski.
La Fleche, Cléanten palvelija.
Claude, Harpagonin piika.
Brindavoine, | Harpagonin palvelijita.
La Merluche, | Komisarius.
Tapaus Pariisissa, Harpagonin talossa.
Ensimäinen näytös
ENSIMÄINEN KOHTAUS
Valére. Elise.
VALERE. No mutta, ihana Elise, sinä käyt surumieliseksi, vaikka olet minulle vakuuttanut uskollisuuttasi! Näenhän sinun huokailevan keskellä suurinta iloani. Sanoppas, kadutko siis tehneesi minut onnelliseksi? Kadutko liittoa, johon lempeni liekki sinut saattoi?
ELISE. En Valére, en voi katua mitään, jota sinun tähtesi teen. Tunnen olevani niin suloisten voimien vallassa, ett'en edes voisi toivoa asiain olevan toisin. Mutta olen levoton ajatellessani kuinka kaikki päättyy, ja pelkäänpä pahoin että rakastan sinua vähän liiaksi.
VALERE. No mitäpä pelkoa siitä, Elise, että olet hyvä minua kohtaan.
ELISE. Oi! Onpa kylläkin pelättäviä: isäni vihaa, sukulaisteni nuhteita, maailman soimauksia, mutta ennen kaikkea pelkään, että mielesi muuttuu, pelkään tuota julmaa kylmyyttä, jolla sinun sukupuolesi useimmiten palkitsee viattoman rakkauden.
VALERE. Ah! Älä tee minulle sitä vääryyttä, että tuomitset minua muiden mukaan! Usko minusta mitä tahansa, Elise, älä vaan pelkää, että rikkoisin velvollisuuteni sinua kohtaan. Siksi rakastan sinua liian paljon ja rakkauteni sinua kohtaan on kestävä yhtä kau'an kuin elämäni.
ELISE. Oi Valére! Kaikki puhuvat samalla tavalla. Kaikki miehet ovat yhtäläiset sanoissaan, vasta heidän toimintansa ilmaiseikse eri tavalla.
VALERE. Koska siis ainoastaan toimintamme näyttää mitä olemme, niin odota kunnes saat minua arvostella töitteni mukaan, äläkä etsi minussa vikoja turhasta luulevaisuudesta. Minä rukoilen, älä surmaa minua loukkaavilla epäluuloillasi ja anna minulle aikaa voidakseni tuhansin tavoin vakuuttaa sinulle, että lempeni on rehellinen.
ELISE. Oi, kuinka helposti uskomme niitä, joita rakastamme! No niin, Valére! Luulenpa ett'et voi minua pettää. Uskon sinun todella rakastavan minua ja pysyvän minulle uskollisena; en tahdo sinua ensinkään epäillä ja pelkään ainoastaan, että minua mahdollisesti moite kohtaa.
VALERE. Mutta mistä johtuu tämä levottomuus?
ELISE. Minulla ei olisi mitään pelkäämistä, jos kaikki katsoisivat sinua minun silmilläni ja omat ansiosi oikeuttavat minut kaikkeen, mitä teen sinun tähtesi. Sydämeni puolustukseksi puhuvat sinun ansiosi. Sitäpaitsi olenhan sinulle suuressa kiitollisuuden velassa. Muistan aina tuota hirveää vaaraa, joka saattoi sinut panemaan henkesi alttiiksi pelastaaksesi minut aaltojen vallasta, tuota hellää huolta, jota silloin osoitit minua kohtaan. Ajattelen palavaa rakkauttasi, jota ei aika eikä vastukset ole poistaneet, joka on saattanut sinut unhottamaan vanhempasi ja isänmaasi, ja joka pidättää sinut täällä valepuvussa. Niin olethan ruvennut isäni palvelijaksi saadaksesi minua nähdä. Tämä kaikki on minua tosiaankin ihmeellisesti liikuttanut, se antaa mielestäni minulle kylliksi oikeutta suostumaani liittoon. Mutta kenties ei siinä muiden mielestä ole kylliksi, enkä tiedä katsovatko muut asiata samoilla silmillä kuin minä.
VALERE. Kaikesta tästä luen ansiokseni ainoastaan rakkauteni. Mitä epäilyksiisi tulee, niin isäsi käytös kyllä antaa niihin aihetta. Hänen suuri itaruutensa ja tuo tylyys, jota hän osoittaa lapsilleen, saattavat oikeuttaa kummallisimpiakin seikkoja. Anna anteeksi, Elise, että sinulle näin puhun, mutta tiedäthän itse, ett'ei tästä asiasta voi sanoa mitään hyvää. Vaan jos niinkuin toivon, viimein löydän vanhempani, ei ole meillä suurtakaan vaivaa saada hänet suostumaan. Odotan kärsimättömästi heistä tietoja, ja jos he eivät tule, lähden itse heitä hakemaan.
ELISE. Voi Valére, älä lähde pois; ajattele vaan kuinka pääsisit isäni suosioon.
VALERE. Näethän kuinka viekkaasti olen häntä imarrellut päästäkseni hänen palvelukseensa, kuinka aina olen olevinani samaa mieltä kuin hän ainoastaan miellyttääkseni häntä ja voittaakseni hänen suosionsa. Onpa se menestynytkin merkillisen hyvin. Näethän kun mieli päästä ihmisten suosioon, paras keino on asettua heidän kannalleen, yhtyä heidän ajatuksiinsa, ylistellä heidän vikojansa, ja huutaa hurraa kaikkeen mitä tekevät. Ei tarvitse peljätä liiallistakaan kohteliaisuutta, sillä viekkaimmatkin ovat aina suurempia narreja kuin heitä liehakoitsee, eikä niin ilkeää ja naurettavaa löydy, jota ei voisi sulattaa, jos sitä vaan höystellään ylistyksillä. Eihän tämä ammatti aivan rehellistä ole, mutta kun ihmisiä tarvitsee, niin täytyy mukautua heidän mielipiteisiinsä, ja koska heidän suosioonsa pääsee ainoastaan sillä tapaa, niin ei tule moittia sitä, joka imartelee, vaan sitä, joka imarruksia pyytää.
ELISE. Mutta miksi et ole koettanut saada veljenikin apua?
VALERE. Molempia ei voi miellyttää samalla tapaa, sillä isän ja pojan luonteet ovat niin vastakkaisia, että on vaikea voittaa molempain luottamus samalla kertaa. Mutta vaikuta sinä puolestasi veljeesi ja koeta saada hänetkin puolellemme. Minä menen pois, puhuttele häntä sillä välin, vaan älä ilmoita hänelle asiastamme enempää kuin mitä katsot parhaaksi.
ELISE. Enpä tiedä onko minulla voimaa uskoa hänelle tätä asiaa.
TOINEN KOHTAUS
Cléante. Elise.
CLEANTE. Hyvä että tapasin sinut yksinäsi, sisareni, haluanpa hartaasti sinua puhutella. Tahdon, näetsen ilmaista sinulle tärkeän salaisuuden.
ELISE. Annas kuulla, veljeni. Mitä on sinulla minulle sanomista!
CLEANTE. Ainoastaan yksi sana, johon sisältyy paljon. Minä rakastan.
ELISE. Sinä rakastat?!
CLEANTE. Niin, minä rakastan. Tiedäthän kyllä, että olen riippuvainen isästäni ja että hänen poikanaan täytyy minun alistua hänen tahtonsa, etten saa antaa pois sydäntäni ilman niiden suostumusta, joita saan kiittää hengestäni, tiedänhän että taivas on asettanut heidät toivomusteni herroiksi, ja etten saa omaa mieltäni noudattaa muuten kuin heidän suostumuksellaan, he muka eivät niin helposti pety kuin me, he näkevät paremmin mikä meille sopii, heidän viisauttaan on paljon enemmän uskominen kuin meidän sokeaa kiihkoamme. Tätä kaikkea olen puhunut sentähden siskoseni, ett'et yrittäisi sitä sanomaan, sillä rakkauteni ei tahdo mitään kuulla, ja minä pyydän ett'et rupea mihinkään ripityksiin.
ELISE. Oletko jo kihloissa lemmittysi kanssa?
CLEANTE. En, mutta se on jo päätetty asia. Vielä kerran, älä rupea houkuttelemaan minua päätöksestäni luopumaan.
ELISE. Olenko siis vieras sinulle?
CLEANTE. Et, Eliseni, mutta sinä et rakasta. Sinä et tunne sitä suloista voimaa, jolla hempeä rakkaus sydäntämme hallitsee, ja sentähden pelkään sinun viisauttasi.
ELISE. Oi, veljeni, älä puhu viisaudestani, ei ole ihmistä, joka ei ainakin kerran eläessänsä olisi sitä vailla, ja jos paljastan sinulle sydämmeni, ehkä olen sinun silmissäsi vähemmin viisas kuin nyt.
CLEANTE. Taivas suokoon, että sinun sielusi, niinkuin minun – ELISE. Päättäkäämme ensin sinun asiasi, ja sano minulle kuka lemmittysi on?
CLEANTE. Nuori tyttö, joka vähän aikaa on asunut tässä kaupungissa, ja joka näkyy olevan luotu sytyttämään rakkautta kaikissa, jotka hänen näkevät. Luonto ei ole viehättävämpää luonut, ihastuin häneen heti, kuin hänet näin. Hänen nimensä on Mariane ja hän elää äitinsä kanssa, joka melkein aina on sairas, ja jota kohtaan tuo suloinen tyttö osoittaa tavatonta hellyyttä. Äitiänsä hän palvelee, hoitelee ja lohduttaa mitä herttaisemmin. Hän tekee kaikki mitä viehättävimmällä tavalla; hänen liikkeissään on erinomainen sulavuus, hän on niin hyvä, niin ihmettelevän siveä, niin – Voi, sisar kulta, jos olisit hänet nähnyt!
ELISE. Näen hänet kylliksi siitä mitä sanot, ja millainen hän on, ymmärrän kyllä siitä että sinä häntä rakastat.
CLEANTE. Olen salaa tullut huomaamaan, ett'ei heillä juuri ole hyvä toimeentulo. Ajatteleppas sisareni, kuinka iloista olisi toimittaa onnea ihmisille, joita rakastaa, ja ymmärräthän kuinka ikävää on, että isän itaruuden tähden minun on mahdoton maistaa tätä iloa ja osottaa rakkauttani tälle kaunottarelle.
ELISE. Oi, veljeni, ymmärrän kyllä, minkälainen sinun surusi on.
CLEANTE. Voi, sisar kulta, se on suurempi kuin uskoa saattaa. Sillä mikä on hirveämpää kuin tämä tyly säästäväisyys, jota meitä kohtaan osotetaan, tämä kamala ikävyys, jossa meitä kuihdutetaan? Mikä hyöty meillä on omaisuudestamme, jos sen saamme vasta kun olemme liian vanhat, ja jos tullaksemme toimeen, minun nyt täytyy lainata joka haaralta; jos minä niinkuin sinäkin olen pakoitettu etsimään vierailta apua voidakseni edes käydä kunnollisissa vaatteissa. Sentähden, sisar kulta, auta minua tutkistelemaan isää näiden tuumien suhteen, ja jos hän panee vastaan, olen päättänyt muuttaa armahaiseni kanssa toiseen paikkaan. Minä koen kaikkialta lainata rahaa tätä yritystä varten, ja jos sinun asiasi, sisareni, ovat samanlaiset kuin minun ja isämme vastustaa toivomuksiamme, niin jättäkäämme hänet molemmat ja vapauttakaamme itsemme inhoittavasta itaruudesta.
ELISE. Se on kyllä tosi, että hän joka päivä antaa meille syytä kaipaamaan äiti-vainajaamme ja että – CLEANTE. Minä kuulen hänen äänensä, poistukaamme hetkeksi puhumaan mitä meillä on toisillemme uskottavana ja koetetaan sitten yhdistetyin voimin taivuttaa hänen itsepintaisuuttansa.
KOLMAS KOHTAUS
Harpagon. La Fleche.
HARPAGON. Ulos paikalla, niinkuin olisit jo! Kas niin, korjaa luus täältä, sinä lemmon konna, sinä hirtehinen.
LA FLECHE (erikseen). En ikinä ole nähnyt niin ilkeää ihmistä kuin tuo riivattu äijä, ja luulenpa todellakin, että hänessä on itse piru.
HARPAGON. Mitä mutiset?
LA FLECHE. Miksi ajatte minut ulos?
HARPAGON. Kysytkö vielä syitä, sinä lurjus. Pois paikalla, muuten lyön sinut murskaksi.
LA FLECHE. Mitä olen teille tehnyt?
HARPAGON. Sinä olet tehnyt sen, että minä tahdon sinut ovesta ulos.
LA FLECHE. Minun isäntäni, teidän poikanne käski minun häntä odottaa.
HARPAGON. Mene odottamaan häntä kadulle, äläkä ole mun talossani, sinä koira, joka nuuskit joka nurkan ja viet mitä saat. Minä en tahdo lakkaamatta nähdä silmieni edessä vakoojaa, joka urkkii kaikki asiani, ja jonka riivatut silmät tirkistelevät kaikkia töitäni ja toimiani, nuuskien yltympäri nähdäkseen olisiko mitään varastettavaa.
LA FLECHE. Perhana! Kuinka teiltä saattaa varastaa, kun pidätte kaikki lukkojen takana, ja itse vartioitte yöt ja päivät.
HARPAGON. Minä pidän lukkojen takana mitä minä tahdon ja vartioin ihan mieleni mukaan (itsek.). Pelkäänpä hänen saaneen vihiä minun rahoistani. (Ääneen.) Sinähän kyllä olet mies levittämään huhuja että minulla on rahoja kätkössä.
LA FLECHE. Onko teillä rahoja kätkössä?
HARPAGON. Ei, sinä konna, sitä en sano, minä julmistun. Minä kysyn oletko sinä ilkeydessäsi levittänyt huhuja että minulla niitä on?
LA FLECHE. No, mitäpä se meihin tulisi, onko teillä sitä vai ei! Sehän on meille yhdentekevää.
HARPAGON (koroittaa kättään antaaksensa La Flechelle korvapuustin). Vai rupeat sinä tässä viisastelemaan. Siitä korvilles. Ulos, sanon minä.
LA FLECHE. No niin, minä menen.
HARPAGON. Odota: vietkö mitään mukanasi?
LA FLECHE. Mitä minä veisin?
HARPAGON. Hä, tule tänne, että minä näen. Näytä minulle kätesi.
LA FLECHE. Tuoss' on.
HARPAGON. Toinen.
LA FLECHE. Toinen?
HARPAGON. Niin.
LA FLECHE. Tuoss' on.
HARPAGON (tunnustellen hänen housujaan ylhäältä). Etkö ole pistänyt mitään tänne?
LA FLECHE. Katsokaa itse.
HARPAGON (tunnustellen hänen housujaan alaalta). Nämät suuret housut ovat aivan sopivat varkaan kätköiksi.
LA FLECHE (erikseen). Voi kuinka tuommoinen ihminen ansaitsisi mitä hän pelkää! ja kuinka hupaista olisi häneltä varastaa.
HARPAGON. Hä?
LA FLECHE. Mitä?
HARPAGON. Mitä puhut sinä varastamisesta?
LA FLECHE. Sanon, että te nuuskitte joka paikan tutkiaksenne olenko teiltä varastanut.
HARPAGON. Sitäpä juuri tahdonkin tehdä. (Harpagon kaivaa hänen housun taskuissaan.)
LA FLECHE. Saakeli vieköön saituuden ja saiturit.
HARPAGON. Hä? Mitä sanot?
LA FLECHE. Mitäkö mä sanon?
HARPAGON. Niin. Mitä puhut sinä saituudesta ja saitureista.
LA FLECHE. Sanon, että saakeli vieköön saituuden ja saiturit.
HARPAGON. Kenestä sinä puhut?
LA FLECHE. Saitureista.
HARPAGON. Ja kutka ne ovat nuo saiturit.
LA FLECHE. Ahnaat ja itarat.
HARPAGON. Mutta ketä sinä sillä tarkoitat?
LA FLECHE. Minkätähden tuskaannutte?
HARPAGON. Kyllä onkin syytä tuskaantua.
LA FLECHE. Luuletteko että puhun teistä?
HARPAGON. Luulen mitä luulen, mutta minä tahdon että sanot kenelle näin puhut?
LA FLECHE. Minä puhun – minä puhun lakilleni.
HARPAGON. Ja minä, minäpä pian puhun korvillesi.
LA FLECHE. Kiellättekö te minua kiroilemasta saitureita?
HARPAGON. En, mutta mä kiellän sinua lörpöttelemästä ja olemasta hävytön. Pidä suusi kiini.
LA FLECHE. Enhän nimitä ketään.
HARPAGON. Mutta minä pieksän sinut pahan päiväiseksi, jos puhut!
LA FLECHE. Siihen luuhun koira tarttuu, joka sille viskataan.
HARPAGON. Oletko vaiti.
LA FLECHE. Olen vaikk'en tahtoisikaan.
HARPAGON. Ai, ai.
LA FLECHE (näyttää hänelle alustakkinsa taskun). Kas tässäpä vielä yksi lakkari, joko nyt riittää?
HARPAGON. Kas niin, anna se tänne, tutkimatta.
LA FLECHE. Mitä?
HARPAGON. Mitä olet minulta vienyt.
LA FLECHE. Minä en ole teiltä mitään vienyt.
HARPAGON. Oikeinko totta?
LA FLECHE. Oikein totta.
HARPAGON. Hyvästi. Mene hiiteen.
LA FLECHE (erikseen). No, nyt olen kunnollisesti saanut passini.
