Читайте только на ЛитРес

Книгу нельзя скачать файлом, но можно читать в нашем приложении или онлайн на сайте.

Читать книгу: «Ben-Hur: Kertomus Kristuksen ajoilta»

Шрифт:

Ensimmäinen kirja

I LUKU
Erämaassa

Jebel es Zubleh on vuorenselänne, kuudettakymmentä peninkulmaa pitkä ja niin kapea, että sen kuva kartalla näyttää etelästä pohjoiseen päin kiemurtelevalta madolta. Kun seisotaan sen valkopunaisilla kallioilla ja katsellaan itään päin, näkyy ainoastaan Arabian hieta-aavikot, joilla Jerikon viininviljelijöitä kohtaan niin vihamieliset itätuulet ovat leikitelleet aina ajan alusta saakka. Sen juuria peittää Eufratin hienontama hiekantomu. Tämä selänne on rajamuurina lännenpuolisilla Moabin ja Ammonin laitumilla, jotka ilman tätä suojamuuria olisivatkin vain osa noista itäisistä hieta-aavikoista.

Arabialaiset ovat painaneet kielileimansa kaikkeen, mitä on Judean etelä- ja itäpuolella. Heidän kielellään on Jebel niiden lukemattomain vesipurojen isä, jotka sateen aikana juoksevat entisen roomalais-tien – nyt ainoastaan Mekkaan vaeltajain pölyisen polun – poikki ja kuta etemmäs pääsevät, sitä syvemmälle kaivavat vakojansa maahan, vieden sadeajan kohisevia virtoja Jordaniin tai viimeiseen säiliöön, Kuolleesen mereen. Eräältä sellaiselta purolta, siltä, joka Jebelin latvoilta ulottuu koillista kohti ja viimein muuttuu Jabbokin virraksi, läksi matkustavainen liikkeelle, pyrkimään aavikon ylämaihin. Kiinnitämme ensin lukijan huomiota tähän henkilöön.

Näöstä päättäen hän oli jo täyttänyt 45 vuotta. Hänen partansa, joka aikoinaan oli ollut sysimusta, lainehti leveinä aaltoina ryntäillä ja oli sieltä täältä hopean harmaa. Hänen kasvonsa olivat tumman ruskeat kuin paahdettu kahvipapu, ja niitä niin paljon peitti punainen kufiyeh (joksi aavikon asujamet sanovat päähän käärittävää huivia), että ainoastaan osa niistä oli näkyvissä. Silmät, jotka hän välistä nosti ylös päin, olivat suuret ja väriltään mustat. Yllä oli hänellä itämainen väljä puku, mutta sen yksityiskohtia ei käy tarkemmin kuvaaminen, koska hän istui pienen teltan alla suuren valkoisen kamelin selässä.

Tuskinpa vain länsimaalainen koskaan voi haihduttaa muististaan kuvaa, joka siihen jää, kun hän ensi kerran näkee aavikkomatkoille varustetun ja sälytetyn kamelin. Tottumus, joka niin paljon vaikuttaa muissa tavattomissa kohdissa, voi tässä tuskin ensinkään muuttaa tuota ensi vaikutusta. Tehtäköön vaikka monta pitkää päivänmatkaa sellaisten matkustajain kanssa, elettäköön vaikka vuosikausia yhdessä paimentolaisten kanssa, sittekin täytyy länsimaalaisen, olkoon hän missä hyvänsä, pysähtyä katsomaan muhkean matkakamelin ohitse-astuntaa. Viehätys ei ole sen muodossa, jota ei edes mieltymyskään voi tehdä kauniiksi, ei myöskään sen liikkeissä eikä äänettömässä käynnissä. Niin kuin meri on sukua laivalle, samoin on kameli sukua hieta-aavikolle. Aavikko peittää kamelin salaperäisyyden hunnulla siinä määrin, että kun katselemme kamelia, johtuu ajatuksemme aavikon salaisuuksiin; se sen suhteen ihmeellisyys on.

Eläin, joka nyt astui kuivaneen puron uomasta esiin, ansaitsi syystä kyllä sellaista kunnioittavaa huomiota. Sen karva ja korkeus, sen ruumis, jossa ei ollut liikaa lihavuutta, mutta sen sijaan runsaasti jäntereitä, sen pitkä, hoikka kaula, samaan tapaan kaareva kuin joutsenella, pää leveä silmäin kohdalta ja suippeneva turvaksi, joka melkein olisi voinut sopia naisen rannerenkaasen; sen liikkeet, sen pitkät, kimmoiset askeleet, sen vakava ja äänetön käynti: kaikki ilmaisi sen syrialaista rotua ja Kyron aikaista sukuperää. Sillä oli tavalliset suitset, jotka peittivät yläpuolen päästä tulipunaisilla, töyhdön muotoon sovitetuilla rimpsuilla ja koristivat kaulaa riippuvilla metallivitjoilla, joiden jokaisen päässä oli helisevä hopeakello; mutta suitsissa ei ollut ohjasta ratsastajalle eikä marhamintaa ajomiehelle. Eläimen selkään kiinnitetty laitos oli semmoinen keksintö, joka minkä kansakunnan keskuudessa hyvänsä, paitsi itämailla, olisi tehnyt keksijänsä kuuluisaksi. Siinä oli kaksi puulaatikkoa, molemmat lähes neljä jalkaa pitkät ja niin asetetut, että yksi riiippui kummallakin sivulla; tämän laitoksen sisä-osa oli peitetty huiveilla ja matoilla ja niin sovitettu, että kamelin isäntä saattoi istua joko suorana tai puoli-nojallaan; koko laitoksen päälle oli kiinnitetty vihreä teltta. Leveät mäkivyöt ja satularemmit, jotka olivat toisiinsa kiinnitetyt lukemattomilla solmuilla ja nauhoilla, pitivät tätä keksintöä vakavana paikallaan. Sillä tavalla on Kushin kekseliään pojan onnistunut tehdä mahdolliseksi kulkemisen aavikoiden auringonpaahteisilla teillä, joille häntä velvollisuutensa kutsuu yhtä usein kuin huvittelun halukin.

Kun kameli pääsi ylös sadepuron laaksosta, oli matkustaja kulkenut El Belkan eli muinaisen Ammonin rajan ylitse. Oli aamu. Edessään oli hänellä aurinko, puoleksi vielä öisten usvien peitossa. Oli edessä myöskin aavikko, ei lentohiedan alue, vaan se osa, jossa ruoho alkoi olla lyhytkasvuista ja maanpintaa peittivät granitin sirpaleet ja muut harmaat ja ruskeat kivet sekä niiden välissä kuihtuvat akaasiat ja kamelinruoho-mättäät. Tammi, karhunmarjapensas ja arbutti olivat jääneet hänestä jälelle, ikään kuin ne olisivat asettuneet riviin, katsahtaneet lähteistä köyhälle aavikolle ja kauhusta kutistuen pysähtyneet.

Siihen loppui polku eli tie. Kameli näytti entistä enemmän tuntevan, että sitä huomaamatta kiiruhdettiin; se joudutti käyntiänsä, pää suoraan kohti taivaanrantaa, suurilla sieramillaan imien ilmaa aimo siemauksin. Riipputuoli kiikkui, yleni ja aleni kuin vene aalloilla. Kuivia lehtiä rapisi paikkapaikoin kamelin jalkain alla. Ilmassa tuntui välistä absintin tapaista tuoksua. Leivoset ja vuoripääskyt pakenivat nopeilla siivillään ja valkoiset metsikanat juoksivat viheltäen ja kaakottaen pois matkustavaisen tieltä. Harvinaisemmin kettu tai hyena joudutti kulkuansa, voidakseen turvallisen matkan päästä tutkia rauhan häiritsijöitä. Oikealla olivat Jebelin kunnaat ja niiden päällä liihoittelevana harmaa huntu, välistä purppuraan vivahtava, kunnes aurinko sille kohta tuotti sanomattoman väriloiston. Korkeimpain kukkulain ylitse purjehti leveillä siivillä korppikotka, tehden suuria kierroksia. Mutta vihreän teltan alla lepäävä mies ei huomannut mitään, ei ainakaan millään tavalla osoittanut tuntevansa seutua. Hänen silmänsä olivat liikkumattomat ja uneksivaiset. Miehen samoin kuin eläimenkin ryhti oli kuin sokean, joka ajattelematta seuraa taluttajaansa.

Kaksi tuntia kameli riensi eteen päin tasaista juoksua suoraan itää kohti. Koko sinä aikana ei matkustaja muuttanut asentoansa, ei myöskään katsahtanut oikealle eikä vasemmalle. Aavikoilla ei mitata matkaa peninkulmittain, vaan mittoina ovat saat eli tunnit ja manzil eli pysähdyspaikat; edelliset ovat noin viisitoista kilometriä pitkät ja pysäysvälit kuusikymmentä tai sata kilometriä. Kuormakameli, jos se on oikeaa Syrian rotua, juoksee helposti kuusitoista tai kaksikymmentä kilometriä tunnissa. Täydessä juoksussa se kilpailee tuulen kanssa. Nopeasta rientämisestä eteen päin seurasi, että maan muoto muuttui. Siellä täällä oli joku tell eli kunnas savea ja kiintonaista hiekkaa. Basaltti-pylvästen pyöreät päät seisoa törröttivät siellä täällä korkealla hiedan pinnasta, ikään kuin asetettuina vuoriston etuvartioiksi tasangolle päin. Kaikki muu oli kuitenkin hiekkaa, välistä tasaisena kuin aaltojen huuhtelema ranta, välistä kokoutuneena kaareviksi harjuiksi. Ilman laatu myöskin muuttui. Aurinko, joka nyt jo oli ehtinyt yletä korkealle, oli imenyt pois kasteen ja sumun sekä lämmittänyt tuulen, joka suuteli päiväteltan alla lepäävää ratsastajaa; joka taholla muutti auringon paiste maan värin loistavaksi ja vähän maidonvalkoiseksi ja saattoi pilvet valosta välkkymään.

Kaksi tuntia kului vielä ilman lepoa ja matkan suunnan muuttumatta. Kasveja ei enää ollut ollenkaan. Hiekalla, joka oli niin kuivapintaista, että se joka askeleella särkyi ruskahdellen palasiksi, oli rajaton valta. Jebel ei enää ollut näkyvissä eikä mitään muutakaan maan merkkiä näkynyt. Varjo, joka aikaisemmin aamulla oli seurannut ratsastajaa jälestä, oli nyt siirtynyt pohjoisen puolelle ja pysyi aina hänen tasallansa. Kosk'ei täällä näkynyt sopivan levähdyspaikan merkkiäkään, tuli matkustajan eteen päin rientäminen joka hetki yhä omituisemmaksi ja oudommaksi.

Muistettava on, ett'eipä suinkaan kukaan mielellään valitse tällaista aavikkoa huvimatkoja varten. Elämä ja liike kulkee hieta-aavikoilla sellaisia polkuja pitkin, jotka ovat kirjavanaan kuolleiden olentojen luita. Sellaiset ovat tiet lähteeltä lähteelle, kosteikolta toiselle. Sydän sykkii nopeammin vanhimmallakin sheikillä, kun hän huomaa olevansa yksin näissä tiettömissä seuduissa. Siispä se mies, jota tässä olemme seuranneet, ei suinkaan saattanut olla huviksensa matkustelemassa; hänen käytöksestään ei myöskään käynyt olettaa häntä pakolaiseksi, sillä eipä hän kertaakaan katsahtanut taaksensa. Sellaisella retkellä ovat pelko ja uteliaisuus tavallisimmat tunteet, mutta häneen ne eivät näyttäneet vaikuttavan. Kun ihmiset ovat yksin, etsivät he jotakin seuraa; koirasta tulee kumppani, hevosesta ystävä, eikä niiden hyväileminen ja rakkaasti puhutteleminen ollenkaan punastuta. Tämä kameli ei saanut osakseen mitään sellaista ystävyyden osoitusta, ei vähintäkään hyväilyä, ei pienintäkään sanaa.

Juuri puolenpäivän aikaan kameli omasta vaistostaan pysähtyi ja päästi kuuluviin tosiaankin liikuttavan valitushuudon, jolla tämä eläinlaji aina vastustaa liian raskasta taakkaa tai välistä vaatii hoitoa ja lepoa. Eläimen herra heräsi ikään kuin unen horroksista täydellisesti tajuamaan ulkonaiset olot. Hän veti syrjään houdahin eli riipputuolin esiriput, tarkasti auringon korkeutta ja katseli joka taholle niin huolellisesti, että hän selvästi näytti koettavan saada selkoa, oliko hän päässyt määrättyyn paikkaan. Tyytyväisenä tarkastukseensa hän hengähti syvään ja nyykäytti päätään ikään kuin sanoen: "no viimeinkin!" Heti sen jälkeen hän pani kätensä ristiin ryntäilleen äänettömän rukouksen ajaksi. Suoritettuaan sen hartausvelvollisuutensa hän varustihe laskeutumaan maahan. Hänen kurkustaan kuului ääni, jota varmaankin jo Jobin mielikkikamelit olivat kuulleet: ikh! ikh! joka ääni sisälsi eläimelle käskyn laskeutua polvilleen. Kameli totteli hitaasti kehoitusta, laskeutuessaan hiljaa ähkyen. Ratsastaja polki sitte toisella jalallaan eläimen pitkälle kaulalle ja pääsi siitä hypähtämällä hietikolle.

II LUKU
Kolme muukalaista

Miehellä, jota riipputuolin verhot eivät enää varjostaneet, oli ihailtava ruumiinmuoto, ei varsin pitkä, vaan voimakas. Päästettyään auki silkkinauhan, joka piti hänen kufiyehiansa päässä, työnsi hän rimpsuiset huivin laidat taa päin, kunnes kasvot paljastuivat; ne olivat tarmokkaat ja melkein ihan neekerin väriset. Mutta matala ja leveä otsa, kotkannenä, hiukan ylös päin nousevat silmäinnurkat, paksu, suora, karkea ja metallin tavoin loistava tukka, joka riippui monina palmikkoina alhaalla olkapäillä asti: nämä merkit selvään osoittivat hänen kotimaansa. Sen näköiset olivat Faraot ja myöhemmät Ptolemaiot; sen näköinen oli Mizraim, egyptiläisen rodun kanta-isä. Hänellä oli yllä kamis, valkoinen pumpulipaita, ahdashihainen, avoin edestä päin ja ulottuva alas nilkkaan saakka, koruommeltu kaulasta ja ryntäiltä. Sen päällä oli villanuttu, jonka nimi nyt, kuten luultavasti silloinkin, on aba; tämä pitkähelmainen ja lyhythihainen päällysvaate oli sisustettu pumpuli- ja silkkikankaalla ja ylt'ympäri koristi sitä tummankeltainen reunus. Jalkoja suojelivat pehmeillä nahkahihnoilla sidotut sandaalit. Kamis oli vyöllä vyötetty kiinni. Erittäin huomiota herättävää oli, ett'ei hänellä, vaikka hän olikin yksinään ja vaikka näillä aavikoilla asuskeli leopardeja, leijonia ja melkein yhtä julmia ihmisiä, ollut minkäänlaista asetta, ei edes koukkusauvaakaan, jota käytetään kamelia kiiruhtaessa. Meidän täytyy siis ainakin olettaa, että hän oli rauhallisilla asioilla ja että hän joko oli tavattoman rohkea taikka jonkun erityisen suojelijan turvissa.

Matkustavaisen jäsenet olivat jäykkinä, sillä ratsastus oli ollut pitkä ja vaivalloinen. Hän sen tähden hieroi käsiänsä, polki kovasti jalkaa ja astuskeli uskollisen palvelijansa ympäri, jonka loistavat silmät jo olivat vähällä sulkeutua, osoittaen, että eläin levollisesti tyytyi siihen rehuun, jonka se jo oli löytänyt. Matkustajamme pysähtyi usein kävelystään ja tarkasteli, kädellään varjoten silmiänsä, aavikkoa niin etäälle kuin suinkin saattoi nähdä. Tarkastuksen päätyttyä hänen kasvonsa aina synkkenivät toivon pettymyksestä, tosin vain vähäsen, mutta kylliksi sen verran, että teräväsilmäinen tarkastelija olisi saattanut huomata hänen odottavan itselleen seuraa, vaikkapa ei edeltä päin sovittuakaan. Tarkastelija olisi samalla tullut uteliaaksi tietämään, mikä asia oikeastaan saattoi matkustajan siirtymään tähän paikkaan, niin etäälle sivistyneistä seuduista.

Vaikka matkustaja oli pettynyt, hän kuitenkin peittämättä näytti luottavan, että odotettu seura kyllä tulee. Se näkyi siitä, että hän ensin meni riipputuolin luo ja sen toisesta puolikkaasta, jota hän itse oli tullessaan istuimenansa käyttänyt, otti sienen ja pienen savisen vesipullon sekä pesi kamelin silmät, kasvot ja sieramet. Samasta säiliöstä hän sitte otti puna- ja valkojuovaisen pyöreän kangaskappaleen, tukun vapoja ja tukevan kepin. Hänen vähän aikaa käsiteltyään keppiä näkyi, että se olikin taitavasti ja kekseliäästi yhteen sovitettu pienemmistä osista, jotka olivat sisäkkäin; niistä hän teki itseänsä pitemmän tangon. Pystytettyään sen maahan ja sidottuaan vavat viistoon sen ympärille levitti hän niiden päälle kankaan ja oli aivan sanan mukaisesti kotonaan; tämä koti oli tosin paljoa pienempi kuin emirien ja sheikkien teltat, mutta muuten kaikin puolin samankaltainen. Riipputuolista kävi hän vielä noutamassa maton ja peitti sillä teltan lattiasta sen puolen, joka oli pois päin auringosta. Sitte hän meni ulos ja vielä kerran, entistä paljoa tarkemmin ja malttamattomammin tähysti seutua. Paitsi shakaalia, joka etäällä juoksi pitkin lakeutta, ja kotkaa, joka lensi Akaba-lahtea kohti, oli aavikko yhtä köyhä elämästä kuin sininen taivaskin ylhäällä.

Hän kääntyi kamelin puoleen ja puhui hiljaisesti sanoja, joita ei juuri kuulla aavikoilla: "Olemme kaukana kotiseudulta, ystäväiseni, joka pystyt kilpailemaan myrskytuulen kanssa, mutta Jumala on kanssamme. Olkaamme kärsivälliset!"

Näin puheltuaan hän otti kourallisen papuja satulanlaukusta ja pani ne pussiin, joka oli varta vasten tehty sidottavaksi eläimen turpaan, ja nähtyään, miten mielellänsä uskollinen eläin otti vastaan ravintonsa, kääntyi hän taaskin katselemaan hietikkoseutua, joka hehkui pystyisten auringonsäteiden alla.

"Tottapahan tulevat", sanoi hän levollisesti. "Hän, joka johti minut tänne, johtaa kyllä heidätkin. Minä laitan valmiiksi virvokkeita."

Pusseista, joita kantolaitoksen sisäpuoli oli täynnä, ja pajukorista, joka samoin oli osa sen varuksista, otti hän mitä tarvitsi atrian valmistamiseen: palmun säikeistä kudottuja lautasia, viiniä pienissä nahkaleileissä, kuivattua ja savustettua lihaa, shamia eli Syrian perattuja granaattiomenia, El Shelebin taateleja ihmetyttävän suurissa tertuissa ja Nakhilissa eli Keski-Arabian palmumetsissä kasvaneita, juustoa, samanlaista kuin Davidin "maitokakut", ja hienoa kaupunkileipää. Nämä kaikki hän kantoi telttaan ja asetteli matolle. Viimeksi hän levitti ruokain päälle kolme silkkiliinaa, joita itämaiden hienotapaiset kansat käyttävät atrioidessaan polvillansa; siitä näkyi, miten monta henkilöä oli tuleva atrioitsemaan.

Kaikki oli nyt valmiina. Hän astui ulos, ja katso, etäällä idässä näkyi aavikon lakeudella tumma pilkku. Hän pysähtyi seisomaan, kuin olisi ollut kiinni kasvanut; hänen silmänsä suurenivat ja hänen ruumiinsa vavahti kylmästä värähdyksestä, niin kuin siihen olisi koskenut yliluonnollinen olento. Pilkku kasvoi, tuli kämmenen suuruiseksi ja viimein sen muoto selveni. Hetken kuluttua näkyi selvästi iso, valkoinen kameli, selässä houdah eli Hindostanissa matkoilla käytetty riipputuoli. Egyptiläinen pani kätensä ristiin ryntäilleen ja käänsi katseensa kohti taivasta.

"Jumala yksin on suuri!" virkkoi hän kyynelsilmin ja sielu täynnä kunnioitusta.

Vieras tuli lähemmäksi ja pysähtyi viimein. Hänkin näytti juuri nyt heränneen unesta. Hän näki polvilleen laskeutuneen kamelin, teltan ja rukoilevan miehen sen ovella. Hän pani kätensä ristiin, painoi päänsä kumarruksiin ja rukoili hiljaa. Kohta hän sitte hyppäsi kamelin kaulalta alas hietikolle ja meni egyptiläisen luo. He katsoivat hetkisen toinen toistansa ja sitte syleilivät, kiertäen oikean käsivartensa toin-toisensa olkapäälle ja vasemman vyötäisille sekä nojaten poskensa toisen rintaan ensin vasemmalle, sitte oikealle puolelle.

"Rauha olkoon sinulle, sinä totisen Jumalan palvelija!" sanoi viimeksi tullut.

"Rauha ja tervetuloa sinulle, oikeauskoinen veli!" vastasi egyptiläinen hartaasti.

Viimeksi tullut matkustaja oli pitkävartaloinen ja laiha, kasvoiltaan kuihtunut, silmät syvällä, tukka ja parta valkoiset ja ihon väri kanelin ja pronssin välillä. Hänkin oli ihan aseeton. Puettu oli hän hindulaisen tapaan; pään peitteeksi oli huivi kierretty leveihin laskoksiin, niin että siitä oli tullut turbaani; hänen muu pukunsa oli samanlainen kuin egyptiläisellä, paitsi että aba oli lyhempi ja jätti näkyviin hänen heiluvat, leveät housunsa, jotka olivat nilkkain kohdalta kiinni sidotut. Sandaalien sijasta oli hänellä jalassa teräväkärkiset punaiset nahkatohvelit. Paitsi näitä tohveleja oli puku kiireestä kantapäähän asti valkoisesta palttinasta. Miehen muoto oli muhkea ja ankara. Hän oli täydellinen kuva itämaisen Iliadin suurimmasta askeettisesta sankarista, Visvamitrasta. Häntä olisi voinut sanoa elämäksi, joka on Braman viisauden läpitunkema – ruumiistuneeksi hurskaudeksi. Ainoastaan silmistä näkyi, että hän oli ihminen; sillä kun hän ne nosti egyptiläisen rinnalta, loistivat ne kyynelkosteudesta.

"Jumala yksin on suuri!" huudahti hän syleilyksen jälkeen.

"Ja autuaat ovat, jotka häntä palvelevat!" vastasi egyptiläinen, kummastellen että toinen kertasi hänen oman huudahduksensa. "Mutta odottakaamme, sillä katso, kolmas jo tulee tuolla!"

He katsoivat kohti pohjoista, josta päin kameli, karvaltaan valkoinen, kuten molemmat toiset, jo selvästi näkyi lähestyvän, keinuen kuin laiva. Vieretysten seisoen odottivat he, kunnes uusi tulokas ehti luo ja hyppäsi maahan.

"Rauha olkoon sinulle, veli!" sanoi tämä, syleillen hindulaista.

Hindulainen vastasi: "tapahtukoon Jumalan tahto!"

Viimeksi tullut oli kaikin puolin erilainen kuin hänen ystävänsä. Ruumiin rakenne oli heikompi, iho valkoinen; paksu, kiharainen, vaalea tukka peitti hänen pientä, vaan kaunista päätänsä; hänen lämpöiset, tummansiniset silmänsä osoittivat hienotuntoisuutta ja sydämmellistä, kelpo luonnetta. Hän oli paljain päin ja aseeton. Tyrolaisen flanellipaidan poimujen alta, jota hän kantoi teeskentelemättömän viehättävästi, näkyi lyhythihainen ja avorintainen ihopaita, joka vyöllä kiinni vyötettynä ulottui melkein polveen asti ja jätti kaulan, käsivarret ja sääret paljaiksi. Sandaalit oli hänellä jalkojen suojana. Viisikymmentä vuotta, ehkäpä enemmänkin oli liidellyt hänen ylitsensä, vaikuttamatta häneen muuta kuin että hänen käytöksensä oli tullut vakavaksi ja hän oli tottunut punniten sovittelemaan sanojansa. Hänen ruumiinsa voimiin ja älynsä terävyyteen aika ei ollut koskenut. Minun ei tarvitse tarkemmin sanoakaan sivistyneelle lukijalle, mistä hän tuli; jollei hän itse ollut kotoisin Atenan lehdoista, niin ainakin hänen esi-isänsä olivat siellä syntyneet.

Kun hänen käsivartensa irtautuivat egyptiläisestä, sanoi viimeksi mainittu liikutetulla äänellä: "Henki toi minut ensinnä tänne, sen tähden tunnen minä olevani valittu palvelemaan teitä, veljiäni. Teltta on pystytetty ja leipä valmiina taitettavaksi. Antakaa minun tehdä velvollisuuteni!"

Hän tarttui heidän käsiinsä ja vei heidät telttaan, riisui heiltä sandaalit ja pesi heidän jalkansa, kaatoi sitte vettä heidän käsilleen ja kuivasi ne liinoilla.

Pestyään viimein omat kätensä hän sanoi: "Pitäkäämme nyt huolta itsestämmekin, veljeni, kuten jumalanpalvelukseemme soveltuu; syökäämme, että vahvistuisimme jälellä olevan päivän velvollisuuksiin. Syödessämme saamme toin-toisellemme kertoa, ketä olemme, mistä tulemme ja millä tavalla kukin olemme saaneet kutsumuksen."

Hän saattoi heidät atrialle ja asetti heidät istumaan niin, että he voivat katsella toinen toistansa kasvoihin. He kumarsivat yht'aikaa päänsä, panivat kätensä ristiin ryntäilleen ja lausuivat yht'aikaa seuraavan yksinkertaisen siunauksen:

"Kaiken isä, Jumala! mitä me tässä nautimme, on sinun antamaasi. Ota vastaan meidän kiitoksemme ja siunaa meitä, niin että me edelleenkin voisimme tehdä sinun tahtosi mukaan."

Rukouksen lopussa he kummastellen katsoivat toinen toiseensa. Kukin heistä oli puhunut kieltä, jota eivät toiset olleet koskaan ennen kuulleet; mutta kuitenkin he kaikki ymmärsivät täydellisesti, mitä oli lausuttu. Heidän sielunsa tuli täyteen pyhää liikutusta, sillä tästä ihmeestä he huomasivat Jumalan olevan läsnä.

Возрастное ограничение:
12+
Дата выхода на Литрес:
30 июня 2018
Объем:
671 стр. 3 иллюстрации
Переводчик:
Правообладатель:
Public Domain

С этой книгой читают