Читать книгу: «Sampo»

Muissa kansoissa on jo kauvan ollut tavallinen, vuosittain, toimittoo tämmöisiä pieniä, usseen kuvillakin kaunistittuja, ja soitannolla (med musik-bilagor) soatettuja, runollisia kokouksia – nuorten ajan-ratoksi ja mielen-vietoksi. Jos heissä kohtakin ei aina tavatak mitään erinomaista runollista älyä, niin harjoittaavat kuitenkin aina kansassa levitteä pienempiä, somasti tehtyjä, laulelemia; jotka, niinkuin muutki keväin kukkaiset, loistaavat aikansak, kunnekka toas lakastuuvat, ja unoutetaan toisiin uusiin. Toisin puolin antaavat tämmöiset Runollistot tilaisuutta nuorillen Runoilioillen, ja vasta alkavaisillen Laulajoillen, heissä, jaksojansa myöten, ensin koitella ja harjoittaa runollisia taitojansa. Eiköshän siitten, meillen Suomalaisillenki, kävisi tämmöisiä synnytteä, omaksi mieleksemme ja huvitukseksemme? Tämä olkoon nyt ensimmäinen koek näissäkin aikeissamme, siinä toivossa jotta tuo ei toki lie viimeinenkään. Jos löytäisimme tämän otolliseksi moamiehillemme, niin mielisimme kohta, ja ehkä jo Jouluksikin, toimittoo teille vielä toisen ehkä paremman ja loavullisemman.

Helsinkissä, Kesä-kuun 21 päivänä, vuonna 1847.

C. A. Gottlund.

SUOMI

[Ennen jo painettu Suomalaisessa 1846, N: o 1. Saattaa laulaa samalla nuotilla kuin: "Minä olen poika, jot' ei surut paljon painaa."]

 
    Suomi istui suru-suulla
    Kielen vieraan tiellä.
    Annas, kultainen, mun kuulla,
    Mierukka, sun mieleis!
        Onkos sulla,
        Niinkuin mulla,
        Toivotusta vielä?
 
 
    Suomi loati, lausumalla,
    "Jumala sen tiennee!"
    Lausui kieli, laulamalla,
    "Vielä toivoo liennee!
        Jospa oisi
        (Niinkuin voisi)
        Suuret niinkuin pienet.
 
 
    "Mutta moni Suomen-poika,
    Muuksi jo on tullut;
    Monipa ei enea voika…
    Puhuu niinkuin hullu;
        Toinen kieli,
        Toinen mieli,
        Tavaksi on tullut.
 
 
    "Sepä tuhmat turmeloo,
    Ja viisaat villiin soattaa;
    Yhtä, toisia, murteloo,
    Ja kaikki moahan koataa."
        Suomi surki,
        Puheen purki,
        Itki omoo moata.
 

Suomenmoa

[Ennenki jo painettu Suomalaisessa N: o 2, lauletaan kuin:

"Näinmä Suomenmoan palavan, hoi, hoi, hoi!"]

 
                    "Omat moat makuammat,
                    Omat mehät mieluammat."
    Kuules, kuules kuinma laulan,
                    Suamenmoa!
    Kuinma virttäisi viritän,
                    Suomenmoa!
    Mutt' ei kuulek kultaiseni,
                    Suomenmoa;
    Eikä arvaak armahani,
                    Suomenmoa.
    Sill' on murheet muistissani,
                    Suomenmoa!
    Mieli-pahat mielessäni,
                    Suomenmoa.
    Kuitenk' laulan lapsilleni,
                    Suomenmoa!
    Joikin koto-joukolleni,
                    Suomenmoa.
    Opetteles poikoisias,
                    Suomenmoa!
    Ettei ouk parempoo moata,
                    Suomenmoan,
    Eikä kansoo kauheempata,
                    Suomenmoan,
    Eikä kiellä kalliimpata,
                    Suomenmaan.
 
 
    Neuvoitteles neitoisias,
                    Suomenmoa!
    Ettei ouk suloisamp' moata,
                    Suomenmoan,
    Eikä missään mieluumpata,
                    Suomenmoan;
    Eikä kieltä kauneempata,
                    Suomenmoan.
    Tyyvyk, tyyvyk tyttö rukka
                    Suomenmoa'an!
    Miellyk, miellyk Suomen kukka
                    Suomenmoa'an.
    Suopi sullen sulhaisia,
                    Suomenmoa;
    Yltä kyllin ystäviä,
                    Suomenmoa.
    Taivuk, taivuk poika rukka
                    Suomenmoa'an!
    Sukuisi on suurentanna
                    suomenmoa,
    Esi-vanhemmais elännä
                    Suomenmoass';
    Siitynynnä, syntynynnä,
                    Suomenmoass'.
    Viel' on sioa sinullaik
                    Suomenmoass',
    Oivallista, onnellista,
                    Suomenmoass'.
 
 
    Paljon on näitä Neitoisia
                    Suomenmoan,
    Sini-silmän sirkkuisia
                    Suomenmoan;
    Ota yhtä, tahi toisia,
                    Suomenmoast';
    Kasvattaa kauniita paljon,
                    Suomenmoa.
 
 
    Niinpä lauloi Väinämöinen;
                    "Suomenmoa
    Se on paras muista maista,
                    Suomenmoa",
    Niemi niemeen, soari soareen,
                    Suomenmoa,
    Talot taipalten takana,
                    Suomenmoass',
    Kumpu tuossa, salmen suussa,
                    Suomenmoass',
    Koivut kosken korvakolla,
                    Suomenmoass'.
    Montaik noit on notkelmoita
                    Suomenmoass,
    Jyvämaita jylhäköitä,
                    Suomenmoass';
    Viitoja on vilmäköitä
                    Suomenmoass',
    Syvänmaita synkiöitä
                    Suomenmoass';
    Joissa hirvet hiihtelöövät
                    Suomenmoan,
    Porot poikia teköövät
                    Suomenmoan.
 
 
    Salot täynnä soalistakin,
                    Suomenmoan;
    Selännillä särvintäkin.
                    Suomenmoan.
    Kalat uivat rannoillenkin
                    Suomenmoan,
    Kauppa käypi taukoakin
                    Suomenmoan.
    Rauha onnen rakentaapi
                    Suomenmoan.
    Uskollisuus uuistaapi
                    Suomenmoan.
    Pellot veronsa veteäpi
                    Suomenmoan,
    Miesi toimella eleäpi
                    Suomenmoan.
    Sillä laulan lapsilleni:
                    "Suomenmoa
    Se on paras muista maista,
                    Suomenmoa".
 

Suomesta pois-lähtyäni

(Merimiehen Laulu)

[Painettu jo ennen Suomalaisessa, N: o 4; lauletaan kuin:

"Minun kultani kaukana kukkuu."]

 
    Jo ma olen Suomesta tullut,
    Savon moasta samonna;
    Jo ma olen Turussa ollut,
    Pohjan maita poljenna;
        Nyt mä miehun merellä,
        Liehun laineen eärellä:
        Kuules, kuules kultainen,
          Milloin kotiin tultaineen?
 
 
    Suloinen oli Suomessa olla,
    Isän kullan majassa;
    Tukala oli Turusta tulla,
    Istua koarella laivassa.
        Niinkuin kyyhky kyykistiin,
        Orren alla kyyristiin:
        Kuules, kuules kultainen,
          Milloin kotiin tultaineen?
 
 
    Purjeet pantiin pursiin peällä,
    Honkan latvoin laitettiin;
    Tuulell' tuimall', kovall' seällä,
    Halki laineen laskettiin.
        Voahet vaipui laijoillen,
        Vesi parskui paijoillen:
        Kuules, kuules kultainen,
          Milloin kotiin tultaineen?
 
 
    Suomen salot, Suomen soaret,
    Vaikenivat silmistäin;
    Ilman pielet, taivaan koaret,
    Suljivat meit' sylisään.
        Pilvet maita pimitti,
        Silmissämme sinitti:
        Kuules, kuules kultainen,
          Milloin kotiin tultaineen?
 
 
    Ystävät ne jäivät sinnek,
    Vieretellen veikkojaan;
    Purjeet veivät meitä, minnek
    Tuuli lykkäis, voimallaan.
        Muillen maillen laskettiin,
        Aluksella astuttiin:
        Kuules, kuules kultainen,
          Milloin kotiin tullaineen?
 
 
    Monta kertaa muistan vielä
    Koton kauniin paikkoja,
    Ussein juohtuu vielä mielein
    Muinoisia aikoja;
        Isäin, emäin, siskoini,
        Ja mun kulta-sirkkuni:
        Kuules, kuules kultainen,
          Milloin kotiin tullaineen?
 
 
    Yksin laulan minä tiellä,
    Ouvoss' joukoss' ollessain;
    Suomalainen olen vielä,
    Vaikka muihen vallassa:
        Jumala mun auttakoon,
        Kotihin toas laittakoon!
        Kuules, kuules kultainen,
          Milloin kotiin tultaineen?
 

Meri-mies

[Ennen jo painettu Suomalaisessa N: o 16; lauletaan samalla laulannolla kuin: "Pois marsii pojat pohjanmoalt'."]

 
    Pois lähkem' pojat laivoihin,
    Jotk' mielii merell' männä;
    Ja jok' ei pystyk vaivoihin,
    Niin jeäköhönkin tänne.
 
 
    Jos tuulet ois viel' huimemmat,
    Ja hurjemmat kuin ennen;
    Niin o'omme myökin tuimemmat,
    Sill' antakaamme männä.
 
 
    Kyll' meren mutkat tunnetaan,
    (Mikäpäs meijät esteä?)
    Ja tuulen kourat punnitaan,
    Jos suinkin köyvet kesteä.
 
 
    Niin annak laineen liehua.
    Niin lennän niinkuin lintu;
    Ja annak tuulen riehua,
    Niin mänöö että vinkuu.
 
 
    Sill' meren myrskyt jyskäköön,
    Ja pieksäköhön toistaan;
    Ja ukko tulta iskeköön,
    Jott' taivaat kaikki loistaa;
 
 
    Ja pilvet kaikki peittäköön,
    Niin moata, että merta;
    Ja raju-ilmat heittäköön,
    Jos vettä ei – niin verta;
 
 
    Niin täss' ei ketään pelätäk,
    Jos oisik Tursas ihte;
    Jos kuollaan tahi eletään,
    Niin se on muka yhtä.
 
 
    Sill' minä miesi merellä,
    Jos suinkin toinen löytyy;
    Ja seison surman eärellä.
    Jos kohta kuolla täytyy.
 
 
    Niin laskem' laivat irroilleen,
    Ja purjeet puihin pankee,
    Jos Turri-Tursas kiroilee,
    Niin luontoini ei lankee.
 
 
    Sill' minä hampain pureilen.
    Ja torjun häntä vastaan;
    Ja jos ma mitä suruilen,
    Niin se on tupakastain.
 

Suomalaiset

(Suomentama)

[Lauletaan kuin: "Götherna fordomdags drucko ur horn."]

(Kimakasti)

 
    Suomessa muinonkin juotiinpa nuon!
    Voitettiin maitapa kaukana tuonn'.
          Nytkipä viel',
          Samakin miel';
              Kukapa mies?
    Häänpä nyt käyköönki muihenki e'es!
 

(Eänäkesti)

 
    Suomessa juotiinpa nuon! —
    Voitettiin maita, vieraisten luonn'.
    Kukapa nyt meistä mies,
    Häänpä nyt käyköönki muihenki e'es!
 

(Karkiasti)

 
 Muinon oli tapa, meijän moassakin, ett' laulaissamme juuva pulloimme
 – ja siitten, kuin urotpa vanhat, tapeltiin nuon… Pulloini juon!
          Nytkin viel',
          Meill' on sama miel';
          Niin uskon mie.
    Miehet! kyll' löytyypi ne, jotka juuvakin voi.
          Niin Sankaripa, tuo,
          Hään onki mies;
          Hään viep meit' ies.
 

Norjan Suomalaisissa

Vuonna 1821

[Painettu jo ennen Suomalaisessa N: o 6; lauletaan melkeen samalla tavalla niin kuin: "Ei ole ajat, niin kuin oli ennen."]

 
                                      Paha sanoa,
                                      Kipiä kärsiä.
 
 
    Minä laulan laiha poika, miten täss' on laita;
    Laulakohon laveampi, joka paremp' taitaa!
 
 
    Totuutta on tottumatoin puhua ja kuulla;
    Kehumista köyhkiämpi uskoa ja luulla.
 
 
    Paljon teäll' on pahojakin, pakanoita paitti;
    Vallattomuus valloillaan, ja – Laki ompi vaitti.
 
 
    Kaikki teällä surkutteloo, suuret että pienet;
    Vaivaisilt' on varoansa varakkaammat vieneet.
 
 
    Rikkaat teällä riitelöövät, köyhät verot maksaa;
    Mies on, joka lahjoillansa lakitointa jaksaa.
 
 
    Puheet tästä juoksutetaan sinne että tänne;
    Moni miesi huikenteloo, jok' oil vaka ennen.
 
 
    Viran soap' kuin vilpistelee, kunnian kuin petteä;
    Kuuluisa on jokainen kuin kunniansa jätteä.
 
 
    Koiria teäll' koroitetaan, palvellaan ja kuullaan;
    Uskollist' ei uskotak, ja rehellisiä luullaan.
 
 
    Surma seisoo suun ovella, jos puhutaan totta,
    Onni kova kohtajaa, jos tuosta selvän ottaa.
 
 
    Vielä pojat poloiset hyö turvallansa uottaa,
    Miehet rievut valittaa; – voan kuka heihin luottaa?
 
 
    Min'en taijak taijollani heijän huolet auttaa;
    Enkä taijak omin neuvoin, enkä toisen kautta.
 
 
    Laulanmahan lapsillemme miten tavat taipuu;
    Mutta kohta ite kuolen, ja mun eäni vaipuu.
 
 
    Laulakoon siitt' lapset meijän, lapsenlasten lässä
    Kuinka muinon, murheen kanssa, elivätten tässä.
 

Nyt ja Ennen

[Tämäkin on ennen painettu Otavan II Osassa p. 304-305.

Lauletaan kuin: "Ei ole ajat, niin kuin oli ennen" &c.]

 
    Ennen eli jokainen kuin asian oil laita;
    Nyt on kukiin kelvotoin, ja itara, ja saita.
 
 
    Ennen piti meijän miehet kunniansa suurin;
    Nyt on rahat rakkaammat, ja kallihimmat juurin.
 
 
    Ennen oli miehen sana lujempi kuin rauta;
    Nyt on lupa luikkia, ja valat tuskin auttaa.
 
 
    Ennen miehet hikoilivat työssä kaiket päivät;
    Nyt niin viina viivyttää, ja juoksuttaa nuo räivät.
 
 
    Ennen joivat jonkun kerran ystävinsä kanssa;
    Nyt niin juopi joka miesi, yksin, kotonansa.
 
 
    Ennen löytyi aitoissamme pellavaa ja liinaa;
    Nyt ei löyvyk talossa – kuin velkoa ja viinaa.
 
 
    Ennen löytyi huoneessamme tarpeheita aina;
    Nyt, jos mitä tarvitaan, niin täytyy kohta lainaa.
 
 
    Ennen sovun aviossa, toverit ne toivat;
    Nyt ne toruu toisinaan, ja tappeloo kuin koirat.
 
 
    Ennen seurais' akka aina ukkoansa myötä;
    Nyt hän vieraan vuotehella viettelöökin yötä.
 
 
    Ennen oli neijot nöyrät, tyynneet tytöt vainoot;
    Nyt on likat ilkiät, ja ylpiät on vaimot.
 
 
    Ennen kävi poika kerran tyttöänsä luokse;
    Nyt hän muihin muksihinkin yö-jalassa juoksee.
 
 
    Ennen anto piika tuskin sulhaiselleen suuta;
    Nyt hän muillen muikarillen antaa vieläik muuta.
 
 
    Ennen lapset kasvatettiin kurihissa Herran;
    Nyt niin kurittaa he vanhemmansa monen kerran.
 
 
    Ennen oli Pappi paras ystävä ja tuttu;
    Nyt on sillä, laissa, joka miehen kanssa juttu.
 
 
    Ennen laulo Lukkair ite, kirkossa ja häissä;
    Nyt hään toista laulattaa, ja ite ompi päissä.
 
 
    Ennen tutki Tuomair aina mikä oli totta;
    Nyt hään ensin taskun-pohjat tarkoin kaikilt' ottaa.
 
 
    Ennen oli Lautamieskin laissa hyvin norkko;
    Nyt hään istuu pöyvän-peässä kontallaan – ja torkkuu.
 
 
    Ennen Vouti tilin teki veroista ja muusta;
    Nyt hään heitteä rästiksi ja panttoo kustaik kuusta.
 
 
    Nimismiesi ennenkin hän toimessansa suitti;
    Nyt ei vielä vuuen peästä hänestä ouk kuitti.
 
 
    Ennen Mittair puikon pisti juuri rajan-selkään;
    Nyt hään rajat rakenteloo tikkuihensa jälkeen.
 
 
    Ennen oli Kauppamiehet rehelliset vielä;
    Nyt ei muuta luonistu kuin kielletyllä tiellä.
 
 
    Ennen oli Sotamiehet tappelussa tuimat;
    Nyt hyö pauhaa pavossaan, ja juovat niin kuin huimat.
 
 
    Virkamiesi ennen oli virassansa nöyrä;
    Nyt on jalka jäykkä jo, ja selkä-ranko köyrä.
 
 
    Mitenkäs siitt' minä olin? – Elin niin kuin Herra;
    Nyt on kaikki kaonna, voan – laulan vielä kerran:
 
 
    "Joka kiitteä vanhoja, hään nykyjähän moittii;
    Ajat oli kiistallaan, voan – vanhatpa nuo voitti."
 

Vanha Koarlolainen

Kyrön tappeluksesta (19:nä päivänä Helmi-kuuta v. 1714)

[Ennenki jo painettu Suomalaisessa N: o 12. Jokaisen sanan (vers) lopullen pannaan laulaessa aina tätä hyryä lisäksi, "Laa, lii, lu, lii" &c. "Koarlolaisiksi" (Karoliner) kuhuttiin vanhoja Sotamiehiä, jotka olivat palvelleet Kuninkasta Koarle XII: nettä.]

 
    Murheet oil meillä muinon, suru suuri Suomessa.
       Laa, lii, lu lii-lu, lii-lu, laa-li, laa-li, laa.
    Itkulla moni Isä istui muinon huolessaan.
    Laulanma Savon-lapsi, korvessamme kotonain,
    Siitäpä so'asta kuin piettiin Kyrön pellolla.
    Laulakee työkin lapset, pojat pitkin Pohjanmoan!
    Suur' oli miesten murha muinon muka Suomessa.
    Talvella, tanhualla, tapeltiin ja tapettiin,
    Lumella, pakkaisella, lämmee verta vuotattiin.
 
 
    Armfelti tappeli kuin poika kyllä puolestaan;
    Mutt' oli koiruus kuitenk' hevoismiesten puolessa.
    Kahestin vihollisten viistot moahan viskattiin,
    Kahestik heijän joukot syrjihin jo sysättiin.
    Kylmäksi moni syän kylän alla kyhnistiin;
    Monelta Jeäkäriltäik jäsenet ne jäykistiin.
    Silloin niin miehet meijän olivat jo voitollaan,
    Pakkopa pani vihollisten parvet painumaan.
 
 
    Kuin oli De la Barre tepastellut tiehensä,
    Ja oli viekas vienyt hevoismiehet myötänsä,
    Silloin niin Suomen sulhot surkeasti surmattiin.
    Monikin kannus-jalka kaunihisti murhattiin.
 
 
    Venäjän hevois-väki kiersi kylän ketoja:
    Niinpä nuo keihäs-miehet peäsi meijän takana.
    Siitäpä vasta puuha syntyi joka puolelta;
    Siinäpä monen liha lämmit'tiin ja leikattiin,
    Siinäpä miehet monet miekan kanssa muokattiin.
    Niinpä nuo Suomen pojat piirit'tiin ja piiskattiin,
  Pahoinpa tässä heitä hakattiin ja hoaskattiin.
 
 
    Vieläpä kerran tässä toistaan kovast' koiteltiin,
    Vieläpä kalpoin kanssa Kasakoita voiteltiin,
    Paj'netin kanssa heitä painettiin ja paiskattiin.
    Veri se roiskui kyllä heijän roima-housuiltaan,
    Tihjästi tippui heijän lihavilta lihoiltaan.
 
 
    Kuin oli vähennyt jo väki meijän puolella,
    Eik' ollut enemmänkään jälellä jos puoliaan.
    Silloin niin pakko pani meijän pojat painumaan,
    Sep' oli mies kuin peäsi Venäläisten miekoilta.
    Herrat ne tässä kaikki heittivätten henkensä:
    Freudenfelt ammuttiin, jok' oli koko kauhia.
 
 
    Vieläpä Kyrön kankas kahtojansa karvastaa,
    Vieläpä Napon-notkot Suomen verta hijottaa.
    Ei ole luita kaikki peitettynnä turpeessa,
    Ei ole miesten kallot kaikki vielä mullassa.
 
 
    Joki kuin juoksi tässä (Kyrön kymiks' kuhutaan)
    Lainehti kesäkauen miehiä ja miekkoja.
    Suvella suot ja korvet rupeisi jo sulamaan,
    Nyt vasta vaimorukat löys'vät Ukko-vainoitaan.
    Emät ne ehtivätten tässä kukiin lapsiaan,
    Neijot ne kuulusteli tässä kuhik kultoaan.
 
 
    Vaikk' oli muoto musta, kasvot kaikki lahoina,
    Vaikk' oli hanken alla kaiket talvet hautoina,
    Kuitenkin voattehista tunsivatten tuttujaan.
    Monikin veli tässä vieretteli veikkojaan.
 
 
    Ilmolan isännistä monta tässä itkettiin,
    Laihelan lapsistakin toista tässä kaivattiin,
    Tästäpä Vöyriläiset veihti-vyöllä vyörättiin,
    Tässäpä Kyröläiset kynsillähän kyyryllään.
 
 
    Muinoisat muistojamme murehella muistellaan,
    Vanhoja aikojamme aina vielä arvellaan.
    Lakkaan jo laulamasta, lausujani lopetan,
    Taijatkos paremmin, niin rupeeppas siit' panemaan.
       Laa, lii, lu lii-lu, lii-lu, laa-li, laa-li, laa.